Näytetään tekstit, joissa on tunniste Osamu Dazai. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Osamu Dazai. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. helmikuuta 2026

John Williams. Nothing but the Night (mitä trauma on?)

 


Nothing but the Night (pelkkää yötä) on John Williamsin vuonna 1948 kirjoittama raastava kuvaus traumasta kärsivän nuorukaisen elämästä.

Williams löydettiin uudelleen muutama vuosi sitten, kun hänen vuonna 1965 julkaistusta romaanistaan Stoner otettiin uusia painoksia. Se sai hyvää palautetta sekä kriitikoilta että lukijoilta ja se käännettiin useille kielille, myös suomeksi. Williamsin neljästä romaanista myös kaksi muuta, Augustus ja Butcher's Crossing on suomennettu, mutta ei esikoista Nothing but the Night

Kirjan päähenkilö on ajelehtiva nuori mies Arthur Maxley. Arthur on keskeyttänyt opintonsa eikä saa oikein kiinni mistään. Varakas isä kustantaa nuoren miehen ulkoisilta puitteiltaan tasokasta elämää Bostonissa. Taustalla on äidin kuolema, jonka yksityiskohtien muistamista Arthur välttää. Hän viipyilee kyllä hämärissä muistoissaan suloisissa varhaislapsuuden hetkissä, joissa äiti merkitsee hänelle täydellistä hellyyttä.
 
Kirjan kertomus sisältää yhden päivän Arthurin elämässä.
Päivä alkaa tylsänä ja toisteisena, kunnes postissa saapuu kirje, jonka päällä on tuttua käsialaa. Arthur ei ole tavannut isäänsä vuosiin. Edellinen tapaaminen johti hermoromahdukseen, ja Arthur miettiikin, avaisiko kirjettä ollenkaan. Hän tuntee kuitenkin vetoa isäänsä ja menneisyyteen, joka on sumeana hänen mielessään. Liikemiesisä on käymässä kaupungissa ja ehdottaa päivällistä hotellissaan. Arthur suostuu, ja tapaaminen onkin aluksi miellyttävä. Isä toivoo, että he pystyisivät lähentymään ja kertoo yrittävänsä luopua kiireisestä, liikkuvasta elämäntyylistään, joka on ollut hänen tapansa selvitä traagisesta muistosta. Tapaamisen lopussa tapahtuu jotain, mikä saa Arthurin jättämään isänsä ja säntäämään kaupungin yöelämään. 
Kadulla hänet valtaa tuttu pohjattoman yksinäisyyden tunne. Boston on kuvattu eurooppalaisten modernistien tyylillä, samalla millä Suomessa tulenkantajat kuvasivat kaupunkia. Arthurin Boston on meluinen, sykkivä, dynaaminen, paheellinen ja houkutteleva yksinäisten sielujen flaneerauspaikka. 
Pimeässä illassa loistavat neonvalot vetäisevät lopulta yökerhoon kadulla hoipertelevan, masentuneen ja tahdottoman miehen, jota edes kauniin, nuoren naisen tapaaminen ei enää pysty auttamaan. Lapsuuden trauma alkaa nousta pintaan, Arthur muistaa sakeasta humalatilastaan huolimatta, vaiko sen avulla, naisen lempeässä seurassa sellaista mitä ei tahtoisi muistaa, ja millään ei ole enää väliä.

Unsteadily he began to walk down the long narrow street toward where the darkness converged and there was no light, where the night pressed in upon him, where nothing waited for him, where he was, at last, alone. 
(Hän alkoi kävellä horjuen pitkin pitkää kapeaa katua kohti lähestyvää pimeyttä, sinne missä ei ollut yhtään valoa, missä yö ympäröi hänet, missä mikään ei odottanut häntä, sinne missä hän oli vihdoin aivan yksin.)

Mikä on trauma?
Trauma on psyyken vaurio, joka syntyy, kun ihminen joutuu tilanteeseen, jota ei pysty hallitsemaan. Tällaisia tilanteita ovat esim. liikenneonnettomuus tai muu  kuolemanvaaraan joutuminen, sotatilanteet niin sotilailla kuin siviileilläkin, väkivallan kohteeksi joutuminen, vanhemman menetys ja muut psyykkistä tasapainoa horjuttavat tilanteet.
Kaikki eivät traumatisoidu vaikeissakaan tilanteissa, ihmisillä on eri määrin välineitä käsitellä vaikeita tilanteita. 
On luonnollista kokea ahdistusta, masennusta ja surua aiemmin kokemastaan ilman että kyseessä olisi trauma. Kaikki nykyinen paha olo ei myöskään johdu menneisyydestä, vaan monista eri syistä nykyisyydessä ja siitä, miten asioihin suhtautuu.  
Traumalle tyypillistä on välttely ja panikoituminen traumatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Sodan kauhua kokenut saattaa kavahtaa ja suojautua kuullessaan kovia ääniä ja raiskattu kokea kaikki intiimit tilanteet mahdottomina. Myös muisti saattaa hämärtyä suojakeinona traumatisoituneelle. Williamsin romaanihahmo Arthur kulkee kuin sumussa kaikki energia padottuna liian vaikean muiston kätkemiseen. 
Yksi pahimpia trauman aiheuttamia vaurioita on dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa ihmisen persoonallisuus jakautuu erillisiin persoonallisuuden tiloihin, jotka vaihtelevat yleensä äkillisesti. Joku alue ottaa yleensä vahvan roolin suojatakseen pientä ja arkaa, jolle traumakokemus on ollut ylipääsemätön. Vakavasta dissosiatiivisesta häiriöstä kärsivillä on yleensä taustalla jotain hyvin varhain jo ennen puheen oppimista kohdattua äärimmäistä väkivaltaa.
 
Trauma-termiä käytetään nykyään heppoisesti, kuten muitakin psykologian termejä. Elämään kuuluu ikäviä asioita, eroja ja kuolemaa ja niihin on vain opittava suhtautumaan tapahtuneina tosiasioina.
Vanhempansa menettänyt lapsi on niin vähän kokenut ja lapselle ominaisella tavalla itsekäs, että hän saattaa syyttää eloon jäänyttä vanhempaa menehtyneen kuolemasta ja vaatia tältä ylivoimaisia suorituksia.
Arthur näki tilanteen, joka traumatisoi sekä hänet että isän, ja traumaansa omalla tavallaan käsittelevästä isästä tuli hänelle triggeröivä, vältettävä asia. 

Arthurin tarinassa minua kosketti eniten hänen yksinäisyytensä. 
Hän harhailee ihmislauman keskellä kadulla, ihmisiä tulee vastaan, sadat silmät ohittavat hänet tunnistamatta, joka puolella ympärillä ihmiset puhuvat toisilleen, mutta mikään puhe ei ole hänelle. 
Arthurin todellisuus tuo mieleeni japanilaisen Osamu Dazain kuvaaman tyhjyyden ja lohduttomuuden.

Kerron vielä vähän omaa kokemaani, mikä selittää sen, että olen hyvin kiinnostunut kaikesta psyykeen liittyvästä.
Olen ehkä trauman hipaisema, mutta en sen ahmaisema.
Olin paikalla lapsena, kun äitini tuupertui maahan aivoinfarktin saaneena ja osuin paikalle myös, kun veljeni oli törmännyt mopolla kuorma-autoon ja makasi jo kuolleena ojassa. 
Kotoa lähdettyäni en palannut sinne mielellään. Toivoin pitkään, että voisin olla taustaton ja haaveilin jopa, että muuttaisin kauas pois ulkomaille, jossa kukaan ei tietäisi, mitä oli tapahtunut ja voisin unohtaa suruni. Samalla minua painoi valtava vastuu elossa olevista perheeni jäsenistä.
En muista kuin jonkin välähdyksen äitini hautajaisista ja tapahtumista kotonani hänen kuolemansa jälkeisinä aikoina ja veljeni hautajaisia en muista ollenkaan. Muistan, että olin vihainen.
Olen pelännyt ja karttanut hautajaisia ja kerran sain vapinakohtauksen hautajaisissa, joissa vainaja ei edes ollut minulle merkityksellinen.
Isän hautajaiset oli käänteentekevä tapahtuma. Se yhteisöllisyys ja lämpö, mitä muistotilaisuudessa koin, oli minua korjaavaa.
Minulla on lapsuuteeni liittyen muistikatkoja, varsinkaan en muista mitään mikä liittyy veljeeni. Huomasin tämän jo nuorena, eli muistamattomuus ei liity vanhuuteen. Näen valokuvissa komean pojan, mutta hän voisi olla kuka tahansa. 

Sanomattakin on selvää, että tällaiselle trauman hipaisemalle oma perhe ja ystävyyssuhteet ovat äärimmäisen rakkaita ja tärkeitä. En ymmärrä sellaista puhetta, että valikoidaan ja karsitaan sukulaisia ja ystäviä. 






perjantai 23. helmikuuta 2024

Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija


Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä
 haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku


(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 


Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen! 
    


- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 



perjantai 4. elokuuta 2023

Aattelu rulettaa


Mökkiranta

Otsikko on Pekka Kytömäen oivaltavan palindromikirjan nimi. 

Kaiken aikaa tapahtuu asioita, joissa aattelu e i ruleta. En nauti tästä ajasta. Haluaisin palata jonnekin 90-luvulle, aikaan ennen lapsellisia sometappeluita ja twiiteillä tiedottamista.

Huomattava osa perussuomalaisten ministereistä on todistetusti jakanut rasistisia ja fasistisia viestejä sosiaalisessa mediassa. Yksi on nyt luvannut, että kyllä hän voisi irtisanoutua rasismista "sellaisena kuin se on klassisesti ymmärretty". Siis mitä? Onko olemassa jokin uusi ja moderni rasismin muoto? Onko olemassa hyväksyttyä ja ei-hyväksyttyä rasimia? Voiko olla silleen pikkuisen ja hyväksytysti natsi? Vai onko tämä ministeri peräti käyttänyt sanoja natsi ja jutsku rohkeasti tabuja uhmaten ("Me natsit ei oikein tykätä semmoisista jutskujutuista.") kuten lapset tietyssä ikävaiheessa ns vessasanoja. Minua nauratti, kun lapsenlapsi rallatteli päiväkodista haettaessa pissakkakkapeppupimppi. Päiväkotilaisista on hauskaa toistella "arveluttavia" sanoja, mutta se on ohimenevä vaihe ja katoaa itsekseen. Nämä ihmisryhmiin kohdistetut loukkaukset on selitelty myös huumoriksi. Ei siitä muuta kuin että huumori on vaativa laji. 
Entä se ajatus, että saksalaiset eivät ymmärrä muokata natsimuistomerkkejä turistikohteiksi - rulettaako aattelu siinä? Eipä ruleta.

Kaikkein hämmästynein olen siitä, että itsestäänselvää rasismin ja fasismin tuomitsemista hämärretään keskusteluissa yleisesti, muutkin kuin näihin loukkauksiin osallistuneet, etsimällä kaikenlaista muuta pahuutta ajastamme ja ikään kuin oikeuttamalla se pieni rasismi sillä, että kyllähän siellä toisessa ääripäässäkin on sitä ja tätä! Mitä? Ja missä? Ai että joku maalasi graffitteja ja joku on koulusketsissä teininä mustannut naamansa?

Entä anteeksipyynnöt? Vasta pakotettuna ja toisella suupielellä pelleilykavereille viestien, että ei tässä mitään, sorry vaan te niuhot, jotka olette loukkaantuneet ja jos nyt turhaan pelkäätte Suomen maineen vuoksi.
Missä viipyy anteeksipyynnöt niille loukatuille ryhmille?

Ja voiko ihminen noin vain muuttaa maailmankuvaansa päiväminässään, ilman että ne öiset ajatukset vaikuttavat työhön, jota tehdään meidän kansalaisten valitsemana meidän elämäämme koskien. 


Väsyn näihin hölmöilyihin. V ä s y n.

Vasta juuri olemme pääsemässä ohi pahimmasta miesten metsästämisestä osana ylikuumennutta #metoo-toimintaa, jossa hups tuli hieman "oheisvahinkoja". Huomasitteko pikku-uutisen, miten Kevin Spacey on vapautettu kaikista yhdeksästä seksuaalisen hyväksikäytön syytteestään? Häntä syytettiin miesten seksuaalisesta ahdistelusta lontoolaisessa Old Vic -teatterissa, jossa hän toimi taiteellisena johtajana. Jo aiemmin hänet oli vapautettu vastaavista syytteistä New Yorkissa. Kun aika on otollinen ja paahdetaan höyry päällä, löytyy aina ihmisiä jotka yrittävät hyötyä syyttämällä julkisuuden henkilöitä - armotta, koska heitä ei mielletä ihmisiksi.
Aattelu rulettaa?   


Valitsevatko amerikkalaiset todella presidenttiehdokkaakseen henkilön joka on syytettynä vakavista, jopa maanpetostyyppisistä rikoksista? Pääseekö tämä henkilö mahdollisesti presidentiksi asti johtamaan maata vankilasta käsin? Kyllä täytyy olla etevä ja korvaamaton henkilö!

Venäjästä ja sen aggressioista en jaksa enää sanoa mitään. Olen kauhuissani. Ihmettelen vain sitä, että jotkut pitävät yhä täällä meilläkin presidentti Putinia viattomana länsimaailman uhrina. 

Toisten elämän moralisoiminen ja rajoittaminen: kenellä on pienin hiilijalanjälki, kuka osaa oikeat sukupuolijaottelut, feminismin termit ja ihmisten lokeroinnit...! Senkö takia jotkut nyt eivät sitten tohdi tuomita edes rasistista käytöstä, etteivät vain leimautuisi moralisteiksi? Kyseessä on täysin eri asia!
Ihmisarvossa ei ole mitään neuvottelemista - se on tai sitä ei ole. 


Yksi Pekka Kytömäen palindromirunoista kuuluu seuraavasti:
Olemassaolo:
loassa melo.

Olette ehkä ihmetelleet blogitaukoani. Olen ollut sosiaalinen, viettänyt aikaani lasten ja lastenlasten kanssa, käynyt mökillä. Olen lukenut paljon, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani, vaikka juuri kirjoista kirjoittamista kaipaan.
Kunhan saan tämän "tilannekatsaukseni" pois alta, niin sitten on kirjojen vuoro. 


Heinähattu piirtää, Vaari seuraa

Kiinnostavimpia viime aikoina lukemiani on Osamu Dazain The Flowers of Buffoonery, jossa väsynyt kirjailija kertoo nuoruuden itsemurhayrityksestään ja sen jälkeisestä pelleilystä parantolassa parin kaverinsa kanssa. Vanhempi ihminen tarkastelee hämmentyneenä ja ihaillen nuoren itsensä "ilveilyn kukkasia" tilanteessa, jossa yleensä käyttäydytään toisin. 

Olen nauttinut kovasti eri-ikäisten läheisteni seurasta. Sääkin on suosinut meitä. Muualla maassa on satanut kovastikin, meillä on nautittu auringosta.
Pääsimme mökille, jossa yksi lapsenlapsista teki kesätöitä, kantoi roskia, teki klapikoneella klapeja ja maalasi saunan seinät tervamaalilla.

Kävimme teinien kanssa katsomassa kaksi uutta toimintaelokuvaa Mission Impossiblen ja Indiana Jonesin. Totean vain, että sitä toimintaa oli tarpeeksi paljon ja se riittääkin vähäksi aikaa. 
Katsoin jokin aika sitten myös Oppenheimerin, jonka rakenneratkaisusta pidin. Lopussa palataan viehättävästi erääseen selittämättä jääneeseen tapahtumaan. Tämä elokuva tuntui hieman pitkitetyltä, kuten minusta lähes kaikki ylipitkät, kolmituntiset. 
Suosittelin teineille katsottavaksi kolmea elokuvaa - jos jostain löytyy: Pan's Labyrinth, Beasts of the Southern Wild ja Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä

Toivotan lukijoille hyvää viikonloppua, kesäisiä nautintoja ja mielenrauhaa!

 

Muotokuva Mummista eli minusta


perjantai 7. heinäkuuta 2023

Kaikenlaista kivaa kesällä


Mustilan arboretumin kivitaidetta


Lupasin edellisissä mietteissäni listata positiivisia asioita tämän hetkisessä elämässäni. Kaikkialla esiin noussut ahdasmielisyys raivostuttaa, mutta nyt keskityn hyvään. 

1. Kesä. 

Kesällä on paljon hauskempi liikkua kuin talvella. Ei kun vaellussandaalit jalkaan ja patikoimaan tai pyörälenkille.
Kävelylenkkini tarjoaa iloa kaikille aisteille. Saan katsella veden väreilyä, kukkaloistoa, joutsenia ja lasten leikkejä maauimalassa. Saan kuunnella mustarastasta ja tuntea ihollani auringon ja lämpimän tuulen. Tunnen nenässäni ihania tuoksuja ohittaessani kurtturuusupensaita. Välillä pysähdyn napsimaan suuhuni metsämansikoita, kohta myös mustikoita.
Kun kaipaan kaupunkimaisempaa elämää ja kulttuuria voin lähteä kuuntelemaan ulkokonsertteja tai istahtaa kahvilan ulkopöytään katselemaan elämää kävelykadulla. 

 

2. Olen oppinut viihtymään mökillä. 

Mieheni hankki meille mökin toistakymmentä vuotta sitten. Se oli silloin unohdettu, hoitamatta jäänyt röksä viidakoituneine pihoineen. Mökin pelastamisesta ei ollut aluksi varmuutta. Yövyimme remonttivaiheessa teltassa tai rantasaunan pukutilassa. Tontilla oli mökin lisäksi puuvaja, sen kyljessä huussi, vanha sauna, leikkimökki ja uudempi sauna aivan rannassa. 
Mieheni oli innoissaan, minä kauhuissani. En ymmärtänyt mieheni mökki-intoilua ollenkaan.
Ainoat rakennukset, jotka ovat nykyään entisellään ovat rantasauna ja puuvaja. Päämökkiin on tehty paljon remonttia, vanhan saunan tilalle on rakennettu pikkumökki, kaivo on puhdistettu, vedetty sähköt, kaadettu puita, rakennettu grillipaikka ja kaksi laituria ja alettu muokata hiekkarantaa. Vanhat polut on saatu käytössä esiin. Osa oli laatoitettu jo vanhastaan, osa on kaunista luonnonpolkua. 
Nykyään minusta on hauskaa vaihtelua olla mökillä. Sinne on kiva myös viedä vieraita. 

3. Läheisten vierailut

Vieraittenkin kanssa on kesällä hauskempaa kuin talvella. Eri ikäisille löytyy enemmän tekemistä: mökkeilyä, frisbeegolfratoja, uimarantoja, patikkapolkuja.  

4. Hyvät kirjat.

Tulihan se sieltä: kirjat, rakkaani! En kirjoita "kesäkirjat", koska miksi kesällä pitäisi olla eri kirjat kuin talvella. Joissakin kirjastoissa jopa kerätään ihmisille valmiiksi muutaman kirjan sisältäviä kesäkasseja, joihin on kerätty kevyeksi arvioitua kirjallisuutta.
No, Suomen kesä on niin odotettu ja lyhyt, että ajatellaan ihmisten pitävän lomaa kaikesta raskaammasta, vakavammasta ja vastuullisemmasta. Puhutaan myös kesäheiloista ja kesäkissoista (molemmat siis  väliaikaisia), helposti valmistuvista kesäruuista ja huolettomasta kesätukasta.



Kesällä  kehotetaan lukemaan dekkareita - jostain syystä. No, luin kaksi rikosromaania, Karin Fossumin kirjan Helvetintuli ja Anne Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja, joista jälkimmäinen on todella hyvä. Fossumin kirja on laimea ja jännitteetön, Vuori-Kemilän täydellinen romaani: koukuttava, hyvä juoni, hyvä kieli ja uskottavat monipuoliset henkilöhahmot, joihin kiintyy. Pidin myös Vuori-Kemilän vuoden 2020 Finlandia-ehdokasteoksesta Mustaa jäätä, jolle jotkut kriitikot naureskelivat vahingossa ehdokasjoukkoon päätyneenä "lukuromaanina". Minä taas en ole tajunnut, mitä hyvää joissain kokeellisissa ehdokasteoksissa on ollut. Eihän kokeellisuus ole mikään itseisarvo eikä perinteinen romaanimuoto hylkäämisen peruste.
Nyt on menossa äänestys kaikkien aikojen parhaasta kaunokirjallisuuden Finlandian voittaneesta teoksesta. Äänestin Olli Jalosen Taivaanpalloa.  



Muita hyviä viime aikoina lukemiani kirjoja ovat Johan Bargumin Kesäpoika, Osamu Dazain Ei enää ihminen ja Elie Wieselin
Bargumin romaani kertoo lapsuuden tapahtumista, joiden selvittely jää aikuisuuteen - mutta selviääkö niistä täysin koskaan?
Wieselin kirja on raskas kuvaus keskitysleiristä ja siitä tyhjyydestä, mihin pelastunut pelastuu. Dazain kirja on vielä raskaampi. Se kuvaa masentuneen ihmisen mielen melko lailla tyhjentävästi.

                                                           .......

Voi Miki Liukkonen. Musertava uutinen. On vaikea hyväksyä sitä, että ihmistä ei aina pystytä auttamaan. Otan osaa läheisten suruun.

En ole oikein osannut lukea Liukkosen runsasta proosaa, mutta hänen runonsa ovat vaikuttaneet minuun vahvasti. Itsekin liian varhain äitini menettäneenä itkin Elisabetia lukiessani. Syksyllä julkaistaan Liukkosen viimeinen kirja Vierastila, varasin sen. Ikään kuin nimi olisi enteellinen.





Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin , avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti pal...