Miksi yhteinen katsomusopetus on tarpeen, ja miten Päivi Räsäsen tapaus ja mandariinisorsat liittyvät siihen

Mandariinisorsat Inkeroisten jokirannassa 27.3.2026
 Kuva Ume

Miksi yhteinen katsomusopetus kouluissa olisi tarpeen:

1. Siksi, että me emme puhuisi mitä sattuu vähemmistönä olevista ihmisistä, kummeksuisi ja väheksyisi heitä, vaan tuntisimme heidän uskontoaan, kulttuuriaan ja tapojaan.

On aivan eri asia käyttää opetuksessa termejä 'oma uskonto' ja 'vieraat uskonnot' korostaen niin ajankäytöllisesti kuin sisällöksellisestikin sitä omaa kuin lähteä siitä, että on viisi suurta maailmanuskontoa ja lukuisia pienempiä uskontoja ja muita elämänkatsomuksia ja ne kaikki ovat kiinnostavia.
Elämänkatsomustietoa (ET:tä) opettaneena näen, että tämän aineen opetussuunnitelma sopisi ihan sellaisenaan yhteiseksi oppiaineeksi, mutta tiedän, että jos Suomeen joskus tällainen oppiaine saadaan, niin sen sisällöstä tulee kova vääntö, jossa "omaa uskontoa" puolustetaan "harhaoppeja" vastaan vimmaisesti.

2. Nykyinen hajautettu katsomusaineiden järjestelmä on vaikea toteuttaa tasa-arvoisesti ja tasokkaasti. 
Laki vaatii järjestämään opetuksen, jos kunnassa on vähintään kolme samaan uskonnolliseen ryhmään kuuluvaa tai uskonnotonta lasta. Jos yksi heistä on ykkösluokkalainen ja kaksi muuta yhdeksäsluokkalaisia ja kaikki eri kouluissa etäällä toisistaan, niin missä heille pitäisi järjestää opetusta ja milloin. 
Isoissa kouluissa, jollaisessa itse opetin ET:tä, on helpompaa, kun voi pitää eri luokka-asteiden ja eri uskontoryhmien sekä ET:n tunnit yhtä aikaa, mutta ongelmana kaikkialla on löytää koulutettuja opettajia eri ryhmille. Opetushan ei saa/ei saisi olla uskonnon harjoittamista tai siihen johdattamista, vaan hyvän elämän opetusta, muun muassa.
Yhteinen opetus loisi yhteisyyttä eroihin tutustuttamalla ja yhteisiä arvoja löytämällä. 

Olen huomannut, että ihmisillä on tietynlainen sokeus oman ja aina lähellä olleen suhteen. Ajatellaan, että oman uskonnon erikoiset seremoniat ovat symbolisia, mutta itselle vieraan taikauskoa ja huvittavaa käyttäytymistä. Kysellään, mitä ideaa on siinä, että hindut vievät ruokaa jumalpatsaille, mutta ei tajuta, miten primitiiviseltä kristinuskon ehtoollisseremonia Jeesuksen lihan ja veren nauttimisineen tuntuu, kun sitä katsoo ulkopuolelta. 

Olen kohdannut myös sellaista loukkaavaa ajattelua, että uskonnottomien perheiden lapset jäisivät vaille moraalia, kun eivät ole siellä kirkon opetuksessa (kuinka paljon he sitä muka kirkolta saavat?) tai muitten uskonnollisten ryhmien ohjauksessa.
Tiedän, että kun ei viitata henkiolentoihin auktoriteetteina, suojelijoina ja anteeksiantajina, niin sitä vahvemmin lapsi oppii ottamaan vastuuta omista teoistaan.
Moraali ei ole uskonnon omaisuutta, se on ihmisyyttä. 

Kun kävin viime viikonloppuna kauppakeskuksessa ostoksilla, siellä oli tavallista enemmän islaminuskoisia ihmisiä, perheitä upeissa juhla-asuissaan. He viettivät paastokauden lopettavaa Eid-juhlaa ja kävivät syömässä ravintoloissa ja ostamassa uusia vaatteita ja lahjoja lapsille. Jos tämä juhla olisi tuttu asia, yhteisessä katsomusaineessa tutuksi tullut, me toivottaisimme heille hyvää Eidiä tuijottamisen sijaan. 
 
Kun toiset ihmiset nähdään jonain muina, ei ihan oikeina ihmisinä, niin heistä usein myös puhutaan alentuvasti.
Ja tästä pääsen tapaukseen Päivi Räsänen ja se mitä hän kirjoitteli taannoin homoseksuaaleista. Hän - lääkäri - sanoi homoseksuaalisuuden olevan "psykoseksuaalisen kehityksen häiriö" ja seksuaalisen kirjon ihmisten oikeuksia ajavan Pride-liikkeen ylpeilevän asiasta, joka on synti ja häpeä. 

Tätä toisten ihmisten tuomitsemista ja sen useampaan kertaan esiin tuomista hän on pitänyt oikeutenaan, koska uskoo näin. 
Entä missä on näiden ihmisten oikeus elää tasavertaisina ja arvostettuina rinnallasi, Päivi Räsänen?

Eri uskonnoilla on omia uskomuksiaan ja ihan käytännön elämänohjeitakin, jotka on kirjoitettu aivan toisenlaisiin oloihin ja toisenlaiseen tietämykseen maailmasta. Ei tuhansia vuosia sitten muistiin merkittyjä ja moneen kertaan muuntuneita, karsittuja ja lisättyjä, kielestä toiseen käännettyjä, toisenlaisen yhteisön tekstejä voi kyseenalaistamatta käyttää tämän päivän ohjenuorana. 

Räsänen on myös yhdistänyt homoseksuaalisuuden muihin paheksuttaviin asioihin ja letkautellut, että jos Pridea juhlitaan, niin pitäisikö juhlia myöskin rikoksia ja alkoholismia. 
Minut pysäyttää julmuudessaan tuo alkoholismin mainitseminen.
Alkoholismi ei ole kenenkään valinta, se on sairaus. Meillä oli sotien jälkeen traumatisoituneita miehiä ns. puliukkoja, joita ei nähty kärsivinä ihmisinä eikä addiktiota yrityksenä lääkitä traumaa vaan paheena. 
Claes Andersson, lääkäri hänkin kuten sinä Päivi Räsänen, perusti muutaman muun humanistisesti ajattelevan henkilön kanssa vuonna 1967 Marraskuuun liikkeen ajamaan parannuksia alkoholistien, asunnottomien ja muiden vähäosaisten elämään.
Myös Pride on vähemmistön asiaa ajava liike. Näyttää siltä, että sillä on edelleen paljon tehtävää.

Me saamme uskoa mihin haluamme tai olla uskomatta. Tärkeää on miettiä, lisääkö oma elämänkatsomus ymmärrystä ja yhdenvertaisuutta, onko se toisia ihmisiä syrjivää vai arvostavaa.
Syrjintä seksuaalisen suuntautumisen perusteella on laissa kielletty. Kyllä syrjimättömyyden pitää näkyä myös puheissa ja teoissa.

Palatakseni oppiaine-asiaan, ET:ssä käsitellään paljon vähemmistöjä, myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Ohjeena on, että aikuisten ihmisten välillä kaikki sellainen rakkaus on sopivaa, mikä sopii asianosaisille ja on yhdessä sovittu.

Alkukuvassani on meillä jo muutaman päivän välietapissa viihtyneet kaksi mandariinisorsaa. Kyseessä on luontokuvaaja Lassi Kujalan mukaan koiraspari. Koreat linnut on nähty kevätkiihkossaan soidinmenoissa ja parittelemassa.
Kävimme etsimässä näitä jo eilen, turhaan, mutta tänään mieheni meni uudelleen, ja siellähän ne olivat tepastelleet ihmisiä pelkäämättä.
Tällaista poikarakkautta, ei yhtään luonnotonta. 

💗
 

Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Reidar Särestöniemi - mies imagonsa takana

 

Kannen valokuva: Studio Kuvasiskot, 1976
Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Reidar Särestöniemi -mielikuva sementoitiin 1960-luvulla, nousukiidon vuosina. Moni suomalainen tuntee hänet vieläkin sellaisena kuin media hänet silloin esitteli: rempseänä rikkaana lappilaisena, joka maalasi värikkäitä maisemia ja tyhjensi porvarien taskut.
Siinä tarinassa Reidar kehtasi ja kykeni. Mutta tosiasiassa hän varoi ja pelkäsi.

Yrjö rakas, jokakerta kun kirjeesi saapuu, saapuu myös kevät ja sarviini puhkeaa lehti. Olet minulle elämän kuvio, olet minulle kaikki.
(Ote Reidar Särestöniemen kirjeestä keväällä 1967 rakastetulleen runoilija Yrjö Kaijärvelle. Tämä rakkaudentunnustus on päässyt osaksi kirjan nimeä, Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi. 'Ihmeellinen' tulee nimeen siitä, että nuori Reidar pohti haluavansa olla jotakin, esimerkiksi ihmeellinen).

Kulttuuri- ja feature-toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut ansiokkaan ja monipuolisen elämäkertakirjan Reidar Särestöniemestä (1925 - 1981) tähtäimenään korjata vääristynyt itetaiteilija & Lapin shamaani -imago, joka tästä taiteilijasta levisi jo nuorena. Sitä kuvaa levittivät toimittajat ja osittain myös aikalaistaiteilijat ja kulttuuriväki. 

Särestöniemi poseeraa 25-vuotiaana Suomen
Taideakatemiassa maalaamansa  
Arabialainen miesmalli -teoksen kanssa.

Miksi ja miten tällainen imago pääsi syntymään?

Särestöniemen uran alussa Lappi ei ollut vielä tunnettu suomalaisille etelän ihmisille. Lapin matkailu oli vähäistä ja alueen ihmiset, taiteilijat mukaan lukien haluttiin nähdä eksoottisina hahmoina. Tämä on vaikuttanut esim. Timo K. Mukan ja Kalervo Palsan henkilökuvaan. 

Ounasjoki, pohjoinen viima, hankikantama. Hyppelehtivä moottorikelkka kevättä katkaisemassa. Ohjaustangossa kiinni etukumaraan painunut partainen hahmo. 
Lapin harteilla lentää hiisi. 
"Noidan sukua olet Reitari, turha kieltää." 
(Monalisa-lehden tunnelmointia jutussa vuodelta 1972)

Lapin shamaani -myytti sekä palveli että rasitti taiteilijaa.

Hän hoiti itse taulujensa myynnin, oli pakkokin, koska ei päässyt mukaan Helsingin taiteilijapiireihin eikä saanut myöskään apurahoja tai palkintoja. 
Särestöniemen taide oli aikakauden taide-eliitin makuun liian rehevää ja rouheaa, kaupallista, isoa ja värikästä ja häntä itseäänkin pidettiin liian räikeänä, erikoisesti pukeutuvana ja rehvakkaana. Joku arvostelija oli naljaillut Reidarin taulujen syntyvän niin, että  hän roiskii maaleja kankaalle ja veli Anttu talloo päällä.

Särestöniemi oli Pariisin matkallaan ihastunut Marc Chagallin taiteeseen, mikä mielestäni näkyy hänen töissään. Chagallin Vitebskin kyläyhteisön kuvissa on samaa iloisuutta ja fantasiaa kuin Särestöniemen Kittilä-kuvissa. Hän on kuvannut omaa tyyliään surrealistisella tavalla naiiviksi ja sentimentaaliseksi.
Helsingin taidemaailman torjuvuuteen kyllästyneenä Särestöniemi piti isoja näyttelyitä ulkomailla lännessä ja pohjoisessa. Helsingissä hänellä oli yhteistyötä vain Didrichsenin taidemuseon kanssa.
   
Ehkä osa Särestöniemen vähättelyä johtui myös kateudesta. Valtaeliitti rakasti hänen taulujaan ja hän ansaitsi niillä todella hyvin. Vitsailtiin, että porvarilla on oltava "taistolaiset kakarat ja Särestöniemi seinällä". 

Reidar Särestöniemi sai professorin arvonimen presidentti Kekkoselta, joka tajusi hänen taiteensa arvon, mutta taiteilijaprofessorinimitys kulttuuriväen taholta jäi puuttumaan. 

Kekkonen kuljetti arvovieraita Särestöniemessä, samoin Kittilän kaupunginjohtaja ja moni muu, niin että lopulta vieraitten kestitseminen, syöttäminen, juottaminen ja seurustelu kävivät voimien päälle ja veivät liikaa aikaa luovalta työltä. 
Rakkaitten ihmisten kuolemista johtuva masennus, lääkkeet ja alkoholi veivät lopulta taiteilijan hautaan alle kuusikymppisenä. 

 

Särestöniemi ei ollut itetaiteilija vaan hyvin kouluttautunut maailmanmatkaaja, joka innostui ja sai vaikutteita taiteesta eri mantereilla.  
Hän opiskeli Suomen Taideakatemian tutkinnon ja yliopistokurssien lisäksi kolme vuotta Leningradin Ilja Repin-insitituutissa ja teki ensimmäisen Ranskan ja Italian matkansa jo 1952. Perhe tuki nuorta taiteilijanalkua myymällä metsää, ja Reidar itse paiski metsätöitä.  

Rikastuttuaan Särestöniemi pakeni pitkiä pimeitä talvia etelän lämpöön, mikä myös rikkoo kuvaa "aidosta Lapin ihmisestä". Kotona lapsuuden Särestöniemessä Reidarilla ei ollut edes sähkövaloa, tottakai hän nautti kun sai maalata hyvässä valossa.

Särestöniemi maalasi usein tauluihinsa "auringon
potenssin". Tässä se on viiksekkäiden mieshahmojen kanssa
taulussa Sukuni juuret ovat yöauringon maassa.  

Tiedätkö, että julkisuuden tarve on minullakin - että tahtoisin julistaa itseäni sellaisena kuin olen. Sitten ihmiset kivittäisivät pahan hengiltä. Voi perkele!
(Särestöniemi ystävälleen Brita Polttilalle)

En ole ennemmin tunnustanut itselleni, miten ulkopuoliseksi sentään koen itseni, tuota tunnetta on joskus raskas kantaa. Koetko Sinä koskaan samantapaista? Jaksatko aina välittää yhteiskunnasta, joka pitää herkintä minääsi rikollisena?
(Särestöniemen kirjeestä Yrjö Kaijärvelle)

Homous oli Suomessa rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 asti. 
Särestöniemi maalasi tuskaansa. Hän maalasi urospuolisia eläimiä ja omia mielikuvitushahmojaan, kuten taivaanjaaraa, joka on taivaanvuohen ja pässin yhdistelmä. Kun rikosnimike poistui, hän maalasi jonkin aikaa syleileviä miehiä, mutta palasi eläimiin, kun asenteet eivät muuttuneetkaan. Lakiin jätettiin kaiken lisäksi varoitus, jonka mukaan on edelleen rikos, jos kehottaa julkisesti "samaa sukupuolta olevien väliseen haureuteen". No, kuvahan voidaan helposti nähdä houkuttelemisena. Kehotuskielto kumottiin vasta 1999.

On ymmärrettävää, että lehdet kirjoittivat homoudesta varovaisesti ja toppuutellen. Tätä on tapahtunut paljon Särestöniemen jälkeenkin. Vaikka taiteilija itse olisi ollut aivan avoin, niin media on vaiennut suojellakseen. 

Vaarala pohtii, miten nykyään elämme homouden salonkikelpoistamisen aikaa, joten ehkä Särestöniemikin vielä nostetaan Tove Janssonin ja Tom of Finlandin rinnalle suurena queer-taiteilijana.
Itse näkisin kyllä tärkeämpänä, että hänen taiteensa pääsisi isoon näyttelyyn Ateneumiin, sukupuoli-identiteetistä huolimatta, ei sen ansiosta.
 
Eikö olisi jo aika, että kaikki ihmiset voivat vapaasti kertoa kumppaninsa nimen, olkoon se Maija tai Matti ilman että siitä tehdään numero tai paljastumisasia!   

Vaarala käsittelee kirjassaan myös Särestöniemi-tutkijoiden varovaisuutta ja Rosa Liksomin myyttistä tulkintaa kohteestaan. 
Liksomin Reitarissa ja siitä sovitetuissa monologeissa eksotisointi, karnevalisointi ja fantasia ovat aivan ydinasia. Liksom kuvaa Reitarin perhekunnan jäsenet kuten lyhytproosansa hahmot alkukantaisiksi, yliseksuaalisiksi ja väkivaltaan taipuviksi. Kieli on Liksomin meänkielen tyyppistä kieltä, ei Kittilän murretta.
Minulle tulee mieleen Liksomin Kittilästä Gabriel Garcia Márquezin Macondo, joka on kuvitteellinen kylä. Kittilä on oikea paikka. 
Biofiktiossa lukijan pitää muistaa, että se on joistain tosiseikoista huolimatta kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. 

Paitsi taiteilija Särestöniemi oli myös ympäristöaktivisti, antelias ja takertuva ystävä sekä eläinrakas perheihminen. Hän rakasti Lapin jokia ja jänkiä. Ounasjoen hän koki veljekseen ja lohduttajakseen. 

Vaaralan kirjaan liittämissä Reidarin kirjeissä näkyy hyvä kirjoittaja, joka suunnitteli yhdessä vaiheessa jopa runokirjan julkaisemista. 

Ounasjoki tulvi keväisen suvisena yli törmien ja ulottui pituussuuntaan aina maanääriin asti, ja kohisten putosi vesi maanääreltä tyhjyyteen. Seisoin rannalla joen veljeyden ilosta, ja tummat pyörteet kuljettivat muassaan maailman kaiken turhuuden. Sitten maalasin veteen sen oikean runon ja ihanasti välkkyen näin sen menevän, ja minulla oli tallella suuri voima, pälvet kumppanina lähdin puhuttelemaan Mustaakaltiota. 
(Kirjeestä tekstiilitaiteilija Elsa Montellille 1962)

Nousevalla auringolle ja tuulille puhun Yrjö Sinusta, kerron, että rakastan sinua ja kun ajan lumikelkalla yli alakuloisten aapojen olen tulossa sinua vastaan, haen kevättä, haen Sinua, haen ihmistä. Jos voit, tule silloin kun jäät lähtevät Ounasjoesta, mutta sydämeni sanoo tule heti.
(Kirjeestä Yrjö Kaijärvelle helmikuussa 1967) 

Maan päällä ja taivaassa, 1971, kaksiosainen taulu, jonka Särestöniemi maalasi pian Kaijärven
kuoleman jälkeen. Yhteinen elämä ja rakkaus jatkuu kuoleman jälkeen nuorina enkelimiehinä. 
Maan päällä miehiä suojaavat kuutilosilmät, joita Särestöniemi käytti usein
tauluissaan symboleina.

Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä

 
Anne Vuori-Kemilän viime vuonna julkaistu teos Mustaa jäätä on hänen toinen romaaninsa. Ensimmäinen Taivas ilman reunoja ilmestyi kaksi vuotta sitten. 

Mustaa jäätä on monipuolinen ja onnistunut teos. 

Kirjassa on kolme teemaa: pojan kasvu mieheksi ahtaassa mielipideilmastossa, lesboparin vaikea elämä ennakkoluulojen keskellä ja nuoren ihmisen kirjailijaksi kasvaminen.

Kirjailija vie meidät aluksi tilanteeseen, jossa nuori mies, Antti, saapuu hieman vastahakoisesti kutsuttuna vieraana syntymäpäiville lapsuudestaan asti tuntemansa pariskunnan Elffin ja Gulffin luo. Hän löytää heidät elottomina ja kutsuu poliisin paikalle. Poliisi toteaa, että lienee näitä tavallisia tapauksia, rintarinnan on eletty ja yhdessä lähdetään. Toinen poliisi ilmeilee sanalle 'rintarinnan', mutta palauttaa ilmeensä neutraaliksi huomatessaan Antin huomaavan. 
Alun tilanteeseen palataan lopussa, kun välillä on käyty läpi lähes parikymmentä vuotta kolmen päähenkilön elämää. 

Luvut on nimetty Antti, Siiri ja Raili. On hyvä ratkaisu, että saamme tapahtumista kuvan kunkin henkilön silmin. Heidän kauttaan tulee mukaan myös muu maailma ja se, mitä he toisistaan ajattelevat. Antin perheen kuvaus on ajan, 60- ja 70-lukujen, kuvausta herkullisimmillaan. Ollaan jossain Pohjanmaalla, maalaisympäristössä. Isä lukee Tiedonantajaa ja ajaa Mossella. Naapurissa asuva naispari on kammotus, josta vihjaillaan liittäen heihin myös kaikki mahdollinen paha pedofiliaa myöten. Antti seuraa elämää ympärillään uteliaana kaverinsa kanssa ihmisiä vakoillen, kuten pikkupojilla on tapana. Hän ei kiinnitä huomiota mihinkään epäolennaisuuksiin, kuten sukupuoliin, vaan luulee pitkään että Raili (Gulffi) on mies. Minä lukijana näen asiat Antin silmin ja luulen samoin. Anttia kiinnostaa Gulffin Mersu-taksi ja Elffiksi kutsutun Siiri Elfgrenin tarjoamat pastillit ja "sätkiminen", epilepsia, ja hän hakeutuu heidän seuraansa kielloista huolimatta. 
Äidin huoli ilmenee vaikeroimisena: "Kosketteliko se... paikkoihin?"
Isä antaa selkään. 
Sysäsin keittolautasen keskelle pöytää, lientä loiskahti liinalle. Livahdin paikaltani ja ryntäsin yläkerran portaisiin. Kuulin miten isä harppoi perään. Ajattelin Gulffin sanoja. Huusin taakseni katsomatta: "Siiri ja Gulffi on tavallisia vaikka kuinka piiskaat ja revit tukasta. " 

Antin pikkupoikavaiheen jälkeen tapaamme kolmikon siinä vaiheessa, kun Antti on rippikouluikäinen ja käykin rippikoulun saadakseen lahjoina "sileitä seteleitä" mopokassaansa. Isä olisi lähettänyt hänet mieluummin pioneerileirille. Tässä vaiheessa myös eräs toinen pääsee ripille, ja Antti osallistuu Gulffin palkkaamana tärkeään tehtävään Siirin hyväksi. Mitä ei kovanyrkkinen Gulffi tekisi pienen keijunsa puolesta. 

Ilman huumoria Gulffin ja Siirin tarina olisi raskasta luettavaa. Vuori-Kemilä käyttää sekä ronskia että hellää huumoria taitavasti pehmentämään mustalla jäällä liikkumista, jollaista ympäristöstä poikkeavan pariskunnan elämä monesti on. Tapaaminen ja rakastumisen aika on ihanaa, mutta jo sitä ennen molempien elämässä on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat heikentävästi heidän suhteeseensa.
Pohjat eivät aina pidä, vaikka Siiri oli alussa näin vakuuttanut mustasta jäästä häntä varoittelevalle Railille. Rakkaus säilyy, ja on lopulta se, mikä antaa näiden hyljittyjen elämää seuranneelle Antille inspiraation kirjoittamiseen.
 
Vetovoima kahden ihmisen välillä on yksi aihe, minkä Gulffi ja Siiri lahjoittavat Antille, toinen on vanhemman rakkaus lapseensa. Kolmantena lause, jonka Gulffi sanoo Antille tämän ollessa vielä pikkupoika ja ihmetellessä mielisairaalan aulassa itsensä Tauno Palon morsiameksi esitellyttä naista: "Ihminen voi olla mitä vaan."

Myös Antin on taisteltava sovinnaisia käsityksiä vastaan. Sekä perhe että tarmokas tyttöystävä toivovat hänestä menestyvää ja hyvin tienaavaa miestä, mutta mitä tekee Antti, laiminlyö opintojaan, kirjoittaa ja hylkää kirjoittamansa, ottaa välivuoden ja ajelehtii, kunnes:"Istahdin koneen ääreen ja annoin tekstin tulla."

Hyvän kirjan merkki täyttyy, haluan lukea tämän kirjan heti kokonaan uudelleen. Huhuilin juuri miehelleni:"Sun on pakko lukea tämä." Hän uskoi ja on nyt syventyneenä lukemiseen. 

Mustaa jäätä oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana viime vuonna. Olen lukenut ehdokkaista Mustan jään lisäksi Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Ritva Hellstenin Raijan. Mustaa jäätä on näistä minun makuuni paras. Pidän kirjoista, joissa ollaan "pienten puolella". Tämä asetelma toteutuu sekä Vuori-Kemilän että Kinnusen romaaneissa, mutta Vuori-Kemilällä koskettavampana.
 

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Pajtim Statovci, Bolla - vaikutelmia: paljon kiitosta ja vähän moitettakin

No nyt kirjoitan heti lukemisen jälkeen tuoreita vaikutelmiani enkä jätä niitä laimenemaan.
Mikä kansi! Käärme hohtaa, en saanut sitä hohtoa täysin kuvaani, mutta jos klikkaat kuvan isommaksi, niin ehkä hohtokin lisääntyy. 

Miten sota muuttaa ja murtaa ihmisen. Miten muualta tullutta tulkitaan usein  taustansa kautta, ei persoonana. Miten seksuaalisuus vie ihmistä. Miten  kerran menetettyä ei saakaan koskaan enää takaisin. Miten jotkut selviävät ja toiset ei. Pajtim Statovcin aiheet ovat suuria ja tärkeitä. Hänen kaksi päähenkilöään, serbi Miloš ja albaani Arsim, elävät kovana aikana, jossa heidän yksityinen tragediansa sekoittuu kansakunnan tragediaan.  
Kieli, varsinkin rakastumisen kuvauksissa, on kiihkeän kaunista.

    Hän kulkee hieman edelläni, ja yhtäkkiä minä tartun häntä olkapäästä, kuin hullu, keskellä kirjaston sisääntuloaulaa, aivan niin, täysin luonteeni vastaisesti, mitään miettimättä, rakennuksesta purkautuvan ihmisjoukon keskellä, nihkeän lämpimäksi kierähtäneen iltapäivän sydämessä minä toden totta tartun häneen, ja hän pysähtyy, ja vasta hetken kuluttua kääntää päätään, katsoo ensin kättäni olkapäällään, sormenpäitäni, jotka lepäävät solisluun kaarella, ja sitten minua, ja sen lyhyen tuokion ajan olen kokonaan toinen mies - näin elossa, ajattelen, näin elossa minä en ole kuunaan ollut. 

    On huhtikuun alku, ja minä haluan toista miestä niin erehtymättömästi ja kirkkaasti, että koko loppupäivän hän on mukana rukouksissani, joissa häpeämättä pyydän häntä jumalalta itselleni.  

Otsikon termi Bolla liittyy albaanien kansanperinteeseen. Statovci on ammentanut aineksia rikkaasta balkanilaisesta kulttuurista myös aiemmissa romaaneissaan Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Vanhat tarut ja niiden satumaiset hahmot antavat hienon persoonallisen sävyn Statovcin proosaan.

Pieni miinus kokonaisuuteen tulee muutamista sekavasti muotoilluista kohdista. Oliko tullut kiire julkaista? 
Hämmästelin seuraavaa kömpelöä kohtaa:
'Nain hänet nuorena, alkukesästä nelisen vuotta sitten, vain kaksikymmentävuotiaana, vanhempieni ainoana lapsena, sittemmin maksasairauden viemän isäni osoituksesta, sillä hän on poikkeuksellinen nainen, tottelevainen ja vähäsanainen, kouluttautumattomuudestaan huolimatta älykäs, taitava käsistään, hyvätapainen ja arvostetusta suvusta, niin minulle luvattiin, Ajshea kunnollisempaa vaimoa, erinomaisempaa äitiä, ei tule tarjolle.' 
Minua kiusaavat nuo alun sijamuodot, kuka siinä on kaksikymmentävuotias ja vanhempiensa ainoa lapsi, ja 'isäni osoituksesta' kuulostaa samalta kuin jonkun toimesta. Jos saisin muotoilla tämän kohdan uudelleen, niin selkeyttäisin sitä edes näin (saa sanoa, jos menee huonommaksi!): 
Nain hänet, kun olin nuori, vasta kaksikymmenvuotias, nelisen vuotta sitten, koska myöhemmin maksasairauteen menehtyvä isäni suositteli häntä minulle, ainoalle lapselleen. Hänen sanottiin olevan poikkeuksellinen nainen, tottelevainen ja vähäsanainen, kouluttautumattomuudestaan huolimatta älykäs, taitava käsistään, hyvätapainen ja arvostetusta suvusta, niin minulle luvattiin. Ajshea kunnollisempaa vaimoa, erinomaisempaa äitiä ei tulisi tarjolle.  
Tätä tekstiä kannattaisi työstää tuleviin painoksiin. Samoin korjata  sijamuoto kohdassa, jossa puhutaan miten helppoa tappaminen on 'se on luistavaa kuin vettä' muotoon 'luistavaa kuin vesi'.

Mutta siis, virheet ovat vähäiset ja kokonaisuus erittäin kiehtova. 
Mielessäni alkoi kirjaa lukiessa pyöriä sanat kosminen ja kohtalo. Me olemme raukat ihmiset heitettyinä tänne elämän armoille, maailmaan jossa hyvä ja paha käyvät jatkuvaa kamppailuaan tilasta. Se kumpi on vallalla milloinkin ja missäkin on sattumanvaraista; olet onnekas, jos vältät pahan. 

Pride-tapahtumista sanottua

Helsingin Sanomista

Helsingin Sanomissa oli maanantain lehden välissä Pride-juliste, jota on toistettu lehden kuvissa viikon mitaan. Julisteessa on avoin ikkuna, josta näkyy sateenkaari. Julisteen toiselle puolen on listattu 44 yhteisöä tai yritystä jotka ovat ilmoittautuneet tukemaan tätä kampanjaa.

Kävin lukemassa, mitä Kouvolan Pride-suunnitteluryhmän sivuille oli kommentoitu. Siellä ihmetellään, miksi vähemmistöt ovat aina esillä ja  etuoikeutetumpia kuin heterot. Joku kysyi ihmettelijöiltä, että minkä takia heterot kampanjoisivat, heillähän on jo kaikki, ja toinen lisäsi että heterot ovat aina olleet tervetulleita Pride-tapahtumiin tukemaan seksuaalista kirjoa.

Itse haluan olla tässä kampanjassa mukana, kaikkien hyväksihän tämä on, vaatimattomasti kirjoitellen, koska tiedän, että tämän kampanjoinnin tarkoitus on parantaa ihmisten elämää.
On myös kiva olla jossain, missä oikeasti voidaan mennä eteenpäin eikä se ole edes vaikeata, jos vertaa ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Iloiset Pride-tapahtumat voivat avata silmiä sille, että me kaikki kuulumme samaan yhteiskuntaan, se on avoin kaikille palveluineen, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Vähän on vielä korjattavaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osalta, meillä siis vähän, monessa maassa ei ole vielä aloitettukaan.

Helsingin Sanomista

Blogiystäväni Jari Ranta on kirjoittanut monta hyvää kirjoitusta jo ennen Pride-viikkoa ja sen aikana.
Jarin kirjoitukset ovat osuvia, selkeitä ja lämpimiä, parhaita, mitä Priden ympärillä on kirjoitettu. 
Postauksen nimestä klikkaamalla pääset lukemaan jutun kokonaan.
Kirjoituksessaan Hengellinen katuväkivalta Jari sanoo, että näillä näkymin taivaaseen on menossa ikäviä ihmisiä, moralisteja ja tuomareita.
Kirjoituksessaan Pride ja poliittinen kaappaus Jari korostaa sitä, että Pride-kampanjoinnin pitää olla epäpoliittista ainoana päämääränään seksuaalisen kirjon tiedostaminen ja esille ottaminen.
Toksinen ihmisyys ja tavallisen ihmisen Pride varoittaa jyräämisestä ja ylilyönneistä, joita ääriliikkeisiin kuuluvat ihmiset ovat alttiita tekemään myös Priden yhteydessä.
Gender Police ja Omien lasten silmien edessä käsittelee heteroksi pakottamista. Sukupuoli-identiteettipoliisi katsoo ihmistä alaspäin ja paremmin tietäen, kuten uskonnollinen poliisikin. Voi lasta, jolla on vanhempina kaksi sukupuolipoliisia!
Vastustajan profilointia -kirjoituksessaan Jari tarkastelee sitä, miten transihmisten ohikatsojat toimivat, kun eivät halua nähdä transihmisyyttä omana olemisen tapanaan, osana ihmisyyden kirjoa.  
Asiakirjoitusten joukossa Jarilla on monta hyvää lämpimällä huumorilla kirjoitettua, leikillistä pakinaa.
Teräshetero Testogen on taruolento, joka puhdistaa ympäristöä tunkemalla homoja kaappiin.
Pohojalaanen sukupualiromaani eli kirija esittelee Antin, joka on saanut pilkkaa lähipiirissään, mutta jota Rire (Pride pohojalaasittain) suojelee.
"Antti menöö Rirelle ja se on siälä sathenkaaren alla. Toresta. Se on ny Riren aika. Nua on ylypeetä ittestänsä."

Kaikkein kaunein minusta on Jarin kirjoitus Rakkauden ulottuvuus. Olen saanut luvan julkaista sen kokonaan täällä tässä yhteydessä.

Keneltäkään ei saa kiistää rakkauden ulottuvuutta. - Heterot rakastavat jos ovat rakastaakseen, mutta myös homot ja lesbot ja transihmisetkin rakastavat. Kaikki rakastavat. Jokaisella on rakastamisen mahdollisuus. Mitä toiseen ihmiseen suuntautuva rakkaus tarkoittaa? Se on aina vastuunkantoa. Toisen hyvästä huolehtimista. Toisen ihmisen elämän turvaamista. se on auttamista. Taakankantoa silloin kun toinen ihminen sairastaa. - Ei ole olemuksellista irstautta. Joillekin homous ja lesbous on yhtä kuin irstautta, alusta loppuun kieroutumaa. Silloin homoilta ja lesboilta on katkaistu yhteys rakkauden ulottuvuuteen enkä ainakaan minä tahdo olla katkaisija.

Näkymä Anjalan Junkkarinvuorelta

Monenlaista on tullut luettua niin lehdistöstä kuin blogeistakin tällä viikolla tähän mennessä. En seikkaile muilla somekanavilla kuin täällä blogistaniassa. Twitter-puolella on varmaan ollut yhtä sun toista.
Olen kuullut sanottavan, että juu, tunnenhan minä homoja, ihan hyviä kavereita ovat, mutta on siellä kaikenlaista. Hah, kaikissa ihmisryhmissä on kaikenlaista!
Olen myös kuullut, miten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöön kuuluvalle ihmiselle ilmoitetaan, että joo, sinä olet ok, hyväksyn sinut, mutta en seksuaalisuuttasi. Kuin ojentaisi lahjan ja samantien vetäisisi sen pois; sivulause mitätöi päälauseen.
Omituinen ja ymmärtämyyttä osoittava on myös se usein toistuva varoittelu, että nyt kun homojuhlia niin kovasti mainostetaan, niin nuoret eivät kohta enää tiedä, mikä on normaalia ja syntyvyys laskee muutoinkin kuin lehmän häntä.
Ihan kuin ihmisen seksuaalisuus olisi jokin harrastus, joka valitaan.  Ja mitä ihmettä syntyvyydellä on tekemistä tässä minkään kanssa? Syntyvyyden laskuun on monenlaisia syitä - ja liekö tuo paha asia ollenkaan. 

                                         

Kaori Ekuni, Blink blink - Pride-viikon lukuhaaste

Näin huoneen valojen heijastuvan vastapestyistä ikkunoista. Siellä me olimme: purppuranpunainen mies ja Konin puu, homoaviomis ja alkoholistivaimo. Häilyimme kaikki yhdessä ikkunaruutujen pinnalla. 

Kaori Ekunin romaanissa Blink blink (omituinen nimi, siitä myöhemmin) on sadun tunnelmaa, vaikka aihe on rankka ja ongelmia paljon, osin yhteisön paineista, osin henkilöiden omista ominaisuuksista johtuvaa. 

Purppuranpunainen mies on Cézannen akvarelli, jolle nuori vastavihitty vaimo Shoko pysähtyy vähän väliä laulamaan ja Konin puu on Shokon aviomiehen miesrakastajan nuorelle parille häälahjaksi antama jukkapalmu, joka niinikään on elävä perheenjäsen. 

Shoko tekee osa-aikaisesti käännöstöitä italian kielestä ja Mutsuki on sisätautilääkäri. He ovat alle kolmikymppsiä aikuisia ihmisiä, mutta vanhemmat ovat edelleen kovia puuttumaan heidän asioihinsa. He ovat painostaneet lapsiaan aviopuolison etsintään, kunnes nämä ovat suostuneet muutamaan  järjestettyyn tapaamiseen. Tapaamisessa sekä Shoko että Mutsuki ovat kertoneet toisilleen, ettei heillä ole aikomustakaan löytää ketään ja mennä naimisiin. Tämä kapinallisuus on yhdistänyt heitä ja he ovat alkaneet viihtyä keskenään. Nyt he ovat olleet kymmenen päivää naimisissa. 
Vanhempiin päin molemmilla on salaisuus. Menestyneen lääkäripojan vanhemmat eivät tiedä miniän henkisistä vaikeuksista ja Shokon vanhemmat eivät voisi kuvitellakaan, että heidän tyttärelleen järjestämänsä mies olisi homo. Kohta alkaa painostus lapsen hankkimiseen. Shoko saa kuulla joka puolelta, että hänen masennuksensa on ohi, kunhan perheessä on lapsi. Myös appivanhemmat kannustavat siihen keinohedelmöityksen avulla.
Nuoret opettelevat yhdessäoloa ja omia sääntöjään siihen. Mutsuki tapaa miesystäväänsä Konia ja rohkaisee Shokoakin avioliiton ulkopuoliseen  seksielämään, mutta Shokolla sellainen ajatus saa aikaan yhden monista rajuista itkukohtauksista. 
Shoko ei tiedä, välittääkö erityisemmin seksistä ollenkaan. Hän rakastaa Mutsukia ja ystävystyy myös Konin kanssa ja arvostaa tätä perheenjäsenenä. Selkeä ja reipas Kon selventää Shokolle, ettei hän tunne vetoa miehiin yleensä, hän tuntee vetoa Mutsukiin. 

Shokolla on kaikki, mitä hän haluaa ja tarvitsee. Hänellä on aviomies, joka hyväksyy hänen seksuaalisen haluttomuutensa, kaunis koti ja hyvä ystävä Kon. Hän saa heidän kanssaan olla eräänlainen lapsinainen. Hän saa satuilla, lauleskella, juopotella ja itkeä kuin lapsi. Hän saa olla rauhassa oma itsensä. 
Myös Mutsukilla on kaikki tärkeä. Shoko hyväksyy hänen homoutensa, arvostaa hänen siivousaddiktiotaan ja on loputtoman kiinnostunut hänen kertomuksistaan. 
Nuorella parilla menee mukavasti, kun vain ympäristö jättäisi heidät rauhaan. 

Vanhempien käyttäytyminen salaisuuksien paljastuttua on koomista kilpailuhenkisyydessään. Molemmat vanhemmat kokevat tulleensa petetyiksi. 
Mutsuki kuvaa perhekokouksen keskustelua näin:
    "Tämä ei ole leikin asia", äiti sanoi. Hän oli raivoissaan."Homoseksuaalisuudessa on kyse henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta että mielisairaus! Mielisairaus on perinnöllistä."
     "Henkilökohtaisesta mieltymyksestä? Tuskin uskon korviani!" appiukko huudahti. "Hän ei ole mikään mies. Hän on mies-nainen. Hänen kaltaisillaan ei pitäisi olla lupa mennä naimisiin. Ja Shokon henkinen epätasapaino on ohimenevä juttu. Euroopassa ja Amerikassa kaikki käyvät terapiassa."
     En saanut sanaa väliin. Shoko joi teetään kasvot tyhjinä ja ilmeettöminä. Olin silti varma, että hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä kaikkea, aivan kuten minäkin.
     Halusin sanoa jotakin. "Itse asiassa me olemme aivan tyytyväisiä elämäämme."
"Sì, sì", Shoko säesti kovalla äänellä. 
   
Kirja päättyy avioliiton yksivuotisjuhliin, jossa Shoko antaa Mutsukille ihanan lahjan ja on hyvällä mielellä.  
    Minun teki mieli itkeä. Selvisimme elämästä vain rakkauden voimalla. Ilman rakkautta elämä oli liian sattumanvaraista. 
    Mikä tämän laulun nimi oli? Se oli Billy Joelin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale. Pelkkä melodia toi kyyneleet silmiin. 
     "She's Got a Way." Kon oli lukenut ajatukseni.
     Tällaista elämämme olisi huomenna ja ylihuomenna ja siitä eteenpäin. Kaadoin itselleni lisää kuohuviiniä. 

Kerronta tässä kirjassa on kevyttä, kirkasta ja puhdasta kuin raikas vesi. Vesi onkin yksi kirjan symboleista. Appiukko on ollut ihmeissään, miten Shoko voi olla tyytyväinen hänen homopoikaansa:"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!" Veden juonnin puhdistavaa vaikutusta on kuvattu siinä missä Shokon alkoholijuomien erilaisia vaikutuksia. Shoko kylpee rauhoittuakseen kaksikin tuntia viskiä siemaillen. Vesi on kolmessa luvun nimessä: Veden syleilijä, Vesihäkki ja Missä vedet virtaavat. 
Kertojina on vuorotelleen kumpikin päähenkilöistä, näkökulman vaihdos tuo esiin heidän tuntemansa suloisen suojaavan hellyyden toisiaan kohtaan.    

Jälkisanoissaan kirjailija sanoo, että hänen tarkoituksensa on ollut kertoa yksinkertainen rakkaustarina. Hän sanoo olevansa sitä mieltä, että jokainen on pohjimmiltaan yksinäinen ja on uhkarohkeaa rakastaa ja luottaa toiseen ihmiseen.
Lukujen otsikoista kahdessa on lainattu maalauksien nimiä. Simeon Solomonilla on maalaus Nukkujat. Se sopii lukuun Vierailijat, nukkujat ja hän joka valvoo, jossa  kaikki kolme perheenjäsentä nukkuvat "lattialla saman peiton alla rivissä ja rinnakkain kuin roomalainen numero III". 

Tähdet on veden ohella toinen tärkeä ja toistuva asia kirjassa. Onhan niitä tuossa Solomonin maalauksessakin. Shoko ja Mutsuki katselevat usein kaukoputkella tähtiä. Tähtien kylväjä on toinen luku, johon Ekuri kertoo lainanneensa maalauksen nimeä, mutta ei muista mitä. Se voisi olla Vincent van Goghin maalaama Kylväjä. Van Goghilla on tähtiä monissa töissään, mm. tunnetussa maalauksessa Tähtikirkas yö, jossa hän kuvaa yöllistä maisemaa mielisairaalan huoneen ikkunasta. 

Kaori Ekuni asuu Tokiossa. Kirjan nimi on japanista translitteroituna Kira Kira Hikaru ja englantilaisessa käännöksessä se on Twinkle, Twinkle, lastenlaulun alkusanat, Twinkle, Twinkle Little Star,  Tuiki tuiki tähtönen. Blink blink ei kuulosta yhtään samalta, se on silmänräpäys ja väläys ja kuulostaa hyvin paljon samalta kuin bling bling, kimalle, krääsä.  
Minusta myös suomennetussa kirjassa nimeksi kävisi hyvin nuo lastenlaulun alkusanat, koska ne sopivat romaanin sadunomaiseen tunnelmaan. Lastenlaulujahan Shoko sille taulun miehelle laulaa, itseään laululla rentouttaen.  

Nykyään puhutaan joillain tahoilla siitä, miten ei saisi edes käyttää sanaa eläytyä, jos ei kuulu kuvattuun ryhmään, vaan pyydellä anteeksi sivullisuuttaan. Minä uhmaan tällaista pomotusta mennen tullen. Kirjallisuus ja muu taide ovat eläytymistä varten, ja ihmisestä on moneksi.
Eläydyin kovasti tämän kirjan kolmikon Shokon, Mutsukin ja Konin tunteisiin erilaisissa tilanteissa. Shokon kohdalla eläydyin myös hänen "nuoren rouvan" elämänsä epävarmuuksiin. Muistin, miten olin naimisiin mentyäni kaikesta epävarma. Säännöllinen ruuan laittaminen ahdisti. En ollut yhtään kiinnostunut ruuanlaitosta (en paljon vieläkään) ja opiskelijana olin syönyt mitä sattuu. Koin ruuanlaiton yksinomaan minun tehtäväkseni. Pläräsin kauhuissani keskikoulun kotitalouskansiotani, löytyisikö sieltä vastaus perheaterioihin. Miten koomista! Miksi minä näin koin, olihan miehenikin laittanut omat sapuskansa yksin asuessaan eikä odottanut vaimostaan kokkia? Vanhat perinteet. Näinhän ei nykyään enää ole, ruuanlaitto ei kysy sukupuolta ja ulkonakin käydään syömässä. En yhtään ihmettele Shokon itkusessioita, onhan hänellä valtavan isoja murheita, vaikka hänen vaimotehtäviinsä ei kuulukaan muuta kuin lakanoiden silittäminen Mutsukin kokatessa ja siivotessa hullun lailla.  

P.S. Tänään on televisiossa Teema & Fem -kanavalla mielenkiintoinen dokumentti ruotsalaisesta sateenkaari-ihmisten senioritalosta. Sitä on kuvattu kolmisen vuotta, erilaisia kohtaloita. Joku on vasta tähän taloon muutettuaan päättänyt olla oikea oma itsensä, vihdoinkin. Elää, rakastaa, klo 20.00. 

Pride-viikko alkaa & elokuva Elisa y Marcela

Tämä viikko on Helsingissä Pride-tapahtumien viikko. 
Muualla maassa tapahtumia on eri aikoihin pitkin kesää. Kouvolan Pride on elokuussa samana päivänä. 24.8. Taiteiden yön kanssa. Aion osallistua molempiin tapahtumiin valikoiden itselleni sopivaa.

Niiina blogista Yöpöydän kirjat on haastanut bloggareita lukemaan seksuaalivähemmistöihin liittyvää kirjallisuutta. Olen lukenut useamman kirjan, joista postailen vapaamuotoisempien kirjoitusten ohessa pitkin viikkoa.

Nyt viikon aluksi haluan kirjoittaa eräästä Netflix-elokuvasta, jonka tosielämän innoittama tarina on lähes uskomaton. Elokuvan päähenkilöiden nimet ovat samoja kuin tosielämässä ja myös tapahtumien kulku on pääpiirteissään sama kuin tosielämässä.  
Espanjassa vihittiin vuonna 1901 pyhään avioliittoon Elisa Sánches Loriga ja Marcela Gracia Ibeas. Tämä on yksi maailman ensimmäisistä samaa sukupuolta olevien avioliitoista. Vihkijänä oli puolisokea ja ehkä hieman vanhuudenhöperö katolinen pappi, joka ei huomannut, että sulhanen ei ollut miehen asustaan, viiksistään ja lyhyistä hiuksistaan huolimatta samassa kaupungissa aiemmin asuneen Elisa Sánches Lorigan serkku Mario, kuten hän itsensä esitteli, vaan Elisa itse valepuvussa. Vihkiminen tapahtui San Jorgen kirkossa La Corunan kaupungissa. Tieto löytyy vanhoista asiakirjoista. Avioliittoa ei ole koskaan mitätöity. 

Kun elokuva Elisa y Marcela valmistui tämän vuoden alussa ja sen yhteydessä julkaistiin myös aitoja valokuvia, niin eräs eteläamerikkalainen nainen oli ne nähdessään hätkähtänyt. Hänellä oli valokuva isoäitinsä äidistä Marcelasta, ja nyt hän näki saman naisen elokuvan mainoskuvissa. Hänelle ei ollut koskaan kerrottu sukulaisensa elämäntarinaa.
Googlen kuvahausta löytyy elokuvaotosten lisäksi naisten aito vihkikuva. 

Elokuva on mustavalkoinen, romanttinen, eroottinen ja runollinen. Siinä on puutteita, esim. miljöö ja ihmisten käytös eivät luultavasti ole joka kohdassa historiallisesti oikein, mutta tosipohjaisuus ja todistusvoima korvaavat minulle nämä puutteet. Eläydyin liikutukseen asti.

Ohjaaja Isabel Coixet on saanut useista elokuvistaan Goya-palkinnon, joka on Espanjan elokuva-alan arvostetuimpia palkintoja. 

Alussa nuori nainen istuu junassa, joka ajaa läpi pölyisen tasaisen maiseman. Hän jää pois ja kävelee avaran maiseman keskellä seisovalle talolle. Siellä hän kohtaa vanhemman naisen, Marcelan, jota hän pyytää kertomaan kaiken. Vuosi on 1925.
Tarina, jonka kuulemme alkaa 1800-luvun loppuvuosina. Nuoret naiset tapaavat luostarin yhteydessä olevassa koulussa ja rakastuvat. Heidät yritetään erottaa, mutta he kohtaavat muutaman vuoden kuluttua uudelleen nuorina opettajina, hakeutuvat töihin samaan kouluun ja alkavat herättää ympäristössä epäluuloa käyttäytymisellään. Kun sitten Elisa katoaa ja hänen näköisensä mies saapuu ja vie Marcelan vihille, epäluulot vain kasvavat. Kyläläiset eivät koe Mario Sanchezia mieheksi, vaikka hänen vaimonsa Marcela on raskaana. Elisa ahdistetaan seinää vasten ruumiintarkastukseen, josta hän selviää viime hetkellä kertomalla olevansa hermafrodiitti. Tämä termi on nykyään vanhentunut, ihmisissä ei ole kaksineuvoisia. 
Tilanteen kärjistyessä naiset pakenevat Portugaliin tarkoituksenaan kerätä rahaa laivamatkaan valtameren yli. Syyte Espanjasta ehtii ensin ja he joutuvat vangituiksi, mutta saavat osakseen myös paljon ymmärtämystä. Vankila on rankka kokemus varsinkin viimeisillään raskaana olevalle Marcelalle. Ennen oikeudenkäyntiä naiset autetaan pakoon Argentiinaan matkalla olevaan laivaan ja sen myötä vapauteen. Portugalilaiset sekä näpäyttivät Espanjaa että eivät inhimillisistä syistä halunneet luovuttaa naisia Espanjalle, jossa syyte transvestismista, jumalanpilkasta ja asiakirjojen väärennöksestä olisi johtanut elinkautiseen vankeuteen.

Liikuttavinta minusta elokuvassa on se, kun vieraaksi tullut nainen, jonka henkilöllisyys on ollut jo jonkin aikaa katsojalle selvä, haluaa "kaiken" kuultuaan vielä kuulla Marcelan rehellisen vastauksen kysymykseen, oliko se kaikki vaivan arvoista, häät, vankila, pilkka, raskaaksi tuleminen, synnyttäminen ja oman lapsen hylkääminen, kotimaan jättäminen... ja vastaukseksi kysymyksiin Marcela nousee ja kävelee horisontista ratsastavaa harmaahiuksista naista vastaan. 

Jotkut elokuvan otoksista ovat kuin tauluja, rakastelukohtaukset ovat kauniita ja onni pulppuavaa.
Surumielisyys välittyy varsinkin Marcelan hahmossa. Ei ole ollut helppoa elää kummajaisena ja lainsuojattomana hylkiönä.

Marcelan vieraalleen kertoma menneisyys päättyy laivalle lähtöön. Elämä Argentiinassa jää kertomatta. 
Löysin netistä sellaista tietoa, että tosielämässä nämä tarinan kohteena olevat naiset kohtasivat vaikeuksia myös Argentiinassa ja joutuivat tekemään kompromisseja elämässään. Sellaistakin tietoa on, että Marcela olisi mennyt Elisan kuoltua naimisiin miehen kanssa.  

Elokuva osoittaa vahvasti sen, että sukupuolisuus on meissä se mikä se on. Siltä osin ihmistä on aivan turha pyrkiä muuttamaan. Kun Elisa kysyy, mistä heitä syytetään, hänen katseensa kertoo, miten outona hän pitää rakkauden vuoksi vainoamista. 
Tätä ei tiedetä tai ei haluta ymmärtää kaikkialla, niin hurjia ovat elokuvan lopussa ilmoitetut tilastot:
- Saman sukupuolen avioliitot laillistettiin Espanjassa 2005.
- Ne ovat laillisia vain 25 maassa maailmassa.
- Homoseksuaalisuudesta vangitaan 72 maassa.
- 14 maassa tuomio on 14 vuodesta elinkautiseen.
- 13 maassa tuomiona on kuolemanrangaistus. 

Katolisessa Espanjassa ollaan siis vapaamielisempiä ja yksilönvapautta kunnioittavampia kuin Suomessa. Meillä samaa sukupuolta olevien avioliitto laillistettiin vasta 1. maaliskuuta 2017. Eduskunta oli hyväksynyt lain kolme vuotta aiemmin, mutta se viivästyi kansalaisadressin (lue:kiusanteon) vuoksi.