Karin Fossum, Jonas Eckel (2004)

Varastopäällikkö Jonas Eckel (huom! norjankielen ekkel = inhottava, ällöttävä)on neuroottisen tarkka, omissa oloissaan ja tavoissaan viihtyvä poikamies kunnes tapaa kahvipaahtimossa työskentelevän, suloisen Lillianin. Lillian on suhteen alussa juuri hänelle sopiva: pyöreä ja pehmeä, Jonasta tyhmempi ja avuton. Jonas kosii Lilliania, koska niin kuuluu tehdä, ja Lillian lipuu avioliittoon jotenkin välinpitämättömyyttään. Pian parin onni muuttuu ahdistukseksi . Lillian etsii itsään, vaihtelee hiustensa väriä, laihduttaa ja voimaantuu. Hän ei myöskään aina ole tyytyväinen mieheensä.  Muuttumattomuudesta pitävä Jonas on pettynyt ja kauhuissaan.  Hän suunnittelee suhteen pelastamiseksi Portugalin matkan, mikä ei suinkaan paranna tilannetta. Hyytävä tunnelma saa lukijan lukemaan rivien välistä ja miettimään, voiko väistävän katseen ja aran hymyn takana olla pahaa - ja kumpi tarinassa onkaan paha, vai onko kumpikaan. 

Tarinan näkökulma on enemmän Jonaksen, mutta lopun pieni yksityiskohta, jonka jätän paljastamatta, nostaa järkyttävästi esiin Lillianin kokemuksen. 

Jonas Eckel on taitava ihmismielen kuvaus.  Kirjassa kuvatut avioliittotunnelmat eivät ole mitenkään harvinaisia. Romanttisen rakkauden ideahan hellii muuttumattomuuden teemaa. Iskelmän sanoin: ”Koskaan et muuttua saa … ole sellainen vain, jonka nähdä mä sain.” Fossumin romaani osoittaa, että on vaarallista odottaa toiselta niin paljon. 

Fossum aloitti runoilijana 70-luvulla. Hän on kertonut, ettei mitenkään aikonut ryhtyä rikoskirjailijaksi, mutta ensimmäisessä romaanissa sattui murha, ja niin hänen omimmaksi genrekseen vain muotoutui psykologiset  rikosromaanit. 

Olen lukenut Fossumilta aika paljon, mutta erityisesti mieleeni ovat jääneet Jonas Eckel ja ikisuosikkini Rakas Poona.  Molempien kirjojen henkilöistä jää lukemisen jälkeen niin selkeä näkömuisto, että jos niistä jommasta kummasta joskus tehdään elokuva, niin ehkä minun kannattaa jättää se väliin.

Jari tervo, Jarrusukka

Jarrusukka on tämän vuoden ruusukirja, siis kirjakauppojen liiton tilaama kirja, jota jaetaan kylkiäisenä Kirjan ja ruusun päivänä yli 10 euron ostoksista kirjakaupoissa. Minusta tämä on hieno keksintö - koko päivä, joka juontaa Barcelonaan vuoteen 1925 - ja erityisesti tämä suomalainen keksintö kylkiäiskirjan jakamisesta.

Tervon kirja on pienoisromaani, jossa vilahtaa suuria aiheita: kulttuurikasvatus versus uskontokasvatus kouluissa, pitkälle koulutetut epäkäytännölliset vanhemmat, monikulttuurisuus, lapsen kuoleman jättämä suru, murrosikäisten elämän sopivaisuussäännöt. 

Päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, joka toimii epäpätevänä historian opettajan sijaisena yläasteella ja ryhtyy touhuamaan älyllisesti stimuloivaa seimikuvaelmaa joulujuhlaan.  Hän tuo mieleeni rakastettavassa höpsöydessään, vilpittömyydessään ja sosiaalisessa taitamattomuudessaan Mikko Rimmisen Nenäpäivän Irman. Nyt on vain kyseessä miespuolinen henkilö. Kirja on kirjoitettu minä-muodossa, kertojana tämä kaikesta maanisen kiinnostunut, ihmisiä sivistyssanoilla rasittava tohtorimme. 

Jarrusukka on nauruhermoja kutkuttava, hauska ja helppolukuinen kirja. Ajoittain hauskuus menee valitettavasti mielestäni huulenheiton puolelle.  Tervolla on ollut sama vika aiemmissakin kirjoissa. Humoristin olisi varottava, ettei liiallinen läppä muuta vakavasti otettavaa pinnalliseksi ja taidetta viihteeksi.

Kirja on erittäin hyvin kiinni ajassa: on monikulttuurinen koulu ja nettipoliisit ja nuoret tervehtivät sanalla mo. Jos jarrusukka symbolisoi avuttomuutta, niin Jarrusukan vanhukset ovat kyllä kaikkea muuta kuin avuttomia, mokomatkin osallistuvat juonittelijat!

Paikoin kerronta kiteytyy aforismeiksi: Elämä, tuokio jarrusukkien välillä; Kaikki ovat omansalaisia; Jokainen on yhden hengen vähemmistö.

En halua paljastaa kirjan juonta, joka kyllä vetää hyvin. Yleensä olen aina harmitellut Tervon kirjojen kohdalla pitkitettyä loppua ja toivonut, että hän olisi malttanut lopettaa aikaisemmassa vaiheessa. Sama koskee tätäkin pientä teosta. Mielestäni loppu olisi tyylikkäämpi, jos hän olisi lopettanut jarrusukan hakuun ja jättänyt pois loppukohtauksen vaimon kanssa.

P.S. Kuvan suloiset vauvasukat ovat oikeasti jarrusukkia. Olen ostanut ne Tukholman laivalta. Pohjan älskling-tekstit ovat jarrumateriaalia.

Diana Webster, Ikuisesti Suomi ( 2013 )

Diana oli eräs englanninopettajistani 70-luvun alussa Helsingin yliopistossa. Tiedän, että hän on ollut hyvin tuottelias. Paitsi lukuisia oppikirjoja hän on myös käsikirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja ohjelmia radiolle ja televisiolle sekä hienon selviytymistarinan yhdessä lievästi CP-vammaisen lääkärityttärensä Victorian kanssa Niin monta Mount Everestiä (2011). Ja nyt muistelmakirja, 83-vuotiaana!

 

Omaelämäkerran henkilöt ja tapahtumat, jopa siinä kuvattu maa ja maan asukkaat suodattuvat myöhemmän tiedon objektiivin läpi, ja muisti muuttaa ja kypsymisprosessi sävyttää niitä. Tyttö, jota olen päättänyt kutsua itsekseni, saattaa olla tyttö, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan, matkalla maahan, joka samoin sekä oli että ei ollut sellainen kuin hän nyt muistaa. Toinen valokuvaaja ottaisi erilaisen kuvan; toinen kirjoittaja tuottaisi erilaisen tarinan.

Websterin kirja käsittää hänen ensimmäiset yhdeksän kuukauttaan Suomessa, 1952 – 1953, jolloin hän toimi Turussa British Councilin pestaamana opettaja-sihteerinä. Webster näkee silloisen itsensä hyvän koulutuksen saaneena mutta hämmästyttävän tietämättömänä nuorena naisena. Hän oli vasta 23-vuotias. Sen ikäisenä ihminen on usein lähes kevytmielisen varma, ja vanhempana voi vain ihmetellä sitä toisiin luottamisen ja itseluottamuksen määrää. Websterin ilkikurinen, jopa ironinen,  tarkastelutapa kohdistuu vain häneen itseensä. Ympäristöään ja kohtaamiaan ihmisiä hän sen sijaan arvioi erittäin suurella kunnioituksella ja löytää Suomesta niin paljon arvokasta, että jää tänne lopullisesti. 

Diana kertoo huumorintajuisesti ja seikkaperäisesti menneestä maailmasta. Suomi ja koko Eurooppa oli vasta toipumassa toisesta maailmansodasta. Matkustaminen oli vaikeaa, kielten opetus oli aivan alkutekijöissään, suomalaiset olivat puhumattomia ja iloitsivatkin vakavasti, englantilaistytöt eivät tienneet mitään seksistä, koska oli olemassa tietyt sopivaisuussäännöt, joita myös saman yhteiskuntaluokan nuoret miehet kunnioittivat. Suuri suomalainen hämmennyksenaihe oli sauna, ja eräs luku onkin otsikoitu ”Seurustelua ilman vaatteita”. 

Naisten itsenäinen asema Suomessa oli ratkaiseva tekijä siinä, että Diana valitsi Suomen ja hylkäsi englantilaisen sulhaskandidaatin, joka oletti hänen synnyttävän kuusi lasta ja jäävän kotirouvaksi. Kirja päättyy siihen, että Diana saa lehtorin viran Helsingin yliopistossa. Tekisi niin kovasti mieli lukea jatkoa ja kuulla, mitä mieltä hän oli 70-luvusta, omista opiskeluajoistani, jolloin yliopisto oli myllerryksessä osan opiskelijoista suunnitellessa vallankumousta ja osan toteuttaessa  hippiaatetta.
Ehkä saamme vielä lukea lisää. Löysin sattumalta Dianan erittäin kiinnostavan blogin, jonka hän on juuri lopettanut (viimeinen päiväys  14.4.), koska haluaa keskittyä uuden kirjan tekemiseen. Siis uusi kirja yli kahdeksankymppisenä. 

GO GIRL!

Yiyun Li, Kulkurit

Yiyun Li on amerikankiinalainen kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Hän lähti 24-vuotiaana opiskelustipendin turvin Iowan yliopistoon ja jäi sille tielleen. Sivuaine kirjallisuus voitti lääketieteen, ja vain yhdeksän Amerikan vuoden jälkeen häneltä julkaistiin ensimmäinen kirja, novellikokoelma  A Thousand Years of Good Prayers (2005). Seuraavaksi oli romaanin The Vagrants (2009) vuoro. Tämä kirja on ilmestynyt myös suomeksi, Kulkurit (2013), Seppo Loposen erinomaisesti kääntämänä samoin kuin novellikokoelma Gold Boy, Emerald Girl (2010), suomeksi Kultapoika, smaragdityttö (2012).  

Yiyun Li on sanonut, että ei voisi kirjoittaa kiinaksi, koska sillä kielellä hän on oppinut vaikenemaan ja salaamaan. Luin erään haastattelun, jossa häntä pyydettiin määrittelemään, mitä tyyppiä hänen novellinsa ovat. Hän vastasi, että ne ovat rakkauskertomuksia, kun haastattelija selvästi odotti hänen pitävän niitä poliittisina novelleina. Samassa haastattelussa Li myös kertoi kärsineensä lapsena Kiinassa yksityisyyden puutteesta. Ahdistava yhteisöllisyys on myös hänen proosansa eräs teema, se että on yhtä aikaa yhteisön silmälläpidon alla ja ei kenenkään oma, suurperheen sivuhenkilö, orpo tai hylkiö.

Kulkurit jakautuu kolmeen osaan, tapahtuma-aika on 1970-luvun loppu. Ensimmäisessä osassa Nuori nainen Gu Shan teloitetaan Kurajoen kaupungissa rangaistukseksi vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hän on kirjoittanut mieleensä hiipineistä kommunismin vastaisista epäilyistä sulhaselleen, joka on pettänyt ja ilmiantanut hänet. Julkinen sureminen on kielletty jopa tytön vanhemmilta, jotka joutuvat myös kustantamaan tyttärensä teloituksessa käytetyn patruunan. Shanin isän, opettaja Gun, selviytymisstrategiana on "keskittyä nenän edessä olevaan pieneen elämäntilkkuun", mutta äidin mielentyyneys ei pidä. Hän kohtaa kumouksellisen uutistenlukija Kain ja naiset ryhtyvät suunnittelemaan Shanin teloituksen tuomitsevaa mielenilmausta. Toisessa osassa kaupunkilaisissa on herännyt toivo ja yhteishenki. Mielenosoitus järjestetään. Ihmiset osallistuvat siihen varoen, mutta mielipiteiltään vahvoina, ja hetken tuntuu siltä, että uudet tuulet puhaltaisivat. Kolmannessa osassa kaikki mielenilmaukseen osallistuneet väärinajattelijat joutuvat rangaistaviksi. Esimerkkinä ja keulakuvana teloitetaan Kai, jonka kaupungin johtohenkilöihin kuuluva aviomies on kiirehtinyt kieltämään. Erotuksena Gu Shanin teloitukseen on vain se, että tällä kertaa uhrattavan äänijänteitä ei katkaista, häntä vain kielletään esittämästä mielipiteitään seremonian aikana.

Kirjan nimi Kulkurit tulee pariskunnasta, joka on viettänyt kiertävää elämää etsien ja pelastaen hylättyjä tyttövauvoja. He ovat pysähtyneet Kurajoelle, mutta kokevat kerjäläiselämän vapauden miellyttävämpänä kuin elämän kaupungissa, jossa ihmisiä vahditaan ja teloitetaan mielipiteidensä vuoksi.

Hannu Raittila ja Juhani Syrjä: Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta

Hannu Raittila ja Juhani Syrjä olivat sopineet kirjoittavansa kymmenen kirjettä, joiden aiheena tai ainakin lähtökohtana olisi kuolema. Hyvin pian selviää, että kaikki, mistä kannattaa jotain sanoa, on elämää. Miehet keskustelevat kirjallisesti kaikesta mahdollisesta, väkivallasta, Suomen sisällissodasta, uskonnoista, taiteesta, lapsuudesta, luontokokemuksista, kalastuksesta ja myös kuolemasta. Molemmilla kirjailijoilla on muistoja vanhemman kuolemasta ja oman lapsen menettämisen pelosta. He ovat useimmiten samaa mieltä asioista – ja silti kirjeenvaihtoa on nautinnollista ja jopa jännittävää seurata. Molemmat kirjoittajat ovat lukeneita ajattelun ammattilaisia sekä taitavia ja persoonallisia suomen kielen taitureita. Kirjeenvaihdon tuloksena on tasokas esseekokoelma.

Näin Syrjä: Ihminen on sosiaalinen ja puhuva eläin, jonka laulun arvoista yksilöllisyyttä on suuresti liioiteltu. Yksin ollessaankin hän on monta ja pitää yllä laumayhteyttä kuin parvessa lentävä hanhi, rallattelee ääneen tahi äänettä, rupattelee, kiroilee, hokee, tuottaa loogista ajatuspuhetta nimetylle kuulijalle tai kulttuuriselle toiseudelle. Totaalinen yksilö ihminen on vain kuollessaan, jos silloinkaan.

Ja Raittila: Kouluympäristöön pantu Jumala olisi kiireisen juppiperheen hemmoteltu pojanlullukka. Semmoinen, joka on aina tottunut saamaan tahtonsa läpi, kunhan vain ensin on päässyt itse selville tahtonsa oikuista. Vanhassa testamentissa kuvattu Jumala olisi vihoviimeinen koulukiusaaja, kuraattoreiden ja muiden sosiaalitätien iankaikkinen mieliharmi.

Kirjeet on otsikoitu, joten niitä voi lukea myös yksitellen otsikon herättämän mielenkiinnon mukaan. Ensimmäinen kirje on Raittilan Paljas ja raaka tahto elää ja viimeinen Syrjän Soutu kohti valoa. Siinä välillä saamme lukea aiheista kuten Miekka kivessä ja Vuosi 1918 ikäni varjossa.

Sattumalta pöydälläni odottaa myös toinen kirjeenvaihdosta koottu teos, Paul Austerin ja ikiaikaisen lempikirjailijani J. M. Coetzeen kirja Here and Now, Letters 2008-2011. Saa nähdä, kumpi kirjeenvaihto on kiehtovampaa, Suomessa käyty vai USA:n ja Australian välillä kulkeva. Yksi asia jäi mieleen silmäillessäni Coetzeen ja Austerin kirjaa:he kertovat kirjoittaneensa vanhanaikaisesti postin kuljettamia kirjeitä. Suomessa tällainen tuntuisi todella oudolta.