Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Yo soy Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän

Joskus mietin, mitä jos lähtisin. Mitä jos kulkisin aittojen kautta, pakkaisin kontin täyteen ruokaa, ottasin matkaan leipää, voita ja kalaa. Lypsäsin maijot pulloon ja lähtisin hiihtämään. Hiihtäsin vain. Hiihtäsin ohi Piitun mökin ja naapurivaaran, hiihtäsin ohi vanhan kotimökin. Ehkä kävisin sisällä entistä elämää nuuhkimassa, ehkä en. Kylänni kiertäsin metän kautta ja jatkasin vain eteenpäin. Kait sitä jotahi tulisi jossahi vaiheessa vastaan. Jotahi muuta jossahi kohassa. 

Liisa Louhela on kirjoittanut onnistuneen historiallisen romaanin Kaikkeus on meidän. Pidän tästä kirjasta. 

Eletään kolmikymmenluvun loppua. Reetan äiti on elänyt tyttärensä kanssa kaksin sen jälkeen kun mies ammuttiin kansalaissodassa punaisten joukossa Kajaaninjoen jäälle. Kun äiti kuolee tapaturmaisesti Reetan on pakko lähteä piiaksi läheiseen Haikolan taloon.
Kaikki päivät ovat samanlaista puurtamista. Vaihtelua paikkakunnan ihmisten elämään tuovat seurat, harvat tanssit ja elokuvissa käynnit. Säätyerot ovat isot, kansalaissodan haavat eivät ole vielä alkaneet arpeutua.
Muistan opettajan, joka kehuskeli lahtareitten kakarat Einot ja Ailit nimeltä ja kuhtu meitä punikkeja aina pelkästään suvun nimen mukasesti. 
- Jokainen on perheensä peilikuva, se aina hoki minullehi, jos jotahi tein väärin. 

Ennen vanhaan mustalaisperheet kulkivat Suomen maaseudulla hevosilla ja pyysivät päästä töihin taloihin. He saattoivat olla yhdessä talossa töissä muutaman viikonkin kerrallaan ruokapalkalla ja lähteä sitten taas vaeltamaan. Mustalaisseurue tarjosi myös viihdettä ehtoopuhteisiin tarinoillaan ja musisoinnillaan.
Kun Reeta näkee kauniin mustalaisnuorukaisen Tenhon soittamassa rannalla haitaria, hän saa elämäänsä jotain, mistä unelmoida.
Hän on jo elokuvien kautta päässyt haaveiden maailmaan, jossa on hänellekin jotain enemmän ja parempaa. Juurakon Huldan nousu kotipiiasta sisäkön työn kautta "herrojen huoneisiin", opiskelijaksi korkeakouluun ja hyviin naimisiin on saanut  Reetan väheksymään niitä ahtaita raameja ja mahdollisuuksia, mitä hänellä on. Hän tietää myös jonkun, joka on päässyt hissitytöksi kaupunkiin ja seurustelee siellä kenen kanssa haluaa. Ystävä Vanni varoittelee Reetaa turhista haaveista ja muistuttaa, että parasta olisi "säästää ihtesä kokonaan Ristukselle", mutta jos ei pysty, niin sitten on tyydyttävä siihen, mitä on lähellä. 
-Kunhan nyt jonkun löytää, Vanni tuumi. - Onko se niin väliksi ketä sitä kotonaan passaa. Yhtä samaa raatamista se on kumminni. Huoneet vaan vaihtuu, toiset saa koreammat, toisille jää kurjemmat, siinä kaikki. 

Miten käy Reetan, joka rakastuu rakkauden tunteeseen? Tenhon heimolla, kaaleilla,  on omat sääntönsä, vähintään yhtä vahvat kuin valkolaisilla. Oma yhteisö velvoittaa, eikä sieltä noin vain karata. Tenho on Reetaa järkevämpi. Onko Tenho edes rakastunut?
Epäsovinnaisuus  pienessä maalaispitäjässä sotia edeltävänä aikana oli  paheksutumpaa kuin nykyään. Silloinen maailma oli asenteiltaan muutoinkin aivan erilainen kuin nykyinen paljon suvaitsevampi ja moniarvoisempi maailmamme.
Miten käy sille joka hylkää taustansa? 
Sopeutuako elämään, jossa näivettyy vai lähteäkö tuntemattomaan - tämä on paljon pohdittu teema.  

Historia on paljolti mahdollisuuksien lisääntymisen ja vapauden historiaa. Miten ahtaat raamit ihmisillä onkaan olleet - ei kovin kauan sitten.

Jos olisin elänyt Reetan aikaan, olisinko ollut sopeutuja vai lähtijä? 
Miten olisin suhtautunut lapsuuden leikkikaverin renkipoika Eljaksen kosintaan?
- Täällähän se oisi hyvä tilaisuus asettua olemaan. Täällä se on hyvä ihmisen olla ja elää tervehenkistä ja oikeamielistä elämää, kaukana kaiken maaliman houkutuksista, Eljas vihjailemaan.  - Ja jos nyt muitakaan ei oo tässä mistä valita, niin josko sitä minähi kelpaisin, se sano ja yritti kuulostaa rennolta, mutta ei kuulostanu. - Töitähi ois varmaan vaikka loppuiäksi, se jatko ja hiero hermostuneena reisiään. 

Voiko olla arkisempaa kosintaa?  Aivan varmasti olisin valinnut mieluummin epävarmemman, mutta toivoa sisältävän tien. Ja olen valinnutkin. Minuakin on kosittu maalaistaloon ja kuljetettu oikein katsomassa pihassa tanssien jälkeen, vilpittömin mielin. Korvessa, kaikesta erillään. Maamiehelle morsian. Minulla oli muita suunnitelmia.

Omassa lapsuudessani 50-luvulla Satakunnan maaseudulla oli vielä paljon samaa kuin Reetan miljöössä. Uskonto oli synkkää, se rajoitti ja toimi pelottimena. Mustalaiset poikkeilivat taloissa, mutta harvemmin enää yöpyivät. Taikauskoakin oli. Katsottiin ennusmerkkejä luonnosta ja joidenkin tiedettiin nähneen kuolemansa etukäteen. Ihmisen mitta oli hänen hurskautensa ja työteliäisyytensä. 
Kun oma äitini kuoli, isäni luona kävi vaivihkaa parikin naista tarjoutumassa emänniksi. He olivat sitä mieltä, että isä vain ujostelee, koska olihan se päivänselvää, että kannattaisi liittää tilat yhteen ja eihän se Ranssi mitenkään yksin toimeen tule, ei ole vain kehdannut ottaa asiaa puheeksi. Isä piti pintansa, hän oli elänyt rakkausavioliiton, eikä halunnut mitään huonompaa. Muistan, miten hän tuhahteli, että ei avioliitto mikään työmaa ole. Hyvä isä! Romantikko. 
 
Pidän siitä, että tässä kirjassa on sopivasti murretta, ei hankalasti luettavaa diftongireduktiota, vaikka sitäkin Kainuun murteessa on (van käöpi = kyllä se vain käy), vaan yksittäisiä sanoja, jotka tekevät tekstistä aidon tuntuista. 

Pidän myös aiheesta. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen iki-ihanan, uljaan romaanin Luvattu. Luvatun Maija on sielunsisko Reetalle ja kaikille niille tytöille, jotka unelmoivat jostain muusta kuin siitä, mikä on silmien edessä.

Kirjan kansi häiritsee minua, koska se nostaa ensimmäisenä mieleeni jotain japanilaista, jotain kevyttä ja runollista, ei kainuulaista jylhää korpien kuiskintaa.
Kannen on suunnitellut graafikko Jussi Karjalainen.
Kuva tosin sopii unenomaisiin lapsuusmuistoihin, joita kirjassa on nykyhetken ohessa. Lapsuuden päivien ajattomuus on hyvä kontrasti aikuisten elämän rutiininomaisuudelle.
Aurinko on vielä korkealla. Aikaa on vaikka maaliman verran. 

Etualan susi jolkottamassa Reetan ladun yli on vaikuttava. Kai silläkin on jokin ennemerkitys. 

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 3: YK:n päivän ajatuksia ja luettuja kirjoja

Kyyhkypatsas Mijasin kaupungissa vuoren rinteellä.
"El pueblo de Mijas por la Paz año 1996"

¡Hola amigos! Otra vez.
Huomenna on Kansainvälinen YK:n päivä. Tätä päivää on vietetty vuodesta 1948, YK:n peruskirja oli astunut voimaan kolme vuotta aiemmin, 24.10.1945. Järjestöä pidettiin aikanaan rauhan takeena ja turvana. Nykyään sen merkitys on harmillisen vähäinen. Minusta on kuitenkin hyvä, että on päivä, joka muistuttaa maailmanrauhan tärkeydestä.  

Olemme lähdössä huomenna Granadaan. En tiedä, miten YK:n päivä täällä huomioidaan. Tilanne on kireä maan sisällä. Kataloniassa kytee kapinahenki, ja mellakoita on todennäköisesti tulossa. 
Täällä etelässä näkyy Espanjan lippuja parvekkeilla, mikä on uutta, yleensä Espanjassa ei paljon liputeta. 
Fuengirolassa oli kansallispäivänä 12.10. rauhan ja yhtenäisyyden tapahtuma, jota seurasimme televisiosta. Tilaisuudessa oli puheita, musiikkia ja tanssia. Ihmiset kannattelivat kulkueessa päittensä päällä 50 metriä pitkää maan lippua. Olisimme varmaan menneet paikan päälle, mutta huomasimme tämän vasta, kun avasimme television.

Kerron lyhyestä kohtaamisesta markkinoilla, koska se jäi mieleeni lämpimänä ja ystävällisenä yhteisyyttä korostavana tilanteena. 
Pysähdyin katselemaan kauniita afrikkalaisia puukulhoja, joissa kämmenet muodostavat kupin. Vertaillessani pää kallellaan kulhojen värisävyjä afrikkalaistaustainen myyjä tuli kysymään:"What color you like, Sis?" 
Sis - minä! Ihanaa! Sisar ja veli ovat sanoja, joita mustien yhteisön jäsenet käyttävät toisistaan. Tuli lämmin olo, hyvä mieli. Vastasin, että pidän eniten tummimmasta, johon hän:"Of course, Sis." Tässä se kuppi on, aion laittaa siihen kotona iltasella päivän korut.

Olen lukenut monta kirjaa rannalla ja täällä kämpillä kodikkaasti iltapuhteella, ellemme ole jossain konsertissa tai muualla menossa.
Innostuin kuvaamaan kirjoja ulkona. Alla kuvat ja jokaisesta lukemastani kirjasta jotain. 

Angie Thomasin kirja The Hate U Give kertoo USA:n mustien keskiluokkaisten ihmisten kohtaamasta rakenteellisesta väkivallasta. Ajattelin, että olen kuullut jo liiankin monta tarinaa valkoisen poliisin ampumista mustista teinipojista, mutta tämä kirja osoittaa, että juuri näin ei saisi ajatella. Ei saisi turtua.
Kirjailija on entinen räppäri ja kirja on hänen esikoisensa.  

"That's the hate they are giving us baby, a system designed against us. That's Thug life."  

Merete Mazzarellan kirja Elämän tarkoitus on esseeteos Mazzarellan tyyliin, täynnä hyviä sitaatteja ja pohdiskeluja. Tiivistelmäksi käyköön se, että hyvä elämä on mielekästä elämää ja siihen liittyy olennaisena osana keskustelu.

Kerstin Ekman kirjoittaa 90-luvulla ilmestyneessä romaanissaan Herätä minut eloon:"Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille. Ja tiedäkin, ettei oman vakaumuksensa kanssa voi keskustella."

Minua ärsyttää tässä kirjassa takakannen kuva kirjailijasta. Mazzarellan kuva on käsitelty kasvoista täysin sileäksi ja persoonattomaksi. Pikku juttu, mutta tulee jotenkin pettynyt olo.

Heidi Köngäksen romaani Sandra on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut laitteella, tabletilla. 
Enpä ole aikoihin lukenut näin hyvää kirjaa! Veikkaan tätä kirjaa vuoden Finlandia-voittajaksi. 
Tilasin Sandran välittömästi itselleni Adlibriksestä oikeana paperikirjana. Tuli sellainen tunne, että tämän kirjan haluan omakseni. Tässä kirjassa on meidän kaikkien historiaa, Suomen vaikeita vuosia. Minun isoäitini ensimmäinen mies vangittiin punakapinallisena, kuten Sandran mies Janne.  
Suomen sisällissota oli erittäin raaka, miten uskomattoman raaka, sen kertoo tämä kirja. Ja miten lähellä nuo ajat ovat. 

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin kun aseet vaikenivat.

Luigi Pirandellon novellikokoelma Ahdas frakki on nyt luvun päällä. Vaikuttaa tasokkaalta. 


Jos kirjat loppuvat, pitää napata joku toisten turistien tänne jättämistä kirjoista. 
Tässä kasa. Tuo David Nichollsin kirja voisi olla hyvä, laugh-out-loud mainostaa Daily Mail kirjan kannessa. 

Hyvää YK:n päivää kaikille! 

Terveisin kirjeenvaihtajanne Maribel Mentula. ♥

Liebster Award -tunnustus ja haaste eteenpäin

Nyt taitaa olla uusi kierros Liebsteriä menossa. Olen jo kerran osallistunut tähän, mutta ei se mitään. Tässä on taas eri kysymykset. Kiitos tunnustuksesta Riitta K blogista Kirja vieköön. On muuten kiva nimi Riitan blogilla, ihan parhaita.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5 - 11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kohdat 1 ja 6 on nyt täytetty ja käyn käsiksi Riitan minulle esittämiin kysymyksiin.

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1 - 5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
Etelä-Afrikka: J. M. Coetzee
USA: Toni Morrison
Suomi: Heidi Köngäs

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva. 
Coetzeeltä ja Morrisonilta olen lukenut varmaan kaiken muun paitsi tietokirjallisuutta ja esseitä, ja Coetzeen kirjeenvaihtokirja Paul Austerin kanssa Here and Now: Letters 2008 - 2011 on sekin vielä lukematta. Kaikista en ole postannut. Luin juuri uudelleen Morrisonin Tervanuken , josta jotain ajatuksia myöhemmin.
Heidi Köngäkseltä on viimeisin, Hertta, lukematta, kahdesta hänen kirjastaan olen kirjoittanut. Luvattu kolahti minuun niin, että kun joku vain mainitseekin kirjan nimen, niin minulla nousee ihokarvat pystyyn ja tulee viluinen olo.  
Coetzee-linkki, Hämärän maat
Morrison-linkki, Armolahja
Köngäs-linkki, Luvattu

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen? 
Minäpä otin ja laskin ne! Olohuoneen isossa hyllyssä on 673 kirjaa, minun työhuoneessani on 487 opusta ja ja miehen 276. Lisäksi sängyn alla on laatikossa pino yli kymmenen vuotta sitten Anjalan sivukirjaston lopetuksesta ostamiani kirjoja ja lahjakaapissa paljon kirjoja, joita en olekaan tullut antaneeksi lahjaksi. Kirjastosta on säännöllisesti lainassa parisenkymmentä teosta. 
Puolet kirjoistani on jo opiskelijana ostamiani englanninkielisiä romaaneja. En pysty ostamaan paljon lisää, koska en saa niitä mahtumaan mihinkään. 
Ai niin lastenkirjat, ja keittiössä on keittokirjat ... ja yöpöydillä muutamia... 

Haa - Anjalan loota! En muistanutkaan, että minulla on Plathin
 The Bell Jar suomeksi. Ja Oriveden opit pitää lukea hetimiten. 

4. Kirjahyllysi aarre?
Meidän hyllymme sisältö on sekalainen ja kerroksellinen, samoin kuin kotimme sisustus.  
Saattaa siellä joukossa olla aarteitakin!
 
5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Käyn kirjoituspiirissä, pilates-tunneilla ja satunnaisesti elokuvakerhossa. Elokuvissa muutenkin (tänään Tanna!), teatterissa, näyttelyissä ja konserteissa. Kävelen, uin ja pyöräilen. 
Olen hulluna muotiin ja designiin. Meillä ei ole designhuonekaluja enkä omista kalliita vaatteita, tykkään katsella niitä taiteena. Poikkean usein Helsingissä käydessä designkaupoissa. Olen sitä mieltä, että Helsinkiin pitäisi ehdottomasti saada kunnollinen laaja suomalaisen designin museo. Nykyinen  entiseen oppikouluun tehty on aivan liian ahdas. Sen uuden kirjasto-monitoimi -talon, Helsingin keskustakirjaston, sijasta olisin ottanut uuden designmuseon. 
Käyn mielelläni kulttuuritapahtumissa. Olin juuri torstaina kirjajulkkareissa Helsingissä. Tilaisuudessa ravintola Dubrovnikissa esiteltiin yhdeksän kirjailijan uutuudet haastatteluin ja Stella Polaris-teatterin improvisoinnein. Ostin kaksi kirjaa - vaikka ne eivät mahdukaan minnekään.

6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
Yleensä yhtä.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?
Nykyään luen milloin vain, koska olen eläkkeellä. Työaikana luin iltaisin kotona ja lyhyillä työmatkoilla bussissa. 

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?
Eläkkeelle jäätyä ajattelin, että kirjoittaisin kouluelämästä. Sitten se ei enää kohta kiinnostanutkaan. Sellaista ylilyöntiä ja kohkausta on kyllä parhaillaan ilmassa uuden opetussuunnitelman ja säästöjen yhtäaikaisessa läpiviemisessä, että houkutus kirjoittaa on alkanut uudelleen kutkuttaa mieltäni.  
Kirjoitan ehkä lähipiirille omakustanteen tuokioista elämässäni, parhaista ja pahimmista. 

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
Hyvät: värit, syksyn sato, kaamosvalot, joulun odotus
Huonot: pimeys, koleus

10. Hullaannutko joulusta? 
Tottamooses hullaannun! Nyt olen jo alkanut suunnitella joululahjoja. 

11. Kuinka nollaat nuppisi? 
Jos olen pähkäillyt liikaa asioita ja väsynyt, niin katson jotain kevyttä telkkarista tai lueskelen naistenlehtiä.
Silloin tällöin, edellisestä kerrasta on vuosia, lähden yksin Välimeren alueelle lämpimään aikaan, kun merivesi on lähemmäs 30 astetta. Lämpimissä, silkin tavoin hyväilevissä aalloissa keinuminen, raukeat ihanat päivät aurinkovarjon alla ilman muuta ohjelmaa, vain aurinko, meri ja hiekka ja tietysti lukemista, ja ympärillä tuntemattomat kanssaihmiset. Tällä meditaatiolla nollaan nuppini parhaiten. Seuraava meditointimatka koittaa syyskuun alussa.

Mallorcan Alcudiassa 2014,  isolla porukalla, mikä on myös
hauskaa.

Haastan kaksi bloggaria, joiden blogeilla on hauskat nimet:
Jori, Kaiken voi lukea - Jori, niin minustakin!
Minna, There's no such thing as too many books - Minna, I agree!
Ja vielä kolmantena:
MarikaOksa, Oksan hyllyltä - Marika, jospa sieltä hyllyltä löytyisi vastauksia!

En jaksa keksiä uusia kysymyksiä. Vastatkaa noihin samoihin, kiitos!

Mukavaa viikonloppua!

Viiden kirjan haaste

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän. 

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.


2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa  tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura Lindstedtin Oneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta  kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon ajanpuutteen vuoksi, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.


4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua. 
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua. 


5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika.  Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.

Kolme useamman lukukerran kestävää kirjaa

Tarukirja-blogin Margit haastoi minut mainitsemaan kolme bloggaamaani kirjaa, jotka haluaisin lukea uudestaan. Tiesin heti: Coetzee, Coetzee, Coetzee.

Coetzeen kirjoja voi lukea yhä uudelleen. Minä pidän niissä ihan kaikesta: soljuvasta lauserakenteesta, kielikuvista, juonesta ja rakenteesta, sanomasta, kauneudesta, päänvaivasta, minkä ne aiheuttavat. Minä pidän myös, siitä, että Coetzeen kirjoissa on moraali. 
Olen ihmetellyt Maan sydämessä-postaukseni lopussa, miksi Coetzee kyseenalaistaa myöhemmissä kirjoituksissaan jopa kaiken kirjoittamansa. Luulen ymmärtäväni sen nyt. Itseään kyseenalaistaessaan hän kyseenalaistaa länsimaista tekopyhyyttä. Coetzee ei ole näpertelijä, hän iskee kovaa.

Luin näitä kirjoja blogiurani (kröhöm, ura!) alussa, jolloin kovin moni ei vielä löytänyt minun blogiini. Luin niitä silloinkin ties monennenko kerran. Kannattaa siis nyt käydä lukemassa. Laitan linkit, ja tunnisteiden kautta pääsee muihinkin Coetzee-kirjoituksiini. Olen vasta keksinyt tunnisteet ja laitellut joitakin. Mikä homma, laittaa niitä jälkikäteen postauksiin kolmen vuoden ajalta.

Ja jospa nyt sentään antaisin muidenkin kirjailijoiden teoksille mahdollisuuden! Vaihdankin kolmanneksi erään melko uuden suomalaisen pienen suuren kirjan josta kirjoitin ensimmäisen bloggaukseni.

1. Maan sydämessä
Tämä oli se kirja, joka sai minut rakastumaan Coetzeen tekstiin. Linkki!

2. Diary of a Bad Year
 Kirja, jonka ottaisin autiolle saarelle. Runsaudensarvi. Linkki!

3. Aki Ollikainen, Nälkävuosi
Täydellinen kaunokirja, täydellisen kaunis, ei mitään liikaa eikä mitään jää puuttumaan. Jättää tilaa lukijalle, ilmava, älykäs. Linkki!

Ja olisihan niitä paljon, paljon muitakin. Seuraavaksi voisi tulla Heidi Köngäksen romaani Luvattu. Kolmea pyydettiin.

Minä haastan Rita A:n Kieltenopen kotiblogista kertomaan, mitkä kolme bloggaamansa kirjaa hän lukisi mielellään uudelleen.
....
Aha, Rita onkin pistänyt tämän koko haasteen alkuun kuukausi sitten. 
No, tästä voi tietenkin kirjoittaa kuka haluaa, jos tuntee aiheen omakseen.

Heidi Köngäs, Vieras mies (2002)

    Millainen kipu hänen olemassaolonsa minulle oikein on. Pysäytän kellon juuri tähän hetkeen kun hän seisoo kynnyksellä ja hymyilee vaaleansininen kangaspaita päällään.
    Seis. Kaikki seis!

Köngäksen toisessa romaanissa on paljon samaa kuin kaksi vuotta aiemmin julkaistussa romaanissa Luvattu: salattu rakkaus, itseään etsivä nainen, rankka tapahtuma-aika. Luvatussa kuvataan 1800 - 1900 -lukujen vaihteen köyhää suomalaista maalaisväestöä, Vieraan miehen näyttämönä on sotien jälkeinen suomalainen pikkukaupunki. Luvatun Maija on nuori piikatyttö, Vieraan miehen Iiris on pienyrittäjä, valokuvaamon pitäjä. Molemmat naiset ovat rehellisiä ja rohkeita oman paikkansa etsijöitä. Molemmissa kirjoissa rakkauden kohde jää lähes nimettömäksi. Luvatussa kohde on hän ja eräs, kunnes lopussa Maija sanoo ääneen Joel, Joeljoeljoel! Vieraassa miehessä Iiris kutsuu miestä sukunimellä Vasamaksi ja tunnustelee oudoksuen Vasaman morsiamen käyttämää nimeä Tuomas. Luvatussa Maija lähtee tuntematonta kohti, Vieraan miehen Iiris löytää itsensä taiteilijana. 

Ihailen Köngäksen tapaa kuvata seksiä tyylikkäästi ja vahvasti. Olen ronkeli kirjojen ja elokuvien eroottisten kohtausten suhteen. Koen ne usein banaaleina. Vieraassa miehessä Iiriksen ja Vasaman kanssakäyminen väreilee alusta lähtien odotusta. Iiris on keski-ikäinen, ruumiinsa unohtanut nainen. Hänellä on traumana kampurajalka, josta hän ei puhu kenenkään kanssa. Vasamalle taas naissuhteet ovat luonnollisia, ja naiset ihastuvat häneen helposti. Hän on sodan kauhuista selvinnyt nuori, komea mies ja juuri menossa naimisiin opettajaseminaaria käyvän sievän perhetytön kanssa, kun löytää apulaisen paikan Iiriksen valokuvaamosta ja kiinnostuu liikkeen omistajasta. Iiristä ja Vasamaa yhdistää se, että he ovat rikkoutuneita ihmisiä. 

Minun tuli häntä niin sääli. Hän on kuin se "pii, pii, pikkuinen lintu, paleltaako jalkojas", enkä osannut muuta kuin tarttua siihen haavoittuneeseen siipeen ja hieroa siihen eloa. Läheltä katsoen hänen kasvoissaan näkyvät vuosien merkit, hienonhienot hiussuonet, selvä otsaryppy, joka on syntynyt siitä, että hän siristää silmiään katsoessaan kameraan.

Kerronta tapahtuu luvuissa, jotka on nimetty Nainen ja Mies, Iiris ja Vasama kertovat vuorotellen kokemastaan. Vasama on taitava ja herkkä rakastaja, jonka kohtaaminen saa Iiriksen toteamaan: "En enää milloinkaan haluaisi olla vailla tätä tietoa." 

Kun Iiris herää seksuaalisesti, hän herää muutoinkin. Hän alkaa kuvata kuumeisesti uudenlaisia kuvia, kuvia särkyneistä ja uupuneista. Siloteltuihin juhlakuviin tottunut pikkukaupungin väki ei katso hyvällä kovaonnisten kuvaamista, mutta Iiris ei lannistu. Iiris kuvaa isättömiä perheitä, joita sodan jälkeen on paljon, alkoholisoituneita, sodan traumatisoimia miehiä, kylähulluja, lastenkodin lapsia ja kunnanlääkärin, jonka silmissä asuu lempeä suru ja väsymys. Hän järjestelee kuvia pareiksi, jotka keskustelevat keskenään ja saa koko ajan uusia ideoita. Hän haluaa tavoittaa kuvissaan ihmisten tunteet ja haurauden. Iiris suunnittelee näyttelyn nimeksi Sodan jäljet tai Sodan jälkeen.

Minun on kuvattava itseni, minun on kuvattava heikko jalka. Uskallettava näyttää se kaikille, jos vaadin heitä paljastamaan jotain minulle. Kokoelman nimi voi olla myös Arka paikka ja muita kuvia. 

Iiris ja Vasama tuntuvat hyvin todellisilta hahmoilta. Voin kuvitella Iiriksen näyttelyn Helsingin Taidehalliin osana suuren taiteilijan retrospektiivista näyttelyä. Sen nimi on Arka paikka ja muita kuvia. Näen Vasaman vanhentuneena katsomassa näyttelyä ja Iiriksen iättömänä, kauniina ja tyytyväisenä ottamassa vastaan onnitteluja.

Miksi he eivät voineet repäistä itseään irti sovinnaisuuden kehästä? Hehän olivat henkisesti samanikäiset ja samanoloiset. Heillä molemmilla oli halu auttaa vähäosaisia. Viimeisessä tapaamisessa he osuvat yhtä aikaa lastenkotiin, jossa Iiris näkee Vasaman pyörittävän pientä Mikkoa. 

Oikeastaan juuri tätä en voisi katsoa. Tiedän, että kaikki tarttuu mieleen kuin filmirullaan. Voin kelata kohtausta vielä monta kertaa edestakaisin. Miehen käsivarret ylhäällä ja niiden päällä lentää lapsi, yhä nopeammin ja nopeammin. Poika kiljuu ja nauraa.

Luvatun loppulause jäi soimaan mieleeni kauneutensa ja rytminsä vuoksi: Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota minä kuljen. Samoin jää Vieraan miehen loppulause: Vedän lammasliivin tiukemmin ylleni ja jatkan työtäni, palelee.

Heidi Köngäs, Luvattu (2000)

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Kun kirja alkaa näin, huokaisen ihastuksesta. Miten täydellisen kaunista! Tyyli, kieli, rytmi, kirjan kansi, kaikki tässä kirjassa on hiottua ja harkittua.

Luvattu kertoo piikatyttö Maijan tarinan joskus 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa Pohjois-Satakunnassa. Kankaanpää mainitaan naapuripitäjänä, mikä on ainoa paikkaan viittaava asia murteen lisäksi. Tunnistin tutun murteen. Muistin isovanhempieni puheen poljennon ja sanat kuten klasit, matrassit ja raitit. Samalla kaduin, etten aikanaan kuunnellut tarkemmin,  kun Mamma ja Pappa puhuivat torppareista, mäkitupalaisista, piioista, rengeistä ja kulkumiehistä. Köngäs nostaa esiin tuon ajan kyläyhteisön sellaisena kuin Maija sen kokee.  Se yhteisö on ahdas ja rajoittava. Jokaisen on käyttäydyttävä ikiaikaisten sopivaisuussääntöjen ja säätynsä mukaan.  Maijakin on kihlautunut hänelle sopivan nuoren rengin Antin kanssa. Yhdessä on katsottu jo torpan paikkaakin. Mutta taloon on tullut uusi mies, jonka vuoksi suunniteltu tulevaisuus ei enää houkuta. 

    Kierrän asennosta toiseen, mutta uni väistää minut ja raiti polttaa kylkeä. Ajattelen vain, kuinka joku painaa minua lujasti pappilan takaseinää vasten. Niin lujaa, että sattuu.
    Varjele Luoja!

Olen monesti vanhoja romaaneja lukiessani ajatellut, että me olemme menettäneet  jotakin seksuaalisen vapauden myötä. Ennen 60-lukua seksi oli paljolti tabu. Se oli myös  vaarallista ehkäisyn puuttumisen vuoksi. Samalla se oli myös kiehtovaa ja äärimmäisen  romanttista. Nyt seksiä suositellaan sen terveysvaikutusten vuoksi kuten kaurapuuroa. On myös uutisoitu, että on yhä enemmän nuoria, jotka eivät välitä koko seksistä, turhan aikaaviepää, varsinkin  yhdistettynä romanttiseen rakkauteen.  Tässä ympyrä sulkeutuu. Näin on ajateltu joskus ennenkin, erotettu toisistaan ylevä, korkeampi rakkaus ja ruumiin ilot.
Pirkko Saisio on puhunut samasta kielletyn tuomasta intohimosta homojen historiassa.  Hän sanoi jossakin haastattelussa, että kun homous lakkasi olemasta rikos, siinä menetettiin samalla jotakin.

Maijan, Hilman, Kerkon Marin, Pörön ja muiden elämässä ei ole paljon ylevää eikä kaunista. Lähes koko elämä on työntekoa.

Työnnän paksusuoleen pylsymakkaraa, sidon suolen pään ja nostan makkaran saman tien saunaan savustumaan. Emäntä kävi hoputtamassa niitä illaksi pöytään. Aloitimme Hilman kanssa jo aamuneljältä, sillä syysteurastus jatkuu jo kolmatta päivää ja meidän on ehdittävä tehdä veri-, liha-, ja ryynimakkaroita. Olen aivan lääsyinen ja kuitti, ei auta, on vain jaksettava.

Jos Maija olisi elänyt meidän aikanamme, hän olisi aivan varmasti edennyt pitkälle opinnoissaan ja menestynyt valitsemallaan alalla. Hän on tarmokas ja rohkea. Hän analysoi asioita ja näkee ohi oman yhteisönsä sääntöjen.

Jotkut jalkapuut ovat näkymättömiä, jotkut tuomiot perustuvat puheisiin, ei lakiin ja tuomarin sanaan.

Vaikka Luvattu kertoo kovasta kohtalosta, se ei ole mikään tuhon tarina kuten Minna Canthin Anna-Liisa. Rakkaussuhde ei pääse edes alkuun, mutta se on saanut Maijan heräämään kyselemään oman onnensa perään. Maija ei jää hänelle osoitettuun osaan. Hän hankkii itselleen suutarilta uudet varsikengät, mikä ei ole aivan helppoa sekään, ottaa nyyttinsä ja lähtee.

Tänään on marraskuun seitsemäs päivä, pitkän kylmän ensimmäinen päivä. Ojan pientareella kukkii joku hajamielinen pietaryrtti, tuuli nostelee irtonaisia lehtiä. Näen vain paljaat puut molemmin puolin tietä, jota pitkin minä kuljen.