maanantai 15. kesäkuuta 2026

Ai että hikoilua ja kiukkuako vain?

Edellisessä kirjoituksessani luettelin aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, ajatella kirjoittaen, ja kanssanne ajatuksia vaihtaen.

Eniten keskustelua nostatti vaihdevuodet, joita ryhdyin tosissaan pohtimaan luettuani Ani Kellomäen (toimittaja. antropologi, tietokirjailija) ja Tiia Koivusalon (somevaikuttaja, vaihdevuosiaktivisti) tasokkaan teoksen tästä aiheesta.  




Kirjan kirjoittajat kertovat seikkaperäisesti, miltä vaihdevuodet ovat heillä ja heidän haastattelemillaan henkilöillä tuntuneet. Lisäksi kirjassa kuullaan tusinaa asiantuntijaa, jotka tarkastelevat vaihdevuosia oman osaamisalueensa näkökulmasta. 
Kirjan lopussa on luku Parhaat vinkit, pitkä oirelista ja lähdeluettelo.

Suosikkitekstini asiantuntijoiden puheenvuoroista on ote aivotutkija Minna Huotilaiselta:
"Murrosiän jälkeen ei ole paluuta lapsuuteen. Sekin aika on hirveää sekoilua, äänenmurrosta ja muuta, mutta ei siitäkään toipuminen tarkoita paluuta takaisin lapsuuteen. Se tarkoittaa siirtymistä ihan uudenlaiseen elämään, jossa mielessä ovat ihan uudet asiat. On halua ja kykyä tehdä ihan uudenlaisia juttuja, joihin ei pystynyt aiemmin. Samalla tavalla vaihdevuosista ei ole enää paluuta lisääntymisikään. Tiedossa on jotakin, joka on laadullisesti erilaista elämää. Vaihdevuosien jälkeinen aika on kuningatarikä."

Vaihdevuodet on määritelty ajanjaksoksi, jolloin naisen hedelmällisyys hiipuu ja kuukautiset loppuvat. Hormonimuutos tuo mukanaan erilaisia oireita, jotka vaihtelevat määrältään, laadultaan ja kestoltaan. Vaihdevuodet tulevat naisille keskimäärin 40 - 60 -vuotiaina, mutta ajoitus on hyvin yksilöllistä.
Joillakin vaihdevuodet alkavat alle kolmikymppisenä, ja joillakin ne kestävät alettuaan koko loppuelämän, kestoksi on yleensä määritelty noin 2 - 12 vuotta.

Vaihdevuosien oireista tunnetaan yleisesti vain hikoilupuuskat ja mielialan lasku. Tähän ajanjaksoon on suhtauduttu monesti vitsaillen, vähätellen ja tabunomaisesti. On myös katsottu, ettei vaihdevuosi-ikäisistä naisista ole mihinkään työelämässä, joten ei ihme, että naiset itsekin ovat ohittaneet asian hiljaa kärsien  ja häpeillen.


Kellomäki ja Koivusalo luettelevat oireinaan mm. unettomuuden, nivelvaivat, kuumat aallot, yöhikoilun, migreenin, painonnousun, aivosumun ja ahdistuksen.
Lääketieteellisissä julkaisuissa oireita on listattu kymmeniä ihon ohentumisesta refluksioireisiin ja lihaskatoon.
Tässä käyn hieman kriittiseksi. Eikö ole myös sellaista vanhenemista, joka on hormoneista ja sukupuolesta riippumatonta raihnastumista?
   

Menneinä vuosisatoina vaihdevuosia ei ole osattu hoitaa millään tavalla, vaan naisia on kehotettu "siirtymään sukupuolirauhan tilaan". Vielä 1900-luvun alussa Kätilölehdessä hoidoksi neuvottiin "säännöllistä jokapäiväisten askareitten suorittamista". Hoitoa ei tietysti paljon tarvittukaan, kun naiset kuolivat pian vaihdevuosi-ikään päästyään. 

Monella naisella hormonihoito on parantanut elämänlaatua. Sehän tuntuu luonnolliselta. Kun kilpirauhashormonin vajaatoiminnassa sitä vajausta paikataan ottamalla samaa hormonia lääkkeenä, niin miksi ei myös estrogeeni-hormonin hiipuessa voisi tehdä samoin?

Miksi sitten niin monet ajattelevat, että on parempi kestää hankaliakin oireita kuin käyttää minkäänlaista hormonikorvaushoitoa?
Ehkä syynä on yleinen lääkkeiden pelko, ehkä myös vanha, virheellinen tutkimustulos ja sen aiheuttama pelottelu.

USA:ssa tehtiin 1998 - 2002 hormonihoitoa kartoittava tutkimus, jonka tulos säikäytti monet korvaushoitoa käyttävät ja myös lääkärit ympäri maailmaa. Tutkimus osoitti, että hoidon hyödyt ovat haittoja suuremmat ja että se nostaa erityisesti riskiä saada rintasyöpä ja mahdollisesti myös sydän- ja verisuonisairauksien riskiä. Myöhemmin todettiin, että tutkimus oli suoritettu virheellisesti, mutta kävi kuten aina kun hätkähdyttävä tutkimustulos perutaan, alkuperäisen tiedon varjo pysyy. Tutkimus keskeytettiin, ja myöhemmin on todettu, että vaihdevuosien hormonihoito päinvastoin suojaa sydänsairauksilta, jotka ovat Suomessa yleisin kuolinsyy.

Suomessa on saatu vihdoin viime syksynä 2025 vaihdevuosien Käypä hoito -suositus, jossa todetaan oikein ajoitetulla hormonihoidolla olevan useita myönteisiä vaikutuksia terveyteen.

Oikein ajoitettu? Se voikin olla vaikea kysymys.

Minulla hormonihoito aloitettiin 45-vuotiaana. Amerikkalaista tutkimusta ei ollut vielä aloitettukaan, ja yleislääkärini tunnettiin erityisesti naisten terveysasioihin perehtyneenä ihmisenä. Valitin nivelkipuja sormissani, en muuta. Epäilin sairastuneeni suvussani esiintyvään nivelreumaan. Lääkäri määräsi verikokeisiin, totesi sen mitä oli arvellutkin, estrogeenin vähyyden, ja kirjoitti reseptin suun kautta otettaviin lääkkeisiin. Minä olin jotenkin innoissani asiasta, hassua kyllä.
Tässä minun historiani on aivan erilainen kuin Kellomäen ja Koivusalon kirjan naisilla, jotka ovat juosseet lääkäriltä toiselle vaikeine oireineen ja saaneet milloin mitäkin diagnooseja. Minä sain vaihdevuosidiagnoosin näin helposti. Myöhemmin olen ajatellut, että olisi ehkä pitänyt mitata se estrogeeni toisenkin kerran, nämä arvothan vaihtelevat.

Vuosien mittaan gynekologit aloittivat aina kysymällä, milloin kuukautiset ovat loppuneet. No, ei milloinkaan. Eiväthän ne kenelläkään lopu kerrasta, vaan hiipuen, mutta minulla hormonilisä piti kiertoa yllä, enkä osannut sanoa, milloin ne ilman sitä olisivat loppuneet. Kyselin, pitäisiköhän minun lopettaa tai pitää taukoa, eikö ole vaarallista käyttää hormoneja näin pitkään. Sain kerrasta toiseen kuulla, että sitten tulisi kyllä tukala olo, kannattaa jatkaa.
Pääsin siis eläkkeelle asti kokematta mitään tyypillisiä vaihdevuosioireita.
Kun sairastuin 64-vuotiaana rintasyöpään, kysyin koepalaa otettaessa, lopetanko nyt hormonien käytön. Lääkäri totesi, että kyllä, on asiallista lopettaa. Jonkin aikaa syytin itseäni siitä, että olin niin pitkään käyttänyt hormoneja, onhan niissä kuitenkin pieni rintasyöpää lisäävä ominaisuus. Nykyään ajattelen, että hyvä vain, että sain suojaa verisuonisairauksia vastaan, niitäkin on suvussa. 

Yleinen harhaluulo on myös se, että jos vaihdevuosihoito aloitetaan aikaisin, niin vaihdevuodet  siirtyvät. Eivät ne siirry, siellä ne ovat taustalla, mutta oireettomina. Kun hoito loppuu, niin tilanne vaihdevuosissa jatkuu siitä, missä silloin ollaan menossa. 

Minulla taitaa olla pitkät vaihdevuodet. Nyt 76-vuotiaana, 12 vuotta siitä kun lopetin hormonit kuin seinään, sisäinen termostaattini on edelleen hieman rikki. 
Kun hormonit jäivät pois, ajattelin, että minuahan eivät kuumat aallot haittaa, hyvä vain kun on lämmin ja ehkä minä olen jo turvassa oireilta ikäni puolesta. Olen kärsinyt kilpirauhashormonin vajauksesta johtuvasta viluisuudesta vuosikymmeniä, joten tervetuloa lämmin.
No, nykyään vilu ja kuumuus vuorottelevat, mutta en ole koskaan kokenut mitään pahaa vaatteet kastelevaa tilannetta. Vaihtelen asujani päivän mittaan, niin saan aina sopivan olon. Kodin ulkopuolelle varaudun huivein ja villatakein. Yöhikoilu on jäänyt pysyväksi olotilaksi. Herään kerran yössä vessaan ja käännän samalla tyynystä vilpoisen puolen. Nukun heti uudelleen, stressittömästi. Mikäs tässä, eläkkeellä.
 
Kun olin aloittamassa sädehoidossa ravaamista syöpäoperaation jälkeen, sain ensimmäisen virtsatietulehdukseni, ja niistä on tullut toistuva riesa. Tulehduskierteestä päästäkseni aloitin uudelleen hormonihoidon, lievänä, pitkän virtsatietulehduksen estokuurin ohella. Antibiootti tepsii, mutta huh, pitäähän sekin joskus lopettaa.
Olen tuntenut samankaltaisia huolia kuin kohtalotoverini Tiia:
Pohdin, onko loppuelämäni tätä: alakerran rasvaamista, kipua, kirvelyä ja aaltoilevia virtsavaivoja. Kuka rasvaa alapääni palvelutalossa, jos olen muistisairas? Kuolenko lopulta virtsarakontulehdukseen?

Erittäin mielenkiintoinen on aivotutkija Minna Huotilaisen toteama vaihdevuosien aiheuttama notkahdus kognitiivisissa toiminnoissa ja varsinkin se, että se on vain notkahdus, ei pysyvä tai etenevä tila:
"On ensin huono vaihe, mutta sitten tilanne paranee. Miehillä tällaista palautumista ei  ryhmätasolla näy ollenkaan. Heidän käyränsä vain laskee iän myötä. Esimerkiksi aivokuoren paksuus, joka on hyvin yleinen ikääntymisen mittari aivoissa, ohenee miehillä. Naisilla taas näkyy nopea oheneminen vaihdevuosien aikana, mutta sitten tulee kompensaatio, eli tavallaan ikääntymisen vastakohta. Aivoihin alkaakin tulla nuorempien aivojen piirteitä menopaussin jälkeen. Nähdään korjaantumisprosessi. Aivojen näkökulmasta vaihdevuodet näyttäytyvät ikään kuin vaiheena, josta myös toivutaan." 

Tässä kohdassa tulee mieleeni tasa-arvon nimissä kysymys andropaussin hoidosta. Se olisi myös tutkimisen arvoinen asia.
 
Mutta ei siitä nyt, tämä on meidän kuningattarien ja kuningattariksi valmistautuvien opaskirja.
Toivon kuitenkin, että joku mieskin olisi lukenut kirjoitukseni tänne asti ja lukisi myös tämän kirjan, jonka nimi on minulle vaikea. 
Tajuan, että nimi V*tun vaihdevuodet on todella nerokas ja vitsikäs. Se oli ollut alkuun työnimenä ja jäänyt sitten lopulliseksi nimivalinnaksi, ja onhan  esim. karjalan kielessä ja Lapin murteissa v*ttu ihan käypä termi, arkisanastoa. Olen vain niin monta vuotta kouluelämässä taistellut tämän sanan kirosanana käyttämistä vastaan.
Räväkkyys nimessä on noin ylimalkaan hyvä, koska kuivakas otsikkohan ei vedä puoleensa ja tässä kirjassa, vaikka tietokirja onkin, on kiva ystävälle hersyvällä huumorilla kertomisen tuntu.
 




Tässä juhannusruusuja pihastamme kirjan tekijöille!
Kuva on neljän vuoden takaa. Nyt kukkia on jostain syystä tässä pensaassa niukasti, kasveillakin on notkahduksensa.  




perjantai 12. kesäkuuta 2026

Aiheita, aiheita...

Miten minä vielä jokin aika sitten mietin kesälomaa blogista ja olin jotenkin apeana muutoinkin! Nyt tuntuu, että on valtavasti aiheita, joista on into kirjoittaa, enkä tiedä edes, minkä ottaisin työn alle ensimmäiseksi.



1. Mieheni näyttely, johon hän sai idean minun keskikouluajoilta hyvin säilyneestä kasvistostani (nykyään käytetään sanaa kasvio) ja J. Karjalaisen laulusta Terve Sirkka Lautamies. - Kyllä, tästä teen ehdottomasti oman juttunsa. 



2. Luin Ani Kellomäen ja Tiia Koivusalon kirjan V*tun vaihdevuodet ja totesin sen erittäin tärkeäksi kirjaksi.
Aivan liian huonosti on hoidettu vaihdevuosiksi kutsuttua fyysistä ja psyykkistä olotilaa, jossa naiset koittavat pärjätä keskimäärin yli puolet elämästään. 
Kirja sisältää kirjoittajien omia ja monien muiden naisten kokemuksia sekä asiantuntijoiden kirjoituksia. 
Tämä kirja pitäisi jokaisen naisen lukea mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. 
Kirjoitan lisää, kun ehdin. 



3. Ihmisen kirjoittamaa vai "chattibottiproosaa"? Minua askarruttaa tekoälyn käyttö kirjallisuudessa.
On kirjoja, joita tekoälytunnistin on todennut virheellisesti tekoälyn tekemiksi ja muutaman sanan vaihdolla selkeästi ihmisen aivojen tuotteeksi. Epäilysten välttämiseksi jotkut kirjailijat ovatkin alkaneet käyttää kirjoissaan ja verkkosivuillaan logoa "ihmisen kirjoittama". Pitäisköhän jo alkaa suunnitella omaa logoa tälle vaatimattomille blogisuvulleni!
Todella mielenkiintoinen aihe keskusteltavaksi.


4. Luonnoksissani on juttu nimeltä Oi nuoruus! ja siinä kuvana vanhoista dioista löytynyt kuva itsestäni 25-vuotiaana.
Tämä aihe liittyy myös kohtaan 2 ylempänä. Olen tajunnut olleeni noin kolmekymmentä vuotta vaihdevuosissa, parikymmentä vuotta oireettomana, koska sain tehokasta hormonihoitoa ja viimeiset kymmenen vuotta erilaisia oireita hoidon puutteen vuoksi kokien. Vähemmästäkin tulee apeita oloja, vaikka olisi kuinka peruspositiivinen. 

Nuorena ei tajua, miten kevyt olo on verrattuna siihen, mitä se on sitten joskus. Onneksi muutokset tapahtuvat yleensä hitaasti ja niihin ehtii tottua. 

Luin Oi nuoruus! -luonnokseni. Se on hauska, työstän sen valmiiksi tässä lähiaikoina ja yritän säilyttää hauskuuden.


Kesällä 1975


Semmoista. 

Olen harjoitellut ottamaan yhtä iisisti kuin Reunan kirjakauppakissa Saaga. Mökkireissullakin makasin rantapetissä ja luin kirjoja kaksi perättäistä päivää miehen pörrätessä erilaisissa tehtävissä. Hän maalasi laiturin, niitti kasveja polkujen vieruilta mahdollisten punkkihyökkäysten estämiseksi, grillasi ja touhusi. Molemmat saimme mitä halusimme ja olimme tyytyväisiä lomaseemme.
 
Voisi kyllä olla useampi päivä peräkkäin poutaa ja lämmintä, kesä kun on.
Juhannuskin näyttää niin epävakaiselta, että luonnon helmassa olon sijaan lähdemme todennäköisesti Vuohijärven kulttuuritalolle katsomaan Reidar Särestöniemi Experience -näyttelyä. Reidar Särestöniemen töitä on Vuohijärvellä esillä jo toista kesää ja jatkoa on luvassa vaihtuvin teoksin useammaksi vuodeksi.
 


Saaga 2.6.2026


PS
F-Secure -virustorjuntaohjelma on varoittanut joitain lukijoita minun blogistani. Otin yhteyttä sinne, ja sain ilmoituksen, että se on ollut väärä hälytys. Täällä on siis turvallista vierailla. Sellaista sattuu. 



lauantai 6. kesäkuuta 2026

Johanna Adorjánin kirja isovanhemmistaan, kunnes kuolema meidät...

 



Mitä ihmiset tekevät aamupäivällä, kun tietävät, että se on heidän viimeisensä? Kuvittelen, että he siivoavat, järjestelevät tavaroita. Että he vievät roskat ulos, mapittavat edellisen kuukauden puhelinlaskun, laskostavat pyykit ja painavat laskostettuja pyykkejä vielä kerran kädellä tasaiseksi, ennen kuin asettelevat ne kaappiin - nehän on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille.

Müchenissä asuva toimittaja Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurhan jälkeen Tanskaan ja muualle Eurooppaan etsimään Veran ja Istvánin tarinan vaiettuja palasia. 
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.

Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.

Vanha elämä pantiin sivuun kuin takki, joka ei enää miellyttänyt. Uusi elämä Tanskassa oli se, joka merkitsi nyt. Oppiakseen kieltä isoäiti käänsi unkarilaisia reseptejä tanskaksi - mistä hänellä niitä oli, sitä ei kukaan tiedä -, ja lopulta hän julkaisi parhaat gulassi-, knöödeli-, pullapitko- ja kasvishöystöreseptinsä jopa keittokirjana. Kansikuvassa hän laskee höyryävää kulhoa tanskalaiselle tiikkipöydälle ja hymyilee suoraan kohti kameraa. Niin kilttinä kuin hän siinä on, niin ystävällisen palvelualttiina esiliina yllään hän muistuttaa minusta, en voi sille mitään, sadun seitsemän kilin äitinä esiintyvää sutta. 

Alkuteos Eine eksklusive Liebe ilmestyi vuonna 2009 ja suomennos Rakkaudessa erottamattomat vuotta myöhemmin. Kirjan on suomentanut Hanna Kjellberg. Se käännettiin nopeasti useille kielille. 
Johanna Adorján on omistanut kirjan isälleen, huilisti András Adorjánille.

Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.

Isovanhemmat eivät dramatisoineet asioita. Keskitysleireistä kysyttäessä heillä oli vakiovastauksena "niistä ei puhuta". Ilmeisesti he suhtautuivat kuolemaankin arkisesti, nukkumaan menemisenä. Isoäiti oli kuitenkin soittanut päivää ennen  kuolinpäivää heidän luonaan vierailleelle 16-vuotiaalle lapsenlapselle kahdesti Wagnerin 'Isolden lemmenkuolon' ja kertonut ymmällään olevalle teinille Tristanin ja Isolden traagisen tarinan.

He menivät naimisiin elokuun 7. päivänä 1942. Pienimuotoinen tilaisuus, paikalla olivat vain perheet sekä muutama ystävä. Hääkuvassa isoäiti katsoo säteillen suoraan vierellään seisovaan isoisään. Hänellä on valkoinen kukka hiuksissa ja käsivarrella valkoinen kallakimppu. Isoisä päätä isoäitiä pitempänä, katsoo ylpeänä kaunista morsiantaan, vasemmassa kädessään uutuuttaan kiiltävä vihkisormus. Se oli siviilivihkiminen, kumpikaan ei uskonut jumalaan.
Lupasivatkohan he tuomarin edessä pysyä yhdessä kunnes kuolema heidät erottaa, tai kuten unkariksi sanotaan, kunnes lapio, harava ja suuri kello heidät erottavat? Tiesivätkö he jo silloin, että eivät tulisi odottamaan sitä? 

Mietin, miksi Vera, täysin terve 71-vuotias jumpparyhmiä vetävä nainen, halusi kuolla kuolemansairaan miehensä mukana. Hänellä oli kaksi lasta ja lapsenlapsia. Eikö hän nähnyt enää mitään merkitystä elämälleen?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?

Ja miten sellaista jaksaa yksin?

Adorján kysyy, onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan. 
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.

Vera oli myös turhamainen. Eräs sukulainen muisteli, miten hän oli häävieraana loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö Vera kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea? 

Adorján kuvittelee tuokion budapestiläisen hotellin aulassa. Isovanhemmat kävivät Unkarissa viisi kuukautta ennen kuolemaansa, isoisä jo hyvin heikkona, koska halusivat osallistua poikansa konserttiin. Vanha pariskunta istui sohvalla tyylikkäästi pukeutuneina tapaamassa ystäviään tarjoilijoiden kulkiessa ympärillä kahvivaunun kanssa. Mielestäni tämä keskustelu kertoo paljon heidän symbioosistaan.

Tarjoilija. "Ottaisitteko vielä kahvia?" 
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.


Tämä kirja, jonka olen lukenut kerran jo aiemmin vuosia sitten, askarruttaa minua. Mietin parisuhdetta ja sen symbioottisuutta. Mietin monia puolisonsa menettäneitä ystäviäni, miten he ovat selvinneet. 
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun. 


torstai 28. toukokuuta 2026

Blogijuttujen kategorisoinnista, kirjoittamisesta ja lukemisesta


Sidmouthin metsässä, toukokuussa 2026, kuva:Ume


Jostain syystä olen viime aikoina lukenut paljon, hyviäkin kirjoja, mutta kirjoittanut lukemastani vähän. 
Yhä enemmän on alkanut tuntua siltä, että kirjoitan vasta, jos on jotain uutta ja tärkeää sanottavaa. Olenko liian vaativa, vai olenko väsynyt? 
Tarvitsenko kenties kesäloman blogista? Se olisi ensimmäinen kolmeentoista vuoteen.

Olen joskus ilmoittanut blogini Blogit.fi -sivustolle kirja- ja kulttuuriblogeihin. Siellä on nyt muutettu jaotteluja omituisesti, kirjat ja kulttuuri ovat erikseen, ja tekoäly on pantu laskemaan prosentteja blogien sisällöistä. Sen mukaan minun blogissani on kirjoja 49 %, kulttuuria 13 %, lifestylea 13 % ja matkailua 8 %. 
Missä yhteiskunta, yksi tärkeimmistä aiheistani - kaikki kirjoitukseni pakolaisista, mielenterveyden hoidosta, vanhuudesta? 
Eihän kirjallista tuotetta voi pilkkoa tällä tavalla. Minua pännii näin tyhmä tekoälyn käyttö.
Pakinat ja esseet alkavat monesti arkisilla oman elämän kuvauksilla ja laajenevat siitä käsittelemään jotakin isoa teemaa. Eihän tällaiset prosentit silloin kerro mitään oleellista. 
Tuulia Koramo tarkastelee tätä Blogit.fi -sivuston muutosta hyvin blogissaan Sanoja elämän sivuilla (klikkaa tästä)

Claes Anderssonilla
on kokoelmassaan Maanalainen näkötorni hyvä runo kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta ja lukemisesta. Se tuntuu sopivan tähän.  


Kirjoittaminen on yhä kirjoittamattoman ulkolukua
Lukeminen on myös kirjoittamattoman lukemista
Kirjailijalle on tärkeää jättää kirjoittamatta
Lukijalle on tärkeää lukea sekin
  mikä on rivien välissä
On tärkeää että kirjailija jättää pois sen
  mikä käy muutenkin ilmi
Niin kuin kirjailijan täytyy ymmärtää mitä lukija tietää
  muttei ehkä halua tietää





Yksi Sidmouthin kirjaston lukemaan innostavia julisteita



PS. Nykyään pitäisi kuulemma kaikissa somejulkaisuissa olla alkukuvana oma naama houkuttelemassa, kirjaesittelyssä kirja kainalossa, matkajutussa kaunis maisema siellä selfien takana ja kakkubloggaajalla kakkunsa tarjottimella kilpailemassa leipurin hymyn kanssa. 
En suostu!
 

sunnuntai 24. toukokuuta 2026

Matkalta tultua: Banksylla oli sanottavaa

 

Banksy, Love is in the Air, 2003, MOCO Lontoo
Tämä teos ilmestyi ensin muraalina Israelin Länsirannan Beit Sahouriin, sen jälkeen printtiversiona.
Teksti suomeksi: Me olimme kaikki ihmisiä, kunnes rotu irrotti meidät toisistamme, uskonto erotteli meidät, politiikka jakoi meidät ja varallisuus luokitteli meidät.


Yksi paikoista, joissa olin jo etukäteen suunnitellut käyväni Lontoossa ollessamme, oli taidemuseo MOCO, jonka näyttelyssä oli tunnettuja nimiä: Andy Warhol, Haring, Banksy, Basquiat, Kusama, Robbie Williams, Hirst ja muita. Näyttely sisälsi katutaidetta, maalauksia, videoita, installaatioita ja uusinta digitaalista taidetta.

Oli kiinnostavaa nähdä iso osasto Banksyn töitä. Enää en harmittele, että en onnistunut näkemään Mänttä-Vilppulassa esillä ollutta Banksy-näyttelyä korona-aikana. 

Katseltuani palestiinalaista kukkienheittäjää MOCOssa päädyin seurailemaan  palestinalaistaustaisten ihmisten ja heitä tukevien Nakba Day -tapahtumaa Lontoon kaduilla. Tähän päivään oli jo osattu varautua, koska äärioikeisto on alkanut järjestää aktivisti Tommy Robinsonin (Stephen Yaxley-Lennon) johdolla samaan aikaan Unite the Kingdom -vastamielenosoituksensa.
Mielenosoitukset pidettiin erillään ja turvallisuudesta oli huolehtimassa noin 4000 aseistautunutta poliisia, panssariajoneuvoja ja droojena.
Kaiken lisäksi samaan aikaan oli iso urheilutapahtuma, FA Cupin loppuottelu Wembley-stadionilla. Nämäkin tapahtumat päättyvät valitettavasti usein aggressiivisiin yhteenottoihin.
Kaikki meni melko hyvin, vain noin 40 ihmistä pidätettiin kymmenientuhansien joukosta.
Minua pelotti Palestiina-tapahtumassa se, että sinne kaikesta huolimatta pääsisi räyhäporukkaa, mutta vasta seuraavana päivänä näimme MEGA-tyyppejä (make England great again) hurraamassa kaverille, jota poliisi kuljetti käsiraudoissa. 

Nakba Day, Lontoo, 16.5.2026



Nakba Day, Lontoo, 16.5.2026



Nakba Day, Lontoo, 16.5. 2026



Nakba Day, Lontoo, 16.5.2026



Banksyn kaikki taide on kantaaottavaa, usein ironista. 

Eräs vaikuttava teos kuvaa poliiseja hyppimässä iloisina niityllä, vaikka todellisuudessa he estivät erittäin väkivaltaisesti New Age -porukan Stonehenge-festivaalin kesällä 1985 hakaten pampuilla jopa lapsia ja raskaana olevia naisia.

Battle of the Beanfield, 2009



Minulle mielenkiintoisimpia Banksy-näyttelyn töistä oli luonnonsuojeluaiheinen työ, jossa taiteilija on muokannut vanhaa idyllistä maisemaa tuoden siihen uuden elementin ja häiritsevän ajatuksen utopian katoamisesta. Tätä sarjaa varten Banksy on hankkinut vanhoja tauluja kirppareilta ja kaatopaikoilta.
Hän haluaa hätkähdyttää varakasta etuoikeutettua eliittiä, mutta hätkähtääkö eliitti? 


Banksy, The Waterfall, 2006


Banksyn poliittisesta taiteesta ja mielenosoituksista innostuneina me painelimme omaan voimattomaan mielenosoitukseemme Hyde Parkiin Puhujien nurkkaukseen. 
Tämä 1800-luvun puolivälissä rakennettu paikka on sananvapauden ja julkisen keskustelun symboli, nykyisenä somepaasaamisen aikana ehkä vain sitä, mutta aiemmin myös elävä aktiivisen väittelyn paikka.  



Unto sanoi puineensa nyrkkiä sotaherroille Putinille ja Trumpille. 





Minä muistutin suomalaisia siitä, että olisimme myös onnellisia, ei vain tyytyväisiä, kun meillä kerran on kansainvälisesti vertailtuna niin hyvät puitteet onnelliseen elämään. 

Sidmouth-vierailumme alussa emäntämme Diana irrotti meille päivän The Times -lehdestä talousartikkelin, jossa kehutaan suomalaisen yhteiskunnan  toimivuutta, koska meillä jutussa siteeratun brittipoliitikon mukaan on valtion tukemia asuntoja, huokeaa energiaa, toimivat palvelut ja luottamusta ansaitsevat instituutiot. 
Olin tietysti hyvilläni näistä huomioista, mutta mietin samalla ja toin esillekin, kuinka kauan. Huonolla politiikalla voimme menettää kaiken. 



perjantai 22. toukokuuta 2026

Matkalta tultua, mietteitä ja muistelua

Matkoja on monenlaisia.
On sellaisia joissa mennään uuteen, tuntemattomuutensa vuoksi vähän tai paljon  jännitystä aiheuttavaan, ja sellaisia joissa mennään tuttuun, koska silloin tietää, mitä saa tai koska halutaan verestää vanhoja muistoja. 
Äskeiseen Englannin matkaamme liittyi vähän kaikkea, ja siksi se tuntuu paljon pitemmältä reissulta kuin  mitä se kalenterissa on.


Sidmouth Sid-joen laaksossa, toukokuu 2026, kuva: Ume


Ensimmäinen puoli matkasta oli meille uudessa, idyllisessä Sidmouthin merenrantakaupungissa lounaisrannikolla. Siellä asustimme tuttavapariskunnan luona. Diana on vanha tuttu, hän oli viimeksi meidän vieraanamme kolme vuotta sitten, mutta hänen miestään Colinia emme olleet erinäisten syiden vuoksi koskaan tavanneet. Paljon uutta siis.
Pelkäsin, että englannin keskustelutaitoni olisi ruosteessa ja yllätyin iloisesti, kun vanha taito palautui nopeasti kielikylpyyn pulahdettua
.


Kylänäkymä, Sidmouth, kuva:Ume

 
Toisen osan matkasta olimme Lontoossa hotellissa. Edellisessä kirjoituksessani kerroin kahdesta Lontoon matkastani, siitä, jossa olin 18-vuotias ja yksin matkassa ja siitä, jossa olimme nelihenkisenä perheenä ja viides jäsen ilmoitteli olemassaolostaan.
Yksi reissu oli näiden välissä. Se oli naimisiinmenomme jälkeen, myöhästynyt häämatka. Tältä matkalta muistan, miten menimme 100 Club -jazzklubille (se on vieläkin olemassa, googlasin) ja juontaja alkoi yllättäen kuvailla meitä ja osoitteli meidän suuntaamme kertoen omistavansa seuraavan kappaleen tälle nuorelleparille. Se oli klassikko I Can't Give You Anything But Love, Baby. Oltiin varmaan hyvin nuoren ja köyhän näköisiä, minä pitkälle raskaana, esikoisesta silloin. 

Nyt olisi paljon kertomista. En tee tällä kertaa mammuttikirjoitusta, vaan ehkä pari aiheeseensa keskittynyttä juttua. Katsotaan, miltä tuntuu. 
 

Haluaisin kirjoittaa Sidmouthin vehreydestä, kirjastosta, lelumuseosta, valokuvaklubin illasta, lukuisista harrastuskerhoista kroketista puutarhanhoitoon, vapaaehtoistoiminnoista luonnon hyväksi, arboretumista, hunajafarmilla käynnistä.


Sidmouthin valokuvakerhon ilta, kuva: Ume
Diana violetissa villatakissa vasemmalla, minä vieressä harmaassa neuleessa. 
Kouvolan kameraseuralla on yhteistoimintaa Sidmouthin kerhon kanssa. 

 
Oli mielenkiintoista olla mukana ikätovereiden elämässä ja katsoa, miten arkiset asiat hoituvat heillä, katsella uutisia ja lukea sanomalehtiä.

Lontoosta päällimmäisenä mielessä ovat taidemuseo MOCOn ja The Photographers' Galleryn upeat näyttelyt, iso Pro-Palestine mielenosoitus, Nakba Day, ja sen vastamielenosoitus, metrot ja tungos. 
Tämän päivän Lontoo tuntui minun ikäiselleni arkisemmalta paikalta kuin ensimmäinen 70-luvun lopun Lontoon matkani teini-ikäiselle, joka ei ollut käynyt edes kotimaassa paljon missään. Silloin kaupunki oli nuorison ja uuden musiikin keskus. Diskoja oli kaikkialla, Lontoo sykki niiden rytmissä ja lupasi seikkailua. Minä innostuin suurkaupungin eloisuudesta, olisin halunnut jäädä sinne.
Nyt jos saisin valita, niin asuisin ehdottomasti mieluummin Sidmouthissa. 



Piccadilly Circus, London, toukokuussa 2026, kuva: Ume
Tähän Eroksen veljen, Antareksen, patsaan juurelle kaikki hippimieliset kokoontuivat aikanaan rauhaa ja rakkautta julistaen.



 Nakba Day -tapahtuma Lontoossa 15.5.2026, kuva : Ume.
Nakba Day on palestiinalaisten vuosittain toukokuun 15. päivänä viettämä muistopäivä. Sana 'nakba'  tarkoittaa katastrofia ja sillä viitataan vuoden 1948 tapahtumiin, jolloin yli 700 000 palestiinalaista ajettiin kodeistaan Israelin itsenäistymissodan seurauksena. Muistopäivänä palestiinalaiset ympäri maailmaa vaativat oikeutta palata takaisin omiin tai esi-isiensä koteihin nykyisen Israelin alueelle.



Tässä Unton kanssa vaeltelemassa Sidmouthin rehevässä
metsikössä. Muratit peittivät puiden runkoja
ja piikkipaatsama loisti isoina pensaina.
Kuva: Diana



Kyllä minäkin otin kuvia, olen tehnyt niitä kymmeniä, vaikka kaikki tämän juttuni kuvat ovatkin toisten ottamia.
Loppuun vielä kuva kotialbumista 80-luvun alusta. Tällöin tutustuin Dianaan, joka oli lontoolaisen kuvaviestinnän oppilaitoksensa kanssa opintoretkellä Kajaanissa. Miestäni Untoa pyydettiin tulkiksi, ja siellä yksi opiskelija, Diana, oli kysellyt mahdollisuutta päästä kuvaamaan oikeaa elämää. No, me olimme hiihtolomalla, ja hyvä ystäväni kerrosta ylempää oli tehnyt selväksi, että me ahtaasti asuvina voimme majoittaa vieraitamme hänen asuntoonsa, kun hän on lomilla - ajatelkaa, miten harvinaista tällainen! - ja niin mieheni soitti ja kysyi, haluanko hiihtolomavieraan pariksi päiväksi. Tietenkin halusin. Unto kuljetti Dianaa kuvaamassa metsurin työtä ja maalaisemännän leipomispäivää.
Kuvassa olemme saattamassa vierastamme bussille. 
 





lauantai 9. toukokuuta 2026

Äitienpäivän alla, matkalle lähdössä



Olen tekemässä valmisteluja Englannin matkaan. Pitkästä aikaa sinne.

Olen käynyt Englannissa neljästi. Ensimmäinen kerta oli osallistuminen kansainväliselle nuorten työleirille yo-kesänä 1969 (pistin huolettomasti kaikki lahjaksi saamani rahat siihen, koska oli pakko päästä jonnekin) ja viimeisin oli viikon mittainen kieltenopettajien monikulttuurisuuskurssi Manchesterin yliopistossa vuonna 1999, siinä välillä pari muuta reissua.
 
Nyt menemme mieheni kanssa ensin tapaamaan brittiystäviämme pieneen Sidmouthin kaupunkiin Devoniin ja sieltä Lontooseen turisteiksi. Kaupunki lienee muuttunut melkoisesti sitten 80-luvun alun, jolloin olimme siellä nelihenkisenä perheenä, tai oikeastaan viisihenkisenä, koska matkan aikana kävi ilmi, että viides jäsen on liittymässä perheeseemme. Outo olo ei johtunutkaan uusista ruuista.
 
Vietimme ennen Lontoota kymmenisen päivää saman henkilön, Dianan, talossa, jonka luo nytkin menemme, mutta hänen silloinen kotinsa oli eri osassa Englantia, Viney Hillissä Gloucestershiressä lähellä Walesin rajaa.
Emäntä itse oli työmatkalla, mutta saimme käyttää hänen taloaan ja autoaan. Hän oli aiemmin vieraillut meillä Kainuussa ja päässyt kuvaamaan rönttösten paistoa, metsurin töitä ja muuta silloista maalaiselämää mieheni opastuksella.

Elämä Viney Hillissä oli idyllistä, kuin brittisarjoissa.
Maitopullot tuotiin takaovelle, kaikki kylässä tervehtivät meitä ja saimme vieraitakin. Vaalit olivat lähellä ja kampanjatyöntekijät  kulkivat taloissa jakamassa tietoa omista ehdokkaistaan.
Taloa lämmitettiin hiilillä, joita kannettiin vajasta. Naapurin rouva, Mrs Ruck, neuvoi käytännön asioissa. Käki tuli kukkumaan muuriaidan päälle ja irrallaan kulkevia lammaslaumoja piti varoa mutkaisilla kyläteillä ajellessamme. Puut kaartuivat tien päälle kauniisti auton kattoa hipoen.
Kun pääsimme Lontoosen mieheni tuumasi, että nyt hän vain lepää, oli ajellut vasemman puoleisessa liikenteessä ja muuta väsyttävää, eikä sielu ollut kuulemma vielä ehtinyt mukaan. Minä taas olin virkeä ja innoissani, mitä sitä nyt aikaa hukkaamaan, kun ollaan Lontoossa. Otin pojat mukaan ja lähdimme ajelemaan metrolla, pienempi 4v nukahti kainalooni. Minusta oli ihanaa olla pienten lasten äiti. Olin silloin yleensäkin hurjan luottavainen, elämänhaluinen ja aina iloinen. 
Haluaisin olla edelleen samanlainen, mutta en ole. Olen paljon epävarmempi. Vanheneminen on ajoittain kuin murrosikää, hämmentävää.

Viime yönä näin taas sen koulu-unen, jossa kuljen pitkää koulukäytävää ja olen hukassa. En osaa luokkaani. Oppilaatkin varmaan jo odottavat. Minulla pitäisi olla luokassa äänite tiettyyn kuuntelutehtävään, mutta en ole varma, löydänkö sen. Kaikki on jotenkin sekavaa. Perässä kävelee joku ulkomainen vierailija jutellen toisen mieshenkilön kanssa. En tunnista häntä äänestä. Ovatko he tulossa minun luokkaani? Yhtäkkiä kauhea aavistus, ei kai minulla ole paplari keskellä päätä. Tungen papiljotin laukkuuni, se on jonkinlainen kori, onkohan se äänite siellä. Ja sitten molemmat korin sangat katkeavat...

Olen lukemassa Tiina Rajamäen kirjaa Koulu, todella erinomainen kirja koulun muutoksista ja opettajan romahtamisesta. Tämä varmaan vaikutti uneeni, joka toistuu silloin tällöin erilaisina variaatioina.

Luin hiljattain ruotsinsuomalaisen muusikon ja kirjailijan Anna Järvisen omasta elämästä ammentavan lyyrisen, kauniin pienoisromaanin Arvaamaton.
Tytär on ollut jo lapsena yksinäinen ja turvaton. Nyt äiti on muistisairas, ja keski-ikäinen, selkäkipuinen tytär tietää, että enää ei ole edes teoreettista mahdollisuutta, että äiti pitäisi hänestä huolta. Tytär väsyy hoitajan roolissaan, vaikka jaksaakin paljon.
Seuraavan sitaatin myötä toivotan kaikille hyvää äitienpäivää!

On vain niin orpo olo
tarvitsisin äidin
jonkun  joka katsoo
että minä voin hyvin
etten minä palele
tai ole nälissäni
tai surullinen
tai yksinäinen.

Monta vuotta olen ollut oma äitini
pitäisikö siitä saada mitali
eihän ihmistä ole tarkoitettu olemaan äiti itselleen
vaan hän tarvitsee lempeän sylin, jonkun vanhemman naisen,
joka tahtoo hänelle hyvää, joka on aina hänen puolellaan, joka
pitää hänestä huolen.
Niin että voi rentoutua.
Kun on oma äitinsä, ei voi koskaan rentoutua.


sunnuntai 3. toukokuuta 2026

Minun vappuni

 

Vapun aikaan 2026, Kuva: Ume


Nyt pursuu vihreää. Kevät on täällä, lämpö kipusi yli kahteenkymmeneen. 
Otin toiveikkkaana mökille mukaan shortsit ja aurinkovoiteet, mutta kylmää järven pintaa pyyhkäisevä tuuli oli niin kalsea, että minun piti ihailla luontoa tuulipuvussa.

Mennessä huomasimme, että Taavetin keskustassa oli oikein vanhanajan markkinat, isot kuten Andalusiassa. Mieheni muisteli, että hänen lapsuudessaan näillä markkinoilla myytiin hevosiakin ja oli ohjelmaa, mm. surmanajaja Onni Suuronen ja poikansa ajamassa motskarilla metallipytyssä ja teltta jossa sai koittaa pudottaa alas altaaseen uima-asuisia tyttöjä, kuten Linnanmäellä. Opettaja Margareetta Sulosaari oli päästänyt oppilaat aikaisemmin koulusta, niin että ehtivät markkinoille seikkailemaan.


Väkeä Paperintekijäin patsaalla
vappuna 2026, Kuva:Ume

Vappuaamuna kävimme torilla Inkeroisissa. Perinteiset vapputapahtumat ovat vuoroin meillä Myllykoskella ja naapuritaajamassa Inkeroisissa.
Pienemmistä kunnista ja kaupungeista yhdistettiin vuoden 2009 kuntaliitoksessa  Kouvola, josta tuli maapinta-alaltaan Etelä-Suomen suurin kaupunki. Sen osat vaalivat edelleen (ehkä liikaakin) omaa identiteettiään. Myllykoski ja Inkeroinen olivat aikoinaan isoja tehdastaajamia ja muodostivat Sippolan ja Anjalan kylien kanssa Anjalankosken kaupungin. Mekin luulimme muuttavamme loppuelämäksi vauraaseen Anjalankosken kaupunkiin, mutta olemme nyt osa muuttotappiosta kärsivää Kouvolaa. 

Työväen yhteiseen Vapputapahtumaan Inkeroisten torilla kuului vappumarssi, juhlapuhe ja musiikkia ja tietenkin makkaraa ja munkkeja. Juhlan avasi kaupunginvaltuutettu Siru Kivinen (Vas) ja juhlapuheen piti kaupunginhallituksen puheenjohtaja Inka Häkkinen (SDP).
Nuori Toivo Seppälä lauloi itseään kitaralla säestäen komeasti Kenen joukoissa seisot ja herkästi rokkibiisin Kesäduuni blues, jonka Jussi Raittinen aikanaan suomensi hyvin Eddie Cochranin biisistä Summertime Blues. Laulussa kaveria pännii, kun pitää tehdä koko kesä töitä eikä pääse tapaamaan tyttöystävää. Nykyään nuoret tekevät huikeita hakuvideoita saadakseen edes parin viikon pätkän töitä kesäksi. 

Toivo Seppälä Inkeroisissa vappuna 2026,
Kuva:Ume

Inka Häkkinen piti todella hyvän, tiiviin puheen, jossa korosti sitä, miten kaikki voitaisiin tehdä politiikassa reilummin kuin mitä nykyhallitus tekee, leikkauksetkin. 
Häkkinen sanoi, että ihmisiltä ei saisi viedä luottamusta ja toivoa.  

Olin iloinen, että lähdin tähän tapahtumaan. Tuli hyvä ja - kyllä - myös toiveikas olo.
Ehdotin luontoretkeä, mutta mieheni sai suostutelluksi torille, välillä vähän yhteisöllisempään menoon kotona kaksin puuhaamisen ohessa. Minä luen ja kirjoittelen, hän valmistaa tulevaa näyttelyään koulukasvistoista. 

Hyvä mieli tuli myös elokuvasta, jonka ajelimme katsomaan Kuusankoskelle (yksi kuudesta Kouvolaksi yhdistyneestä kunnasta). Tuomari Nurmio - 13 kylmää laulua on musiikkidokumentti, joka on syntynyt vuonna 2024 Tavastialla kuvatusta konsertista Lauluja sodasta ja diktatuurista ja haastattelupätkistä. 
Vanhimmat konsertissa esitetyt kappaleet ovat 1970-luvun lopusta, tuoreimmat viime vuosilta.

Elokuvan ovat ohjanneet Tahvo Hirvonen ja Anne Lakanen ja he ovat myös käsikirjoittaneet sen yhdessä  Hannu ”Tuomari” Nurmion kanssa.
Erinomaisesta kuvauksesta kiitos Tahvo Hirvonen, Marita Hällfors, Heikki Färm ja Olli Varja!

Olen ollut kahdesti Tuomarin, Dumarin, konsertissa. Pidän hänen ja orkesterin habituksesta ja lavaliikehdinnästä. Pidän heidän synkästä musiikistaan, laulujen lyriikka on hienoa symbolismissaan ja ironiassaan. Nykyinen bändi Pienet vihreät miehet sopii tähän valtaa ja valtaamista pilkkaavaan teemaan todella hyvin. 
Mieleeni jäivät pyörimään erityisesti Maailman onnellisin maa, Tsaari, Hullu puutarhuri ja Malja marttyyreille.  

Tuomari Nurmio:"Olen kirjoittanut nämä laulut yli 40 vuoden aikajänteellä, ja ne ovat pysyneet ajankohtaisina valitettavan hyvin. Vaikka teemat ovat pohjavireeltään synkkiä, niiden musta huumori toimii myös terapiana näinäkin pelon ja epävarmuuden aikoina." 

Mökkipäivänä en tehnyt mitään muuta kuin mietin kokemaani ja katselin veden liikettä. 

Vappu ei houkuttele minua mihinkään erityisiin koristeluihin tai ruokiin. Pikkulapsiaikana oli tietenkin ilmapallot ja serpentinit. Silloin vapun aika oli myös kiireisintä aikaa töissä, ja hermostuttavinta. Murrosikäiset oppilaat eivät ole toukokuussa opinhaluisimmillaan ja opettajan työstähän alkoi suurin osa mennä muulloinkin motivointiin ja vastahangan voittamiseen. Muutoin se työ olisikin helppoa. Miten sitä jaksoikaan... no, nuorena jaksaa.  



Tässä viimeksi kirjastosta hakemani kirjat. Kuvasta voitte päätellä pian koittavan matkamme kohteen. 
Erkka Mikkosen kirjan luin jo. Se resonoi hyvin Dumarin diktatuuritekstien kanssa.
Toiseksi alimman kirjan Jaakko Tuomikosken Helsinkiläinen Lontoossa vuodelta 1927 lainasin, koska ajattelin, että se voisi olla yhtä valaiseva ja ajastaan kertova kuin Mika Waltarin matkakirja Lähdin Istanbuliin vuodelta 1948. Ei se ollut, parasta olivat hauskat, erittäin stereotyyppiset kansallisuuksien kuvaukset, selailin ja palautin.

Parhaillaan luen vietnamilaisen kirjailijan Nguyễn Phan Quế Main romaania Vuorten laulu. Isoäiti alkaa kertoa lapsenlapselle suvun tarinaa keskellä Hanoin pommituksia 1972. Hän vertaa kansan koettelemuksia korkeisiin vuoriin. "Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman..."

Mustarastas on palannut talven vietostaan ja aloittanut konserttinsa. Se laulaa iltaisin lähimetsikössä. Voiko olla mitään kauniimpaa. Luonto herää elämään talven kuoleman jälkeen. Nautin. 
 


sunnuntai 26. huhtikuuta 2026

Mikä on taiteen ja viihteen rajaviiva?

Osallistuin eilen Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin, avoimeen yleisötapahtumaan, joka järjestettiin vasta toisen kerran, mutta veti paljon kirjan ystäviä paikalle. Viime vuonna oli tarkasteltu faktaa ja fiktiota (en päässyt silloin paikalle) ja tänä vuonna kirjallisuuden valta- ja vastavirtoja.

Tapahtuma oli saanut alkunsa, kun kirjailija Mooses Mentula oli alkanut miettiä seudulla 1900-luvun alussa kukoistanutta taideyhteisöä ja sitä, miten tänäkin päivänä Tuusulassa asuu tai on sieltä kotoisin lahjakkaita taiteen tekijöitä ja että historian vuoksi juuri Tuusulassa olisi syytä  kokoontua pohtimaaan myös tämän hetken taidetta vanhan kunnioittamisen lisäksi. Tuusula-Seura lähti mielellään mukaan, samoin kunta ja muita tahoja.  

Odotatte varmaan malttamattomina, milloin kerron vastauksen otsikkoni kysymykseen. Lähestyn sitä tässä koko ajan...

Olin aikeissa esittää dekkareista keskusteleville Niko Rantsille ja Pauliina Sudelle, mikä on heidän mielestään ero rikoksen sisältävän romaanin ja dekkarin välillä, miten genre valikoituu, mutta en ehtinyt. 
No seuraavaksi esiintyi Kirsti Manninen, joka oli valinnut alustukselleen nimen "Kirjallisuuden parisänky: taidetta vai viihdettä?" Sain vastaukseni.
Manninen kertoi, miten meistä itsekukin astuu kirjallisuuden kenttään eri laidoilta sänkyä ja usein jää sille puolen. Manninen on tohtoriksi väitellyt kirjallisuuden asiantuntija ja myös kirjailija Enni Mustonen, joka on kirjoittanut viihteellisiksi luokiteltuja kirjasarjoja suomalaisista naisista historian eri vaiheissa, eli hän jos kuka myllää sängyn molemmin puolin. Kirsti tutkii ja Enni hyppää hänen tutkimaansa maailmaan. 

Manninen kertoi tiukoista jaoista alkaen oman gradutyönsä aiheen vaihtamisesta suomalaisten naisten kirjoista Matti Kuusen esseisiin, koska alkuperäinen, Mannisen jo pitkälle työstämä aihe oli gradua ohjaavan professorin mukaan liian köykäinen. Nykyään rajat ovat vähemmän tiukat, mutta eivät suinkaan poissa.


Valloittava, ihana esiintyjä, kirjallisuuden kentällä
monipuolisesti toimiva Kirsti Manninen/Enni Mustonen

Missä se rajaviiva siis menee? Se ei ole viiva, se on kehä ihmisen ympärillä ja jokainen piirtää sen itse.

 


Niko Hallikainen ja Helmi Kekkonen pohtivat keskustelussaan, mitä kirjailijalta nykyään vaaditaan.  
Kirjailijan ansiot ovat romahtaneet digitalisoinnin myötä ja koska kirjoja julkaistaan liikaa. Apurahoja riittää harvoille.
Olisiko kustantamojen pidettävä enemmän huolta laadusta?

Big Brotherista tunnetuksi noussut julkkis, tv-persoona Niko Saarinen, josta on jo tietenkin kirjoitettu elämäkerta nuoresta iästään huolimatta, on julkaissut Instagramissa suuren uutisen. Otavassa käynnistetään kirjoittajakilpailu, jossa etsitään kirjoittajaa Nikon päässä pitkään eläneelle tarinalle. Tulossa on oikein kirjasarja, jonka tekijät ovat Nikon mielestä "sinä ja minä". "Nyt meiltä puuttuu vaan sinä joka herätät tän maailman henkiin omalla kynälläsi", toteaa sopimukseen tyytyväinen Niko. Vaan sinä. Näin ne isot kustantamot. 

Toinen keskustelijapari oli Tiina Raevaara ja Laura Gustafsson, jotka pohtivat suhtautumistamme eläimiin. On erikoista, että me saatamme kokea robotit enemmän itsemme kaltaisina kuin muut nisäkkäät, jotka eroavat meistä solutasolla vain vähän. 
Vielä vähemmän ymmärretään, että eläimet ovat yksilöitä, joilla on toisistaan poikkeava tunne-elämä kuten meillä ihmisilläkin. 
Toisaalta on myös pitkälle vietyä inhimillistämistä. Raevaara kertoi anekdootin, joka ei vain lakkaa naurattamasta. Livekamerassa sääksiä seurannut katsoja oli huomannut, että sääksikoiras oli sama tuttu, mutta naaras pesässä vaihtunut. Katsoja oli sähähtänyt:"Huora!"

Tilaisuuden avasi Jenni Linturi ja juonsi Silja Sillanpää.
Tuusula-seuran puheenjohtaja Paula Kyrö kertoi symposiumin syntymisestä ja mukana olevista tahoista. Hän myös esitteli heijastetuin kuvin monitaiteellisen kuvaamataidonopettaja Auli Wahlbergin töitä ja näytti koululainen Eelis Linturin tekemän videon, joka oli saanut innoituksensa Olli-Pekka Jauhiaisen romaanista Sukupuu

 


Loppupaneelissa Mooses Mentula haastatteli lukijoita päivän aikana esiin tulleista kysymyksistä. Keskustelijat vasemmalta oikealle: Sirkku Rytkönen, Naisten Pankin lukupiiri, Tove Ruuskanen, Otavan Opiston historiallisen kertomisen kirjoittajalinjan opiskelija, Jyväskylän yliopisto, Jasper Kaarna, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, Sylvia Appelberg, Tuusulan Seniorien lukupiiri ja Mooses.
Kysymyksissä oli paljon kiinnostavia. Tässä muutamia pohdiskeltavaksi:
- Minne kirjallisuus sinut vie?
- Onko sinun vaikeaa lukea vakavista aiheista tänä aikana?
- Mitä ajattelet siitä, että kirja herättelee sinua?
- Onko kirjailija tärkeä sinulle lukijana vai vain itse teos?
- Mikä on muotia kirjallisuudessa tällä hetkellä? 


Mooses kertoi lopuksi pari seikkaa äskettäiseltä, jo toiselta, kirjamessumatkaltaan Saksasta.
Saksassa kirjalla on pohjahinta, jonka alle sitä ei myydä. Meillä kirjan elinikä on noin kolme kuukautta, minkä jälkeen sitä myydään usein muutamalla eurolla - kuka ostaa uusia kirjoja?
Saksassa äänikirja maksaa saman kuin printtikirja. Meillä voi kuunnella ilmaiseksi, kun vain keskeyttää jäsenyytensä äänikirjapalveluun ilmaisjakson jälkeen ja aloittaa taas uuden tilaajan eduin tai vaihtaa toiseen palveluun.
 


Kiitos Tuusula, hieno tilaisuus näin Lukuviikon päätteeksi!


torstai 23. huhtikuuta 2026

Kevättä: elettyä, luettua, nähtyä ja mietittyä


Perinnetyyliin, lakanat ulos narulle


Tämä kevät on tuonut minulle siivousvimman. Aloitimme siitä, että vietiin matot oikein ulos lattiapesun tieltä, ja minä tamppasin ja harjasin ne mattotelineellä perinteiseen tyyliin. Sen jälkeen olen käynyt hitaasti ja perinpohjaisesti läpi kaappeja ja komeroita. Viimeisenä tulee kirjahyllyt, koska ne ovat työläimmät. Välillä menee päiviäkin, että projekti on tauolla, mutta päämäärä ei unohdu: raikkaus ja selkeys, siisti koti, ei sellaista, josta sanotaan, että siellä on mummolahaju (= pölyn haju).
Monelle tulee siivousvimma joulun alla, ei minulle. Silloin on hämärää ja pikkujärjestelyt riittävät. Kevät tuo valon ja kirkkauden - ja minähän näen nyt kaihileikkauksen kirkastamin silmin jokaisen kirjahyllyn reunalle laskeutuneen tomuhiukkasen ja ruuanmurun pöydällä.

No, kuten sanoin, niin tämä ei ole pyräys vaan projekti. Olen projektini välissä kävellyt ja pyöräillyt paljon, haravoinut polulle kasaantuneita lehtiä mökillä, lukenut ja käynyt sekä elokuvissa että teatterissa. 

Keväällä on ihana ottaa pyörä esiin kaiken patikoinnin jälkeen ja päästä liikkumaan kevyesti. Minulla on vanhanaikainen kolmivaihteinen Tunturi, joka kulkee kevyesti ohuitten renkaittensa ansiosta. Nykyiset polkupyörät ovat tietysti monin tavoin kehittyneempiä, mutta tämä on hyvä minulle.
Kun kerroin meillä viikonloppua viettävälle pojallemme, että minä natisen kävellessä, ilmeisesti yliliikkuvat niveleni ääntelevät, niin hän alkoi patistaa takaisin kuntosalille, jossa yhteen aikaan säännöllisesti kävinkin, mutta kyllästyin. Tiedän, että lihasten kunto on tärkeää tukemaan tällaisia naksuniveliä, eikä niinkään venyttely, josta pidän, koska olen siinä niin hyvä. No, poika kertoi  keinoälykaverilleen Reiskalle minun tietoni ja vaivani ja pyysi tätä laatimaan ohjelman - ja se on hyvä! Ei ollenkaan liian vaativa. Sain ohjeita sekä salille että kotiin. Kiitos Seppo-Mooses ja Reiska!

                                    


Blogikaverini Heidi Mäkinen odottaa, että saisi kirjastaan arvosteluja.
No, minäpä annan plussat ja miinukset:

Isot plussat: 
1. Hauska tarina tamperelaisesta keuhkolääkäri Hilpasta ja hänen läheisistään, jotka asuvat kaikki lähekkäin kaupunkiympäristössä, äiti Armi, keramiikkataiteilijatytär Helmi perheineen sekä kampaajaveli Hannu.
Kun Hilpan ex-mies muuttaa takaisin Tampereelle kaikkien on sopeuduttava tilanteeseen, jossa on paljon uutta.
Huumorikirja, joka ei pistele vaan ymmärtää. Pohjalla alakuloa, erään luvun nimikin on Tristmania.
2. Pidän siitä, että se alakulo on pinnan alla eikä liian selvästi tarjolla.
3. Luontevaa dialogia.
4. Mainio motto: Häpeällä siitä selviää (Ystäväni S.)
                         

Pientä miinusta:
1. Varsinkin alkupuolella on liian paljon vitsejä. Kill your darlings, Heidi, ja luota  siihen, että  huumori tulee sieltä henkilöhahmojen elämästä.
2. Kansi ei houkuta, ja nimi voisi olla jotain värikkäämpää kuin Lääketieteen sanakirja. Kirjassa lukujen niminä on lääketieteen sanakirjan termejä, miten olisi joku niistä, 'Tristmania, Alakuloisuus' tai 'Cor, Sydän', tai sitten samantyylinen kuin aiemmilla romaaneillasi Ei saa mennä ulos saunaiholla ja Ei saa elvyttää.




Oman harrastajateatterimme, Anjalankosken teatterin, Isä oli harvinainen elämys. Näytökset ovat nyt ohi. Toivon uusintoja syksyllä, menisin mielellään katsomaan uudelleen.

Moni on varmaan nähnyt samasta näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka pääosassa on Anthony Hopkins. Siinä, kuten Anjalankosken teatterin esityksessäkin, myös katsoja joutuu kohtaamaan epävarmuuden muistisairaan tavoin. Miten asiat ovat, mikä on totta, missä ollaan ja kuka on tuo huoneeseen tuleva henkilö? Mitä peliä täällä oikein pelataan?
Kun kokee muistisairauden etenemisen muistisairaan itsensä kautta sekä läheisten vaihtuvat tunteet ja sen miten paljon he joutuvat kestämään, teatterista lähtee melko lailla mietteissään ja liikuttuneena. 

Teatteriesitys, silloin kun se on hyvä, on elokuvaa vaikuttavampi. Todellisuudentajunsa menettänyt henkilö on siinä muutaman metrin päässä. Hän on turvaton, ainoa todellisuudessa kiinni pitävä on vanha tuttu rannekello, mutta mihin se on kadonnut. Kuka sen on vienyt?
Muistisairaan mielen  todellisuus on kaoottista ja pelottavaa. Välillä hän lyö kaiken leikiksi peitellessään muistamattomuuttaan, välillä hän näyttelee itsevarmaa steppailijaa, välillä raivoaa. 

Pariisilainen André asuu kauniissa kodissaan, jossa on runsautta ja viihtyisyyttä. Tytär käy katsomassa ja hoitajat vaihtuvat. Tyttären pitäisi päästä elämään omaa elämäänsä Lontooseen, josta on tarjottu hyvää työpaikkaa.
Näytelmän edetessä asunto pelkistyy. Onko se tyttären koti, vai sama tila mutta tyhjempänä? André ei tunnista paikkoja enää, kaikki on hänelle outoa kaikkialla.
Lopussa tila on tyhjä, kuten Andrén mielikin muistoista tyhjänä. 
 

Näytelmän on kirjoittanut Florian Zeller
Sen ohjasi Anjalankosken teatterille Kimmo Lavaste, joka oli myös suunnittellut äänet.
Musiikki yhdistyneenä valosuunnittelija Jyrki Kleimolan valitsemiin kirkkaisiin valospotteihin, jotka syttyivät ja sammuivat äkkiä ja jättivät katsojan hetkeksi pimeyteen, toimivat hyvin sekä muistisairaan aivojen tilan symboleina että katsojalle siirtyminä tilanteesta toiseen.
Pääroolin esittäjän Timo Kuritun vakava, yhtä aikaa vahva ja hauras olemus sopi tähän rooliin tavattoman hyvin. 

Koko tiimi teki hyvää työtä. Seija Kiuru-Lavasteen puvut olivat niin kantajilleen ja tilanteisiin sopivia, ettei niitä tullut edes ajatelleeksi. Elli Onnensuo, Jukka Sinkkonen, Jaana Kurittu, Minna Sipinen ja Marko Partanen olivat uskottavia rooleissaan ja pitivät yllä hyvää kontaktia toisiinsa.
Mietin, miten harrastajanäyttelijät oikein jaksavat harjoitella illat ja viikonloput ja valmistaa yhtä vaativia näytelmiä kuin ammatikseen näyttelevät. Sen täytyy olla elämäntapa.

Toinen minua vavisuttanut elämys tässä pari päivää sitten oli elokuva I Was a Stranger. Huomasimme ystäväni M:n kanssa, että tämä elokuva menee Kotkassa  - siispä junaretki sinne. 

Syyrialainen lääkäri joutuu pakenemaan tyttärineen pommitusten keskeltä Alepposta. Sotilas päätyy ristiriitaan komentojen ja omantuntonsa kanssa.
Runoilija haluaa viedä perheensä turvaan. Salakuljettajalle on yhdentekevää, moniko hänen kumiveneeseen tuuppimistaan ihmisistä pääsee perille; tärkeää on kerätä rahaa, jolla voisi viedä oman lapsensa parempaan elämään.
Kreikkalainen pelastuslaivan kapteeni joutuu mahdottomiin tehtäviin, ja hänellä, kuten salakuljettajallallakin, odottaa oma poika isää kotiin. 
Viiden henkilön tiet risteävät ja lopussa tapaamme taas syyrialaisen lääkärin, nyt erilaisessa tilanteessa, mikä on täydellinen piste tapahtumille. 

Elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja on amerikkalainen Brandt Andersen, joka on tehnyt myös paljon vapaaehtoistyötä pelastusoperaatioissa ja mm. vienyt humanitaarista apua Gazaan.

Elokuvan nimi on Raamatusta, Matteuksen evankeliumista: "Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin muukalainen, ja te otitte minut luoksenne."

Minä olin muukalainen...
Aleppo toi vahvasti mieleeni erään asukaskokouksen, jonne menin vuonna 2015 saman ystäväni kanssa kuin tälle Kotkan leffareissullekin. Siellä näytettiin kuvia raunioituneesta Homsin kaupungista ja kerrottiin millaisista oloista meille on tulossa pakolaisia. Minä olin luullut, että mietitään myös, miten me lähellä asuvat voisimme ottaa tulijat vastaan parhalla mahdollisella tavalla ja jaetaan tehtäviä. 

Tilaisuudesta tuli jotain aivan muuta. En ikinä unohda tuota syksyistä iltaa. 
Täällä siitä (kilikkaa).

Tällaista siis meillä täällä Kaakonkulmalla. Lähden järjestämään kattilakaappini. 
Näin se menee, natisten eteenpäin.



sunnuntai 19. huhtikuuta 2026

Lukeminen on juhla

 


Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.

Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.

Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.

Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.

     Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. 
     Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.

Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.

- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous. 

No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä. 

Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä! 
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa. 
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä. 
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.    
                             
                                                       💗


Ai että hikoilua ja kiukkuako vain?

Edellisessä kirjoituksessani luettelin aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, ajatella kirjoittaen, ja kanssanne ajatuksia vaihtaen. Eniten k...