Päivän sana 15. tammikuuta 2024

 

Kansikuvan Patti Smithista Polaroid-kameransa
kanssa on ottanut Steven Sebring ja suojapäällisen
suunnitellut Anna Kochman.

Patti Smithin tyylikkäässä, pienessä Päivien kirjassa on yksi valokuva ja yksi ajatus jokaiselle vuoden päivälle, ei vuosilukua, eli kirja sopii mihin tahansa vuoteen. Kirja on julkaistu USA:ssa vuonna 2022, A Book of Days, ja suomennettu viime vuonna. Kirjan on suomentanut Antti Nýlen. 

Täksi päiväksi 15. tammikuuta Smith on  valinnut kuvan Martin Luther Kingistä ja hänen ajatelmansa. Tämä siksi, että 15.1. on Kingin syntymäpäivä. Hän syntyi 15.1.1929 ja kuoli 4. huhtikuuta 1968. 
Hänet murhattiin, mitä oli pelätty siitä asti, kun hän alkoi ajaa mustien oikeuksia.

Kingin ajatus: 
Moraalisen maailman kaari on pitkä, mutta se taipuu aina oikeudenmukaisuutta kohti.   

Yksi kauneimpia kuvia Päivien kirjassa on kuva kyyhkystä, rauhan ja uskollisuuden symbolista. Kuvan kyyhky on kuulunut Smithin isän posliinilintukokoelmaan.
Samalla aukeamalla seuraavana päivänä 11.09. on kullanväriseksi käsitelty kuva World Trade Centerin palavasta eteläisestä tornista ja lause "Me kumarrumme muistamaan vainajia ja nousemme syleilemään eläviä."   

 

Kun haluan pysähtyä mietiskelemään ja katselemaan jotain kaunista, koskettavaa tai huikeaa, otan tämän kirjan ja avaan sen joltain sivulta, miltä tahansa. Mietin kuvan ja sanan voimaa yhdessä ja erikseen. 
Tänä aamuna mietin, miten sodat ovat mahdollisia, koska kysyy keneltä tahansa vallassa olevalta tai ilman valtaa tallaavalta, niin kukaan ei halua sotaa. Ei kukaan, paitsi vanhojen satujen hallitsijat. Tiedän, että kysymykseni on naiivinkuuloinen, mutta oikeastaan se on kaikkea muuta. 

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja

  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin. 
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.

On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.

Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.  

Patti Smith, Year of the Monkey

Patti Smith on undergroundin kuningattareksi nimetty monipuolinen taiteilija. Hän tuli julkisuuteen 70-luvulla runoilijana, rock-laulajana ja kuvataiteilijana. Ensimmäinen Smithin albumi Horses julkaistiin 1975 ja ensimmäinen näyttely hänellä oli jo sitä ennen, vuonna 1973. Tämän lisäksi Smith on esiintynyt näyttämöllä, tehnyt poikkitaiteellisia performansseja ja kirjoittanut laulun sanoja toisille muusikoille. Viime aikoina hän on myös luennoinut erilaisissa musiikkitapahtumissa. 

Tunnen Patti Smithin vain hänen elämäkertatrilogiastaan. Just Kids (2010), M Train (2015) ja Year of the Monkey (2019), jota parhaillaan pohdiskelen. Kaksi ensimmäistä on suomennettu ja Apinan vuosi myös kohta tulossa suomeksi, suomentajana kaikissa kolmessa Antti Nylén. 

Kävin googlailemassa, mitä Smith on kirjoittanut aiemmin. Laululyriikkaa ja  runoja on useampi teos. 
Minua alkoi kiinnostaa erityisesti kaksi hänen proosarunoteostaan 90-luvulta. Woolgathering on muistelma lapsuudesta ja oman taiteilijuuden löytymisestä. Kirja on suomennettu nimellä Uneksuntaa. Toinen minua lukemaan houkuttava on Smithin nuoruuden rakastettunsa taiteilija  Robert Mapplethorpin muistolle kirjoittama The Coral Sea. 

Vuosi 2016 oli kiinalaisessa kalenterissa apinan vuosi. Patti Smith aloittaa kirjansa jo vähän sitä ennen meidän länsimaisen kalenterimme uutena vuotena. Hän oli juuri lopettanut onnistuneen konserttikiertueensa San Franciscoon ja kirjoittautunut motelliin tarkoituksenaan tavata siellä musiikkialalla toimiva ystävänsä Sandy Pearlman ja lähteä tämän kanssa yhteiselle lomalle. Sandy on kuitenkin saanut yllättäen aivoverenvuodon ja Smithin suunnitelmat muuttuvat. Hän valvoo vuorotellen ystäviensä kanssa Pearlmanin vuoteen äärellä ja matkustelee siinä ohessa edestakaisin pitkin Yhdysvaltoja Californiassa, Arizonassa, Virginiassa ja Kentuckyssa. 
Vuosi on synkkä. Pearlman kuolee ja Smithin toinen hyvä ystävä, näytelmäkirjailija Sam Shepard kärsii ALS-taudin rappeuttamana. Smith auttaa häntä viimeisen työnsä loppuun saattamisessa. 

Smithin vuoden kestävä matka on sekä tutkimusmatka omaan maahan että myös matka omaan mieleen. Hän liftaa mitä kummallisimpien tyyppien kyydissä, käy keskusteluja tapaamiensa ihmisten kanssa kirjallisuudesta ja filosofiasta, istuu kahviloissa, ottaa kuvia Polaroid-kamerallaan ja kirjoittaa muistiinpanoja aina mukana kulkevaan vihkoonsa. Reissu tuo mieleeni Australian aboriginaalien walk about -riitin. 
Teksti vaihtelee tavanomaisesta taianomaiseen. Raja mielikuvituksen luomien kuvien ja todellisten tapahtumien tai muistojen välillä on häilyvä. Eräs meksikolainen Ernest ilmestyy Smithin seuraan matkan varrella, jättää hänet keskelle ei-mitään ja ilmestyy taas paikalle kuin tyhjästä. Hän lienee hallusinaatio tai toinen minä. Ernestin kultturelli puhekin on samanpoljentoista kuin Smithillä.  

I just sighed. Was it all a dream? Was everything a dream? Beginning with the Dream Motel straight on through the monkey-induced mischief. I was in the middle of this circular rumination when I sensed that I was not alone. 

I whirled around. We were standing in front of that same third-rate café.
- See, he said in a voice oddly reminiscent of some other voice.
- You are the dream sign, I suddenly blurted.
- It's the Dream Inn, he said, fading. 

Smith täyttää 70 vuotta apinan vuonna ja pohtii vanhenemistaan. 
Vuosi on myös vaalivuosi ja se saa Smithin näkemään pahoja ennusmerkkejä. Hän huomaa erään ehdokkaan suoltavan valheita nopeammin kuin kukaan ehtii korjata. "The bully bellowed", toteaa Smith tämän vippaskonsteilla ääniä keräävän ehdokkaan kampanjointityylistä.  
Ja niinhän siinä käy, että kun päästään seuraavaan eli kukon vuoteen, niin ennakkoaavistelut käyvät toteen.  

It was the last day of the Year of the Monkey and the golden cockerel was crowing, for the insufferable yellow-haired confidence man had been sworn in, with a Bible no less, and Moses and Jesus and Buddha and Mohammed seemed somewhere else entirely. 

Parasta mielestäni tässä kirjassa on sen runollinen ja välillä hyvin humoristinen kieli. 
Loppukappale, jonka Smith on nimennyt eräänlaiseksi epilogiksi, A Kind of Epilogue, on lumoavan kaunis haikeudessaan. Kesken apinan vuoden ikävien tapahtumien ja kuolleiden muistelun ja suremisen hän toteaa reippaasti: "Yet still I still keep thinking that something wonderful is about to happen. Maybe tomorrow." Tässä optimismissa olen ihan  samanlainen Smithin kanssa. Tekee mieli sanoa hänelle: That's a girl! 

Minua ajoi tätä kirjaa lukemaan varsinkin kaksi asiaa. Luin jostain lehtijutusta, että Patti Smith ketoo vanhenemiseen liittyvistä tunteistaan täyttäessään 70 vuotta, mikä on itsellekin ajankohtaista ja reissaa Santa Cruzissa. Hih, luulin, että hän matkustelee Santa Cruz de Tenerifellä, jossa itse kävin viimeksi matkalla, mutta ei - onhan Kaliforniassakin Santa Cruz, ja monessa muussa paikassa, minne kristityt ovat tulleet omimaan alueita ja pystyttämään ristinsä. Mutta sillä ei ollut todellakaan väliä, missä Smith vaeltaa, tärkein on pään sisäistä liikettä. 
 

Lopuksi kehuja kirjan viimeistellystä ulkoasusta. 
Kannen on suunnitellut Kelly Blair ja kirjan 35 valokuvaa ovat Smithin pikakamerallaan ottamia retrotyylisiä otoksia. Yllä olevassa kuvassa ovat Smithin lapset Jackson ja Jesse.
Kirjan ensimmäinen ja viimeinen kuva on otettu samasta Dream Inn -motellista samasta kuvakulmasta, mutta loppukuva on kuvattu todella synkeällä pilvisellä säällä. Alussa ja lopussa on kuin sinetteinä apinan ja kukon vuosien pikkukuvat.
Ja vielä sekin ihastuttava seikka, että sivujen reunat ovat epätasaiset kuin vanhoissa kirjoissa, joiden sivut avattiin paperiveitsellä. 
Kuka vielä sanoo, että on sama, onko kirja tekstinä kännykän näytöllä vai omana esineenään. 

Keuhkotautisen elämää

Kuusankoskella tiputuksessa 10.3. illalla

Se iski taas, toistuva vieraani keuhkokuume. Olen ollut niin uupunut, että välillä olen saanut antibiootit suoneen makuulla. Kuvassa olen jo aika piristynyt. Uupuminen onkin yksi keuhkokuumeen tunnuspiirteitä. Sitä yrittää katsoa jotain tallennusta televisiosta ja torkahtelee, niin että puolen tunnin ohjelman katsominen vie takaisinpäinkelauksineen puolitoista tuntia. 

Kävin ensin viikon ajan tiputuksissa kolmesti päivässä. Viikonlopun ajan ja iltaisin meidän seudulla pitää käydä Kuusankoskella aluesairaalassa, mutta arkisin päivän kaksi ensimmäistä reissua on hoitunut tässä lähellä omassa terveyskeskuksessa. Odotin tulehdusarvon laskua, ja kyllähän sitä odotti flunssasairas miehenikin, joka kuskasi minua uskollisesti noihin hoitoihin ja piti seuraa. Maaginen 50:n raja CRP:ssä tuntui olevan kaukana, kun se oli aluksi noin 200. Tänään se päivä koitti, sain tabletit ja voimme lopettaa ramppaamisen.
Taudin vakavuudesta kertoo sekin, että toipumisiaika on pari kuukautta. Sanon hyvästit tämän kevään järjestetylle liikunnalle ja voimistan itseäni metsäkävelyillä. 

Tiedättekö, ymmärrän hyvin sitä nuorta naista, joka on raportoinut syöpäsairauttaan somessa kauniiden kuvien kera lievästä taudin alusta saattokotivaiheeseen ja saanut osittain ala-arvoista törkyä palautteeksi. 
En usko, että kirjoittaisin somepäivityksiä tuossa tilanteessa, mutta me olemme erilaisia. Jos ihminen on tottunut kertomaan kaikesta someystävilleen, niin miksi hänen pitäisi vaieta siinä vaiheessa, kun hän tarvitsee eniten tukea? Somessa tapahtuu paljon oikeasti pahaa. Miksi moralisoida sellaista, missä ei loukata ketään?

Siis itsekin tässä kirjoittelen taas keuhkoistani. Uskon, että asia kiinnostaa monia ihmisiä. Lisäksi koen tärkeäksi oikoa joitain väärinkäsityksiä liittyen keuhkosairauksiin. 
Minulle on huomauteltu, että on sellainenkin asia kuin keuhkokuumerokotus. On, on, ja tietysti olen ottanut sen heti kun sitä alettiin markkinoida. Anelin sitä jo vuosia ennen, mutta lääkärini kuittasi asian sillä, että turhaa, koska eihän se auta kuin pneumokokki-bakteerin aiheuttamiin keuhkokuumeisiin. Se on totta, mutta hyvä, että edes niihin. Minullakin on ollut kaksi keuhkokuumetta rokotuksen otettuani. Se rokotus ei siis anna samanlaista suojaa kuin esim. tuhkarokkorokotus.
Sama koskee kausi-influenssarokotuksia, suojaavat osittain. Rokotukset on valmistettava siinä vaiheessa, kun vasta päätellään, mihin suuntaan virus kehittyy, mutta sehän on ovela ja voi muuntua paljonkin ennen kuin tauti alkaa levitä. Suojateho vaihtelee vuosittain, eikä rokote ole optimaalinen, mutta sitä kehitetään toimivammaksi. Rokote kannattaa ehdottomasti ottaa, koska jos influenssan saakin, niin se on lievempi rokotuksen ansiosta. 

Parhaillaan leviävä korona-virus on todellinen uhka minunkaltaisilleni astmaatikoille. 
Minulla on toinen keuhkolohko vaurioitunut ensimmäisessä massiivisessa keuhkokuumeessani nuorena.  Siinä on huono ventilaatio, mikä altistaa tulehduksille. Olen voimistanut keuhkojani pulloon puhaltamalla. Perinteisestä menetelmästä on kehitetty myös laite WellO2. En halua tuollaista mötikkää (voit googlata laitteen jos haluat), vaan jatkan pullon kanssa. Ei nyt liioitella sentään, minähän liikun kepeästi ja rasitan mielellään keuhkojani normaalisti luonnossa. 

Kyllähän minulta on tiukattu viime päivänä myös, etten vain sairastaisi koronaa. Ei ole mahdollista. Flunssa iski minuun kuusi viikkoa Teneriffalta palattua ja se italialaisperhe, joka siellä eristettiin koronan vuoksi tuli lomalleen kuukausi meidän paluun jälkeen. 
Ihmeellistä kyllä Kymenlaakso on toistaiseksi säästynyt tartunnoilta, vaikka Lappeenranta on lähellä ja sieltähän Ryanair on lennättänyt porukkaa kaiken aikaa Bergamoon Pohjois-Italian kriisialueelle ja sieltä tänne, tänään lennot keskeytettiin.

Luen tuossa alkukuvassa Eeva Klingbergin kirjaa Syvän maan juuret. Sitä kuvataan takakansitekstissä kansainvälisen tason lukuromaaniksi, jonka lukemista ei voi lopettaa kesken. Minä kyllä jouduin lopettamaan kesken useampaan otteeseen, koska kirja on lähes 500-sivuinen ja olen lukenut sitä sairaudessa kipristellessäni. Hyvä kirja.
En tunne yhtään muuta suomalaisen kirjoittamaa romaania, joka sijoittuisi syvään etelään ja käsittelisi rotuerottelua ja rasismia. On tässä muitakin teemoja, kuten suku, kulissit sisäänlämpiävyys ja poikkeavuuksiin suhtautuminen. Asioita tarkastellaan rikoksen ratkaisun läpi kahdessa ajassa, vuonna 1935 ja vuonna 1974.

Viimeksi luin Patti Smithin uusimman, Year of the Monkey, jota on vaikea määritellä. Muistelmaa, esseetä, romaania, unenomaisuutta, surrealismiakin. Pidän Patti Smithin tyylistä valtavasti. Kirja ilmestyy suomeksi piakkoin. 

Marcus Aurelius asks us to note the passing of time with open eyes. Ten thousand years or ten thousand days, nothing can stop time, or change the fact that I would be turning seventy in the Year of the Monkey. Seventy. Merely a number but one indicating the passing of a significant percentage of the allotted sand in an egg timer, with oneself the darn egg. The grains pour and I find myself missing the dead more than usual. I notice that I cry more when watching television, triggered by romance, a retiring detective shot in the back while staring into the sea, a weary father lifting his infant from a crib. I notice that my own tears burn my eyes, that I am no longer a fast runner and that my time of sense seems to be accelerating. 

Kaunista, niin kaunista. En malta lyhentää tuota tekstiä yhtään. Kirjoitan tästä kirjasta lisää pian. 

Lähtötäpinöissä - pohdiskelua yksinmatkailun merkityksestä ja matkojen muistelua

Matkaan varustautumista, kirjoista vähän kirjoituksen lopussa

Tässä on varusteista tärkeimmät. Lähden ylihuomenissa, mutta aloin jo kokoilla tavaroitani, etten vain unohda mitään tärkeää. Perillä on lämmintä noin 34 astetta ja veden lämpötila on 27 astetta, joten vaatteita otan mukaan vähän ja kaikki ohuista materiaaleista. Laukusta tulee kevyt.
Olen niin juuri tällaisen oman loman tarpeessa. 
L'Oréal mainostaa kauneustuotteita iskulauseella "Because you're worth it". Am I worth it?

Jotkut tuhahtelevat, kun kerron, että lähden ja vielä yksin. Olen tottunut siihen ja alan selitellä nöyristellen, miten minulle tällainen loma on kuin lääkettä ja että en tarvitse muuta kuin merenrannan ja aurinkoa. Nuorin poika, paljon matkustava, sanoi, että tuollainen matkahan on ihan sama kuin että vaikka iskä käy yksin pesisotteluissa ja viettää aikaa mökillä "saaren syrjäytyneenä" (eräs perhesanontojamme). Ehkä minun ei kannata välittää paheksujista.

Näin lapsenmielisestä olosta saan mielihyvää, ei hienoja illallisia eikä erikoisia kohteita, vain halpa hotelli, hiekkaranta ja aurinko. Saanhan mennä?

Toinen syyllisyyttä tuottava juttu on sitten lentäminen ja mitä se tekee pallollemme. Huokaus!

Olen matkustanut vähän ja aloittanut myöhään.
Ihan ensimmäisille matkoilleni lähdin yksin, sen jälkeen olen reissannut eri kokoonpanoissa. 
Yksin matkustamisessa on se hyvä puoli, että kokee enemmän ja kohtaa itsensä paremmin. Seurassa voi olla kuin kotona, vain muualle siirtyneenä. Pelkkä rantalomaviikkokin yksin matkustaessa voi toimia meditaatiomatkana.

Liikuin kolmenkymmenen kilometrin säteellä 18-vuotiaaksi asti, Kankaanpäässä, joka oli kauppala - sieltä piti hakea koululaislippu linja-autoon - ja Porissa, josta kävin ostamassa vaatteita, harvoin. Muutoin pysyttelin kotikylässä ja kaihosin ... jonnekin.

Kun olin päässyt ylioppilaaksi, panin kaikki lahjaksi saamani stipendit ja lahjakortit yhteen ja ostin matkan nuorten  kansainväliselle työleirille Englantiin. En muista edes, mistä sain tietää tällaisesta. Kävin Turussa jossain toimistossa ilmoittautumassa, tois pual jokke. Ai niin, Turussa olin kyllä käynyt muutama vuosi aiemmin luokkaretkellä, joten se oli jo vähän tuttu ja löysin toimiston kartan avulla. Ihana leiriaika Colchesterin kaupungin lähellä Tiptreessä, eikä matkaa pilannut se, että loppupäivinä näin nälkää Lontoossa ja paluumatkalla junissa ja laivalla. Tärkeintä oli avartua, nähdä jotain muuta kuin kotikylää ja tavata uusia ihmisiä.

Seuraava matkani kohde oli Amerikka, ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen. Vietin vuoden 1970 - 71 Madisonissa, Wisconsinissa ja Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa. Merkittävä vuosi monella tapaa, kasvamista.

Mieheni kanssa olimme pari viikkoa Lontoossa myöhäisellä häämatkalla 1976, kun odotin jo esikoista. 
Seuraava matka oli taas Englantiin muutaman vuoden päästä kahden pienen pojan kanssa, kolmaskin alkuna mukanamme. Asuimme maaseudulla tuttavan talossa, idyllisesti. Käki kukkui kiviaidalla ja maitomies toi maitopullot portaille. Kylänraitilla vanhat miehet kulkivat puku päällä ja nostivat hattua tervehtiessään. Kaikki tervehtivät. Naapurin tytöllä oli kirjeenvaihtokaveri Jyväskylässä.

Sitten en käynytkään moneen vuoteen missään, paitsi luokkaretkien valvojana Tukholmassa ja silloisessa Leningradissa. Niitä matkoja en halua ihmeemmin muistella. Joku opettaja sai matkan jälkeen exhaustia-diagnoosin. 
Ystävyyskoulutoiminta vei myöhemmin Kostamukseen ja avarsi käsitystä itäisestä naapurista joka muuttui tapaamisten alkaessa Neuvostoliitosta Venäjäksi. 

Vuonna 1989 lähdin kahden nuoremman pojan kanssa Rodokselle. Pim, se oli paratiisin löytyminen!

Rodos 1989

Viisijäsenisenä perheenä kävimme vain kerran kaikki yhdessä ulkomailla lomalla, Maltalla. Oli helpompi ja huokeampi jakaantua ja matkustaa vuorotellen pienempinä porukoina. Kun kärsin Kainuun kylmistä kesistä, mieheni sanoi, että nyt on ainakin Maijun päästävä aurinkolomalle. Ja minähän pääsin! Yksinkin.
Rantaloma ei ole koskaan pettänyt. Jos olen lähtenyt väsyneenä, olen ollut palatessa täynnä energiaa ja odottanut kiihkeästi kotiin jääneiden perheenjäsenten tapaamista.

Nyt kahdestaan ollessa olemme tehneet mieheni kanssa antoisia kaupunkilomia, joista parhaimpien joukossa miehen valokuvaharrastuksen kautta järjestyneet Barcelonan ja Berliinin matkat. Saimme taidetoimikunnan kautta asunnon, minäkin pääsin mukaan muusana. Barcelonassa asustimme korkealla kerrostalossa Sagrada Familian vieressä. Katselimme parvekkeelta aamiaisella, kun rakennusmiehet keikkuivat telineillä ja rakensivat Gaudin aikanaan suunnittelemia tornikoristeita Sagradan torneihin. Berliinissä vietimme kokonaisia päiviä taidegallerioissa.  

Sagradan torneja parvekkeelta kuvattuna 2004

Kapusimme torneihin kuvaamaan yksityiskohtia

Vesitaidetta Barcelonassa 2004,
seuraavana kesänä ja 2008  poissa käytöstä kuivuuden vuoksi

Berliini, juutalaisten vanha hautausmaa, tammikuussa 2011

Taidetta metalliromusta, Berliinin taidekorttelit 2011

Kolmen sukupolven matkat eri rantakohteisiin ovat ikimuistettavia. Niistä olemme tehneet myös kuvakirjoja muistoksi.
Arvaatte kyllä, kuka jaksaa nurkumatta melskata lastenlasten kanssa meressä.

Tänä kesänä alkoi tuntua siltä, että oma loma lämpimässä rauhoittuen olisi tarpeen. Miehenihän ei voi enää kuumiin paikkoihin matkustaa melanoomavaaran vuoksi. Minäkin olen sen verran hätkähtänyt, että aion olla osan aikaa varjon alla. Olen mestari syyllistymään ja olen kerännyt itseeni jännitystä ja pahaa mieltä asioista, joille en voi mitään. Aion siis huuhtoa huoleni Välimeren aaltoihin, sinne kyllä mahtuu. Heti kun olin saanut matkan varatuksi, käsivarttani jäytänyt sitkeä kipu häipyi. Pelkäsin sen aiheutuneen leikkauksessa saamastani pienestä hermovauriosta ja jäävän pysyväksi, mutta se oli varmaan vain sitä, että käsi oli ollut niin kauan toipuessa vähällä käytöllä. Plasebovaikutus!

Seli-seli. Siis sinne vaan makoilemaan, vaikka on säilöntäaika ja kaikki kunnon ihmiset... ja kansalaisopistokin alkaa... pinnari!

Helsingin Sanomien viime viikon Torstai-liitteessä eläkkeellä oleva sosiaalipsykologian professori Antti Eskola sanoo, että vanhuksille on tarjolla nykyään kaksi roolia, aktiivinen isovanhempi ja avuton autettava. Enhän minä nyt vanhus vielä ole - ei sinne päinkään - mutta kyllä nuo asenteet jo näkyvät joidenkin suhtautumisessa.
Haloo, vanhat ihmiset ovat yhtä erilaisia kuin nuoretkin keskenään! Heidän harrastuksensa ja kiinnostuksen kohteensa vaihtelevat yhtä paljon, ellei enemmän kuin nuoremmilla. 
ET-Terveys -lehdessä taiteilijaprofessori Jorma Uotinen sanoo, että ihminen on aina oikean ikäinen ja että elämästä ei saa viedä sen kaikkia makuja. Hän ei ole terveysintoilija kuten en minäkään.

Siis saan - saanhan - mennä nauttimaan auringosta? 

Viime Hyvä Terveys -lehdessä on muuten meikäläinen yhdessä jutussa mukana. Heh heh, lähdenkin tästä kuuluisuutta pakoon. Tuo juttu on kokonaisuudessaan hyvä, käsittelee elämän käännekohtia. Siinä on haastateltu kahta muuta minun lisäkseni ja psykologi Kari Kiianmaalla on isoin osuus. Minun osuuteni on pieni. Toimittaja oli löytänyt blogistani jotain, mikä kiinnosti häntä, ja pyysi mukaan juttuun. Ajattelin, että asialehti, mikäs siinä. Jutun teko oli kiva kokemus. Jos luette lehden ja mietitte, mikä kirja minulla on kädessä toisessa kuvassa, niin vastaus tulee tässä: se on Hanneriina Moisseisen Kannas.

Kerron matkan jälkeen, missä olin ja mitä koin. En ota läppäriä mukaan, pidän samalla myös some-lomaa. Kännykästä saatan vähän katsella, onko kukaan käynyt blogissa, jos wifi toimii hotellissani ja viitsin tutustua asiaan. Ja onhan niitä nettikahviloitakin vielä, sellaisessa voin käydä kerran matkani aikani.
Otin puhelimestani äänet pois, koska aloin availla sitä koko ajan ja vastata salamana viesteihin. Nopeutunut viestintä ei sovi minun hermoilleni, lähden helposti ylikierroksille.
Aion siis kirjoittaa paperille ajatuksiani, kuten ennen vanhaan, ja jos niissä on jotain muille annettavaa - no, mutta onhan niissä - niin kirjoitan.

Ennen vanhaan... Kun olin sillä ensimmäisellä rantalomallani, sillä jolla sain vau-kokemuksen, niin kotiin piti soittaa lennättimestä. Rodoksella sen nimi on OTE. Marssimme pari kertaa viikon aikana OTEen poikien kanssa, lykkäsin kuopusta vielä rattaissa (hemmoteltu viisivuotias, hajotimme Aurinkomatkojen rattaat), jonotimme koppiin ja kerroimme nopeasti rätiseviä linjoja pitkin, mitä kuuluu ja kävimme sitten maksamassa drakmoilla virkailijalle.
Paljon on muuttunut viestinnässä. Paljon on muuttunut muissakin asioissa.

Vielä matkakirjoistani.
Coetzeen ensimmäisen Jeesus-kirjan, The Childhood of Jesus olen lukenut, mutta luen sen uudelleen nyt matkalla tuoreen kakkoskirjan kanssa, The Schooldays of Jesus, ja yritän selvittää, mitä mies oikein tahtoo näillä kirjoilla sanoa.
Patti Smithiä olen säästellyt tälle lomalle. Luulen, että M Train tuottaa minulle sukupolvikokemusta, Smith on ikäiseni. Uotinenkin on muuten samaa ikäluokkaa.
Rikosseuraamusalan virkamiehen Juha Saaren lyhytproosakirja Täydellisyyden mittakaavoja on tiheää tekstiä, jota voin lukea ja pohtia moneen kertaan.
Neljänneksi mukaan pääsee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Petri Vartiaisen koulumaailmaa käsittelevä romaani Miehen ryhti. 

Kirjoittamisiin!