Ehdin jo edellisen kirjoitukseni lopussa kehua Tarja Roinilan teosta Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Nyt lisää.
Roinila oli pitkään ajatellut kirjoittaa kirjan kääntämiseen liittyvistä ajatuksista, joita hänelle oli omassa työssään suomentajana vuosien mittaan kertynyt. Tämä ei ole se kirja, koska kuolema tuli väliin. Samat sanat on Mika Kukkosen toimittama kirja, joka sisältää Roinilan eri julkaisuihin kirjoittamia esseitä ja teon alla olevia esseitä ja esseen alkuja, joita Roinila oli suunnittelemaansa kirjaa varten laatinut.
Kirjaan valikoituja muualla julkaistuja kirjoituksia on ollut mm. Helsingin Sanomissa, Parnassossa, Kirjailija-lehdessä, Nuoren voiman Liiton julkaisuissa ja pienlehdissä kuten Tuli & Savu ja Jano. Osa on käännöskirjojen esipuheita ja jälkisanoja, kuten esim. kiinnostavat työpäiväkirjan otteet, jotka ovat jälkisanoina Thomas Bernhardin Frost-teoksen suomennoksessa Pakkanen.
Kukkonen on valinnut Roinilan laajasta arkistosta erittäin kiinnostavan ja monipuolisen esseekokoelman, jonka kirjoituksia yhdistävänä tekijänä on kääntämisen antama nautinto tekijälleen.
Roinila kuvaa käännöstapahtumaa niin että siinä kielet "muhinoivat" keskenään kääntäjän toteuttaessa alkukielisen teoksen ajatuksen toiselle kielelle, jonka välineet ovat joskus hyvinkin erilaiset kuin alkuteoksen kielessä.
Eikö olekin selkeästi sanottu? Selkeys ja vaikeankin asian selittäminen helposti ymmärrettäväksi onkin Roinilan teksteille tyypillinen piirre kielistä iloitsemisen ohella.
Jo esseiden nimet ovat herkullisia: Kielen oppimisen ihme, Runous soi ja kolisee - samuus ja radikaali ero, Thomas Bernhardin kuolemanjälkeinen elämä, Oksisto...
Kun kuuntelen alkutekstiä toisen kielen, oman äidinkieleni korvalla, olen samanaikaisesti kahdessa kielessä, samalla sekä lukija että kirjoittaja. En käännä sanaa enkä lausetta vaan teosta, joka puhuu ja panee minut puhumaan. Kääntämisen perusyksikkö on teos.
Uuden käännöksen edessä olen aina aloittelija. Tehtävä alkaa alusta, enkä voi tietää, mitä matkan varrella tapahtuu.
Käännösprosessissa kaikki myllätään. Sitä ei aina huomaa, kun lukee rinnakkain alkutekstiä ja käännöstä, esim. Valenten runo espanjaksi ja suomeksi. Kääntämiseen sisältyvä vaatimus "samuudesta" voi johtaa ajattelemaan, että käännös olisi alkutekstin suora johdannainen tai että käännöksen pintaa katsomalla näkisi, kuinka uskollinen se on. Mutta alkuteksti ei näytä suoraa tietä käännökseen. Se antaa kaiken mitä käännöksen tekemiseen tarvitaan, mutta ei anna yhtään suoraa vastausta siihen, miten se tehdään.
Roinila kertoo seikkaperäisesti miten myllääminen tapahtuu, miten työpajoissa keksitään uudissanoja, miten alkuteoksen kirjoittaneelta kirjailijalta vaaditaan selitystä valinnoilleen ja miten kirjailijan omassa päässä jokin termi vaivaa viikkokaupalla kunnes yhtäkkiä jonain hetkenä löytyy täydellinen sana. Miten saksantaa 'räiskytys'? Miten saada suomennetuksi Coral Brachon runo Agua de borde lúbricos niin että suomalaisessa runossa on sama veden liukkaus ja soljuminen kuin alkuperäisessä espanjankielisessä?
Kielet ovat eri tavalla rikkaita. Useampiin kieliin kielituntuman omaava ihminen tietää tämän ja haluaisi joskus puhua sekaisin kahta kieltä, koska vain toisessa löytyy täydellinen sana kuvaamaan jotakin asiaa.
Eri kielissä on erilaisia aikamuotoja ja niitä tuttujakin käytetään eri tavalla. On myös tapaluokkia, kuten saksan konjunktiivi, jossa verbi ilmaisee, että tieto on peräisin muualta. Suomessa voidaan saada sama merkitys esim. käyttämällä sanaa kuulemma tai ripottelemalla johtolauseita tekstin sekaan (oli kuulemma sairas, oli sairas sanottiin, semmoista puhuttiin että oli sairas jne). Se, miten käännös tehdään riippuu suomennettavasta eoksesta. On mietittävä, millä keinoin syntyy sama tunnelma kuin alkuperäisessä.
Joskus se kieli, johon käännetään on rikkaampaa valitussa tyylissä, kuten esim suomi alkusoinnuttelussa. Silloin käännösteos on jopa alkuperäistä parempi.
Käännöksen on oltava uskollinen alkutekstille, mutta on kuitenkin muistettava, että kääntäjä(kin) on kirjoittaja ja hänen kääntämänsä kirja on aina uusi teos.
Eri ja sama, yhtä aikaa.
Kääntämisen ihme onkin se, että kaksi ihmistä voi keskustella kirjasta, vaikka olisivat lukeneet sen eri kielillä, eli eri kirjat.
Yleensä ajatellaan, että sisällön on oltava sama, vaikka muoto muuttuu, mutta ei kaunokirjallisuuden kääntäminen ole pelkkää merkityksen siirtoa. On saatava aikaan myös veden liukkaus ja räiskytyksen rytinä.
Roinila kertoo teksteissään mielenkiintoisesti muutamien vaikeiden suomennosten valmistumisesta vaiheittain ja myös siitä, mitä haluaisi muuttaa jossain aiemmin suomentamassaan. Käännöstyö on aina prosessi, jossa liika kiire ei ole hyväksi.
Se lähdemateriaalin määrä, mitä kääntäjä tarvitsee paneutuessaan uuden kirjailijan teosten suomentamiseen on valtava. On tutustuttava kirjailijan koko tuotantoon, käännettävän teoksen muunkielisiin käännöksiin, väitöskirjoihin ja artikkeleihin, erilaisiin sanakirjoihin jne. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että kääntäjällä on vankka kielitaito ja sen kulttuurin tuntemus, jossa alkuteos on kirjoitettu.
Roinila kokee kielen opiskelussa tärkeimmäksi sen, että elää tarpeeksi pitkään vieraan kielen ympäristössä, kunnes tapahtuu oivallus ja tulee hetki, jolloin "leikkielämä" loppuu ja kokee olevansa aidosti menossa mukana. Roinila vertaa tätä riemullista kokemusta pyörällä ajamisen oppimiseen. Sivusta seuraillut pääsee "puhujaksi puhujien joukkoon", kuten pikkulapsi, jolle ympärillä soriseva meteli muuttuu merkitykselliseksi kieleksi.
Yksi asia ajattelussani suomentamistyöstä muuttui Roinilan kirjaa lukiessani.
Olin ajatellut, että on parempi jos suomentaja keskittyy ja kääntää vain yhdestä kielestä ja mieluiten vain muutamaan kirjailijaan keskittyen. Roinila on kääntänyt saksasta, joka on hänen toinen lapsuuden kielensä, espanjasta ja ranskasta. Hän on kääntänyt proosaa, runoa ja filosofisia tekstejä. Tottakai kaikki kielet ruokkivat toisiaan! Vastaan tulevat vain ihmisen rajat, mutta jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.
Itselleni vieraista kielistä vain englanti on kieli, johon minulla on syvempi kielituntuma ja johon lukemisen kielenä minulla ei liity vierauden tuntua, puhumisessa kylläkin. Nautin englanniksi lukemisesta - ajatella jos olisi sama suhde useampiin kieliin - mikä rikkaus se olisi!
Roinila kuvaa kääntämistehtävään tarttumista helpompana kuin oman esseen kirjoittamista. Jotain on jo valmiina, sen kun ryhtyy töihin, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain.
Hän vertaa myös kirjan kääntämistä ja lukemista. Lukeminen on tärkeää ja suuri nautinto, mutta kääntäessä kirjaan paneutuu. (Tästä tulee mieleeni ujo ajatus, että myös kirjasta kirjoittamisessa on enemmän kuin pelkässä lukemisessa. Siinä on kirjabloggaamisen nautinto.)
Sanoja tunnustellessaan tuntee "kynän" kautta omassa ruumiissaan kirjan sykkeen, sen lyönnit, rytmin, poljennon.
Kytkös sen välillä joka on jo valmis ja sen joka vasta rakentuu. Sikiö äidin ruumiin sisällä. Kynä on napanuora.
Nykyajan kiinnostusta kirjailijoiden persoonasta Roinila ei ymmärrä. Hän sanoo, että meidän aikamme ei näytä kestävän salaisuuksia.
Me luulemme, että se on kirjailija, todellisen maailman ihminen. Mutta kyse on hänen rakentamastaan äänestä, läsnäolosta. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin kuuluu hengitys.
Kiitän lopuksi Tarja Roinilaa ja Mika Kukkosta tästä kirjasta kotini lähipuiston kukalla.
Mieleeni juolahtaa sana 'käännöskukkanen'... miettikää nyt sitäkin, mikä hauska ilmaisu, samoin 'kielikukkanen'! Jossain toisessa kielessä nämä selitetään useammalla sanalla, huvittava kielivirhe, hassun merkityksen synnyttävä sanasta sanaan kääntäminen, käännöskömmähdys tms., mutta siinä kielessä taas on omia, ainutlaatuisia rikkauksiaan, joista meillä ei ole mitään tietoa. Joskus ennen kääntäjät selittivät kielten ja kulttuurin erikoisuuksia alaviittein, nykyään ei. Katsotaan että on parempi häivyttää kääntämisen maku ja tarjoilla meille viimeistelty, itsenäinen teos.
