Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset.
Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani,
kunnes näen ne ihanat siniset kukat.

Tarkast ottae joka ainoal ihmisel o ikioma kiäles, semne, mitä idiolektiks sanota. Parisuhteis, perheis, naapuruston piiris o omi sanoi, sanonnoi, sisäpiirijutui, mitä ulkopualise ei ymmär. Näin päivin, ko asuinpaika vaihtuva, telkkar pauha ja ratio soi, ja kontaktei piretä yl muihinki ko oman kylän poikki, eivä murrealue ol selkkiöi ja tarkkarajassi. Ihmisen kiäl muarostu häne elämänkaares mukka. Jos viirel paikkakunnal o asunu, kantta kiäles mukan jälkki niist kaikist. Must villasukka o helppo laitta mustie villasukkie loota, harma mene harmaitte joukko. Mut mihe sää laita sen rairallisen? Essunkka roskiksehe. 

Tämä on Heli Laaksosen kirjasta Sekaherelmäpuu kirjoituksesta jonka otsikko on Mikä oikke o oikke?
Jos joku aprikoi tuon "essunkka" kanssa, niin siihen selvennys: et suinkaan, et kai vaan.

Opin jokin aika sitten kielistä kirjoittaessani termin "kielivaranto". Ihmisen kielivarantoon eli kielirepertuaariin kuuluu kotikieli tai kotikielet ja niiden murteet, opiskellut kielet ja eri tilanteissa eri ihmisten kanssa puhutut kielimuodot.
Murretta käyttävät ovat kuin kaksikielisiä. He puhuvat murrettaan tuttujen kesken ja yleiskieltä virallisemmissa tilanteissa. Itse asiassa me kaikki teemme niin, enemmän tai vähemmän, vaikka emme mitään erityisen vahvaa murretta käyttäisikään.

Suomen kielessä murre ei näy vain ääntämisessä vaan sanat todella ovat aivan erilaisia eri alueilla. Ajatellaan vaikka niin yksinkertaista sanaa kuin minä: mä, mää, mnää, mie, miä, meä. Yleiskielen puhuja viivyttelee "tuota tuota" tai "tota noin", kainuulainen "tuotapahan" ja porilainen "tua/tuaa". 

Tuntemattomassa sotilaassa nuoret sotamiehet kummastelivat toistensa puhumaa kieltä. Niin se on ollut todellisuudessakin. Isäni muisteli koko ikänsä, miten eri lailla ne "irän poijjat" puhuivat (eikä se d:n korvaava r ole är vaan jotain deen ja ärrän väliltä).

Minusta on tullut elämän mittaan erittäin raidallinen villasukka. Kun siirryin Länsi-Suomesta Helsingin kautta Itä-Suomeen ihmisten puhe kuulosti alkuun minun korvaani joltain taruhahmojen kieleltä. Ensimmäisellä automatkallamme katsomaan uusia kotikulmia Pohjois-Karjalassa pysähdyimme huoltoasemalla. Siellä pieni poika tuli juttelemaan kanssamme ja tarjoamaan miehelleni sisuja:"Syöpikö se mies karkkie?" Onhan tuo hän-muotoinen puhe nyt söpöä ja paljon kohteliampaa kuin minun siihen asti käyttämäni "Otaks sä karkkia?" Edelleen saatan henkilön läsnäollessa (kun seurassa on muita, en kahden kesken) käyttää hän-muotoa:"Entäs Unto, ottaako Untokin kahvia?"
Kuhmossa puhuin oppilaiden mukaan "kirjakieltä" (tarkoittivat yleiskieltä), vaikka mieheni mielestä minulla on aina ollut satakuntalainen nuotti puheessa. Täällä Kymenlaaksossa sama juttu. Siskoni kanssa puhun enemmän lapsuudenkielisesti. Yksi opettajakollegoistani on kotoisin Satakunnasta. Hänen kanssaan puhuminen tuntuu rentouttavalta muutoinkin, mutta myös tutun kielen puolesta. Mikään sävy ei mene hukkaan, kun me flikat vaihdetaan ajatuksia molempien entiskielellä.   

Perheen sisäpiiripuhe syntyy muistoista. Joistain tilanteista, kömmähdyksistä ja lasten uussanoista on jäänyt sanontoja, joiden merkityksen tuntevat vain mukana olleet tai sisäpiiripuheeseen mukaaan liitetyt.
Työpaikan sisäpiirikielessä saattaa olla hirtehishuumoria, joka auttaa kestämään esim asiakaspalvelutyön paineita. Kun joukkoon tulee uusi idealistinen työntekijä, hän saattaa nyansseja ymmärtämättä kavahtaa ronskia puhetta ja ärhäkkänä somessa toimiessaan saada aikaan turhaa kohinaa.

Tuoreeks, terveeks...

Luen kielirepertuaariin kuuluvaksi myös genrejen ja tyylien tajuamisen, joka omassa äidinkielessä toimii aina paremmin kuin myöhemmin opitussa.

Mikä tosikkous sinne Aamulehteen on iskenyt, kun pitää poistaa verkkosivuiltaan palkitun ja lukijoiden rakastaman toimittajan Matti Kuuselan tarinallisen journalismin tyylillä kirjoittamat jutut, 551 juttua? Aamulehdelle on tullut päähänpinttymä "totuudesta" tai sitten siellä on loukkaannuttu Kuuselan juuri julkaisemasta kirjasta Journalisti - Toisenlainen toimittaja. 
Kuusela itse sanoo, ettei voi uskoa kenenkään yli 3-vuotiaan järkevän ihmisen pitävän hänen juttujensa fiktiivisiä osioita tosina.
Entinen päätoimittaja Matti Apunen, jonka aikana Kuusela on kirjoittanut kaksi kolmesta sepitteellisyydestä syytetystä artikkelistaan, puolustaa Kuuselaa ja journalismin monimuotoisuutta. Hän sanoo, että jollei enää ymmärretä eroa uutisjutun ja elämyksellisen feature-artikkelin välillä, niin miten olisi juttujen poistamisen sijasta fiktiovaroitus tai silmäniskuemoji jutun lopussa. "Niillä kai nykyään viestitään, kun lukutaito ohenee."
Jos kyseessä on halu mitätöidä Kuuselan kirja, niin luulenpa että kohu toimii toisin päin. Minä ainakin riensin varaamaaan kirjan.

Tallensin historiallisen hetken tänä aamuna 24.3.2024.
Tässä on meidän viimeiset sunnuntaiaamun sanomalehdet.
Kouvolan Sanomat lopettaa sunnuntain printtilehden eikä
Hesariakaan sitten jaeta yksinään, vaan saamme
sunnuntain HS:n maanantaiaamuna.
😢

PS - seuraavana aamuna, yhä ihmetellen: 
Mietin vielä tapausta Matti Kuusela. Olisinpa lukenut Aamulehteä, niin tietäisin miten itse olisin ymmärtänyt hänen tyylinsä. Luulen kyllä, että jos toimittajan tyylikeinoina ovat runous, liioittelu, leikittely ja sisäinen puhe, niin tajuaisin sen. 
Kuusela on saanut kaikki samat isot palkinnot kuin Helsingin Sanomien edesmennyt Ilkka Malmberg, jonka pitkiä, pohtivia feature-juttuja minulla on vieläkin tallella.
Ei kai tässä ole kyse 'setämiehet alas jalustalta' -joukkoilmiöstä, jolla on pyritty kaatamaan vanhempia kulttuuripersoonia tai 'ei kuulu joukkoomme' -ilmiöstä, jolla väheksyttiin Katariina Sourin valoteosta (kliseisenä, vaikka samaan aikaan kehuttiin kliseisempiä)?
Ei pitäisi reagoida johonkin viestitulvaan, vaan tutkia ensin. Miksi Aamulehti poisti Kuuselan jutut niin nopeasti, ja nyt ei ole edes mahdollisuutta lukea niitä ja katsoa mitä mieltä itse on? 

Horinaton helmikuuko?

Hurjan lumitalven satoa

Hämmästyin, kun näin inarilaisen Skábmagovat-elokuvafestivaalien mainoksen Helsingin Sanomissa (klik). Juuri on ollut kauhea polemiikki Katariina Sourin Lux Helsinki -valotaidetapahtumaan maalaamasta kuvasta jossa on nainen saamenpuvussa ja poro, miten kliseinen se on. No, mikä tekee tästä julisteen kuvasta ei-kliseisen? Sekö, että tekijä Ellen-Maarit Juuso on syntynyt Kilpisjärvellä?
Kliseinen, jään miettimään... kulunut, tavanomainen?

Sulaako nämä lumivuoret ikinä?

Katsoin eilen TV1:n Perjantai-ajankohtaisohjelman, jossa Sixten Korkman selitti, ettei nyt olisi mikään pakko kurjistaa vähävaraisia lapsiperheitä ja että hänen mielestään säästötalkoissa pitäisi kaikkien olla mukana. Minä lisään siihen, että minun mielestäni parempiosaisten pitää olla mukana etunenässä.
Porukka lakkoilee ja osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä ja mitä tekee hallitus? Ei mitään.
Heikoimpien tukeminen vahvistaa demokratiaa ja eriarvoisuuden lisääminen rapauttaa sen.

Äänestin kummallakin kierroksella ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Toivon Suomen saavan humaanin presidentin, sellaisen joka puhuu mitä tarkoittaa ja on köyhien ihmisten puolella. 
Kymppi on nykykouluarvosanoissa kiitettävä ja kasi on hyvä. Minun kouluaikanani 10 oli erinomainen ja 8 tyydyttävä. 

Ihanin aikakauslehdessä kohtaamani lausahdus on Jari Sinkkosen ET-lehden nro 3 haastattelussa: "Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa." Ja myös: " Tärkeintä ihmiselle on saada toisen ihmisen katse, kosketus ja kiinnostus. Niitä vastasyntynytkin tarvitsee, jotta kehittyisi ja pysyisi hengissä."

Mietin, eikö vanhempienkin pidä katsoa lastaan lumoutuneesti. Kaikilla ei ole isovanhempia ihailemassa. Entä riittääkö se, että on isovanhempien puuttuessa itse katsonut heitä lumoutuneesti, kun he ovat olleet pieniä ja kun he ovat isoja? Olisiko pitänyt kasvattaa myös taisteluasennetta ja kovuutta? Vastaan pitkän mietinnän ja itsetutkistelun jälkeen - ei. Tärkeintä on kasvattaa lapsi luottamaan elämään.
Uskon, että paljon huomiota saaneesta lapsesta kasvaa todennäköisimmin itseään korostamaton ja vahva ja ohikatsotulla on vaarana kehittyä ylimieliseksi ja heikoksi.

Askartelimme lapsenlapsen kanssa yksisarvisen, 
jolle löytyi kaveri paidan etumuksesta

Kyllä on itsensä kengittäminen hankalaa talvikeleillä.
Nasta-, pito- vai kitkapohjat? Nastat pitävät parhaiten, mutta niillä ei voi poikkeilla sisätiloihin kävelylenkin varrella. Minulla on irrotettavat liukupohjat, mutta niillä on pysyteltävä ulkona, koska ne ovat hankalat kiskoa pois ja taas vetää uudelleen kengän päälle. Samoin hankalia ovat varmaan nastakenkien päälle kiskottavat piikkisuojat, joita on eri merkeille erihintaisia. On myös älykenkiä, joissa nastojen pitäisi painua jonkin verran sisälle itsekseen pohjan mukaan (silti pilaavat lattioita) ja sellaisiakin joissa ne voi napsauttaa kantapään painikkeesta umpihuppeluksiin, mutta tiedän, että joskus ne voivat myös jäädä sinne pysyvästi. 
Turvallisinta olisi varmaan pysyä sisällä kesään asti.

Joonas Rinta-Kanto tekee Helsingin Sanomiin hauskaa sarjakuvaa Fok It.
Pari päivää siiten lehdessä oli strippi, jossa kaverukset muistelevat, etttä olisi ollut puhetta pitää horinaton helmikuu, mutta mönkään meni heti alkuunsa, "näinhän se sitte" ja "näin ne menee juu juu".
Horinaton helmikuu, hmm... minäkin tässä teille hajamietteitäni. 

Ai niin, se vielä, että sain tämmöisen kirjan, 1001 kirjaa jotka olisi pakko lukea ennen kuolemaa. Jaahas. Kävin läpi ja laskeskelin, että olisin lukenut näistä ehkä parisataa. Kirja on julkaistu Englannissa vuonna 2006, joten sen jälkeen kirjoitettuja ei ole mukana. Ensimmäisten joukossa on antiikin kreikkalaisen Aisopoksen nimiin merkityt, ehkä useamman tarinoijan, opettavaiset eläintarinat, Fabulae Aesopi, jotka on julkaistu kirjana Pariisissa vuonna 1475 ja viimeisenä Kazuo Ishiguron Never Let Me Go vuodelta 2005. Saa nähdä, inspiroidunko lukemaan jonkin kirjassa esitellyn teoksen. 

Timo K. Mukan romaani sai minut pohtimaan "tuomareita", silloin ja nyt

 

   Minun rakkaani itkee näin
   laulaa laulujen laulaja soutaen sumussa pois
   Minä rakkaani hylkään
   Minä rakkaani annan
   Minun lintuni jälkeeni ui...

Luin Timo K. Mukan esikoisteoksen Maa on syntinen laulu (1964) uudelleen. Ensimmäisen kerran luin sen 60-luvulla, jolloin Lapin murteet olivat itselleni täysin vieraita. Nyt Mukan dialogien kieli tuntui tutulta Sodankylästä kotoisin olevan miniän ja hänen kauttaan tutuksi tulleiden ihmisten kautta sekä myös useiden Lapin murteita käyttäneiden kirjailijoiden ansiosta.
Huomasin, että Mukan romaani ei ollut menettänyt minun kohdallani mitään lumovoimastaan. Elämänkokemukseni ansiosta koin jotkut asiat paljon syvemmin kuin silloin alle kaksikymppisenä. 

Kirja alkaa runolla, jossa on Eino Leinon jylhien runojen kaikuja ja jatkuu proosalla, joka vie lukijan ensin tarkastelemaan kirjan tapahtumien maisemaa ja sen jälkeen mukaan tässä maisemassa elävien ihmisten elämään.  

Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena. 

Samalla tavalla Aleksis Kivi vie lukijan hämäläiseen peltomaisemaan katselemaan kuin yläilmoista Jukolan taloa ja sen ympäristöä ennen kuin tutustuttaa hänet seitsemään veljekseen.  

Mukan kirja herätti rujojen uskonnollista hurmosta kuvaavien kohtaustensa vuoksi närkästystä varsinkin lestadiolaispiireissä.
Seurojen muuttuminen seksiorgioiksi ei ole pelkästään Mukan kuvitelmaa. Olen lukenut tällaisesta uskonnon harjoittamisesta muualtakin ja muidenkin lahkojen piiristä, mutta ilmeisesti tämä on asia, josta olisi pitänyt vaieta, kuten Mukan luoman Siskonrannan kylän väkikin vaikeni ja seurasi tarkkaan toistensa siveellisyyttä seuratapahtumien ulkopuolella.

   Poudan Elina, joka on istunut aivan saarnaajan edessä, nousee seisomaan. Monet seuraavat hänen esimerkkiään, heidän silmänsä harittavat, kyynelet eivät enää vuoda, vartalot huojuvat edestakaisin. Mäkelän äijä maiskauttelee suutaan, puristelee hurmioituneen naisen rintoja, Kurkelaisen emäntä tömistää jaloillaan. Saarnaaja alentaa äänensä kuiskauksiksi. Outakodan Armaan lyhyt, korkearintainen vaimo itkee:
   - Antheeksi jiesus, antheeksi... Yöläki mie sinua rukkoilin... silti meni lehmä... antheeksi...
   - ... a-iih-hi-hi-ih-jih-haih jiesus rakas  jiesus kristus anna antheeksi minun synnit..., voihkii Poudan Elina. 
   Mäkelän Alli nousee nurkasta huojuen hurjasti edestakaisin ja huutaen täyttä kurkkua - hän puristaa raamattua laihoissa käsissään. Mies, joka tulee kopeloimaan hänen reisiään, kaatuu rähmälleen lattialle. 
   - ...aaa-aaah-haaa-ha-haih hii-ih...
   - Jiesus kristus jiesus jiesus, tempovat Allin huulet.
 
Mukka sai kritiikkiä osakseen myös "rumien sanojen" käytöstä. Mukka on kuunnellut tarkalla kirjailijan korvalla ja luulenpa, että juuri näin 40-luvun lopun pohjoisen kylissä on puhuttu, eikä kai sillä väliä vaikka ei olisikaan, Siskonranta on Mukan luoma maailma. Olen huomannut, että Lapissa ei sievistellä, vaan puhutaan nykyäänkin rohkeammin termein sukupuoliasioista kuin muilla itselleni tutuilla alueilla.

   - Kuolu Aino?
   - Joo. Keskenmeno ollu kova kuulemi...
   - Vai niin. 
   Miehet pysähtyivät hetkeksi katsomaan toisiaan.
   - Heitti perse pellaamasta, rähähti joku nauramaan.
   - Mieki siellä kerran kävin... hereässä se oli perse Ainola...

Pysähdyin miettimään, uskaltaisiko kukaan kirjailija kirjoittaa jonkun tietyn alueen väestä näin tänä nipottavana aikanamme, vallankaan muualla kuin kuvatulla seudulla itse pysyvästi asuva ja erityisesti, jos kyseessä on Lappi tai saamelaiset. Mukan romaanissa on yksi saamelainen, Oula Nahkamaa. Hänet on kuvattu lyhyeksi, länkisääriseksi pikisilmäksi lappalaiseksi, eli nykykäsitysten mukaan tuomittavan  "vanhanaikaisesti" ja kulttuurisesti omien, ellei kirjoittaja itse kuulu samaan ryhmään.  
Nolattaisinko teos sisältövaroituksella, samanlaisella kuin Katariina Sourilta tilattu valoteos Pohjan kosketus Lux Helsinki -tapahtumassa: "Teoksessa on osia, joissa alkuperäisväestöjä kuvataan stereotyyppisesti. Kuvaston tai koko teoksen poistamisen sijaan haluamme synnyttää rakentavaa ajattelua alkuperäisväestöjen oikeuksien ja taiteen vapauden yhteensovittamisesta."

Niin. Ollaanko nykyään niin tosikkoja, että ei anneta taiteilijoiden luoda rauhassa omaa taidettaan, vaan oma persoona sekä työt pitää hyväksyttää itsensä tuomareiksi korottaneilla somepauhaajilla? Eikö näin synny aika yksipuolista taidetta? 

Mukan esikoisromaania on vaikea uskoa teini-ikäisen kirjoittamaksi. Mukka oli 19-vuotias, kun teos julkaistiin ja kirjoittaminen oli tapahtunut parina edeltävänä vuonna. Miltä raskaana oleminen tuntuu, mitä tapahtuu synnytyksessä ja miltä vanhenevan ihmisen kehossa tuntuu, kaikki tämä on ollut kirjoittajan oman kokemuksen ulkopuolella. Hänen on täytynyt olla tarka havainnoija. Mukkahan harrasti lapsena myös piirtämistä ja opiskeli kuvataiteita.
 
Kirjan vahvuuksia ovat vahva kyläyhteisön ja töiden kuvaus, uskottavat henkilöhahmot, kauniit luontokuvat ja se tietty Mukalle tyypillinen rujon ja lyyrisen yhdistelmä, mikä tekee hänen tekstistään erilaista kuin kenelläkään muulla. Rankan elämän kuvauksia rytmittävät proosarunot saavat tekstin tuntumaan kuulaalta balladilta. 
Uskonnon läsnäolo tuntuu yhteisössä vahvana. Rukoillaan, kadutaan ja nöyrrytään. Mukka on nimennyt kirjansa kaksi osaa virren säkein, Sinua kaipaa sydämeni ja On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni.

Mukan nuoruus näkyy mielestäni hänen tinkimättömyydessään (aavisti varmaan tiettyjen tahojen kritiikin, mutta ei nöyristellyt) ja siinä että hänen päähenkilönsä ovat nuoria ja uhmakkaita. 
Maa on syntinen laulu nostaa esiin 19-vuotiaan uljaan ja vahvan Martan, jota ei määräillä järkiavioliittoon. Martta on se joka ottaa, ja hän ottaa kenet haluaa.

Epäilen, että aikamme tuomaroiva ja naisen heikkona näkevä mielipideilmapiiri ohjaa pitämään raskaaksi tulevaa Marttaa uhrina. Martta ei ole kuitenkaan sen enempää uhri kuin muutkaan. Elämä on raskasta ja yksinäisyys vaanii. Jokainen siskonrantalainen etsii lämpöä sieltä mistä saa. Martta eroaa ympäristönsä ihmisistä siinä, että hän ei tyydy vähään. 

   Kuin joutsenen laulu on elämä naisen
   laulujoutsenen haikea lunkutus
   lennossa ylitse jäätyvän maan
   Ja lompolon pintaa halkoen pyörteisiin
   laskeutuu joutsen lennostaan
   ja soutaa lupikkorantaa etsien.

   Kerro joutsenen laulu mihin on vietävä nainen
   jonka sieluun on tullut himo
   kuin suurena mustana kukkana
   laulaja laulaa.

Mukka kirjoitti yhdeksän teosta kuuden vuoden aikana. Hän sai palautteeksi mediassa sekä kiitosta että erittäin ala-arvoista kritiikiksi naamioitua mölinää.
Silloin ei ollut sosiaalista mediaa, jossa kuka tahansa nimellä tai nimettömänä keksii vitsinä julkisuuden henkilöistä pilkkakollaaseja, meemejä tai videoita. 
Sanotaan älä välitä, ohita, mutta näitä asiattomuuksia on vaikea ohittaa, koska valtamedia nostaa niitä kaikkien meidänkin tietoomme, jotka emme somen syövereissä kovin paljon aikaamme kuluta. 
Mietin tässä myöhempää keski-ikää elävän Katariina Sourin tapausta ja sitä, miten toinen nainen kehtaa nostaa esiin ivaten hänen teini-iän Playboy-episodinsa todisteeksi siitä, että hän ei kelpaa taiteilijaksi, kuten tämä arvon pilkkaaja, joka on ilmeisesti täydellinen ja tahraton ihminen.  

Paikallisen PK-lehden (PK=Pohjois-Kymenlaakso) tekstiviestipalstalla oli jokin aika sitten hyvä kirjoitus, jota lainaan ohjeeksi vuodelle 2024 itse kullekin ja varsinkin heille, joille some on mestarointi- ja ilkeilyareena. 
"Oletko sinäkin toiselta ammatiltasi tuomari? Jakelet päivittäin ankaria tuomioita milloin mistäkin. Arvosteltavaa löytyy runsain mitoin lähimmäistesi tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Miltä tuntuisi pitää vapaa päivä tästä aika raskaasta kakkosvirasta? Entäpä jos emme arvostelisi muita ihmisiä, vaan hyväksyisimme toinen toisemme. Mielenrauha on kallisarvoinen asia uhrattavaksi oikeassa olemisen alttarille." 
  
Kiitos kirjan kannesta Markus Pyörälä! Joutsenkuvio ja niin Mukan maailmaan sopivat värit, veriviirujen tahrima valkoinen, punainen ja musta.  Tämä kirja on vuodelta 2013, ties kuinka mones painos.
Katselin myös toista kirjaa vuodelta 1975, jossa oli smaragdinvihreä hennosti kuvioitu kansi. Silloin oli menossa kymmenes painos. Kukin uusi kansi kertoo ajastaan ja siitä, mitä kannen tekijä haluaa korostaa. 

Kuva kirjan takakannen sisäpuolelta,
kuvaajaa ja kuvauspäivämäärää ei ole mainittu.

Linkki kirjoitukseeni Mukan viimeiseksi jääneestä kirjasta Kyyhky ja unikko (klik).