Nämä kirjat on hyvä lukea, koska...

Adania Shibli ja Anna Soudakova valottavat romaaneissaan sorretun kansan historiaa, Shibli palestiinalaisten ja Soudakova valkovenäläisten. Nämä kirjat on hyvä lukea ymmärtääkseen median välittämää nykytilannetta.

Palestiinasta media välittää kuvia kansanmurhan kohteena olevasta kansasta ja Valko-Venäjältä muutoksista, jotka osoittavat, että näennäisdemokraattinen valtio on siirtymässä yhä enemmän kohti diktatuuria.

Adania Shiblin Sivuseikka on kahteen osaan jakautuva tyylikäs pienoisromaani, joka on kerrottu journalistiseen tyyliin raportoiden. Kirjoittaja ei ota kantaa vaan näyttää ja sanoo: Katsokaa!
Vaikutus on vahva.

... me elämme täällä miehityksen alla. Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi, että niiden jälkeen alkaa aina erikoisuutislähetys - vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Ensimmäinen luku kertoo tapauksesta elokuussa 1949. Valloittamiensa alueiden rajoja valvovat israelilaissotilaat tulittavat kuoliaaksi beduiiniryhmän kameleineen ja ottavat leikkikalukseen eloon jääneen tytön, jonka pahoinpideltyään ja raiskattuaan tappavat. Aseita ei ihmisten ja kamelien riekaleiden joukosta löydy. Tappaminen tapahtui varmuuden vuoksi ja tekemisen puutteesta.

Toisessa luvussa ollaan Ramallahissa vuosia myöhemmin. Nuori tutkija törmää artikkeliin, jossa kerrotaan erään tytön elämän viimeisistä päivistä ja huomaa, että tytön kuolinpäivä on sama päivä, jona hän 25 vuotta myöhemmin syntyi.
Tämä havainto ei jätä naista rauhaan ja hän päättää selvittää totuuden koittamalla päästä museoihin, joissa esitellään Israelin armeijan ja sionistiliikken historiaa. Tehtävä ei ole helppo, koska palestiinalaisten liikkuma-alueet on jaettu eri vyöhykkeisiin, tiesulut ovat yleisiä ja tarkastuspisteillä sekä ylityspaikoilla on tapahtunut väkivallan tekoja.
Museot tuottavat pettymyksen, mutta majapaikan kirjoista löytyy kuvia joukkotuhoista ja eräällä sivulla myös kuva alastomana hiekalla makaavasta nuoresta naisesta, jonka lukija tunnistaa ensimmäisen luvun kuvaamaksi tytöksi, mutta tutkija ohittaa tunnistamatta. Tutkija miettii, kannattaako hänen jatkaa oman syntymäpäivänsä kaltaisen sivuseikan innoittamaa retkeään, mutta päättää ajella eteenpäin muuttuneessa maisemassa. Kaikki mikä joskus oli palestiinalaista on revitty pois ja muutettu, kylien ja kaupunkien nimet, hepreankieliset mainokset, pellot. 

Eräässä Australiasta kibbutsille tulleen miehen ylläpitämässä harrastelijamuseossa tutkija löytää kuvia ajasta, jolloin palestiinalaisasukkaat ja juutalaistulokkaat istuvat vierasteltassa juomassa teetä ja vaihtamassa ajatuksia alueen viljelymahdollisuuksista. Osapuolten välillä vallitsi lämmin ystävyys, jonka sota muutti.

Pidän tämän kirjan lakonisesta kielestä ja tyylikkäästä rakenteesta. 
Osien välillä on muutakin hienoa symmetriaa kuin hiekanvärisen tytön ruumis erämaassa. Siitä jätän kertomatta, koska ei ole hyvä paljastaa asioita, joiden kohtaaminen kirjassa pysähdyttää ja palkitsee lukijan.   
 
Adania Shibli on palestiinalainen, Englannissa median- ja kulttuurintuntemuksen alalta väitellyt tohtori, joka jakaa aikansa Jerusalemin ja Berliinin välillä. Sivuseikka on hänen kolmas romaaninsa. Se on ilmestynyt arabiankielellä vuonna 2017 ja suomennettu tänä vuonna. Taitava suomennos on Sampsa Peltosen. 

Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisen, Vantaalla kieltenopettajana toimivan Anna Soudakovan isoäidin puoleinen suku on osin suomalainen. Tausta auttoi perhettä muuttamaan Pietarista Suomeen presidentti Mauno Koiviston järjestettyä 1990-luvulla paluumuuton etnisesti suomalaisille Venäjän kansalaisille.
 
Haikara levittää siipensä on Soudakovan kolmas romaani. Aiemmissa kirjoissaan hän kuvasi oman sukunsa historiaa, esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät Stalinin vainoihin kadonneiden isoisovanhempien kohtaloa ja toisessa Varjele varjoani omien taiteilijavanhempien elämää 1980-luvun Leningradissa ja myöhemmin maahanmuuttajina Turun Varissuolla tyttärensä ja perässä muuttaneiden isovanhempien kanssa.  

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisten elämästä nykyajassa ja 1940-luvulla saksalaismiehityksen aikana. Molempina aikoina ihmisillä on vaikeaa, kuten heillä Valko-Venäjällä on ollut aina.
 
Köyhän perheen sisarukset Sveta ja Andréi kärsivät omaa kansaansa sortavan hallitsijan mielivaltaisuuksista ja tekevät ratkaisun, joka erottaa heidät: Andréi pakenee ja Sveta jää toimimaan vastarintaliikkeessä. 
Liikkeen toiminta on yhä vaikeampaa, osa aktiiveista vangitaan ja väsymys valtaa heidätkin, jotka ovat jaksaneet pitää yllä toivoa.
Vanhempi sukupolvi ei usko mielenosoitusten voimaan; he ovat nähneet, miten kapinoita on kukistettu ja ihmisiä murrettu moneen kertaan heidän elämänsä aikana. He toivovat vain, että saisivat elää rauhassa vaikka huonompaakin elämää. 

Äiti on aikansa tuote, muserrettu ja musertunut,  valheella ja uholla ravittu. Sveta tietää sen, mutta hän yrittää vielä kertoa, miten äidinkin äänestämä vallanpitäjä on kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan varastanut myös äidin rahoja, tehnyt kansasta rutiköyhän, jotta se oppisi iloitsemaan pienestäkin ylimääräisestä siemenjyväsestä, jotta se ei jaksaisi katsella ympärilleen, yrittää ymmärtää, toimimisesta puhumattakaan. Mutta äiti on jo keittiössä ja kaataa itselleen rauhoittavan paukun. 
     - Olkoon sitten niin, äiti sanoo. - Vakaus ennen vapautta, niin meidät on opetettu. 

Jos ei uutiskuvista ole ymmärtänyt, miten raa'asti mielenosoituksia saatetaan tukahduttaa ja miten röyhkeästi yksinvaltainen järjestelmä toimii, niin tämän kirjan luettuaan sen tajuaa.  
Myös se tulee selitetyksi, miksi joittenkin on pakko lähteä ja opetella rauhalliselle maaperälle päästyään sanomaan: "Asylum. I need help."

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Valko-Venäjän oma kieli mova on niin junttikieleksi leimattu, että jopa sekakieltä trasjánkaa pidetään sitä parempana. Kouluissa on suppea pakollinen oppimäärä movaa ja lapset kuulevat sitä elävänä kielenä ehkä vain mummolassa jossain syrjäisessä paikassa maaseudulla. 
Tämä panee miettimään, kieli ja kulttuurihan ovat yhtä -  ja kuten Sveta sanoo: "Totuus ja kulttuuri ovat erottamattomat."  

Yksi kaunokirjallisen teoksen onnistumisesta kertova seikka on sen vangitsevuus. Viekö teos eläytymään ja unohtamaan lukemiseen keskittyessä nykyhetken? 

Jos se saa lukijassa aikaan fyysisiä muutoksia, vilunväristyksiä, itkua ja naurahtelua, se on aivan varmasti vaikuttanut myös mieleen. 
Minä olin näitä kirjoja lukiessa palestiinalainen tutkija, pakolainen Andréi ja aktivisti Sveta. Elin hetken myös beduiinitytön kauhua ja tunsin Svetan äidin turhautumisen.
Päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen surumieleinen empatia ja halu ymmärtää lisää hyviä kirjoja lukemalla.

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. - Naistenpäivänä 8.3.2024

Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.

Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.

Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!

Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.  

Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään. 
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä. 

Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää  äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.

Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä? 

      Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.

    Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
     Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.  

     Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.  
 
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista. 
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana? 

Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon? 
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)   

Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille! 
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.  

Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.  


Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat, 
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.
    (Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)

Lisään vielä tämän jälkioivalluksen: 
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher. Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.

  

Leila M. Peltonen, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä

 

Mikä sydämellinen teos, Veljeni kirja: Muistumia, merkintöjä, kirja josta näkee että eletty on käsitelty ennen kuin siitä on kirjoitettu. Vaikeat asiat kuvataan kirjassa rehellisesti, mutta ei raadollisesti vaan tyylikkäästi, ajan tuoman hyväksynnän maustamana. 

Leila M. Peltonen on kuvannut elämäkerrallisessa romaanissaan sodanjälkeistä elämää Helsingissä perheessä, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä.  Sukellamme menneeseen maailmaan pakettinappuloineen ja kotona ommeltuine vaatteineen, radion joululahjavalvojaisineen, tapoineen ja ennakkoluuloineen. 
Hänen mukanaan koemme maailman muuttumisen samalla kun päähenkilöt Sisko ja neljä vuotta nuorempi Sakarias saavuttavat teini-iän ja siirtyvät siitä aikuisuuteen, jossa Sisko perustaa oman perheen, Sakke-Sakarainen ei.  
Lopuksi perheestä on jäljellä vain Sisko, joka tutkii äitinsä jäämistöstä löytämäänsä laatikkoa, jonka kannessa lukee MUISTOJA SAKARIAASTA. Älä heitä pois!!!

Sakke-vauva on ihme! Käyn vähän väliä sipaisemassa sen poskea ja tunnen kuinka sydämessä ailahtaa tunne, jota en osaa nimetä. Vauva on kuin nukke, mutta lämmin ja pehmoinen.

Sisko rakastuu veljeensä oitis, ja kuten tiedämme rakkauteen sisältyy aina huolehtimista. Sisko omaksuuu tehtäväkseen puolustaa ulkonäöltäään ja käyttäytymiseltään poikkeavaa veljeään ulkomaailman pahuudelta.
On traagista sekä rakastaa syvästi jotakuta, että joutua häpeämään hänen vuokseen. 
Vauvaveli alkaa herätä öisin painajaisiin ja raivokohtauksiin, joissa jäykistyy pelottavasti. Sisko herää näihin kohtauksiin ja huomaa vanhempiensa hädän, vaikka he yrittävät salata sen. Koko perhe on ymmällään. Diagnoosit viipyvät ja vasta aikuisuuden kynnyksellä löytyy diagnoosi, joka selittää niin raivokohtaukset (mustat hetket, joista Sakke ei muista jälkeenpäin mitään), epilepsian kuin autismin kirjolla oleville ihmisille tyypillisen kiinnittymisen vahvasti joihinkin asioihin kaiken muun poissulkien. Tulee lääkitys, joka rauhoittaa, mutta tulee myös ennuste tilan pysyvyydestä ja vakavuudesta. 

Kirjassa on muun kerronnan ohessa Saken kirjoittamia havaintoja luonnosta, oopperoista ja lentokoneista, jotka osoittavat, että hänellä on jo alakoululaisena huomattavaa älykkyyttä ja paneutumista. Hesperiassa viettämästään ajastakin hän on kirjoittanut seikkaperäisen raportin. Sakke muistaa kasvien latinalaiset nimet, tutkii avaruutta, syventyy musiikkiin ja lentokoneisiin. Hän on erittäin älykäs joissain asioissa, mutta avuton toisissa ja hämmentää ympäristöään poikkeavalla spontaanilla käyttäytymisellään. Hän pitää oravia ystävinään, mutta saa vihdoin myös ihmisystäviä toisista lentokonetarkkailijoista. 

Koulun alun Sakke joutuu suorittamaan erityisluokalla, ja kun häntä ei huolita oppikouluun, viisaat vanhemmat järjestävät asian niin, että hän suorittaa keskikoulun kotikouluna fiksun ja vastuullisen isonsiskon toimiessa opettajana. 

Kylässä käyminen oli yleistä Siskon ja Saken lapsuudessa ja siihen kuului tietyt säännöt pukeutumisesta, tarjoilusta, keskustelunaiheista ja käyttäytymisestä. Saken arvaamaton käytös saa aikaan sen, että perheen ystävät vähenevät, mutta ne jotka vielä käyvät ovat sitäkin tärkeämpiä. 

Sakke työntää päänsä kokonaan ovesta. Näen, että vastenmielinen ajatus synkentää hänen mielensä: tuota vierasta en tänne halua, omaan kotiin, oman Siskon viereen istumaan. Hiiteen koko tyyppi. Yhtäkkiä veli rämäyttää oven selälleen, ottaa kaksi pitkää harppausta kohti kahvipöytää, tarttuu pöytäliinan kulmasta kiinni ja nykäisee kaikin voimin. Kilisten ja paukkuen koko komea kattaus syöksyy lattialle. Yksi kahvikuppi särkyy, toisten putoamista pehmentää pitsinen pöytäliina.

Tepa-täti on kovaääninen ja suorapuheinen ja tömäyttää välillä napakasti, että "nyt mie ja äitis puhutaan Karjalan muistoloi, eikä ennää kuunnella konneista". Miten hän osaakin sanoa sen niin, ettei Sakarias suutu, nauraa hohottaa vain. Omassa huoneessa hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja levylautaselle mahtavimman lentokonesinfonian minkä tietää: Beethovenin kohtalokkaan.

Ihailen Peltosen kaunista kieltä sekä entisajan maailman esineiden ja tapojen kuvausta. Lapset viedään joskus mummulle, jonka luona saa marjamehua ja korppuja. Sakke vetää Brylcreemiä hiuksiinsa peilin edessä, Sisko käy teinihipoissa ja on kiinnittänyt seinäänsä filmitähtien kuvia. Puhelimassa käydään läheisessä puhelinkopissa. 

Ihailen kirjan kuvaamia vanhempia, jotka tekevät kaikkensa vaikean lapsensa eteen. 

He hankkivat hänelle syntymä- ja joululahjoiksi sellaisia arvokkaita esineitä, joista pojalle on pitkäaikaista iloa, kuten levysoittimen ja kaukoputken. Kun poika rauhoittuu tutkimaan kaukoputkella kuuta ja tähtiä, isä toteaakin iloisena, että he ovat tehneet maailman mahdottomimman asian, hankkineet pojalleen kuun taivaalta.
Kirjan lopussa olevat aikuisen Saken kirjeet perheenjäsenille kertovat tasapainoisesta ihmisestä, joka on hyväksynyt kohtalonsa. Hän muistaa isänsä Fortunapelin aloitussanat:" Fortuna, onnen ja sattuman peli, niin kuin itse ihmisen elämä!"

Ihailen isonsiskon kärsivällisyyttä. Hän on pienestä pitäen vastuunkantaja ja perheen ilmapuntari. Hän vetäytyy, kun huomaa vanhempiensa ahdistuksen ja hän ymmärtää veljeään syvällisellä tasolla. Sisko lienee ainoa ihminen, jolle aikuinen Sakke voi itkeä viallisuuttaan, joka on rajoittanut hänen elämäänsä monella tavalla. 
Vammaisuuden hyväksyminen ei tietenkään onnistu sisarelle, kuten ei veljelle itselleenkään, vielä lapsena ja nuorena helposti. On asioita, jotka on helpompi hyväksyä vasta aikuisena, jolloin häpeä ei enää sekoita tunteita, rentous lisääntyy ja ymmärtää, mitä voi muuttaa ja mitä ei.  

Itselläni on skitsofreniaa sairastava sisko joka asuu mielenterveysihmisten ryhmäkodissa. Ymmärrän hyvin Siskon tunteita eri ikäisenä.

Suosittelen tätä kirjaa kaunokirjallisena teoksena kaikille lukeville ihmisille,  vertaistukena ihmisille, joilla on vastaava tilanne ja silmiäavaavana teoksena heille, jotka suhtautuvat erilaisiin ihmisiin tyhmän väheksyen, kuten eräs nuori mies, joka istahtaa Seurasaaressa Siskon viereen penkille Sakariaan seisoessa lähettyvillä turistien ihmeteltävänä ihmispuuna, oravaystävät Susa, VanBee, Sirius, Mantovani, Nykki, Nöpö ja pikkuiset Kukka ja Helmi kipittämässä lähes kaksimetrisen "ystävällisen metsänpeikon" sivuille ojennettuja käsivarsia pitkin. 
 
Hälisevä turistiesirippu siirtyy pois Sakariaan edestä ja penkillä istuville avautuu näkymä tien toiselle puolen: siellä seisoo outo ihmispuu ja sen oksilla hyppelevät oravat! Penkillä istuva hurmuri arvioi näkymää edessään: lämmin samettikatse muuttuu viileän ylimieliseksi ja huulille nousee pilkallinen virnistys. Mies hakee hyväksyntää arviolleen minun katseestani. Hän osoittaa vaivihkaa Sakariasta ja osoitteleva sormi pyörähtää pari kertaa hitaasti ohimolla. Tuo ele ja huulten liikkeet ovat selvät: - Katso tota tyyppiä, mikä Dille.

Parhaat kiitokset Leila Peltonen on varmaan saanut omalta veljeltään:

- Mun kiva opettaja, mai nais tiitsööööö! Sakke saattaa huudahtaa yhtäkkiä kesken oppitunnin ja halata. 

Minäkin kiitän sekä kirjasta että sen painavasta sisällöstä. Kiitos!

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme

 

Ensimmäinen ajatus, kun otin tämän kirjan käteeni ja katselin kantta: miksi ihmeessä myös kovakantisiin kirjoihin on alettu painaa etukannelle toisten kirjailijoiden mainoslauseita tai lukuohjeita? 
Tämä kansi olisi kauniimpi ilman Jussi Valtosen kiteytystä kirjan sisällöstä, ja mielestäni on syytä myös kunnioittaa jokaisen lukijan oikeutta löytää tekstistä omansa. Etukannesta teksti pistää silmään, takakannen voi helpommin jättää lukematta. Takakannen teksti onkin minusta ihan hyvä. 
"Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä." 

Karen Joy Fowler kirjoitti romaanin We Are All Completely Beside Ourselves vuonna 2013. Pari vuotta myöhemmin Tammi julkaisi sen Sari Karhulahden taitavasti suomentamana. Olin päätellyt nimestä, että kyseessä olisi chicklitiä, mutta näin ei ole. Kirja on juoniromaani, jossa on mukana vakavia aiheita, luontevasti päähenkilön pohdintoina, ei erillisinä esseinä. Se ei ole autofiktio eikä sellaiseksi väitetty, kiitos siitä. 

Rosemary Cooke tarkastelee vuonna 2012 keski-ikäisenä naisena elämäänsä aloittaen keskeltä yliopistovuodesta 1996 ja edeten muistojensa heittelemänä lapsuuteensa, josta on oppinut vaikenemaan. 
Rosiella oli viisivuotiaaksi asti kiva perhe: tutkijaisä, iloinen äiti, isoveli Lowell ja sisko Fern, jonka kanssa hän oli kuin paita ja peppu sekä joukko jatko-opiskelijoita, jotka asuivat heidän kanssaan isossa talossa maalla. 
Viisivuotiaana Rosie viedään joksikin aikaa mummin luo ja kun hän palaa, koti onkin muualla, erilainen, niukempi, ja tässä uudessa kodissa asuvat enää äiti, josta on tullut "huuruinen", juopotteleva isä ja vihainen 11-vuotias veli, joka karkaa lukioiässä suunniteltuaan lähtöään Fernin lähdöstä asti. Mummi alkaa käydä laittamassa ruokaa perheelle, koska äiti ei masennukseltaan pysty. Kaikki on outoa ja vastakohta sille, mitä oli ennen.
Missä Fern on? Miksi kukaan ei kerro?

Itsekunnioitukseni olisi nyt vahvemmissa kantimissa, jos olisin suuttunut Fernin kadotessa kuten Lowell, mutta juuri silloin tuntui vaaralliselta olla vihainen isälle ja äidille, joten pelästyin sen sijaan. Olin myös tavallaan helpottunut, valtavan ja hävettävän helpottunut, koska vanhempani olivat pitäneet minut ja antaneet pois jonkun toisen. Aina kun muistan sen, yritän palauttaa mieleeni myös sen, että olin vasta viisivuotias. Haluaisin olla reilu itsellenikin. Olisi kiva kyetä jopa antamaan anteeksi, mutta se ei ole onnistunut minulta vielä, enkä tiedä, onnistuuko se koskaan. Tai pitäisikö sen onnistua.

Näihin sekaviin viikkoihin asti Rosie oli puhua pulputtanut ja vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä siihen hänen piirteeseensä. Nyt, ajanjaksona jolloin kaikki ovat suunniltaan, häntä pyydetään olemaan hiljaa, eikä kukaan ole enää kiinnostunut hänestä. Rosie tosiaan hiljenee, mutta ei vielä, eikä toisten pyynnöstä. 

Pystyn sanomaan heti paikalla mistä tahansa lapsuusmuistostani, onko se syntynyt ennen Fernin katoamista vai sen jälkeen. Pystyn, koska muistan, kumpi olin muistikuvan syntyessä. Se minä, jolla oli Fern, vai se, jolla ei ollut. Ne minät ovat kaksi eri ihmistä. 

Rosemaryn muistoissa on tilanteita, joissa he kävelivät tasa-askelin Fern tiukasti Rosemaryn selän takana kädet tämän vyötärön ympärillä. Hän koki olevansa voimakas ja villi yhdessä siskonsa kanssa, mutta koki myös mustasukkaisuutta, koska Fern oli monissa asioissa häntä taitavampi. Siksi hän kehitti itselleen  mielikuvitusystävän, toisenkin siskon, Maryn, joka oli ihan yhtä vahva ja taitava kuin Fern, mutta kiltti ja totteli Rosemarya kaikessa. 

Jos Cooken perheen elämän rajapyykki tapahtui vuonna 1979, niin lukija kohtaa rajapyykin tätä romaania lukiessaan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä..."
Kirjassa on 364 sivua, joten suurin osa lukemisesta tapahtuu uusin silmin, uteliaana. Ja alkukin on luettava uudelleen... enkö huomannut, olisinko voinut päätellä?

Luin tämän kirjan mökillä neljännen koronarokotuksen jälkioireissa (uupumus ja vilu), mikä antoi oman mausteensa lukukokemukselle. Olin liikutuksesta ja surusta suunniltani. 

Lukijat suuttuivat aikoinaan HS:n kriitikolle, joka paljasti sen juonenkäänteen, jonka jälkeen kirjaa alkaa lukea toisin. Rosemarylla on syynsä siihen, että hän ei kerro heti kaikkea. Hän haluaa meidän kokevan siskonsa ja perhe-elämän kuten hän sen koki rajapyykkiin asti. Niinpä minäkään en paljasta Rosemaryn salaisuutta, jonka tietäminen epäilemättä saa lukemaan kirjan alun eläytyen laimeammin Rosemaryn kokemaan ja sellaisia asioita tarkastellen, mitkä olivat pienelle Rosielle tuntemattomia. 
 
Mietin, minkälaisia tarinoita Cooken perheen tragediasta syntyisi eri perheenjäsenten kirjoittamana. Hyvin erilaisia. 
Rosemaryn kautta me saamme lapsen kokemuksen, jonka Fowler kartoittaa hyvin. Lapselle asiat vain tapahtuvat. Lapsi ottaa helposti turhia syyllisyyksiä kantaakseen, koska ei ymmärrä syy-yhteyksiä. Lapsi kokee ihmiset fyysisemmin kuin aikuinen.

"Nyt kongajonoon!" äiti huutaa. Hän johdattaa meidät mutkittelevana jonona läpi koko alakerran, ja Fern ja minä tanssimme tanssimistamme hänen perässään. 

Me istuimme vierekkäin, makasimme poikittain, tuupimme, temmoimme, hellimme ja huidoimme toisiamme jatkuvasti, ja oli kamalaa kun tilanne muuttui. Ihoni kaipasi Fernin kosketusta, kaipasi niin että kipeää teki. 

Fernin menetettyään Rosie alkaa heijata itseään, nyhtää kulmakarvojaan ja järsiä sormiaan. Kouluun mennessä, vuotta toisia vanhempana, on Marykin jätettävä kotiin. 
Koulussa Rosie on yksinäinen, kiusattukin, vaikka yrittää muistaa äitinsä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet. Yliopistossa tulee ylilyöntejä, kun hän vaistomaisesti samaistuu jonkun raivonpurkauksiin ja liittyy mukaan. Yleensä hän haluaa olla näkymätön, hillitsee ominaispiirteitään ja välttelee perheestään kertomista tai valehtelee itselleen normaalin menneisyyden.

Peiteminä ja vaikeneminen onnistuvat hyvin, paitsi että ne syventävät hänen yksinäisyyttään. Tytöillä on tapana uskoutua toisilleen jopa suurennellen perheenjäsentensä omituisuutta. He odottavat Rosielta samaa avomielisyttä.

"Omituinen oli päivän sana, eikä siitä tietenkään ollut kerrottu minulle."
Tämä sitaatti kertoo siitä itseironisesta huumorista, millä Rosemary tarkastelee itseään.
Kerronnan nykytilanteessa, aikuisena ja pidettynä opettajana hän on jo päässyt traumojensa kanssa sinuiksi ja tarkastelee elettyä elämäänsä myös sen hyvät puolet huomioiden. Veljen kohtalo, joka kytkeytyy Ferniin, on rankka, ja hyvin ymmärrettävä.
 
Kirjassa tulee käsitellyksi muistojen häilyvyys ja monet eettiset kysymykset, mutta päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi jää perhe ja sisaruus. 

Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä, mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua. 

Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

PS Mai on kirjoittanut tästä kirjasta näin (klik).  

Ritva Hellsten, Orvot

Ritva Hellstenin kirja Orvot (2014) on omaelämäkerrallinen pienoisromaani. Heti kirjan alussa on harvinaisen selkeä autofiktion määritelmä. 

Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, eivät ole sattumanvaraisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953 - 2004). 

Joskus ennen oli hyvin tavallista juuri päinvastainen teksti, kirjan alussa, tai usein myös vasta lopussa, mainittiin, että mikään ei ole yhdistettävissä mihinkään, myös sellaisissa romaaneissa, joissa yhteys todellisiin henkilöihin oli hyvin selvä, kuten Helvi Hämäläisen romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä.  

Äidinkielenopettaja, kääntäjä Ritva Hellsten on siis kirjailija Raija Siekkisen isosisko. 
Ritva on kirjoittanut kaksi pienoisromaania, Orvot ja Lea (2018) joka kertoo äidin tarinan. 
Orvot on muistelmakirja  perheestä ja sisaruudesta. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Ritva pitelee kädessään paperinippua, selvitystä sisaren kuolemasta tulipalossa. Tästä saa alkunsa muistelu siskon kanssa ja erikseen koetuista asioista.

Hän oli se, jonka kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos jokin on lapsuudessa itsestään selvää, se on pikkusisko. Hän on melkein kuin osa itseä, ruumiinjäsen. Hän oli se jonka kanssa jaoin lastenhuoneen, leikit, riidat, pelot. Isän ja äidin. Se jonka kanssa minut lähetettiin pihalle leikkimään muistutuksen säestämänä: pidä huoli pikkusiskosta. Se jonka kanssa myöhempinä vuosina muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, kunnes lopussa kohtasimme, vähäksi aikaa. 

Näin se monesti menee. Eri teitä kulkeneet sisarukset löytävät hetkeksi yhteistä pitempään eläneen vanhemman kuoltua, vanhaa kotia ja sen tavaroita selvitellessään.

Luen tietysti suurella mielenkiinnolla, koska kyse on hyvän novellikirjailijan lapsuudesta ja myös myöhemmästä elämästä läheltä, sisarusnäkökulmasta, tarkasteltuna. Kirjassa on muutama ote Raijan kirjeistä, joita ei ehkä ole muualla julkaistu. 

Ritva löytää teini-iässä paikkansa uskonnollisesta yhteisöstä, jossa toiset sanelevat säännöt. Raija valitsee kapinallisen osan. 
Perheessä on kalsea tunnelma. Vanhemmat eivät hyväksy kummankaan tyttären valintoja. Isä juo ja äiti tiuskii ja paiskoo peloissaan tytärtensä puolesta. Sama tiuskija on kirjoittanut hyveellisesti  kouluaineessaan  perheen kaikkien jäsenten vastuusta kodin hengen ylläpitämisessä."Jokaisen henkilökohtainen velvollisuus on omalta osaltaan rakentaa ehyttä, onnellista kotia ja siten välillisesti yhtenäistä kansaa."

Tämä muistelmateos ei oikein pääse vauhtiin. Siinä on kiinnostavia lukuja, mutta ei kaarta eikä voimakasta tunnetta. 
Vertaan Anja Snellmanin kirjaan Pääoma, jota lukiessa itkin Anun syyllisyydentunteita Maru-siskoa kohtaan. 
Hellsten kyllä toteaa, että huolenpito pikkusiskosta oli hänen lapsuutensa tärkein tehtävä ja että sisarkateus kaihersi heidän suhdettaan, mutta nämä ongelmat eivät muodostu vahvoiksi kuviksi. Tuntuu, että minua lukijana ei oteta mukaan. 

Aikuisena Raija-sisko on ärsyttävän luotaantyöntävä. Hän on valinnut lapsettomuuden eikä ole yhtään kiinnostunut siskonsa perheestä. Ritvan vuosia kestänyt uskonnolliseen elämään sitoutuminen on varmaan myös työntänyt heitä erilleen. 
Molemmat siskot ovat niin ahdistuneita, että heistä ei ole toistensa kuuntelijoiksi ja tukijoiksi. 

Hän kuvasi perhe-elämän, kaikki perheet, typerinä, äidit pahoina, lapset uhreina, ja minä luin hänen sanansa ja uskoin ne ja allekirjoitin tuomioni.

Eräs kirjan kiinnostavia sisältöjä on Ritvan uskonnollisuus. Hän käy seurakuntanuorissa, joissa opetetaan unohtamaan oma tahto ja omat unelmat kunnianhimon ja itsekkään elämänhalun merkkeinä ja luottamaan vain siihen, että Jumalan tahto tapahtuu?

Vaarallista ja sitä paitsi naurettavaa on myös, jos nainen luulee ymmärtävänsä jotain paremmin kuin mies.

Erityisen kiihdyttävää ja romanttista oli se mitä opetettiin miehen ja naisen suhteesta. Jumala antaa miehelle tehtävän ja johdattaa hänen luokseen naisen, joka parhaiten sopii tukemaan häntä siinä. Mies saa sisäisen ilmoituksen siitä kenen kanssa hänen on avioiduttava. Jos nainen sanoo saaneensa tällaisen ilmoituksen, se on sielunvihollisen eksytystä.  

Apua! Ihan samoja asenteita kuin Margaret Atwoodin 1985 julkaistussa dystopiassa The Handmaid's Tale, josta on hiljattain tehty tv-sarja.
Huokaus!
Näin Ritva uskonnollisen vaiheensa ja elämänvalheensa muistaa.
Onko kyse jostain lahkosta, sitä ei kerrota.  Joka tapauksessa Ritva oli jossain lähetystyössä, jossa eräs mieskollega kertoi saaneensa ilmoituksen, että Ritva on hänelle sopiva.  Mitä siinä sitten muuta kuin naimisiin. Avioliitto ei sujunut, ja Ritva ymmärsi erota, kun hoksasi, että hänen on pelastettava itsensä eikä maailmaa.

Mietin, miten mielenkiintoista olisi kuulla Raijan tulkinta sisaruussuhteesta. Tunsiko hän pikkusiskona alemmuutta, kuten Ritva arvelee. Miksi Raija halusi pitää isän kuolinhetkellä itsellään eikä kutsunut isosiskoa ajoissa paikalle?

Me luulemme tietävämme toisen käsityksen itsestämme, mutta se voikin olla jotain aivan muuta. Yleensä se on luulemaamme lempeämpi. Eiköhän ihminen ole itse itsensä pahin kriitikko.  

    - MUKAVAA, ETTÄ kävit, hän sanoo saattaessaan minut ulko-ovelle. - Ja mukavaa että olet muuttanut tänne takaisin. Me olemme ainoat jäljellä olevat, me tarvitsemme toisiamme.
    Ainoat jäljellä olevat; ja jostain tulevat sanat: rammaksi lyödyt.