 |
| Kouvolan Kalalampi 21.11.2021, Kuva Ume |
Mikä sen parempi keino pimeän kestämiseen kuin hyvä elokuva.
Teema & Femillä on loppumassa viisipäiväinen Teeman elokuvafestivaali, joka järjestetään jo kymmenennen kerran. Festivaalin ajankohta on juuri oikea.
Tällä kertaa en ole vielä katsonut mitään, tallentanut kyllä paljon, ja löytyväthän nämä elokuvat myös Yle Areenasta. Tänään tallensin Ali Jaheransarin ohjaaman tragikomedian Teheran, rakkauden kaupunki, jossa seurataan kolmen henkilön rakkauden kaipuuta, joka onkin kai persialaisessa runoudessa yleisempi aihe kuin rakkauden täyttymys.
..........
Olin odottanut elokuvaa Guled & Nasra, ja nyt se lopulta tuli meidän teattereihimme. Guled & Nasra on kansainvälisessä levityksessä nimellä Gravedigger's Wife. Se on ensimmäinen Afrikassa kuvattu suomalainen elokuva. Elokuvan kieli on somali, jolla kielellä ei ole liiemmin tehty elokuvia. Näyttelijät sekä tuotantoryhmä ovat kansainvälisiä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Khadar Ayderus Ahmed muutti Somaliasta Suomeen 16-vuotiaana ja asuu nykyään vuoroin Helsingissä ja Pariisissa, pääosan esittäjistä Omar Abdi on helsinkiläinen ja Yasmin Warsame kanadalainen. Nelikymppisestä ohjaajasta on kerrottu, että hänen tiensä elokuva-alalle ei ole ollut helpoimpia ja että hän on lähes itseoppinut. Kunnioitettavaa.
Elokuva on saanut huomiota sekä Cannesissa että Torontossa suomalaisena elokuvana ja voittanut Afrikan suurimman elokuvafestivaalin Fespacon pääpalkinnon. Kaiken lisäksi Somalia on ilmoittanut haluavansa asettaa Guled & Nasran maansa Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien sarjaan.
Mietin ensin, miten se noin menee ja miksei Suomi, mutta sitten muistin, että Suomea edustamaanhan on jo valittu Hytti nro 6. Voi miksi? Minä olisin valinnut toisin. Guled & Nasra on teemaltaan paljon isompi, universaali välittämisen ja rakkauden kuvaus, kaunis ja puhutteleva.
Rutiköyhä djiboutilainen haudankaivaja Guled yrittää pelastaa perheensä. Vaimo Nasra on vakavasti sairas, ja leikkaus joka pelastaisi hänet maksaa liikaa. Perheen poika Mahad tuottaa huolta vanhemmilleen. Hänen pitäisi keskittyä kouluun, mutta kavereiden seura vetää puoleensa ja äidin sairauden pelko ajaa pois kotoa. Pojan esittäjä Kadar Abdoul-Aziz Ibrahim on luonteva roolissaan pikkuilmeitään myöten.
Kaiken surkeuden keskelle käsikirjoittaja on kirjoittanut katsojalle suvantoja, lempeitä ja iloisia kohtauksia, joissa välittyy yhteisön voima ja tuki: Guledin työporukan leikinlasku, ujon nuoren miehen ihastuminen ja vaikeus lähestyä ihailunsa kohdetta, naiset rupattelemassa arkisissa askareissaan, pikku vintiöt jahtaamassa toisiaan toripöytien välissä.
Guledin ponnistelussa on lähes satumaista vaaran ja ponnistelun tuntua, joka lopuksi kääntyy pienen detaljin avulla koomisen puolelle. En kerro enempää. Menkää katsomaan!
..........
Maailman kaunein poika on dokumentti Björn Andrésenista. Luchino Visconti valitsi hänet vuonna 1970 ympäri Eurooppaa, Suomeenkin, ulottuneen etsinnän tuloksena elokuvansa Kuolema Venetsiassa toiseen päärooliin, Tadzioksi, jonka kauneudesta kuolemaa odottava vanha säveltäjä Gustav von Aschenbach lumoutuu.
Dokumentti saa miettimään, miten traumatisoivaa lapsitähteys saattaakaan olla. Björn Andrésen oli 15-vuotias, kun joutui julkisuuden pyöritykseen "maailman kauneimpana poikana", ei siis aivan pieni enää, mutta hänellä oli jo valmiiksi traumoja, joita olisi pitänyt hoitaa eikä tyrkätä poikaa sellaisten ihmisten käsiin Japaniin saakka, jotka halusivat vain tehdä hänellä rahaa.
Rakastan elokuvaa Kuolema Venetsiassa ja rakastan Tadzion viileää kauneutta siinä. Elokuva on kuin proosaruno. Se pohjautuu Thomas Mannin vuonna 1912 kirjoittamaan novelliin.
Tapahtumapaikkana on ylellinen kylpylähotelli Venetsiassa, jonne Tadzio saapuu lomalle perheensä kanssa. Kun hän ensimmäisen kerran ilmestyy näyttämölle, olikohan hotellin aulaan tai aamiaishuoneeseen, kamera poimii hänet joukosta kuin harvinaislaatuisen kukan tai eläimen. Hänessä tiivistyy nuoruus ja täydellisyys ja hänestä tulee von Aschenbachille kuin harhanäky kuoleman edellä tai kuolemaan johdattava enkeli. Minkä illuusion Visconti loikaan!
Oli huikeaa nähdä Andrésen dokumentissa vanhana, kuihtuneen oloisena miehenä. Kun dokumenttia katsoi pitempään, niin alkoi huomata, että kyllä vain - hän se on, Tadzio. Olisin suonut hänelle helpomman elämän.
Maailman kaunein poika löytyy Yle Areenasta. Dokumentin tekijät ovat Kristina Lindström ja Kristian Petri.
Mistä mahtaisin löytää elokuvan Kuolema Venetsiassa. Olisikohan Mubissa? Se on ainoa suoratoistopalvelu, jota käytän.
Luovuin Netflixistä, koska en ole enää löytänyt sieltä katsottavaa.
..........
Viimeisenä elokuvana ennen kuin jätin Netflixin katsoin sieltä Ken Loachin varhaisen elokuvan Family Life (1971) , jossa Loach kuvaa sukupolvien kuilua vanhoillisessa brittiperheessä ja ajan suhtautumista mielenterveyden hoitamiseen.
Nuori nainen, Janice, on jäänyt istumaan metrolaiturin penkille, ja poliisi saattaa hänet siitä kotiin. Kotona Janice joutuu hurjan syyttelyn ja manipuloinnin kohteeksi. Vanhemmille näyttää olevan tärkeintä oman syyttömyyden todistaminen. Mielenterveyspalveluissa tapahtuu se tavallisin: potilas palautetaan yhä uudelleen oloihin jotka ovat hänet sairastuttaneet ja tilanne pahenee. Kun löytyy avoin osasto, kokeilu, jossa psykiatri käyttää aikaa potilaisiinsa ja jossa Janicekin on jo matkalla löytämään oman minänsä, osasto lakkautetaan tehottomana.
Tästä elokuvasta nousi mieleeni Claes Anderssonin työ mielenterveyshoidon kehittäjänä. Hän toi suomalaiseen mielenterveyden hoitoon uuden hoitoajattelun, jossa tarkastellaan sairautta yhteiskunnallisena ilmiönä. Tietyt tilanteet ajavat ihmisen umpikujaan, ei vain aivojen kemia, ja paranemiseen tarvittaisiin irtiotto sairaasta ympäristöstä. Andersson kirjoitti 70-luvun alussa pamfletin Kuvien takana. Sen sanoma on sama, mitä Loachin elokuvan psykiatri edustaa. Janice ja muut hänen laillaan särkyneet paranevat vain jos heidän olojaan muutetaan ja he saavat toipua tuettuina ajan kanssa.
..........
22.11.
Palaan vielä aamusella tänne hetkeksi.
Lisään Guled & Nasri -elokuvan mainoksen. Maisemilla ja ympäristöllä on myös elokuvassa tärkeää sanottavaa. Hiekkaa, kiveä, ei missään vihreää, vettä vain pulloissa. Joku kriitikko on kehunut maisemien kauneutta. Itse en näe sitä.
Jos joku lukijoista on katsonut noita Teeman festaripäivien elokuvia, niin vinkatkaa, mistä piditte.
En haluaisi käyttää aikaani turhanpäiväisiin, joiden vuoksi jätin Netflixinkin. Siellä on timantteja, mutta niitä joutuu etsimään hehkutetun roskan joukosta.
