 |
| Kuva: Veera Aaltonen, ET-lehden artikkeli |
No niin, nyt se tuli elokuvateattereihin. Suomen hauskin mies, vakavanhauska elokuva taiteen voimasta ja inhimillisyydestä pahan keskellä.
Suomen hauskin mies on Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan käsikirjoittama ja Kujanpään ohjaama elokuva, pääroolissa Toivo Parikkana loistaa Martti Suosalo.
Ollaan Iso-Mjölön saarella punavankien leirillä. Leirille tuodaan työväenteatterin ohjaaja, joka saa mahdollisuuden pelastaa itsensä ja ryhmän vankeja teloitukselta valmistamalla niin hyvän näytelmän, että sillä onnistutaan viihdyttämään vieraiksi tulevia saksalaisia.
Näytelmä perustuu väljästi tositapahtumiin. Toivo Parikan esikuva on pitkän teatteriuran työväenteattereissa ja muualla tehnyt Jalmari Parikka.
Mielenkiintoinen yhtymäkohta tosielämään syntyy siitä, että Suosalon isoisä, hänkin Martti nimeltään, on ollut Jalmari Parikan sotaorvoille nuorille 20-luvulla järjestämällä teatterikurssilla. Isoisän isä Kalle Suosalo, Sdp:n kansanedustaja ja pasifisti, oli teloitettu sisällissodassa tekaistuin syin, ilmeisesti vain siitä syystä, että hän oli kirjoittanut aatteensa mukaisesti artikkelin, jossa vaati hyvää kohtelua venäläisille sotavangeille.
Joku on saattanut nähdä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Suomen hauskin mies. Kyseessä on saman sadan vuoden takaisen vankileiriepisodin kuvaus, sama ohjaaja ja sama päänäyttelijä. En ole nähnyt teatteriesitystä, mutta olen lukenut arvosteluista, että näytelmä ja elokuva ovat aivan itsenäisiä, hieman eri tavoin painotettuja teoksia ja että elokuva on väkevämpi.
Suomen hauskin mies on kuvattu pääosin Kotkassa ja Haminassa, meidän naapurikaupungeissamme, mikä lisäsi kiinnostustani.
Seutukunnalta ilmoittautui joukkokohtauksiin vapaaehtoisia. Miehenikin kiinnostui ja sai pienroolin kesken työnsä vangittuna kansanedustajana. Jännitimme, onko koko kohtaus leikattu pois, mutta ei - siellä se on - viisi sekuntia. Kun Parikka saapuu leirille ja katselee ympäri kuraista kenttää, hän näkee sen yhdessä nurkassa kolmen miehen ryhmän nuotion ääressä, ja kohta kamera keskittyykin siihen mitä vangit paistavat. Voitte kuvitella, että tikkujen päässä ei ole pihvejä eikä nuotiomakkaraa, ollaanhan keskitysleiriolosuhteissa. Miehet paistavat kissanraatoa.
Sitä paistamista oli tapahtunut elokuvaa tehtäessä koko heinäkuisen päivän. Puvustajat olivat välillä käyneet sutimassa lisää aurinkorasvaa ja nokea miesten naamaan.
Mieheni oli hyvin kiinnostunut näkemään, miten elokuvaa tehdään.
Minäkin olin meidän kesävieraidemme, pojanpoikien, kanssa katsomassa vaatesovituksia Kotkan Kyminlinnan parakissa. Kylläpä oli valtava määrä vanhoja vaatteita, ja puvustajilla sen tuhannen kiire. Poikien mielestä vaari oli hassun näköinen entisajan asussa. Sovituksen jälkeen pukua tietenkin kulutettiin ja liattiin, koska arvon kansanedustaja oli ollut siinä samassa puvussa vankina jo jonkin aikaa yötä päivää.
Kävimme katsomassa elokuvan eilen. Mies oli Kotkassa ennakkonäytöksessä ja sen yhteydessä järjestetyssä tilaisuudessa jo maanantaina. Kutsussa luki juhlava asu ja - voihan minkä tekivät - EI avec. Ja niin kuin minä olin jo katsellut millenniumjuhliin ostamaani iltapukua sillä silmällä. Unto pani päälleen mustan puvun ja punaisen solmion, tietysti. Ei siis Hollywoodia vielä meidän nousevalle tähdelle, eikä minulle edustamista Linnan juhlissa muusana ja avecina. Sinne tietysti hankkisin uuden asun, teettäisin, sametista. Voi harmi!
Miten koin elokuvan? Vahvasti.
Toivo Parikan rooli on kirjoitettu Suosalolle, ja se istuu hänelle. Hänen kasvoillaan näkyvät kaikki tunnetilat. Hänen esittämänsä Toivo Parikka oli laajalti tunnettu Suomen hauskimpana miehenä, ja nyt vankina on hauskuttajan taito kaikkine nyansseineen tarpeen monessa tilanteessa.
Näytelmäharjoituksista tulee mieleen vanha shakespearelainen tyyli ja Dario Fon Mysterio Buffo.
Toinen hyvä suoritus elokuvassa on herkällä vartijoiden päälliköllä, jota esittää sävykkäästi Paavo Kinnunen.
Jani Volasen roolihahmo on muuttumattomampi kovana ja huumorintajuttomana leirin komendanttina, ja hänen vaimoaan esittävä Leena Pöysti ilmentää hyvin naisellista empaattisuutta. Hänessä tapahtuu kasvua kuten Paavo Kinnusen vartijassakin.
Elokuvassa ei mässäillä kiduttamisilla. Ruokajonossa purnaava saa kiväärinperästä iskun mahaansa ja miehiä ammutaan, mutta tilanteista ei oteta lähikuvaa. Pidän tästä, ei kaikkea tarvitse elokuvassa jankata, kuten ei kirjoissakaan. Katsojalla ja lukijalla on mielikuvitus.
Tämä elokuva on saanut hyviä arvosteluja. HS:n toimittaja Leena Virtanen lopettaa neljän tähden arvionsa näin: "Suomen hauskin mies on vaivihkaa valmistunut elokuva, jolle soisi samanlaisia massayleisöjä kuin Tuntemattomalle sotilaalle. Se sopii kaikille."
----------------
Lisäys myöhemmin samana päivänä
Luin Suomen Kuvalehden Kalle Kinnusen arvostelun Suomen hauskimmasta miehestä. Kinnunen muistuttaa, että keskitysleiri ja huumori eivät ole uusi yhdistelmä elokuvassa. Italialaisen Roberto Benignin elokuvassa Kaunis elämä isä onnistuu salaamaan pieneltä pojaltaan sen tosiasian, että he ovat natsien tuhoamisleirillä naamioimalla pojalle kaiken kauheuden peliksi, johon he vapaaehtoisesti osallistuvat.
Meillä on ollut tuo ihana elokuva, mutta olemme ilmeisesti antaneet sen jollekin, koska sitä ei enää löydy hyllystä. Muistan, kun Benigni voitti elokuvallaan vuonna 1999 parhaan ulkomaisen elokuvan, parhaan elokuvamusiikin ja parhaan miespääosan (hän itse) Oscarit. Hän hyppi ja pomppi, itki ja nauroi ja puhui erittäin vuolaasti erittäin vahvalla ja hauskalla italialaisella aksentilla puheaikansa reilusti ylittäen. Sitä iloa oli kiva katsella.
Kaunis elämä jakautuu kahteen osaan. Alku on ruusuista satua ja loppu selviämistaistelua, jossa isän rakkaus kannattelee poikaa.
Toisista välittäminen on eräs teema myös Suomen hauskimmassa miehessä. Parikan ohje näyttelemiseen on hengittää ja ajatella muita.
Eikös tämä ole hyvä ohje elämälle muutoinkin: HENGITÄ JA AJATTELE MUITA.
