Millaista on olla somalityttönä ja -naisena Suomessa? Siihen antaa vastauksen Suomen ensimmäinen somalitaustainen kirjailija Nura Farah tänä vuonna julkaistussa novellikirjassaan Lumimaa.
Farah on aiemmin kirjoittanut kaksi paimentolaisnaisten asemasta kertovaa romaania. Aavikon tyttäret (2014) sijoittuu 40- 60 -lukujen Somaliaan ja Aurinkotyttö (2019) 70-luvulle.
Lumimaa kertoo nykypäivästä ja vaikeista tilanteista Somaliasta tulleiden maahanmuuttajien, varsinkin naisten, suomalaisessa arjessa.
Jo novellien nimet kertovat, mistä somalityttö kärsii: Kun missään ei ole rauhassa, Muukalainen omassa kodissa, Teikäläiset...
Nämä asiat eivät ole uusia. Me tiedämme, että koti vaatii maahanmuuttajalta eri asioita kuin ympäröivä maailma. Nuoria revitään kahteen suuntaan.
Kun tyttö pääsee kassatyöntekijäksi markettiin, esimies neuvoo häntä ottamaan huivin pois, mutta kun joku omasta yhteisöstä näkee hänet hiukset paljaina ja myymässä olutta, hän tietää, että työpaikka saa jäädä.
Kun kotona poltetaan suitsukkeita, naapurit tiputtavat postiluukusta valituksia sietämätttömästä hajusta ja perheen nuoret tuulettavat kouluvaatteitaan parvekkeella, etteivät joutuisi hajun vuoksi kiusatuiksi.
"Meidän profeettamme käytti suitsuketta", hooyo puuskahti. "Sinä taidat luulla itsesi suomalaiseksi, yrität unohtaa alkuperäsi ja meidän tapamme", hooyo lisäsi.
Äiti oli hyvä ihminen, hän yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsilaumaansa käytännössä yksin. Sillä aabbe, isä, harrasti kahviloissa istumista. Kun hän saapui iltaisin kotiin, hän vaati, että kaikki olisivat hiljaa. Häntä ei saanut häiritä. Läksyissä hän ei osannut auttaa, mutta vaati, että koulussa piti menestyä. Kun Sharmake oli saanut huonoja numeroita, aabbe oli piiskannut häntä vyöllä.
Ehkä eniten pihalla ja neuvonnan tarpeessa maahanmuuttajaperheissä ovat isät. Heidän asemansa ja arvovaltansa on mennyttä. Heillä ei pakolaisina ole enää mitään tekemistä toisin kuin naisilla, joilla perheestä huolehtiminen jatkuu kuten ennenkin, nyt vain uusissa olosuhteissa.
"Eräällä on uudet kengät", Pia huomasi.
Fardousa suoristi jalat eteensä, vilkaisi Pian suuntaan. Hannakin kiinnitti katseensa hänen kenkiinsä.
Fardousa oli hiljaa. Aina kun hän avasi suunsa, joku pilkkasi häntä ja sanoi opettele suomea. Kengät oli hankittu alennusmyynnistä.
"Mun faija haluaisi muuttua somaliksi, koska ne saa kaikkea", sanoi Pia huvittuneena. "Asunnot, autot ja uudet vaatteet suoraan valtiolta!"
Pärjätäkseen kodin ulkopuolella somalinuoren, erityisesti tytön, on opeteltava valehtelemaan. Sama koskee kaikkia ahtaista ympyröistä, esim. uskonnollisista lahkoista, ponnistavia. On oltava nokkela ja pidettävä yllä kahta persoonallisuutta, yhtä kotona ja toista ulkomaailmassa. Psyykkisiltä voimavaroiltaan vahvalta, itsenäiseltä nuorelta tämäkin onnistuu, mutta kaikki eivät missään ihmisyhteisössä ole sellaisia.
Osa tämän kirja kertomuksista ei ole kaunokirjallisesti kovin viimeisteltyjä, joissain juonirunko olisi kaivannut ympärilleen lisää tekstiä.
Näen Nura Farahin kirjan annin sen sisällössä. Nämä tarinat lisäävät ymmärtämystä.
Kirja herättää myös kysymyksen, voitaisiinko kotouttamisessa tehdä jotain enemmän ja paremmin ja voitaisiinko sitä jatkaa pitempään.
Nura Farah tunnetaan myös feministinä. Ennen olisin sanonut, että se on yksinomaan hyvä asia, mutta nykyään en enää tiedä, mitä asioita suomalainen feminismi ajaa. Kannattaako siinä olla mukana?
Minusta on alkanut näyttää siltä, että näkyvin feminismi meillä yrittää hörhöilevässä pinnallisuudessaan peittää asioihin keskittyvän feminismin.
Feminismin nimissä tapahtuu kaikenlaista tyhmää, mm omien alastonkuvien myymistä OnlyFansissa ja epäterveellisten vatsamakkaroiden suosittelemista normaalina ilmiönä.
Pyydän, lopettakaa kaiken naisten tekemän, typeryyksienkin, nimeäminen feministiseksi ja rohkeaksi. Pyydän, keskittykää olennaiseen. (En tiedä, keneltä pyydän - niiltä äänekkäiltä feminismi-sanan väärinkäyttäjiltä ilmeisesti.)
Maahanmuuttajanaisten asioiden ajaminen on yksi olennaisimmista tehtävistä.
Joskus epäkohtiin puuttumattomuutta selitellään kulttuuripiirteiden kunnioittamisella. Se ei ole kulttuuripiirre, että aabbe piiskaa Sharmakea, kun ei hämmennykseltään osaa tyttärensä kanssa sen paremmin olla, eikä mikään sellainen kulttuuripiirrekään ole säilyttämisen arvoinen, jossa vahingoitetaan toista ihmistä.
PS Katsokaa Miki Liukkosen sarjan Miki Liukkonen, sivullinen kakkoskauden jakso 5 Katseen kohde (löytyy YleAreenasta). Siinä vihreä feministi Iris Flinkkilä ja mediapersoona Iida Ketola kertovat miksi myyvät kuviaan kehonsa eri osista yksityisasiakkaille. Iris Flinkkilä sanoo, että hänelle tämä työ on aktivismin muoto.
Siis...!? Tämä esimerkkinä ja selvennyksenä siitä, miten feminismin nimissä voidaan nykyään tehdä mitä tahansa.
