Otto Gabrielsson, Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle

Olen yllättynyt siitä, miten todella tasokas Otto Gabrielssonin kirja on. 
Suhtaudun joidenkin huonojen lukukokemusten vuoksi hienoisella epäluulolla ja pelolla ns tunnustus- tai paljastuskirjallisuuteen, mutta Rikkaruoho vakuutti minut monella tavalla. Se on tasokas, erittäin hyvällä kielellä kirjoitettu pohdiskelu vaikeasta ihmissuhteesta ja siitä irti pyristelystä. Kirjassa on myös erilaisia esseen alkuja, joista kirjoittajan on hyvä tulevaisuudessa jatkaa, jos siltä tuntuu. 

Olen iloinen, että tämä kirja on juuri tällainen: kirjeen muotoinen, palavasti kirjoitettu torjutun rakkauden kuvaus. Tällaisena siinä on paloa, jota kirjeen vastaanottajan, kyynisen isän, yhdessäkään kirjassa ei ole ollut. 
Gabrielssonin kirjan vahvuus on se, että se on niin tosi.

Isä Jörn Donner, jolle kirjeenmuotoinen teksti on osoitettu, on usein kirjoittanut kirjoja pakonomaisesti, kun ei ole kirjoittamattakaan osannut olla, ja julkaisykynnyshän on hänelle ollut matala. Kirjojen määrä voittaa mielestäni JD:n kohdalla niiden laadun. Viimeisen yhdessä Rafael-pojan kanssa kirjoitetun kirjan kohdalla ihmettelin, miksi kustantaja edes julkaisi sen. Vanha kirjailija saattaa menettää arvostelukykynsä oman tekstinsä suhteen, mutta eihän kustantamon olisi pakko julkaista tekstiä, josta näkyy, että se on kirjoitettu laimeasti tylsien päivien täytteenä. Ja olihan siinä Rafaelillakin vastuunsa. Haluttiinko siinä hyötyä JD:n maineella?

Otto Gabrielsson syntyi ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lisbet Gabrielssonin ja suomalaisen kulttuurihenkilön Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa töissä ja naimisissa Tukholmassa. Samana vuonna JD sai lapsen myös suomalaisen Meri Vennamon kanssa. Hän on kuvannut näitä kahta keskimmäistä lastaan erehdyksiksi ja valitettaviksi sattumiksi. Pojistaan puhuessaan hän on aina tarkoittanut vain kahta viimeistä poikaa, vaikka hänellä on heidän ja hylätyn Oton lisäksi myös kaksi muuta "sattumalta tuotettua" poikaa nuoruuden avioliitostaan. 
Haastattelussa JD on sanonut myös suunnitelluista pojistaan, että hän ei tapaa heitä, jos heidän seurassaan on tylsää.   

Toteat Mammutin ruotsinkielisen laitoksen takakannessa selvinneesi hengissä. Vertaat itseäsi muinaiseläimeen, joka on taistellut yksin tiensä toiseen aikakauteen. Ikävä kyllä et ole ainoa, jonka näkemysten ja käyttäytymismallien olisi suonut jäävän historiaan ajat sitten. On lukemattomia ihmisiä, jotka edelleen hylkäävät lapsensa päästäkseen loistamaan estradeilla, taidenäyttelyiden avajaisissa ja julkistamistilaisuuksissa kädessään lasillinen ilmaista, hapokasta valkoviiniä. Ei ole vain surullista, vaan myös todella kiusallista, että täällä edelleen talsii sellaisia muinaiseläimiä.  

Otto Gabrielsson on kymmenvuotiaasta asti, jolloin vasta sai tietää isänsä nimen, yrittänyt pitää yhteyttä häneen ja päässyt tapaamaankin isäänsä lapsuusvuosina kerran vuodessa kesähuvilalla ja myöhemmin audienssiluonteisesti ohimennen jossain hotelleissa, aina omasta aloitteestaan. Nyt hän odottaa innolla kulttuuripappansa elämäkertaa. Se, mitä isä on kirjoittanut lapsistaan on murskata hänet. Kirjassa, jonka Otto nimeää uudelleen "Papputti - kertomus kulttuuripapasta", hän saa selväsanaisen vastauksen siihen, mitä hän on ollut isälleen. Tähän asti hän oli voinut sentään odottaa ja kuvitella, että jonain päivänä isä kiinnostuu hänestä ja jopa tukee häntä, henkisesti tai edes aineellisesti. 
JD:hän oli mennyt röyhkeydessä niin pitkälle, että oli vastineeksi isyytensä myöntämisestä pyytänyt Oton äidiltä allekirjoituksen laatimaansa paperiin, jossa kieltäytyi elatusmaksuista.

Onko arvokasta käytöstä, ettei halua tukea lapsensa kasvua edes taloudellisesti? Kaikilla eläimillä kuluu resursseja jälkeläisten ruokkimiseen. Modernissa yhteiskunnassa tarvitaan rahaa, jota vaihdetaan ruokaan, lämpöön ja kattoon pään päällä. 

Häpäisy, mikä on mustana valkoisella Mammutissa on käännekohta, joka saa Otto Gabrielssonin aloittamaan eron rakentamisen isäänsä. Tätä prosessia vauhdittaa isän käyttäytyminen "toisen erehdyksen" Susanna-tyttären hautajaisten yhteydessä. JD antaa lehdille lausuntoja, joissa kuvailee Susannaa halveksivasti alkoholistiksi ja luuseriksi, ja kun Otto tulee sisarensa hautajaisiin, "papputti", joka niihin ei osallistu,  epäilee, että reissun oikea syy Otolla on päästä häntä tapaamaan ( ! ). Miksi osallistua "typeriin hautajaisiin".  

Suomessa JD:tä on monesti kehuttu rehellisyydestä ja röyhkeästä provosoijan roolista, tosin aivan hänen viimeisinä vuosinaan kritiikkiäkin alkoi näkyä. Nykyään provosointi ja oman omituisuuden paljastelu ei ole enää niin ainutlaatuista, koska sitä on kaikkialla. 
Gabrielsson näkee isänsä pahantuulisuuden, tunteettomuuuden, ynseyden ja pelleilyn median kanssa murrosikäisen uhitteluna. Hän tarkastelee haastattelua, jossa JD käyttäytyy toimittajaa kohtaan välinpitämättömän halveksivasti ja antaa kuvaajalle vaikutelman, että tälle on suuri kunnia saada kuvata halutonta ja ylimielistä suuruutta, jonka nimi on "J". 
Gabrielsson hymyilee, kun huomaa, että mammutti-isä onkin teinipoika, hyvissä puitteissa elävä suomenruotsalainen pikkukovis, joka ei tottele auktoriteetteja, polttaa ketjussa ja rehvastelee ympäriinsä sosiaalisella vastuuttomuudellaan. 
En ole koskaan nähnyt aikuisen ihmisen liikkeiden, katseiden ja äänensävyjen uhkuvan niin selvästi murrosikää.   

Gabrielsson on melkein valmis psykologi. Nuoruus ja ammattiin valmistauminen ei ole ollut helppoa. Psykologian tuntemus näkyy kirjassa. Hän pohtii psykologian tehtävää nykyajassa niin mielenkiintoisesti, että toivon hänen kirjoittavan tästä aiheesta lisää. 
Hän kirjoittaa raikkaasti myös luontosuhteestaan, ruotsalaisesta koulusta, digimaailmassa elämisen harmeista ja eliitin olemuksesta, jota kohtaan tuntee syvää halveksuntaa. 

Otto Gabrielsson ei ihmettele isänsä saamia kunniamerkkejä ja palkintoja, koska on nähnyt, että kulttuuripapat myöntävät niitä huolettomasti toisilleen. Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi. 
Ruotsin akatemian kohun ei olisi Gabrielssonin mukaan pitänyt olla niin suuri uutinen, koska kulttuurialan taloudellinen ja moraalinen korruptoituneisuus on näkynyt jo pitkään.  
Ette elä taiteelle vaan taide elää teille. Kirjoittaminen on tapa korjailla ja maalata yhä uudestaan kauan sitten lahonnutta, matojen syömää paneelia, jotta jälleen yksi painomustekerros ylläpitäisi suurta valhettanne. 

Gabrielsson kirjoittaa tavoitteenaan sekä löytää isänsä että päästää irti. Motivaatiota näin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen laatimiseen (lyhyempiäkin hän on kirjoittanut saamatta kunnon vastausta) on lisännyt myös se, että isä vihdoin oivaltaisi itsekin millainen on.
Lopuksi haluan kiertää sinut ja tasoittaa täräyttämällä pallon maaliin. Kuulla, kuinka peli vihelletään päättyneeksi. Kiittää hyvästä mutta kovasta ottelusta ja lähteä sitten eri teille.  

JD ehti kuolla ennen kirjan julkaisua. Hän kuuli kyllä, että siitä tulee hylätyn pojan kirje. Luin erään haastattelun, jossa hän kommentoi, ettei se hylkääminen pidä mitenkään paikkaansa, koska onhan hän tavannut poikaa säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa. Kerran vuodessa!

Toivon että Otto Gabrielsson kokee tämän kirjan myötä pelin vihdoin päättyneeksi. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että isä olisi ehkä arvostanutkin sitä, että lopultakin joku sanoo hänelle totuuden. 

Somessa harhaillessani löysin myös paheksuntaa kirjaa kohtaan. Siitä ei kannata välittää.
Toivon myös, että ihmiset jotka lukematta tätä kirjaa lyttäävät sen kirjoittajan  pahansuovaksi lukisivat kirjan ja tarkistaisivat sen jälkeen mielipiteensä. 

Viimeinen kappale Post mortem on kielen juhlaa. Siinä on ironiaa, koomista huumoria, lämpöä, haikeutta, surua ja maaginen loppukuva tulevaisuuden Ötzinä herätetystä isästä, joka alkaa välittömästi ylösnousemuksensa jälkeen kimpaantuneena kiroilla ja vetää savua keuhkoihinsa. 
   
Kieli on tässä kirjassa kaiken kaikkiaan niin upeaa, että nyt kun päällimmäisin ja kipein asia on käsitelty, niin toivon Gabrielssonin löytävän energiaa kirjoittaa lisää jotain muuta. 

Muissa blogeissa tästä kirjasta:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielssonin-viimeinen-kirje.html
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle/
https://jagfickfeeling.blogspot.com/2020/05/perhesuhteita.html

Marjaneh Bakhtiari, Toista maata

Toista maata (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on murrosikäisiä tyttöjä. Se on myös tarkkanäköinen yhteiskunnallinen kannanotto maahanmuuttajuuteen ja erilaisiin ennakkoluuloihin. Kirja kertoo median vallasta mielipiteiden muokkaajana ja siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia kaikkialla.
Marjaneh Bakhtiari muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa Ruotsiin Iranista. En käytä hänestä nimitystä maahanmuuttajakirjailija, koska hän kyseenalaistaa sanan maahanmuuttaja ja kysyy, milloin se muuttaminen oikein loppuu, milloin saa olla maahan muuttanut.

Bakhtiari ei kerro vain perinteistä tarinaa siitä, miten maahanmuuttajat kärsivät, kun heidät niputetaan keskenään samanlaisiksi ja alempiarvoiksi kuin alueen syntyperäiset asukkaat. Hän kertoo myös, miten heitä alistetaan ja nolataan täysin päinvastaisella tavalla, aiheettomalla hymistelyllä ja kohtelemalla kuin ymmärtämätöntä lasta. 
Hän pysäyttää meidät kokemaan ilmapiirin taksikopilla, jossa farsinkieliset arkkitehdin koulutuksen saaneet ja bussikuskeiksi päätyneet hymähtelevät Åkelle, porukan ainoalle syntyjään ruotsalaiselle tämän selän takana Åken paheksuessa näiden miesten pettymystä ja ikävöidessä ajatustenvaihtoa skooneksi toisten omanlaistensa, autoista kiinnostuneiden jätkien kanssa. 

Eräällä kirjan päähenkilöistä yliopistomies Mehrdadilla on työhuoneensa seinällä teksti "En halua tuntea/ olevani toista ylempi/ enkä toista alempi/ Sillä siinä on ylemmyyden alku". Tämä on kiteytys siitä, mitä Bakhtiari tähdentää kirjassaan. Hän haluaa, että me näemme yksilöt, emme streotypioita.

Kirjan alkukielinen nimi Kan du säga Schibbolet viittaa Raamatun tarinaan, jossa neljäkymmentäkaksituhatta efraimilaista joutuu tapetuksi, koska eivät osaa ääntää sanaa šibbolet (tähkä) oikein.
Kieli on tärkeä asia Bakhtiarin kuvaamien ihmisten elämässä. Mehrdad, joka korostaa kulttuurierojen ohi katsomista ja ihmisten samankaltaisuutta kaikessa olennaisessa, puhuu huolitellumpaa ruotsia kuin syntyjään ruotsalaiset, teini-ikäisillä niin Malmössä kuin Teheranissa on oma kansainvälinen nuorisokielensä ja vanhat pari sanaa ruotsia osaavat maahanmuuttajat kokevat sivullisuutta koko maahanmuuton jälkeisen elämänsä ajan. 
Kirjan koskettavimpia kuvauksia on kuvaus Mehrdadin äidistä, vain farsia puhuvasta Shamsista, joka ei pääse poikansa tv-haastattelun yleisöön, vaan jää istumaan bussipysäkille, jossa pitäisi vaihtaa bussia, käsilaukku ensimmäiseen bussiin unohtuneena pystymättä selittämään kenellekään ahdinkoaan.
Yhteiskunnallisesti aktiivisen Mehrdadin vaimo Noushin on ollut nuoruudesssaan yhtä aktiivinen vallankumouksellinen kuin miehensä, mitä tytärten on vaikea uskoa huonosti ruotsia puhuvasta, valjusta äidistään. 
Kirjailija on sirotellut sinne tänne farsinkielisiä ajatuksia ja dialogia, jotka jätetään kääntämättä. Näin lukijakin saa vähäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä.
Samaistuin kielipuolisten ulkopuolisuuteen kahdesta ajankohtaisesta syystä: 
1) "koronavanhuus" ja 2) digilaitteet, joiden kanssa olen jatkuvasti ymmälläni. 
Mieheni hankki meille uuden modeemin, josta seurasi whatsappin ja tulostuksen uudelleen asentamista ja kaikenlaista harmia. Lisäksi hän kalibroi minun koneeni värejä, mikä ei aivan onnistunut toivotusti: pelkäsin, että koko kone räjähtää, kun näyttö alkoi leiskua kuin revontulet. Olen täysi ummikko näissä asioissa, enkä pärjää omin taidoin, mutta paljon minua taitamattomampiakin on, jopa nuoremmissa. Kun koronaepidemiassa päälle 70-vuotiaat - aivan aiheesta, ja suurkiitos ! - neuvottiin pysymään turvassa kotona, niin siinä sivussa minulle tuli semmoinen imagon päivitys, että voi surku, sivuraiteillahan tässä ollaan, ja miten en sitä ole jo aiemmin ole käsittänyt. Silti tällaiset kokemukset ovat vain häive siitä, mitä sellainen ihminen kokee, jolle portti yhteiskuntaan on kiinni kielen osaamattomuuden vuoksi.  

No, palatakseni takaisin Bakhtiarin kirjaan, listaan sen ansioina tärkeän teeman lisäksi huumorin, kielen ja moniulotteiset henkilöhahmot. 
Erikoiskiitos Leena Peltomaalle, joka on suomentanut kirjan, niin että me  kuulemme hänen suomennoksessaan niin nuorten hiphop-vaikutteisen kielen, Åken skånskan kuin Noushinin virheellisen ruotsinkin. 

Kirjan tärkein juonikuvio on teinien, Parisan ja Baranin matka vanhempien synnyinmaahan Teheraniin. Parisilla missiona on "aitojen" kuvien nappaaminen köyhyydestä, hunnutetuista naisista ja parrakkaista miehistä koulutyötään varten. Pikkusisko Baran pakotetaan mukaan mummia tapaamaan. Serkku Negar, DJ Nigga, tekee kaikkensa, että sisarukset näkisivät vain hänen rajaamansa Teheranin, jossa rikkaat nuorevat ajelevat katumaastureilla alkoholin ja huumeiden höyryisistä bileistä toisiin, "koska eihän Iran nyt mikään Saudi-Arabia ole". 
Kirjassa on muitakin juonikulkuja, joista liikuttavimpana pidän leskeksi jääneen Åken ja hänen iranilaisen anoppinsa yhteiseloa ja ystävyyttä ilman yhteistä puhekieltä. 

Bakhtiarilta on ennen tätä romaania ilmestynyt samanaiheinen romaani Kalla det vad fan du vill vuonna 2005. Se on suomennettu nimellä Mistään kotosin. 
Minusta nuo ruotsinkieliset nimet ovat paljon hauskemmat ja enemmän kirjan tyylin mukaiset kuin suomennoksiin valitut totisemmat nimet. Kun kirjan alussa kiitellään "likkoja ja jätkiä" ja kiitossanat lopetetaan sanoihin "Ja Jan-Erik, ilman sua ei kirjaakaan", niin nimi saisi olla samaa linjaa. Ja katsokaa nyt kanttakin! 

Lueskelin, mitä tästä kirjasta on lehdissä ja blogeissa kirjoitettu kirjan ilmestymisen aikoihin. Joissain kirjoituksissa kirja on saanut sapiskaa liiasta pituudesta. Minusta tähän aiheeseen kyllä sopii pitempi muoto, 604 sivua tuntui sopivalta, ei pitkitetyltä eikä toisteiselta. Bakhtiari haluaa tuoda esiin kaikki mahdolliset mielipiteet, joten henkilöitäkin on paljon. Eri ikäluokissa on erilaista ajattelua ja esimerkiksi Mehrdadin opiskelijoissa on sekä niitä, jotka arvostavat hänen näkemystään että niitä, jotka käyvät kampanjaa hänen erottamisekseen rasismin vuoksi. Esimiehellä aiheuttaa päänvaivaa, voidaanko maahanmuuttaja tuomita rasismista maahanmuuttajia kohtaan, varsinkin kun hän vain korostaa sitä, että heihin pitää suhtautua kuten muihinkin. 
Koen, että  Bakhtiari puhuu Mehrdadin suulla. Hän mainitsee eräässä kohtaa Jonas Hassen Khemirin romaanin Ajatussulttaani (Ett öga rött) ja oman esikoisensa, joista molemmista intoiltiin juuri maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä tilanteessa Bakhtiarin huumori kääntyy ironiaan päin. Kuulen Mehrdadin luennoivan äänen tv-väittelyssä juuri ennen kuin keventävä musiikki taas katkaisee keskustelun: "Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys." 
Tarvitseeko tätä itsestäänselvää asiaa yhä vain tähdentää? -  Tarvitsee! 
Kun Åken iranilainen anoppi pahoittelee, että Åke-rukka on vienyt autonsa arabien korjaamoon eikä ruotsalaiseen, useimmat meistä alkavat tehdä mielessään eräitä yleistäviä johtopäätöksiä tai torjua niitä. Kyseessä on kuitenkin vain nämä tietyt korjaamot, tämä tietty vanharouva ja hänen vähän hupaisakin käsityksensä, jolle voi hymyillä hyväntahtoisesti.  
Armoton Bakhtiari ei päästä meitä helpolla.    

Haluan laittaa tänne loppuun Marjaneh Bakhtiarin kuvan kirjan takaliepeestä. Hän näyttää niin mukavalta, niin helposti lähestyttävältä ja kertakaikkisen kivalta ihmiseltä, mikä näkyy tekstissäkin. 

Bakhtiarilta ei ole suomennettu kuin nämä kaksi romaania. Ehkä elvytän ruotsin kielen taitoani ja luen jatkoksi Födelsedagen, Farväl till dem på land tai Godnattsagor för barn som dricker (ohho!). Kuulostavat houkuttelevilta nämäkin. 

  

Haaste: sukunimesi eka kirjain, jatko-osa, Koo niin kuin Korpela

Päätin jatkaa aakkostehtävää vielä oman ns tyttönimeni alkukirjaimella.
Otsikot on siis vakio ja kaikki vastaukset pitää alkaa k-kirjaimella. 

VAATE: korut, hopeiset
Kellertävälle iholleni hopea on parempi koruväri kuin kulta. Pidän myös helmistä ja muista valkoisista koruista.

JUOMA: kahvi, vahvana
Kahvi voileipineen ja sanomalehdet on hyvä aloitus päivälle. Toinen kahvihetki päivässä on päiväkahvi, usein espressotyyppinen jonkin pikku herkun kera.

PAIKKA: koti, Kreikka
Kreikka oli ensimmäinen Välimeren maa, jonne lähdin aurinkolomalle. Sitten tulivat Turkki ja Espanja. 
Aapisessa, josta otin kuvan edelliseen kirjoitukseeni on runo nimeltä "Kotoinen ja vieras". Siinä asetaan kaikki kotoinen paremmaksi kuin vieras: "Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä; vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voideltahan." Itse arvostan molempia. Kun kotoa lähtee välillä pois, sen näkeee uusin silmin. Sekin pitää paikkansa, mitä luin jostain hiljattain ja nappasin talteen, ote Gustave Flaubertilta:"Matkustaminen tekee vaatimattomaksi, kun näkee, miten pienen tilan kukin meistä maapallolla täyttää." 

RUOKA: kaurapuuro, kermaiset kastikkeet, konvehdit
Kaurapuuroon ei kyllästy ikinä, vähän marjoja joukkoon, nam. Suklaata nautin lähes joka päivä kahvin kanssa tai iltamutusteluna televisiota katsellessa pähkinöiden kera. (Kolesteroli ei ehkä niin tykkää, mutta muistan sitä vain määrissä, en laadussa.)

ELÄIN: karhu, kissaeläimet
Karhun lutuinen kömpelö mesikämmenmäisyys ja leijonan uljuus viehättävät minua.

TYTÖN NIMI: Kreetta, Kirsi, Kukka-Maaria
Jotkut nimet vain kuulostavat kauniimmilta kuin toiset. 

POJAN NIMI: Konsta, Karl-Ove
Konsta on yksi lapsenlapsistani, ja kyllähän te Karl-Oven tiedätte!

AMMATTI: kirjailija
Kiitos kirjailijat, miten minä tulisin toimeen ilman teitä!

KUVAUS HENKILÖSTÄ: kohtelias
Olin niin tyytyväinen, kun Maria Lohela kirjoitti, mihin asioihin hän oli kyllästynyt entisessä puolueessaan: ilkeilyyn ja näsäviisasteluun. Semmoinen nenäkäs keskustelutyyli, jossa ei pysytä toisen esiin ottamassa asiassa, vaan blokataan keskustelu vääntämällä asioita nurinpäin ja sanomalla, että entäs sitten tämä ja nämä ja eikö meidän pitäisi puhua mieluummin tästä ja tuosta, tällaista lyttäämistä on ollut ikävää seurata niin politiikassa kuin somessakin. 
Toinen asia missä kohteliaisuus on tullut mieleeni viime aikoina oli, kun luin Me Naiset -lehdestä ohjeen "Älä sano ehkä, jos oikeasti haluat sanoa ei" ja siihen liittyvän selityksen, että joskus on myös hyvä sanoa kyllä, jos haluaa kokea uusia asioita, mutta ehkättely pitää kerta kaikkiaan lopettaa. Tämä on minusta aivan väärä, itsekäs ja epäkohteliaisuuteen ohjaava käyttäytymisohje. Tottakai me joudumme usein tilanteisiin, joissa pitää kieltäytyä jostain ehdotuksesta juuri sanomalla "ehkä, ehkä joskus myöhemmin, katsotaan nyt..." jne.  Itse olen ollut sekä torjuja että torjuttu juuri tällä tyylillä ja se on toimiva tapa elää yhteisössä.  

JOKA KODISSA: kotihengetär
Yleensä tällä tarkoitetaan naista, ja päätehän on naiseen viittaava. Meillä minä olin alkuun paljolti tätä, mutta miehestä on vuosien mittaan tullut yhä enemmän kotihengetär - pitäisikö sanoa henki, jos ei saa käyttää sukupuolittuneita päätteitä. Meidän kotihenkemme pesee ikkunoita minun kirjoitellessani näitä höpinöitäni ja suunnittelee, miten kohentaisimme kotia. Aplodeja. 
Minun kotihengettären rooliini kuuluu korvapuustien ja kakkujen leipominen. Se on vaatehuollon ohella kotityötä, josta pidän. 
Ai nyt on pakko etsiä juuri tähän kohtaan sopiva kuva. Se on syksyltä 2004, kun meitä pyydettiin mieheni kanssa haastatteluun paikallislehden hauskaan juttusarjaan nimeltä Parisuhdepajatso. 

Alkukuva on Pikku-Marjan eläinkirjasta, jonka runot ovat Laura Latvalan ja kuvat Helga Sjöstedtin. Meillä on kymmenes painos vuodelta 1970. Kirja on julkaistu vuonna 1947 ja on myydyin lastenkirja Suomessa. Runoja on myös sävelletty lauluiksi, joita useat artistit ovat esittäneet. 


Lisäys 20.5. 
Lohelan jälkeen myös Jari Lindström kertoo kyllästymisestään perussuomalaisten käyttäytymiseen juuri ilmestyneessä kirjassaan Syvään veteen. Hän kirjoittaa, miten turhauttavaa oli, kun typeriin puheisiin ja toilailuihin piti puuttua viikoittain ja se pyyhkäisi pois oikeat pitkäänkin valmistellut asiat. Hyvä, että tämä sivusta seurannutta kammoksuttanut tyyli otetaan nyt esiin sisäpiirin kokemuksen kautta. Eihän sellainen politiikka voi menestyä kovin pitkään, mikä perustuu kaiken vastustamiseen ja ihmisten ivaamiseen. 
Hyvyys voittaa aina lopulta! 💛

Haaste: sukunimesi eka kirjain, M niin kuin Mentula

Katselin postausluonnostelujani ja osuin kivaan aakkoshaasteeseen, jonka olen siepannut joskus Ritalta Kieltenopettajan kotiblogista. Tehtävänä on käyttää oman sukunimen ensimmäistä kirjainta ja vastata tiettyjen otsikkosanojen alle sanalla joka nousee mieleen. Minä tietysti intoudun myös selittämään, miksi valitsen juuri nämä sanat. 

VAATE: mekko
Käyttäisin vain mekkoja, jos asuisin lämpimämmässä paikassa. Arvostan naisellisuutta, mutta voi, housut ovat niin käytännölliset pohjoisessa ilmastossa. 
Koen mekko-sanan outona, mutta käytän sitä paremman puutteessa, koska leninki-sanaa ei enää käytetä. Lapsuuden murteessani naisen kokopuku oli nimeltään hame ja vyötäröltä alkava vaate oli puolihame. Käytän siskojeni kanssa jutellessani edelleen näitä sanoja. Mekko kuulostaa korvaani paljolti pikkutyttösanalta, samalta kuin nekku ja nukke. Varmaan tämä sana on alkujaan ollutkin rajatumpi. Aikuisella naisella mekko on minusta hyvä sana marimekolle tai rantamekolle, löyhille vaatteille. Englannin kielessä tällaista vaatetta kutsutaan sanalla 'muumuu', joka on peräisin havaijilaisesta kulttuurista. 

JUOMA: maito
Kylmä maito on joskus ihanaa ohuen ruisvoileivän kanssa, jonka päällä on hyvää juustoa ja suolakurkkua ohuina viipaleina. 

PAIKKA: merenranta
Merenranta on tilaa, avaruutta, onnea. Se on parhaimmillaan lämmin ja yhteisöllinen eteläinen biitsi elo-syyskuussa, mutta tunnelmallinen on myös hurja, kylmä ranta syysmyrskyn aikaan. 

RUOKA: muusi, marjat
Lohturuokaa, hyvää semmoisenaan voinokareen kanssa. Olen vaatimaton ruoan suhteen. Syön usein tähteeksi jäänyttä riisäkin niin että lämmitän sen ja laitan oheen hyvän salaatin, ja pelkkä pasta on ihanaa parmesaanin kanssa.
Marjat maistuu, varsinkin luonnonmarjat.

ELÄIN: makaki
Apinat ovat lähisukulaisiamme ja siksi niin kiinnostavia.

TYTÖN NIMI: Mirjami, Maiju 
Maiju on lempinimeni. Mirjam tai suomalaisittain i-päätteellä Mirjami on minusta naisellinen ja kaunis tytön nimi.

POJAN NIMI: Mikko
Oma poika.

AMMATTI: myyjä
Kun olin opettajan urani alussa stressaantunut ison koulun systeemeissä, niin huokailin, miten upeaa olisi olla kaupan myyjä, jolla ei työ tulisi illalla mukana kotiin. Mies haaveili samasta syytä rakennusmiehen töistä. Hyvä kun jaksoimme odottaa. Myöhemmin huomasimme haaveksimemme töiden haittapuolet. Myyjän töitä olen tehnyt opiskeluajan kesätöissä ja harrastellut myöhemmin kirppispöydän takana torilla. 

KUVAUS HENKILÖSTÄ: miehekäs, mietteliäs
Miehekkyys on minusta miehissä ihanaa. En ala nyt määritellä sitä. Olen usein mietteliäs, jään tuijottamaan 'maa kutsuu maijua' -tyylisesti. Tätä tapahtui työssä ollessa välituntivalvojanakin. Oppilaat pyörähtivät eteeni: "Mitä siä Mentula tollotat?"

JOKA KODISSA: mielipaikka
Minun mielipaikkojani kotona ovat olkkarissa lukutuoli, jossa on pieni keinutuoliominaisuus ja omassa työhuoneessani tässä näin tämän koneen ääressä, joka on seinästä seinään ulottuvalla työtasolla. Työtaso on täynnä  kirjoja ja kaikkea "tarpeellista".


Tätä listaa oli hauska tehdä. Olen jo suunnitellut toisenkin aakkosjutun ensimmäisen (omaa sukua) sukunimeni kirjaimelle.
Suosittelen tehtävää viihteeksi ja leikkisäksi välipalaksi kaikille kirjoittamisesta nauttiville. 
Tämä haastehan kuuluu sarjaan "tutustu bloggariin", joten olkaa hyvä: tällainen mää olen, m-kirjaimella kerrottuna. 


Kuva on Aarni Penttilän kirjoittamasta ja Asmo Alhon kuvittamasta kirjasta Aapiskukko koteja varten, jonka alkuperäinen julkaisuvuosi on 1938. Minulla on 16. painos vuodelta 1978. Kirjassa äestetään hevosen vetämällä äkeellä, pestään saavissa pyykkiä ja istutetaan käsin perunaa. Mennyttä maailmaa. 

Tiina Laitila Kälvemark, H2O

"Minun on pakko kertoa tuosta tytöstä." Kun kirja alkaa näin, niin minulle tulee kiire lukea tuosta tytöstä. 
Tiina Laitila Kälvemark on kirjoittanut vangitsevan kuvauksen naisesta, kolmikymppisestä Hesteristä, jonka sisällä mekastaa kaksi sivupersoonaa häiritsemässä. Arkielämä on vaikeaa, eivätkä parisuhteetkaan onnistu. Hanin on vaikeaa olla uskollinen, Ofelialle ei kukaan kelpaa, eikä Hester uskalla näyttää koko itseään kenellekään.

Miksi Hester ei muista mitään ennen erästä uudenvuoden iltaa parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän, 11-vuotias, oli tälläytynyt liian pieneen mekkoon ja kimmeltäviin sukkahousuihin eikä saanut kuitenkaan lähdetyksi toisten mukana juhliin?  
Hänen sisällään on joku, jota hän ei tunne. Tai pikemminkin: joku, jonka hän on tuntenut, mutta melkein unohtanut. 

Hesterillä on epävakaa lapsuus. Hörhö hieroja-astrologi äiti elää polyamorisissa suhteissa eikä erottele aikuisten ja lasten asioita, ja yhden runokirjan kirjoittanut vastuuntunnoton isä on lähtenyt etsimään itseään Goalle. Väki vaihtuu Aurinkokiventiellä kaiken aikaa ja tyttö sysätään mummolle, kun hänen kanssaan ei jakseta tai viitsitä olla. Hulluttelevalle äidille tyttö on mieluisin villinä Hanibanina, mutta mummon kotona hänen on oltava tiptop kympin tyttö.  

Vesielementti on kirjassa esillä monin eri tavoin. 
Tytölle rakkaaksi käyvä äidin uusi kumppani, puolalainen työmies Jacek Malik on rakentamassa suojavalleja kaupunkia uhkaavaa yhä ylemmäs nousevaa merivettä vastaan. Katastrofiyönä tytön kotona tapahtuu muiden outojen asioiden ohessa iso vesivahinko. 
Tyttö löytää päässään olevaan kohinaan apua vedestä, vaikka toisaalta pelkää sitä. Parasta on sukellus, mutta helpotusta tulee vähemmästäkin, vaikka sormen kastamisesta vesilasiin, jos ei isompaa vettä ole saatavilla.  
H2O on myös kaksi H:ta ja yksi O, Hester, Hani ja Ofelia tai Hani, Hanna P ja Olivia. Hesterin mieltä hallitsee välillä lapsekas, harkitsematon Hani ja välillä kontrollifriikki Olivia. Hanna P on jotain haudattua, sysimustaa. Lapsena Hanna P oli tarpeen vaivuttamaan tytön uneen tai unenkaltaiseen apatiaan. Aikuisena se on väijymässä niinä hetkinä, jolloin Hester masentuu tilanteestaan. 
Itken sitä, mitä en muista tai ymmärrä.
Sitten itken Oliveria. Itken sitä, että rakastan häntä, mutta en pysty seurustelemaan hänen kanssaan.
Itken itseäni. Sitä, että olen monta, mutta niin yksin. 

Jacekin vakava sairastuminen sysää Hesterin penkomaan menneisyyttään. Hän käy kaikkien niiden ihmisten luona, jotka ovat olleet läsnä sinä katastrofiyönä, jolloin se, mitä aiemmin oli tapahtunut lyhyinä välähdyksinä, hallinnan menettäminen "jollekin toiselle", muuttui pysyväksi taisteluksi. 
Läheiset sekä salaavat asioita että myös muistavat ne eri tavoin. Jacek on kuolinvuoteellaan välillä jo muissa maailmoissa ja mummon mieli on häipymässä dementiaan. Sivupersoonilla olisi oikea tieto, mutta he riitelevät siitä, miten paljon Hesterin pitäisi antaa muistaa. Hani olisi valmis hölöttämään kaiken, mutta Ofelia blokkaa hänet kerta toisensa perään.

Uskaltaako Hester Hanna Ofelia sukeltaa syvään veteen?

Laitila Kälvemark rakentaa henkilönsä ihailtavan eläviksi. Näen Maria-äidin ystävineen intianpuuvillamekoissaan ja Jacekin ruutupaidassaan. Jokaisella on oma erottuva kielensä, Jacekilla siihen sekoittuu puolankielsiä sanoja. 
Rakastun lukemiseni edetessä lempeään Jacekiin, joka tuo normaaliutta Hesterin elämään. Ei ihme, että Oliver, jota Hester rakastaisi, jos pystyisi, on paljolti samanlainen mutkaton ja rehti, fyysistä työtä tekevä mies. 
Jacekin vuoteen vierellä Hester viipyy kaikkein pisimpään pohtimassa mielensä omituisuutta. Jacek kyselee, eivätkö nämä tyypit voisi kuitenkin olla vain rooleja, ja Hester tekee parhaansa selittäessään, että niin ne aluksi olivatkin. Nykyään hän on useimmiten itse se joka hallitsee, "on keskellä", mutta toiset ovat silti mukana, niin että hän tuntee heidän läsnäolonsa taustalla ja kuulee sekä näkee heidät kuin kameran välityksellä
Osa niistä on muistuttanut enemmän varjoja kuin varsinaisia persoonia. Monet ovat myös häipyneet vuosien mittaan, tai ainakin liuenneet siinä määrin, ettei niistä kannata puhua. Niin kuin se vihainen ja vihreäpäinen, joka ennen teki kaiken kielletyn ja vaarallisen: sukelsi korkeimmasta hyppytornista ja katkaisi kaulan mummon jeesuspatsaalta. 
Nykyään uskallan suuttua itse. 
En tarvitse sitä enää. 

Tarinan jännite kestää, vaikka järjestelmällinen Ofelia eräässä vaiheessa kertoo kaiken yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen alan jännittää, saako Hester koskaan tietää ja miten hänen käy. 

Pidän siitä, että Laitila Kälvemark ei kuvaa monipersoonahäiriötä liian raflaavasti, mihin olen aiemmin törmännyt ja ärsyyntynyt eräässä dekkaritrilogiassa. Hesterin elämän kuvaus on uskottavaa ja hänen vaikeutensa koskettavaa. 

Tämä tuore tänä vuonna julkaistu romaani on kirjailijan kolmas romaani. Esikoisteos Kadonnut ranta (2012) on novellikirja. Jo siinä oli paljon samaa hienoa tyyliä kuin H2O:ssa. Romaanin Karkulahti (2015) muistan lukeneeni. Veran hahmo on jäänyt vahvana mieleeni. Seitsemäs kevät (2017) siirtyy nyt lukusuunnitelmiini. 

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID, eli monipersoonahäiriö on vakava persoonallisuuden häiriö, jonka taustalla on lähes poikkeuksetta jatkuva ja vakava lapsuudenaikainen trauma. Laitila Kälvemark selittää tämän loppusanoissaan korostaen sitä, että hänen romaaninsa ei ole autenttinen, lääketieteellinen tapauskuvaus, vaan monipersoonahäiriöstä inspiraationsa saanut fiktiivinen teos. 

Usein trauman aiheuttaja on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta on muunkinlaista lapsen minuuteen puuttumista niin että se joutuu uhatuksi ja kuolemanvaaraan. Silloin mieli löytää avun sivupersoonista, jotka ottavat vastaan väkivallan blokaten pääpersoonan. Tästä armahtavasta blokkaamisesta seuraa aukkoja muistiin. On vielä sanottava, että kaikki muistiaukot eivät johdu tästä. On mm. isoja menetyksiä, joissa muistamattomuus auttaa lapsen mieltä kestämään tapahtuneen. 
Tätä romaania lukiessa jouduin vihan valtaan ymmärtämättömiä aikuisia kohtaan. Eiköhän tärkein asia lapsen kasvatuksessa ole antaa hänelle suojaa. Miten sellainen ihminen voi kuvitella olevansa hyvä kasvattaja, joka ei täytä edes tätä ensisijaista tehtävää.
  
Helsingin Sanomien arvostelussa 25.4. Vesa Rantamo kirjoittaa:
"Laitila Kälvemark on ajatusleikeistä kiinnostunut kirjailija, tavalla joka tuo mieleen nobelisti J. M. Coetzeen. Tärkeintä hänen kirjoissaan ei ole historiallinen tarkkuus tai tunnistettavat tapahtumapaikat, vaan yksilöllinen tapa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin – yhtä hyvin sisäisiin, identiteettiä koskeviin, kuin omaa aikaamme määrittäviin ongelmiin."
Ei siis ihme, että uppouduin tähän romaaniin, onhan Coetzee mielikirjailijoitani. 

Äitienpäivän kirjat: Sirpa Kyyrönen, Tiina Laitila Kälvemark ja Kirsi Kunnas

Sain äitienpäivälahjaksi kaksi kirjaa, Sirpa Kyyrösen runokokoelman Nimesi on Marjatta ja Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin H2O. 

Se tunne, kun vasta punnitsee uutta kirjaa kädessään, kääntelee, lukee takakannen tekstin, katsoo alun ja miten kirja on koottu... koko ihanuus vasta edessä. Ihastunko, uppoudunko, rakastunko ja luen uudelleen, vai koenko laimeaksi, siirrän sivuun?  

Nimeni on Marjatta, kyllä kiitos! Lapsena en pitänyt nimestäni. Minusta se oli vanhanaikainen, en tuntenut ketään Marjattaa. Sisarillani oli yleisemmät nimet. Luokkakaverini nimi Kirsi-Marja oli minusta huippunimi teinitytölle. Vasta aikuisena ymmärsin, miten hienon nimen olin saanut, suoraan suomalaisesta mytologiasta, joka on myös ihmiskunnan yhteistä, kansainvälistä mytologiaa. Lähes kaikki myytithän ovat yhteisiä, niin on neitseestä syntyminenkin, eri versioin eri puolilla maailmaa. 
Kalevalan loppurunoissa kerrotaan, miten 'Marjatta, korea kuopus,' meni marjaan, söi suuhunsa puolukan, tuli raskaaksi ja synnytti uuden Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan. 
Eino Leino on Kalevalan innoittamana kirjoittanut kauniin runon Marjatan laulu ja toisen, jonka nimi on Marjatan tähdet. 
Kyyrösen runokirja näyttäisi jatkavan tämän myytin sanoittamista. Takakannen tekstissä sanotaan: "Palkitun runoilijan neljäs kokoelma kirjoittaa uusiksi halun ja lisääntymisen mytologiaa." 
Kansi on äärettömän kaunis, juhlava jalokiviväreineen. Sen on suunnitellut Tiina Palokoski. Minun on vaikea saada sitä loistoa valokuvaan. 
Tämä kirja on kuin arvokas koru. 
Käyn uteliaana lukemaan.

"Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän."
Takakanteen on lainattu se, mikä on ehkä olennaisinta romaanissa H2O. Miten vesi liittyy sivupersooniin, onko se ehkä keino hallita niitä? Tämä selviää, kun pääsen lukemisessani eteenpäin. Olen jo aloittanut ja tiedän, että tämä on romaani, johon uppoan. 
Tässäkin kirjassa on kaunis kansi, unenomainen. Päällyksen kuva on Elina Mannisen ja suunnittelu Martti Ruokosen. 
Molemmissa kirjoissa on vaikea löytää kansien tekijöitä, kuten yleensäkin. Nyt kun kirjoja luetaan myös pelkkinä teksteinä ja kuunnellaan, niin oikeissa paperikirjoissa ulkonäkö korostuu entisestään ja kuvataiteilijan nimi saisi näkyä isommin. 

Kirsi Kunnaksen klassikko Tiitiäisen satupuu on kirja, jota on luettu lapsille vuosikymmenten ajan. Olen lukenut runoja tästä kirjasta videolle iltasaduksi pikkuiselle lapsenlapselle karanteeniajan korvikkeena, mutta oikea lukeminen tapahtuu tietenkin sylissä. Omat mielirunoni ovat unirunot Aa aa lapsoseni ja Tiitiäisen tuutulaulu. Kun luen näitä suggeroivalla äänellä niin lapsen silmät alkavat painua ja meinaan itsekin nukahtaa. 

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen, 
keinu kuusen kainalossa, 
tuutu tuulen kartanossa, 
        sammuta siniset tähdet.

Tämän vuoden Kirsi Kunnas runopalkinnon ovat saaneet lounaissuomalaisella murteella runoja kirjoittava Heli Laaksonen ja pohjoissaameksi kirjoittava Niillas Holmberg. Syrämellise onnittelu! Ollu lihku! (En ole kyllä varma, ovatko nämä toivotukset oikein, mutta yritin.) 

Mitä onni on, lastenkirjan äärellä pohdiskeltua

Camilla Mickwitz julkaisi lastenkirjasarjansa Jasonista ja toisen sarjan Emiliasta Ylelle tekemiensä animaatioiden jälkeen. Jasonit on meillä luettu aivan repaleiksi, mutta Emilia-kirjoista on vielä toisellekin sukupolvelle. Mickwitz on maalannut Emilia-kirjojen kuvat vesiväreillä. Pidän niiden heleistä väreistä ja selkeydestä.
Molemmissa sarjoissa näkyy aikakausi 70-luvun puoliväli - 80-luvun alku sekä värikylläisyydessä että aiheissa, joissa on arkea, yksinhuoltajaperheitä ja usein jotain opettavaista. 

Lapsenlapsi, meidän pienin, on kiintynyt kirjaan Emilia ja onni. Emilia ja isä Oskari kertovat toisilleen satua vuorotellen. Sadussa on tyttö nimeltä Emilia, joka asuu koiransa Oskarin, lehmän, lampaan ja muutaman kanan kanssa maalaistalossa. Näköalakiveltään he näkevät ystävien talot ja niiden kautta kiemurtelevan tien, joka johtaa kauas tuntemattomaan.  

Eräänä päivänä Emila ja Oskari näkevät taivaalla houkuttelevia, säkenöiviä valoja, ja kun Oskari päättelee, että noin hienolta näyttävän täytyy olla se, mitä sanotaan onneksi, niin kaverukset lähtevät tavoittelemaan onnea potkulaudalla. Ohitetuksi tulevat sekä satujen lukemista tarjoava Atte, sämpylöitä leipova Selma, marjapensaidensa keskeltä huuteleva Olli että savihahmojen muovailuun kutsuva Satu. Kun onni sitten osoittautuu uutta limsaa mainostavaksi kioskiksi, jossa joku ihminen heiluttelee maistiaispulloja ja huutaa ... tämä on hyvääkin parempaa, hyvääkin parempaa, niin Emilia päättelee, että jos tuo on onni, niin kaikkea mikä tuntuu hyvältä voidaan kutsua onneksi. Sitten tuleekin kiire tekemään kaikkea sitä, minkä ohi tuli potkituksi pysähtymättä, mutta voi, liian myöhäistä: savi on kuivunut, on menty nukkumaan jne. Kotona Oskari ja Emilia ilahtuvat eläintensä näkemisestä ja nämä ilahtuvat heistä. He kiipeävät kivelleen, kääntävät selkänsä mainosvaloille ja katsovat sen sijaan tähtiä.  

Minua aikuisena tarinan tendenssimäisyys huvittaa ja ärsyttää, mutta ei lasta. Onni on matka ei määränpää ja ihmiset sekä puuhastelut ovat tärkeämpiä kuin mainosten houkutukset, nämä kliseiset jutut. Lapsen mielestä tarinassa on monta hyvääkin parempaa, myös kioski on ihana. 
Parivuotiaana tämä pieni tytöntyllerö, jolle kirjaa nykyään luen (äitienpäivänäkin luin parvekkeella nautiskellen) mietti tuota selitystä onnesta 'kaikkea mikä tuntuu hyvältä' ja totesi: "Miä olen se onni." Niinpä! Hän oli, ja on vieläkin, ihanassa itsekeskeisessä iässä.

Mitä onni on? Olen yhä enemmän sitä mieltä, että siihen kuuluvat erittäin tärkeänä osana toiset ihmiset. Haluaisin juuri nyt kulkea kadulla iloisessa ihmisjoukossa ympärilläni puheensorinaa ja erilaisuutta tai istua elokuvateatterissa yhdessä toisten elokuvaharrastajien kanssa. Olen kyllästynyt patikoimaan autioilla poluilla ja katsomaan elokuvia televisiosta. 

Rikoin äitienpäivänä kahtakin riskiryhmään kuuluvalle yli seitsenkymppiselle suositeltua korona-ajan ohjetta: tapasin lapsenlasta sisätiloissa ja vieläpä halasin. Saahan näitä ohjeita tietysti tulkita ja käyttää järkeään. Kyseinen lapsi vanhempineen on ollut yhtälailla karanteeninomaisissa olosuhteissa kuin itsekin. Vielä ehdin tämän ennen kuin vanhemmat siirtyvät etätöistä työpaikalle ja lapsi menee kaipaamaansa päiväkotiin. Silti on jotenkin syyllinen olo. 
Tiedän myös, miten minulla ei ole syytä marista, koska helppoahan minulla on ollut verrattuna niihin jotka ovat tehneet etätöitä kotona lapsen kiipeillessä hartioilla kesken palaverin tai useamman lapsen huutaessa apua läksyihinsä omien koneittensa ääressä, eikä heilläkään ole ollut työpäivän päätteeksi yhtään enempää kodin ulkopuolisia virkistymismahdollisuuksia, paitsi luonto. 
Ihailen kaikkia, jotka jaksavat jatkaa eristäytymistä ilman alakuloa. Itse olen tässä hieman vajavainen, mutta sitkeä. 
Meidän kirjastokaan ei ole vielä harmikseni auennut. Pääkirjastoon on annettu aikoja, jolloin saa hakea varauksiaan, mutta minä olen varannut kirjani omaan sivukirjastoon, jonka pitäisi aueta myöhemmin toukokuussa. Se on sitten ilon päivä. 

Amélie Nothomb, The Character of Rain

Tutustuminen uuteen mielikirjailijaani Amélie Nothombiin jatkuu erikoisella kolmivuotiaan lapsen elämäkerralla -  kyllä, KOLMIvuotiaan. Kirja sisältää omaelämäkerrallista ainesta. Pidän Nothombin tavasta kirjoittaa oman elämänsä kokemuksista hienostuneesti, yhtä aikaa vakavasti ja koomisesti, esseehen kääntyen ja ilman liiallista tunnustuksellisuuden makua.

Japanissa, jossa tämä belgialaisten vanhempien lapsi syntyy ja elää elämänsä ensimmäiset vuodet, on uskottu, että kolmivuotiaaksi asti lapset ovat jumalia. Tämä uskomus on saanut Nothombin tarttumaan rohkeasti vaikeaan tehtävään, lapsijumalan, 'okosama', ja hänen jalustaltaan putoamisensa kuvaamiseen.

IN THE BEGINNING was nothing, and this nothing had neither form nor substance. - It was nothing other than what it was. And God knew that it was good.

Kuvattu lapsi on aluksi se, elävä mihinkään reagoimaton "putki", josta vanhemmat käyttävät nimeä Kasvi. Hän on kooman kaltaisessa tilassa, ei liiku, ei ääntele, mutta syö ja kasvaa. Putken ainoat tehtävät ovat ravinnon vastaan ottaminen, ruuansulatus ja ulostaminen. Eräässä vaiheessa vanhemmat kokeilevat jopa lopettaa ruokinnan saadakseen kasvin reagoimaan. Turhaan.
Vanhemmista on ensi alkuun vain mukavaa, kun heillä on kahden vilkkaan lapsen ohella pieni nukke, josta ei ole enempää vaivaa kuin kultakalasta. Naapuritkin ihailevat "kilttiä" vauvaa. Mutta kun lapsi täyttää vuoden eikä kehity, aletaan huolestua. Välillä vanhemmat toivovat, että heillä olisi huutajan tilalla kasvi. Sama toukkamainen veltto olotila jatkuu kaksivuotiaaksi, jolloin lapsi yhtenä aamuna nousee istumaan ja aloittaa hirveän huudon. Perhe riemastuu, isä soittaa äidilleen Brysseliin, että Kasvi on herännyt eikä olekaan kasvi ja pyytää katsomaan ihmettä. 
Aikaa kuluu, ennen kuin mummi pääsee paikalle. Hän lähestyy pikku raivotarta belgialaisen valkosuklaapötkön kanssa. Lapsi ymmärtää hänen puheestaan sanat 'valkoinen' ja 'syötävää' ja maistaa. Kun porkkanapyreetä ravinnokseen nieleskellyt lapsi saa kielelleen suklaan, hän herää. Näin uinumisvaihe päättyy ja lapsesta tulee tiedostava olento. 

It is I. I'm talking. I'm not an "it". I'm a "me"! You can no longer say "it" when you talk about yourself. You have to say "me".

Pleasure is a wonderful thing, for it has taught me that I am me. Me: where pleasure is. Pleasure is me. Wherever there is pleasure there is me. No pleasure without me. No me without pleasure! 

Mielihyvä on lopulta se, mikä saa lapsen kokemaan, että hänen kannattaa siirtyä putkesta ihmiseksi ja tavoitella lisää kaikkea sellaista mikä tuntuu hyvältä.
Yksi kaikissa lukemissani Nothombin kirjoissa toistuva teema on nautinto elämää ylläpitävänä voimana. Ruoka ja nälkä ovat metaforia kaikelle, mikä saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta, kuten kulttuuri. 
Nothomb antaa huutia niukistelijoille ja selittää, miten juuri mielihyvä tekee meistä nöyriä ja kieltäytyminen elämän nautinnoista typistää ja tyhmistää. 

There has always been a large group of imbeciles opposing sensuality to intelligence. They inhabit a vicious circle: they deny themselves any extravagance to exalt their intellect, and the result is they diminish their intellect. They grow more and more dull, which leads them to become more and more convinced they are brilliant. There is no greater purpose for stupidity than to believe itself brilliant. 

Seuraavan puoli vuotta tyttö Amélie elää hoitajansa, Nishio-sanin, palvomana valtakuntanaan perheen pieni puutarha. Kasvit tottelevat ja kumartavat häntä. Sanoja tulee ulos, kun pikku jumala on saanut päätetyksi missä järjestyksessä hän niitä sanoo, itselleen hän on puhunut jo pitkään. Hän aloittaa puhumalla hoitajalleen lasten ja naisten käyttämää suloista japanin kielen muotoa, mutta perhettään miellyttääkseen alkaa puhua myös ranskaa, joka hänelle on yhtä ja samaa kieltä. Ei hän tiedä, että on olemassa eri kieliä. 
Odotusten mukaisesti lapsi, jota vanhemmat nyt ovat alkaneet kutsua tämän omalla nimellä, valitsee ensimmäiseksi sanakseen 'mama' ja heti perään 'papa', mutta sitten menee pitkään ennen seuraavaa sanaa, joka on 'imuri'. 

Kohtaaminen imurin kanssa osoittaa  Nothombin kyvyn kokea ympäristö lapsen aistein. Hän näkee pitkäkaulaisen eläimen, jonka hännän äiti kiinnittää seinään ja joka sitten alkaa äännellä ja tempoa äidin kättä ja mikä ihmeellisintä niellä matosta kaikkea pientä. Lapsi seuraa imuria nelinkontin, painaa poskensa mattoon ja tuntee itsensä niin paljon imuriksi, että tekee siitä veljensä.  

Ensimmäisten sanojen joukossa ovat myös sanat 'kuolema' ja 'meri', joilla on iso merkitys elämäkerrassa. Yksi tytön nimen kirjainmerkeistä tarkoittaa merta. Hän on hukkua kahdesti, ja toinen onnettomuuksista on itsemurhayritys. Lapsen sanavarastossa ei tietenkään ole sanaa itsemurha, mutta tarkoitus on selvä. Putkielämä alkaa vetää uudelleen puoleensa sen jälkeen kun lapsi on kauhukseen ymmärtänyt, että hyvät asiat voivat kadota.                                               
Englanninkielinen kirjan nimi The Character of Rain (sateen kirjainmerkki/luonne) viittaa vesielementtiin, jota kirjassa on monessa muodossa. Alkuperäinen ranskalainen nimi Métaphysique des tubes (putkien metafysiikka) kuulostaa vaikealta markkinointimielessä, mutta ranskankielisellä alueella Nothombin nimi on niin tunnettu, että nimellä ei niin ole väliä. Putki on mukana kaiken aikaa alun katatonisen tilan jälkeenkin, uhkana ja vaarana. Karppilammikon karppien kidat näyttävät putken, joka imaisee mukaansa, ja isäkin putoaa rankkasateen pehmittämällä kadulla viemäriin.

Vaaran läheisyys on eräs lapsuuteen kuuluva asia. Se on myös yksi niitä asioita, minkä myöhemmin unohtaa. Kolmivuotiaan elämäkerta kertoo, miten lapsi yrittää muodostaa absurdiin elämäänsä lainalaisuuksia, mitä kauhuja hän kokee, miten paljon hän ymmärtää väärin ja miten paljon häntä ymmärretään väärin.

Kun lapsi himoitsee pehmoelefanttia ja melkein jo tuntee käsissään sen sileän sametti-ihon, hän saakin syntymäpäivälahjakseen jotain vanhempien mielestä hänelle paljon parempaa, eläviä karppeja kalalammikkoon ja tehtävän ruokkia niitä. Lahja saa lapsen teeskentelemään innostusta vaikka ruokintahetki on hänestä kammottavinta ikinä. Vanhempien mielestä perheessä on selvä tuleva meribiologi, "kaikkihan" sen näkevät. 
Vanhempien ei kannata päätellä varhaislapsuuden mielenkiinnoista mitään tulevaisuuden varalle, koska lapsen elämä silloin on vielä egosentristä hetkessä elämisen jumalallista aikaa, jossa kaikki on hänelle mahdollista ja jonka jälkeistä aikaa hän ei pysty kuvittelemaan. Elämäkerta päättyykin lauseeseen: AFTER THAT, nothing more happened. 

Toinen asia, mikä vanhempien on hyvä tietää ja mikä myös Nothombin  lapsuuden muistoissa tulee esiin, on se, että lapset osaavat kaikenlaista ennen kuin he tuovat kykynsä esiin. He puhuvat päänsä sisällä, vaikka eivät sanoisi ääneen mitään. He saattavat myös lukea, kun vanhempi vielä luulee, että kyseessä on kuvien katselu. Nothombin kolmivuotias päättelee, että koska hän on oppinut siihen asti kaiken itse, kävelemään ja puhumaan, niin samalla tavalla hän oppii lukemaankin.  

Tässä kirjassa, kuten Nothombin muissakin Japaniin (ja myös Kiinaan) sijoittuvissa kirjoissa on paljon asiaa paikallisen kulttuurin piirteistä. Kaksi hoitajaa edustavat erilaisia ihmistyyppejä suhteessa ulkomaalaisiin, diplomaatti-isä harrastaa Noh-laulua, saaden nimen The Singer of Noh with Blue Eyes ja japanilaisessa puutarhassa on jotain niin maagista, että se on kiinnittynyt kirjoittajan mieleen täydellisyyden metaforana, jolle ei ole  vertaista.

When God required a place to symbolize earthly delights, He didn't choose a desert island, or a beach with fine sand, or a field with ripened wheat, or a lush hillside; He chose a garden. 
I shared His preference, for there is no better place on earth from which to reign. In my garden fiefdom, plants were my subjects. At my command they would blossom before my eyes. This was the first Spring of my existence and I couldn't yet imagine that this vegetal refulgence would reach a high-point, and then decline. 

PS Kannen suloinen valokuva on Nothombin kotialbumista. Ei ole vaikea kuvitella, mistä hän on saanut idean kuvata okosama-lapsen silmiä jatkuvasti apposen auki olevina ja tuijottavina. 

PPS Ai niin, hyvää äitienpäivää! Äitienpäivä koskee kaikkia, koska meillä kaikilla on/on ollut äiti. Olemme kaikki olleet pieniä okosameja joskus.  

Luettua ja elettyä, vappujen muistelua

Viime aikoina minua on luetuttanut enemmän kuin kirjoituttanut, mutta pistelen nyt tähän jotain, mitä kolmesta lukemastani romaanista on jäänyt mieleeni. Eikö muuten olekin suomen kielessä rikkaat verbimuodot... minua on luetuttanut.

 

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää on kansikuvaansa myöten tyylikäs romaani vaietuista muistoista, rakastumisesta ja siitä, miten pystyä elämään toisen petoksesta tietäen. Rakastuminen on suloista ja saattaa salattuna olla jopa suloisempaa kuin julkisesti toteutettuna, mutta samalla se voi loukata syvästi sitä kenen "omistusoikeutta" loukataan.

Lauri oli sanonut häntä kauniiksi silloin kun hänellä oli sininen pusero päällään. Sininen pusero oli pyykissä. Lauri oli sanonut häntä kauniiksi. Lauri oli sanonut paljon muutakin. - Lintunen, Lauri oli sanonut, kun he olivat suudelleet rautatieaseman pihassa. - Lintunen, Lauri oli sanonut suudelman jälkeen kun heidän suunsa olivat vielä niin lähekkäin, melkein hipoivat toisiaan, että Kerttu oli hengittänyt Laurin henkäisemän lintusen suoraan omiin keuhkoihinsa. Sen ajatteleminen tuntui kuin vatsassa pyrähtelisi peippo. 

Kaikki olisi muuten täydellistä, mutta Laurin vaimo Helmi on tullut miestään vastaan asemalle ja näkee tilanteen.

Ainoa miinus, minkä tälle esikoisromaanille annan on lukujen merkitsemisen sekavuus. Välillä otsikkoina on vaihtelevia vuosilukuja  50-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja näissä kertojana on minämuodossa Helmi, välillä otsikkona on vuosiluvun sijaan sana Kerttu, ja näissä luvuissa kerrotaan hän-muodossa Kertun elämästä ja ajatuksista.  

Kati Hiekkapelto sai rikosromaanistaan Suojattomat Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014.
Päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut rikostutkija Anna Fekete.
Fekete, joka itsekin on maahanmuuttaja on juuri oikea henkilö näkemään monikulttuurisuuden ongelmia ja kollegoidensa maahanmuuttajia kohtaan osoittamaa ennakkoluuloa. Tutkijakaveri Eskon ymmärryksen kasvua on kiinnostavaa seurata. Hänestä kasvaa kerronnan myötä kuin toinen päähenkilö. Myös tutkittavat on kuvattu eläviksi taustoineen ja persoonallisuudenpiirteineen.

Sammy oli saapunut Suomeen samalla tavalla ja samaa reittiä kuin Länsi-Euroopan ahnaisiin suoniin tarkoitettu, hänelle itselleenkin niin tuttu heroiini: sakeaa pakokaasua puskevaan rekka-autoon kätkettynä, halki loputtomiin jatkuvan Venäjän, laittomasti.
Heroiini jatkoi matkaa, Sammy jäi. 
Hän haki turvapaikkaa, asettui vastaanottokeskukseen, yritti unohtaa heroiinin ja onnistuikin siinä jotenkuten, odotti kaksi vuotta, neljä kuukautta ja viikon. Sai käännytyspäätöksen ja painui maan alle. Kadulle. Löysi Subutexin. 

Yllä kirjan napakka alku. Pidän Hiekkapellon selkeästä tyylistä. 

Sofi Oksasen viimeisin romaani Koirapuisto kertoo hedelmällisyysbisneksen nurjista puolista. Tyttöjä houkutellaan makean elämän toivossa pilaamaan terveytensä ja loppuelämänsä. Aikatasoina on nykypäivän Helsinki ja Ukraina itsenäistymisensä alkuvuosina. 

Sairastuneita tyttöjä. Tyttöjä, joiden munasarjat oli poistettu. Tyttöjä, jotka olivat saaneet komplikaatioita, tai joiden kohtu oli puhkaistu vahingossa, Tyttöjä, jotka olivat palanneet lapsettomuusklinikoille, mutta eivät luovuttamaan, vaan asiakkaiksi. Tyttöjä, joiden vointia kukaan ei ollut seurannut sen jälkeen, kun he olivat kadonneet agentuurien katalogeista. 

Tärkeä aihe ja jännittävä juoni. Jäänkylmä ja kova maailma. 
On kaksi asiaa, joista en pidä Oksasen tyylissä: välistä kyllästyttävän yksityiskohtainen ja runsas kerronta ja täydellinen huumorin poissaolo. Elämässähän on synkkienkin asioiden keskellä yleensä aina jotain koomista ja jopa sorretut ihmiset saattavat katsella tilannettaan välillä huumorin avulla, jaksaakseen.  


Nämä kirjat ovat oman lahjakaappini kirjoja, joita on jäänyt yli, kun joululahjat on pakattu. Siellä on kirjoja vielä vaikka kuinka paljon. Katsotaan, jatkanko niillä vai syvennynkö postissa jo matkalla oleviin Amélie Nothombin kirjoihin, joissa mennään lapsuuteen. The Character of Rain kertoo maailmasta 2,5 - 3 -vuotiaan kokemana ja The Book of Proper Names siitä, miten murrosikäinen alkaa hallita omaa elämäänsä.

Vappu oli ja meni. Joskus on ollut vikkaampaakin. 
Ystäväni Kuhmosta lähetti kuvan autiosta torista ja rantaraitista vapunpäivänä. Torilla oli vain yksinäinen Laukunkantajan patsas. Liikutuin ja aloin muistella niitä vuosia, jolloin elämä oli rikkainta. Asuin Kuhmossa 27-vuotiaasta viisikymppiseksi, lapset vanhinta lukuunottamatta syntyivät siellä, ja kun muutimme Kymenlaaksoon, niin nuorin seurasi lukiolaisena mukanamme. Kun 80-luvulla liikuimme Kuhmon kansoitetulla vapputorilla, niin minä huutelin hysteerisenä vilkkaiden poikieni perään, kun pelkäsin heidän eksyvän minulta ja joutuvan mahdollisesti kidnapatuiksi (hoh hoh hoo...) Me osallistuimme monta kertaa vappumarssiinkin, mutta minulle politiikka ei ollut mitenkään tärkeää. Tärkeintä oli perhe. Olen aina kokenut kaikki vuoden kiertoon kuuluvat juhlat lasten juhliksi. En bilettänyt nuorena, olin liian totinen, en siis tunne opiskelijavappua. Vasta lasten mukana vappuun tuli minulle merkitys ja ilo! Kun lapsi saa ilmapallon, hänen silmänsä loistavat ja munkit ja sima ovat parasta herkkua maailmassa.

Kun ilmapallot oli saatu ripustetuksi ikkunoihin, tulin iloiseksi. Teki mieli tehdä kaikkea kotoista, niinpä leivoin korvapuusteja ja kuuntelin samalla Muistojen bulevardia.