Asioita ja asioista

Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume

Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea. 

Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden. 

Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?

Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä. 
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
 
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
  
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
 
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?

Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?

Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.

Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu. 
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li. 

Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.

Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä kahden henkilön kanssa, nuoren naiskirjailijan, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
 
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.

Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
 
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella. 
  
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy  sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä. 

Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija todellakin Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media  uuden lihapalan kaluttavakseen?
 
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!

Vielä muutama ajatus Olli-Pekka Tennilältä: 

Sitoutuu ajattelemaan tietyllä tapaa, 
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.

Niin ideat eivät ole meidän. 
Me olemme ideoiden.

Suodatamme kohinan ja ajattelemme, 

että jäljelle jää se, miten asiat ovat.

 

Lao She, Mr Ma and Son ja vähän lisää lomakuulumisia

 

Lao She syntyi vuonna 1899 köyhään perheeseen Kiinassa. Hän lähti 25-vuotiaana opettamaan kiinaa Lontoon yliopistoon ja palasi sieltä viiden vuoden kuluttua kotimaahansa, jossa jatkoi opettamista ja kirjoittamista arvostettuna kirjailijana kunnes joutui Maon punakaartin vainoamaksi. Kiduttamisen seurauksena Lao She murtui henkisesti ja fyysisesti. Hänen hukkumiskuolemansa vuonna 1966 Pekingissä on selitetty itsemurhaksi, mutta se saattoi olla myös murha. 

Lao She ihaili William Shakespearea ja Charles Dickensiä. Mr Ma and Son on hänen kolmas romaaninsa. Sen hahmoissa näkyy dickensiläisen satiirin vaikutus. Lao She rakentaa koomisia stereotyyppejä, joiden kautta välittyy ihmisten monet ennakkoluulot ja heidän käyttäytymisensä naurettavuus sekä yhteiskunnan säännöt, joiden mukaan heidän on elettävä.
Jotkut kyseenalaistavat vanhaa ja ovat uuden sodanjälkeisen (ensimmäinen maailmansota) aikakauden pioneereja, joille peritty asema ja luokat eivät ole tärkeitä, vaan vapaus valita itse. 

Viisikymppinen herra Ma ja hänen päälle kaksikymppinen poikansa Ma Wei ovat perineet herra Man Lontoossa asuneen veljen antiikkikaupan ja muuttavat tutun lähetyssaarnaajan pappi Elyn avustamana sinne hoitamaan perintökauppaansa. Pappi Ely taivuttelee leskirouva Wedderburnin vuokraamaan tulokkaille yläkertansa. Rouva Wedderburn ja hänen tyttärensä Mary ovat imeneet kaikki käsityksensä aasialaisista maahanmuuttajista B-luokan elokuvista, teatterista ja romaaneista ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Aluksi saastaiset "kinkit" eivät saa käyttää edes kylpyhuonetta, mutta tietenkin samassa talossa asuminen tutustuttaa ihmiset toisiinsa, ihastumistakin tapahtuu. Haasteena on ympäristön suhtautuminen.

Ranskalaiset ovat ainoa kansa joita britit arvostavat. He pitävät kaikkia muita, varsinkin aasialaisia, itseään vähempiarvoisina.
Herra Man mielestä taas hänen kiinalaiset arvonsa ovat eurooppalaisia parempia. Hän pitää itseään jo viisikymppisenä kunnioitusta ansaitsevana vanhuksena, jonka arvolle ei sovi osata kaupankäyntiä tai kulkea kaupungilla katukylteistä reittejä tutkien. Hän saakin kirjan tekijältä luonnehdinnan "London's leading man of leisure", Lontoon laiskin mies.  
Onneksi nuori Ma Wei on oppimishaluisempi ja päätyy hoitamaan liikettä yhdessä brittiläistyneen kauppa-apulaisen Li Tzu-jungin kanssa, joka näkee erot pitempään maassa asuneiden ja vasta saapuneiden maahanmuuttajien välillä ja pohtii, miten Kiinasta saisi valtion, jota kunnioitettaisiin. Kiinan olisi sivistyttävä ja rikastuttava, koska heikkoja valtioita käytetään hyväksi ja vahvoja arvostetaan ja pelätään.   

Nuoremmat näkevät kaupan ryöstönkin hyvänä markkinoinnin kannalta, kaikki näkyvyys on hyväksi, mutta vanhalle herra Malle ryöstö on yhtä kuin täydellinen kasvojen menetys, joka pakottaa myymään liikkeen.

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten vallan tasapaino maailmassa liikkuu.
Sadan vuoden takainen Kiina oli kehitysmaa, jonka pastori Ely näki haaveissaan Englannin siirtomaana. Nykyinen Kiina on suurvalta, joka todellakin osaa kaupankäynnin. Juuri nyt on käynnissä monenlaista muutosta ja ryhmittymistä valtioiden kesken. Afrikka on nousemassa entistä tärkeämpään asemaan, jotkut Afrikan valtiot ovat vaurastuneet nopeasti ja mikä tärkeintä, Afrikassa huoltosuhde on päinvastainen kuin meillä. Pian Afrikassa on koko maailman suurin työväestö.  

Mietin myös ihmissuhteiden vaikeutta.
Herra Malle järjestetty avioliitto olisi helpompi kuin näennäisesti vapaa brittiavioliitto. Hän näkee, että britit hapuilevat omin päin romanttisesti parin etsinnässä, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin yhtä tiukat säännöt kuin toisten järjestämissä liitoissa. Rouva Wedderburnin on pakko myöntää rajoitusten olemassaolo.

Other people! Society! Society's so good at killing love. We English are equal as far as politics is concerned, but in social relations we're split into classes. And we are only free to marry people of our own class. You can't talk about marriage unless you meet somebody of the same station in life, and with the same amount of money. That's the only sort of marriage with any chance of happiness.

Race is even worse than class. 

Rouva Wedderburn mainitsee vielä senkin seikan, että brittimiehelle suodaan kyllä ulkomainen vaimo, mutta ulkomaisen miehen aviomiehekseen ottanutta naista halveksitaan ja hänen miehensä joutuu vihan kohteeksi.
On siis mentävä naimisiin kaltaisensa kanssa, ja etninen tausta on jopa tärkeämpi yhdistäjä ja erottaja kuin yhteiskuntaluokka. 
Kyllä tämä asetelma näkyy jonkin verran tänäkin päivänä, vaikka emme enää puhu naimakaupoista. 
Ei ole pitkä aika siitä, kun kihlauksen purkaminen ilman perusteltua syytä oli rikos.

Lao Shen kirja on hyvin rakennettu ja kiinnostava monen henkilön kehitystarina. 
Kukaan ei jää mustavalkoiseksi vaan saa sävyjä ja kritiikkiä osakseen. Kaikki ovat ennakkoluuloisia. Jos herra Ma on "chink", niin hän taas kutsuu brittejä termillä "foreign devils". 
Henkilöiden ulkonäön ja ominaisuuksien kuvaukset ovat tarkkoja, jopa niin, että ihmisen ruman ulkonäön kuvausta näin raaoin termein voitaisiin paheksua nykyajan fiktiossa (mikä minusta on outo ilmiö - onko ihminen tabu?). 

Ympäristön kuvaukset ovat laveita. Lontoo puistoineen ja rakennuksineen sata vuotta sitten herää eloon Lao Shen kuvauksissa. Kaupungissa on seitsemisen miljoonaa ihmistä, 400 elokuvateatteria ja noin 60 teatteria (aika ennen tv:tä!), lukuisia museoita ja taidegallerioita. 

Kirjaa oli kiinnostava lukea paitsi henkilökuvauksena myös aikakauden kuvauksena. Naiset kilpailevat hatuillaan, jotka erottavat vanhan sukupolven nuoresta, leveälieriset hatut ovat vaihtumassa pillerihattuihin. Harvat autot ovat sellainen kauhistus, että herra Ma ei uskaltaudu sumusäillä ulos talosta. Lontoon savusumu on totta ja hygienia erilaista kuin nykypäivänä.

Ihmisten unelmat ovat aina kiinnostavia. 
Herra Man suurin toive, nyt menetetty, olisi ollut päästä mandariiniksi, etuoikeutetuksi valtion virkamieheksi. Nuorempi Ma haluaisi opiskella taloutta, Li Tzung-ju tulla rikkaaksi ja tehdä hyvää rahoillaan. Rouva Wedderburn haluaisi päästä hyviin naimisiin ja tytär huvitella sydämensä kyllyydestä. Pastorin perheessä toiveet jakautuvat, lapsista toinen edustaa vanhaa ja pysyvää ja toinen uutta tasa-arvon ja muutosten aikaa. 

Kirjan lopussa on osa, jossa selitetään erilaisia tekstissä esiintyviä termejä, poliittisia henkilöitä ja paikkojen nimiä. "Suuren kauneuden ravintola", "Laajenevan hyveen teatteri" ja "Vilpittömyyden tavaratalo" ovat olleet oikeasti olemassa, samoin lehti "Asia magazine". "Kolme kuolematonta" on ruokalaji, joka sisältää kolme toisiaan täydentävää ainesta, joista yksi on aina katkarapu.

Lopuksi herra Man upea miete, puistokävelyn järkeilyn tulos (pitkän kävelyn, koska ei voi kuikuilla rahvaan tavoin opaskylttejä), itselleen ja kaikille, jotka turhaan kaihoavat jotain taakse jäänyttä. 
But the past is past, like it or lump it. 

Kuva: Ume, Fuengirola 27.09.2023

Kuvassa yksi tänä kesänä Fuengirolaan valmistuneista muraaleista, sevillalaisen Fabián Bravon, taiteilijanimeltään Kato maalaama seinä La mágia de los sueños (Unelmien taika). 

Seikkailut jatkuvat täällä. Seuraavaksi laitan varmaan lisää kuvia näistä muraaleista. Minulta on niitä jo vähän kyseltykin.
Homma näyttää menevän niin, että kun on parina päivänä kuljettu katselemassa ihmisiä ja elämää lähiseuduilla, minulla alkaa olla jo kiire päästä rannalle sulattelemaan kokemaani ja antautumaan aaltojen keinuteltavaksi. Aaltojen tasainen huokailu kuuluu tänne vuokra-asuntoommekin ja tuottaa hyvät unet ja monipuolisia unia.
Feriat ovat ihania, useamman päivän kestäviä juhlia. Siellä paikalliset pistävät katutanssiksi, mutta eihän me ujot suomalaiset. 

Kuva: Ume, Torremolinos 28.09.2023

Kulttuurien kohtaamisesta, be my guest!

 

Tässä on kirja, joka näyttää konkreettisin esimerkein, miten todella paljon kulttuurien ja kielten erilaisuus merkitsee.
Kiinalainen Xiaolu Guo opiskeli elokuva-alaa Pekingin yliopistossa ja on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut useita elokuvia sekä kirjoittanut kirjoja kiinaksi ja englanniksi. Vuonna 2002 hän muutti Lontooseen ja alkoi pitää päiväkirjaa, joka on ollut alkuna romaanille A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers.
Kirja on ensimmäinen Guon englanniksi kirjoittama kirja ja se julkaistiin Kiinan jälkeen Englannissa vuonna 2004. 
Xiaolu Guo on asunut useissa Euroopan kaupungeissa ja käynyt opettamassa USA:ssa.

Nuori kiinalainen nainen saapuu Englantiin yrittäjävanhempiensa lähettämänä päämääränään oppia englantia, mikä nostaisi hänen statustaan työmarkkinoilla kotiin palattua. 
Naisen nimi Zhuang Xiao Qiao on mahdoton briteille, joten hänestä tulee pelkkä Z. 
Z kulkee pieni sanakirja ja muistivihko mukanaan ja opettelee kunnianhimoisesti uusia sanoja, mutta joutuu huomaamaan, että niillä on aivan eri sisältö englannin kieltä puhuville kuin kiinalaisille. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa oudoksumiaan sanoja ja ihmettelee aikamuotojen käyttöä. Miten verbiä "love" voi taivuttaa eri aikamuotoihin? Rakastaminenhan on ikuista!
Hänen kielitaitonsa on aluksi todella vähäistä, mutta paranee kaiken aikaa paitsi kielikurssilla niin myös sen ansiosta, että hän löytää rakastetun ja käy hänen kanssaan keskusteluja sanoista ja niiden merkityksestä sekä kulttuurien välisistä eroista.  

I no speaking English.
I fearing future. 

'I want see where you live', I say.
You look in my eyes. 'Be my guest.'
That's how all start. From a misunderstanding.

Kun Z tapaa miehen, hän tajuaa toisella tapaamisella kohteliaisuuden väärin ja muuttaa välittömästi tämän pinttyneen poikamiehen kotiin. "Be my guest" tässä tilanteessa siis merkityksessä "ole hyvä, tule vaan käymään".
Nainen ei ole ikinä ennen ollut rakkaussuhteessa eikä hän tiedä, mitä siihen kuuluu, mutta tulee huomaamaan, että sana "love" kaiken muun ohella on aivan eri sisältöinen mitä hän on odottanut. Vaikka hän oppisi kaikki englannin sanat, hän ei ehkä koskaan ymmärtäisi tätä miestä. 

Lännessä on opittava olemaan yksin ja yksilöllinen, vaikka Z:lle juuri läheisyys, yhteisöllisyys ja samanlaisuus on aina tuonut turvaa. Miksi jopa rakastavaiset haluavat pitää kiinni yksityisyydestään? Eikö yksityisyys, "privacy", juuri tee länsi-ihmisistä yksinäisiä ja johda avioeroihin? 
Kiinan kielessä sama kirjainmerkki tarkoittaa kotia, perhettä ja joskus taloakin, kun taas englannin sana "family" ei tarkoita paikkaa, vaan monenlaista abstraktia asiaa, kuten sukua, sukupuuta ja yhteisöä. 
Kiinan perhe-kirjainmerkissä on ylimpänä katto. Sen katon alla elää laaja perhe isovanhempineen ja sukulaisineen yhdessä jakaen kaiken.

Z ihmettelee kielen kautta asioita, jotka meille länsimaisille ovat muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta ansaitsisivat tulla mietityiksi. 

Kiinan kielessä lause alkaa ajan tai paikan määreellä. Last autumn on the Great Wall we eat barbecue./Viime syksynä Muurilla me grillasimme.
Z selittää, että tämä järjestys on siksi, että kiinalaiselle aika ja paikka ovat isompia kuin pieni ihminen, kun taas englannin kielessä useimmiten ensimmäisenä lauseessa, tärkeimmällä paikalla, on ihminen. We had barbecue on the Great Wall last autumn./Me grillasimme Muurilla viime syksynä. 

I not intellectual either. In the West, in this country, I am barbarian, illiterate peasant girl, a face of third world, and irresponsible foreigner. An alien from another planet. 

Huonosti kieltä puhuvan onnettomuus on aina se, että hänet nähdään tyhmempänä mitä hän on. Länsimaissa ihmisillä on kaiken lisäksi taipumus nähdä kaikkien muiden kulttuurien ihmiset jotenkin vähempiarvoisina. Valitettavasti!

Eräs erottava asia on huumori. Z ei näe hauskoina asioita, joille miesystävän kaverit nauravat ja hänen on todettava kyllästyneenä, että "humour" taitaa olla länsimainen asia. Niin on myös tietty kohteliaisuus. Kiinalaiset puhuvat suorasanaisesti, tavalla joka länsimaisesta ihmisestä on töksähtelevää.
  
Välillä Z tuskastuu ja vuodattaa päiväkirjaansa katkeruuttaan siitä, että hän joutuu näyttäytymään vähäisempänä mitä on. Hänellä on päämääränään intellektuaalin elämä ja menestyminen, kun taas masennukseen taipuvainen miesystävä, kuvanveistäjä, haaveilee elämänsä yksinkertaistamisesta ja muutosta maalle.
Z:n viisumiaika on päättymässä ja mieli myllerryksessä. 

Mitä Z ei ehkä täysin ymmärrä on se, että mies, vaikka onkin häntä parikymmentä vuotta vanhempi, on myös etsimässä identiteettiään. Hän ei tunne olevansa  kotonaan vaikka onkin kotimaassaan, eikä hän ole "kaikki länsimiehet" vaan oma persoonansa. Myös Z näkee stereotypioita. Hänen on vaikea tunnistaa ihmisiä, koska hänelle kaikki länsimaalaiset kasvot näyttävät samalta.

Pidän Guon kirjasta. Se jättää paljon pohtimista. Se on samalla kertaa syvällinen ja hauska. Se tuo myös mieleen omia kasvukipujani ja kommelluksiani kielen kanssa USA:n vuodelta nuorena opiskelijana. 

Z kuulee puhuttavan avokaadosta, kun keskustelukumppani kertoo olevansa asianajaja, "advocate", ja käyttää tätä sanaa siitä lähtien huomaamatta eroa. 
'So what you do?' I ask.
'I am an avocado', he replies.
'Avocado?' I am surprised to hear. Is a fruit also a job?  

Pitääpä kertoa eräs monista omista kielikommelluksistani USA:ssa. Tarvitsin pyyhekumia ja olin katsonut sanakirjasta, että se on "india rubber". Silloin ei itse kerätty tavaroita kaupassa, vaan niitä pyydettiin kauppiaalta (miten kaukaiselta tuollainen aika tuntuukaan... !). Niinpä astelin "drugstoreen" (usalainen myymälä, jossa on kaikenlaista pikkutavaraa, lääkkeitä sekä aamiaiskahvila) ja kajautin: "May I have an india rubber, please!" - Vastaukseksi naurua ja:"Oh, I guess they make them in India, too." - Pyyhekumi on "eraser" ja "rubber" on kondomi. Kyllä myyjä pyyntöni ymmärsi, koska brittienglannissa rubber-sanalla on molemmat merkitykset, kunhan nauroi ulkomaalaiselle, ystävällisesti. 
Oh my gosh, minähän voisin myös kirjoittaa kirjan "Pikku-Maiju maailmalla". 

Z reppureissaa myös Englannin ulkopuolella, yksin, miesystävän pakottamana, ja me pääsemme näkemään Eurooppaa hänen silmillään ja oivaltamaan asioita uusista näkökulmista, mikä onkin tämän kirjan yksi hienoimpia anteja. 

Olin kirjoittamassa, että Guon kirjaa  lienee mahdoton suomentaa kielivertailujen vuoksi, mutta kappas, tarkistin: kirja on suomennettu vuonna 2008 nimellä Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Suomentaja on Ulla Lempinen. Nimessä on tietenkin viittaus Mao Zedongin laatimaan Pieneen punaiseen kirjaan. Kumpikaan teoksista ei ole pieni. 

2 x Nothomb, intohimoisesti

Amélie Nothombin kirjojen kaveriksi valikoitui kahvimuki, jossa on teksti 'Do it with passion or not at all'. Teksti sopii Nothombille, koska hän paneutuu aiheeseen kuin aiheeseen sellaisella vimmalla, jota voi kutsua intohimoksi. 

Loving Sabotage ( Le Sabotage amoureux 2000) kertoo Kiinassa diplomaatteina työskentelevien ulkomaalaisperheiden lasten villistä sodankäynnistä vuosina 1972 - 1975 ja erään tietyn viisivuotiaan belgialaistytön osallisuudesta siihen ja rakastumisesta. Kirja on myös pohdiskelua lapsuudesta, aikuisuudesta ja ystävyydestä. Kiina on tapahtumien taustalla kirjailijan omien sanojen mukaan, kuten musta surma Boccaccion Decameronessa, vähän mainittuna mutta kaikkeen vaikuttavana.
Silmäänpistävin piirre Japanista kommunistiseen Kiinaan muuttaneelle perheelle on katujen autius ja kaikkialla vallitseva rumuus. Valaistus on sairaalavaloa, väritys likaisen harmaata ja ihmiset kaikki samaan asuun pukeutuneita. Äiti itkee, mutta tyttö näkee rumassa hassua hilpeyttä.
Diplomaattialueen lapset leikkivät loputonta sotaa keskenään. Kirjan nimeämätön kertoja pääsee nuorimpana mukaan, koska hänellä on ratsu (polkupyörä) ja taito viilettää sillä salamannopeasti paikasta toiseen. Hänestä tehdään tiedustelija. 

Take a crowd of children of various nationalities, enclose them in a restricted place built of concrete, and then let them loose, without supervision. Anyone who thinks the kids will extend the hand of friendship to each other is an idiot.
(Otetaan ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia lapsia, suljetaan heidät betonista rakennettuun eristettyyn paikkaan ja päästetään valloilleen ilman valvontaa. Vain idiootti kuvittelee lasten ojentavan toisilleen ystävyyden käden.)

Lasten sota on raakaa, jopa vaarallista. Taistelijoita on lukuisista eri maista Kamerunista Chileen. Heillä on upseerinsa,  sairaalansa ja kidutuskammionsa. Viholliseksi valikoituvat sattumanvaraisesti itäsaksalaiset. Kiinnisaadut joutuvat vankeina todella epäinhimilliseen käsittelyyn. Heidät upotetaan salaiseen aseeseen, virtsasaaviin, ja häpäistään lukuisin keinoin. Meno muistuttaa Willam Goldingin Kärpästen herran lasten taantumista villi-ihmisiksi. Vanhemmat, joiden tehtävänä on vähentää kansainvälisiä jännitteitä eivät tiedä lastensa vihaleikeistä. He eivät huomaa edes sitä, että nämä karkaavat yöllä sängyistään, koska sota on pimeässä niin jännittävää. Vanhemmat uskovat, että suljetulla alueella ei voi tapahtua mitään pahaa. 
Kirjailija muistelee vanhempien puuttumattomuutta hyvällä. Hän toteaa, että aikuiset eivät voisi antaa lapsille parempaa lahjaa kuin sen, että jättävät heidät rauhaan. 
Tiedustelija on täydestä sydämestään mukana sodassa. Hän ajattelee, ettei voi enää koskaan saavuttaa mitään niin upeaa. Hän uskoo ehkä ryhtyvänsä aikuisena lääkäriksi, joka valmistautuessaan ottamaan vastaan lääketieteen Nobelia ei tunne mitään ihmeellistä, mutta jaksaa sentään elää, koska olihan hän kerran merkittävässä asemassa maailmansodassa: "During the war I was a pathfinder in Peking."

Nothomb ei katsele lapsia myhäillen alaspäin, hän kertoo heidän pitkistä päivistään vakavasti, lapsuuden sisältä. 
Lasten mielestä vain he ovat oikeita ihmisiä ja vanhemmat heitä varten. Aikuisten puuttuminen näyttää vievän ilon kaikesta ja kaikki mitä nämä tekevät on tylsää. 
I always knew that adulthood didn't count; following puberty, all existence is but epilogue. (Tiesin aina, ettei aikuisuus ole tärkeää, puberteetin jälkeen kaikki on loppunäytöstä)
Päähenkilö, pikku tiedustelija, jakaa ihmiskunnan kolmeen osaan: pikkutytöt, naiset ja mäntit. 
Pikkutytöt ovat täydellisiä kehossaan, sulavia ja pystyviä, heissä ei ole mitään häiritseviä ulokkeita, kuten mänteissä ja naisissa. Naiset tekevät kaikki tärkeät työt, kuten ruuanlaiton, lasten synnyttämisen ja katujen kunnostamisen. Miehet istuvat toimistoissa.

Traaginen rakkaus, jonka tyttö kokee "sotavuosina", on rakastuminen vuotta nuorempaan italialaistyttöön Elenaan. Tyttö on ynseä ja välinpitämätön, tuleva femme fatale, mutta häikäisevän kaunis. Kauneus lumoaa kertojan, niin että hän tekee mitä tahansa saadakseen Elenan huomion ja joutuu lopuksi tilanteeseen, johon kirjan nimi viittaa, itsensä sabotoimiseen ja häpeään. Onneksi diplomaattiperheellä on edessään muutto New Yorkiin. Siellä tytöllä on opitut aseet saada toiset ihastumaan itseensä ja jättää heidät ilman vastarakkautta.  

Onko kirja ns. totta? Jälkisanoissa Amélie Nothomb vakuuttaa, että on, niin hyvin kuin 7-vuotiaan (ja hänen sisarustensa) muistoihin perustuva vain voi olla. Nimet ovat oikeita ja aikuisen Elenan suhtautuminen kirjaan vahvistaa sen tunnetun tosiasian, että totuus sattuu. Kun kirja oli käännetty italiaksi Elena oli ilmestynyt vuosien jälkeen ja ottanut raivoissaan yhteyttä kustantajaan vaatien saada tavata kirjailija. Nothomb kieltäytyi tapaamisesta, koska hän oli kirjassa sanonut kaiken. 

Ote takakannesta

Kannen mainoslause

Belgialainen kirjailija ja kriitikko Luc Santé kehuu kannen mainoslauseessa Nothombin teosta sen hauskuudesta. No, onhan siinä paljon hauskaakin, mutta minä eläydyin kirjassa juuri lapsuuden vakavuuteen. 

                                                    ......

Sitten toinen lukemani Nothombin kirja, jossa ollaan aikuisten elämässä, mutta sabotaasia on siinäkin. Ryhmä Irakissa palvelevia amerikkalaisia sotilaita tukahduttaa kauhuaan ja sabotoi omaa kehoaan ahmimalla itsensä kokoon XXXXL. Yksi heistä kirjoittaa Nothombille... 
  
Life Form -romaanin (Une forme de vie 2010) päähenkilö on nimeltään Amélie Nothomb ja hän on hyvin samankaltainen romaanin kirjoittajan kanssa. Kirjan tyypittely on vaikeaa. Yritän vaikka näin: filosofinen jännityskertomus, jossa paljon esseetä kirjailijan työstä, kirjoittamisesta, yksinäisyydestä, addiktiosta ja traumasta selviämisestä, mausteena aineksia kirjailijan omasta elämästä.

Kuuluisa kirjailija Nothomb käyttää paljon aikaa ihailijapostiin vastaamiseen ja ryhtyy joskus pitkäänkin kirjeenvaihtoon jonkun kiinnostavan lukijansa kanssa. Eräänä päivänä hän lukee amerikkalaisen sotilaan Melvin Mapplen Irakista lähettämän kirjeen ja vastaa siihen. Alun väärinymmärryksen jälkeen Melvin kertoo tarinansa ja avautumisesta seuraa kirjeenvaihtoystävyys, jossa myös kirjailija pohtii ongelmiaan kirjailijana. Käännekohta tapahtuu, kun Nothomb saa tilaisuuden tavata Mapplen. Outo tarina muuttuu vieläkin oudommaksi.

Kannessa on kuva Amélie Nothombista, kuvan on ottanut valokuvaaja Sarah Moon. 

                                                
Nothombin kirjoja on käännetty noin 40 kielelle. Suomeksi on käännetty vain muutama, harmi. Ne olen ehtinyt lukea, muut paitsi Samuraisyleilyn. Nyt ei auta kuin tilata muutama taas lisää englanninkielisenä.  
Olen iloinen, että löysin uuden mielikirjailijan vielä tässä karanteeni-iässä. 

Taivaallinen rauha ja muita peittelyitä

Kuva Helsingin Sanomista 4.6.2019

Eilen Suomessa liehuivat liput puolustusvoimiemme kunniaksi. Sama päivä 4.6. on Kiinassa Tian'anmenin murhenäytelmän vuosipäivä, jota ei siellä saa muistaa saati muistella. Kolmekymmentä vuotta sitten 4. kesäkuuta armeija määrättiin hajottamaan väkivallalla Pekingissä Tian'anmenin aukiolla rauhanomaista mielenosoitusta  harjoittaneet opiskelijat. Mielenilmaus oli kestänyt viikkoja ja osallistujat jo alkaneet poistua, kaikki oli hyvin, kun armeija yllättäen järjesti verilöylyn maan omia nuoria vastaan - paikassa jonka kirjainmerkit tarkoittavat taivaallista rauhaa.

Äskettäin lukemassani Emma Kantasen kirjassa Nimi jolla kutsutaan öisin on pari kuvausta vierailusta tällä aukiolla. Naisystävä, jonka kanssa kertoja käy aukiolla, osoittaa Maon kuvaa ja toteaa ylpeänä:"Kiinan sydän." Ehkä nuorille ei Kiinassa ole kerrottu aivan kaikkea hirmuhallitsijastaan.
Kantanen on hämmästynyt, kun löytää Internet-yhtiö Tencentiltä vuotaneen vaarallisten sanojen mustan listan. Hän odotti näkevänsä sanoja kuten demokratia, vapaa Kiina ja älkää unohtako Tian'anmenia 4. kesäkuuta, mutta ei avioeroon ja elinkauppaan liittyviä sanoja.

Kiinan valtio ei vieläkään myönnä että joukkomurhaa olisi koskaan tapahtunut, joten kesäkuun neljäntenä kaikki tiedotusvälineet olivat kertoneet päivästä, jolloin ei tapahtunut mitään.

Poliittiset eufemismit ovat runollisuudessaan ja moniselitteisyydessään huippuhienoja. Kantanen luettelee:
Triangelipoika, valkoinen uni. Buddha korottaa tuhatta kättään ja joki kuolee nuorena. Lohikäärme, tiikeri ja leopardi yhdessä. Sinisen taivaan ja valkoisen auringon lippu. Olkoon sinut taivaisiin nostettu, lumivuorten leijona. Neljä ja kuusi, kuusi ja neljä. Neljä!

Eihän valehtelu onnistu loputtomiin. Ihmiset ovat nokkelia ja nykyään matkustetaan ja saadaan tietoa lähteistä, joihin poliittisen korrektiuden vartijat eivät yllä. Kiinassa on ryhmä Tian'anmenin äidit  ja massamurhan aikalaiset kertovat asiasta lapsilleen sellaista, mitä ei julkisesti kerrota. On erikoista ajatella, että opettaja joutuu koulussa valehtelemaan asioista, joissa on saattanut olla itse mukana.  

Ajattelin sensuurin naurettavuutta myös katsoessani Elton Johnista kertovan elokuvan Rocketman. Olin lukenut, että jakeluyhtiö on tekijöiltä kysymättä poistanut Venäjällä näytettävästä elokuvasta kaiken miesten välisen romantiikan sekä lopun aidot valokuvat ja tekstit Eltonin ja kumppaninsa onnellisesta 25 vuoden yhteiselämästä ja heidän onnestaan kahden pojan isinä. Eltonin myöhemmästä elämästä oli sen sijaan maininta, että hän oli perustanut aids-järjestön. Eihän Venäjällä hyvänen aika voi näyttää kansalaisille, että homo voi saada onnellisen elämän. Eltonin äidin julma ennuste "you will never be loved, properly" saa kernaasti jäädä totuudeksi. Mutta miten he, valtaapitävät, kuvittelevat, että ihmiset eivät saisi käsiinsä elokuvan sensuroimatonta versiota?
Elokuvasta oli poistettu myös kohtaukset, joissa käytettiin huumeita. Mikä pliisu versio ja millä oikeudella ohjaajan ja koko elokuvatyöryhmän työ sekä elokuvan päähenkilön elämä kuohitaan tällä tavalla!

Onko meillä mitään vastaavaa totuuden muuntelua? Vähemmän, eikä valtion taholta, mutta kyllä sitä on. On ainakin äärioikeiston ns. vaihtoehtomediat ja trollitehtaat, joiden päämääränä on murskata ihmisiä levittämällä heistä väärää tietoa. Erityisen vihan kohteena ovat viime aikoina olleet toimittajat, jotka ovat uskaltaneet tutkia näitä pesäkkeitä. Heitä yritetään pelotella vaikenemaan. Miten voi olla, että erästä Venäjällä vaikuttavaa dosentti B:tä ei saada lopettamaan ihmisten vainoamista ja Suomen vastaista tihutyötään?

Trump sanoo Lontoossa, että mielenosoituksia ei ole, they love me, vaikka kamerat kuvaavat ihmisjoukkoja vastustamassa hänen politiikkaansa. Oh my!

-------

Kävelylenkin jälkeen. 
Pohdiskelin tuolla kävellessä vielä lisää sensuuria ja monia muita aiheita, mm. vapautta. Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on selvitetty, miten paljon ihmiset kokevat hallitsevansa omaa elämäänsä. Suomalaiset ovat tämän kyselytutkimuksen mukaan oman elämänsä herroja 93 pisteen edestä ja ranskalaiset vain 53 pisteen verran. Tiedättekö, minä uskon tämän. Mutta se onkin sitten uuden jutun aihe. 
Lähden tässä ensin kahden päivän minihellelomalle mökkisaareen vapaana kuin taivaan lintu.

Kuvasin lenkilläni tienvarsien kurtturuusuja, meidän aution kylänraittimme kaunistuksia. Pitäkää pintanne kurtturuusut! Ja myös te, lupiinit!

Emma Kantanen, Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (2019) perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa peligraafikkona ja lesbona Kiinassa. 
Kirjassa on kolme eurooppalaisen Kiinassa kokemaa muukalaisuuden tasoa:uusi ympäristö outoine kielineen ja tapoineen, pelifirman työkulttuuri ja lesboelämän lainalaisuudet. 

"Sinä et edes muistanut Hongkongissa omaa nimeäsi", opettaja sanoi kun saavuin yksin luokkana toimivaan kokoushuoneeseen palattuani viimein matkaltani. Sihteeri oli juorunnut ympäriinsä vaikeuksistani. 

Ài Mǎ, Emma, käy kielikurssilla, koska puhelimen automaattikääntäjän avulla kommunikoidessa tulee väärinkäsityksiä, mutta kurssi ei tuota tulosta. Jopa oman nimen kirjainmerkit ovat mahdottomia ja ääntämisessä toonit unohtuvat. 
Pekingiläistä elämää eurooppalaisen silmin katsellessa tulee jatkuvasti esiin sellaista, mikä on erilaista kuin Euroopassa. Naisten ja miesten nimiä ei erotella, puhelinsoittojen sijaan käytetään pikaviestintää chattipalvelun kautta, työssä puurretaan älyttömän pitkiä päiviä ilman lomia, jopa työn ääreen nukahdellen, pornografia on kiellettyä, vaikka tehtaissa tehdään värikkäitä seksileluja vientiin. Paljon tapahtuu piilossa. Salakieli peittää ikävät asiat. Työkaverit kulkevat käsi kädessä, viattomasti, kaikki eroottinen tapahtuu yksityisyydessä. 
Metrojunien ruuhkat, ilmansaasteet ja lapsiaan erityisellä torilla julistein avioliittoon markkinoivat keski-ikäiset naiset ovat meillä lehtiartikkeleista tuttuja ilmiöitä, mutta silminnäkijän kuvaamina ne todella heräävät eloon. 
Nettikahvila Just Kids vaikuttaa harmittomalta paikalta ja viehättää päähenkilöämme, kun hän näkee nuorten pelaavan hänelle tuttuja pelejä, mutta työkaveri kertoo, että juuri nämä ovat sairaita paikkoja, joissa äidit käyvät itkemässä lapsiaan palaamaan kotiin. Kun joku teini oli 36 tunnin pelisession jälkeen saatu lopettamaan, hän oli tehnyt itsemurhan käsi viimeiseen asti toistaen pelin liikettä.   

   Ruuhkaa oli yritetty vähentää samansuuntaisella metrolinjalla, mutta se ei koskaan oikein auttanut. En edes halunnut tietää, oliko tilanne joskus ollut pahempi. Luulen, että vasta Batong Line opetti minulle, miltä ihminen tuntui, enkä tarkoita ihmistä henkilönä. Vaan materiaalina. Yhä seuraavaa ja seuraavaa metroa odottamaan kyllästyneet bisnesmiehet painoivat jaloillaan ihmismassaa tiiviimmäksi, jotta olisivat viimein päässeet vaunuun sisään. 
   Ihmismassan puristus oli ollut mieletön, enkä tiennyt missä aloin ja missä päätyin. Nyrkinkin mentävä rako oli merkittävä ja lapsia kasattiin järjestelmällisesti, jotenkin... päällekkäin. Ruuhkakokemukseni olivat tietenkin jo alusta asti olleet henkilömääriltään ja todennäköisyyksiltään niin raamatullisissa mitoissa, että muistin nähneeni jopa kaksi kiinalaista albiinoa. 
   Mutta en koskaan nähnyt yhtään vammaista, en ketään edes pyörätuolissa.  

Ài Mǎ, nimi, jonka äääntämys kuulostaa samalta kuin Emma, tarkoittaa eri tooneja käyttäen eri asioita, kuninkaallisesta hevosesta kysymykseen 'rakastatko minua'. Hän on piirtänyt Roviolla kuuluisia Angry Birds -hahmoja ennen Kiinaan lähtöään. Pekingissä hän suunnittelee Yueshi-firmassa yhdessä työparinsa Song Jinin kanssa hahmoja Candy Crash -peliin. 
Suomessa ilmapiiri työpaikassa on ollut vapaa ja innostava ja työtilat luovuutta edistäviä, Yueshilla ollaan ahtaassa toimistossa tiukan hierarkisen valvonnan alla. Piratismi on Kiinassa hyve eikä rikos ja toisilta lainataan sumeilematta. 
Naiset työpöydän molemmin puolin kokevat työnsä kuluttavaksi ja turhaksi, mutta Ài Mǎ on se, joka voi lähteä. Työpari, pieni salaperäinen, superälykäs nainen Song Jin, länsinimeltään Penn, jää ahertamaan koneensa ääreen. Naiset ovat kohdanneet toisensa piirtämisen ja omistautumisen kautta. He ovat paahtaneet vastatusten vuoden päivät niin, että vaatteetkin ovat kuluneet toispuoleisesti, lumoutuneet toistensa luonnoslehtiöiden kuvista ja alkaneet tuntea ehkä jotain enemmänkin.  

   Toivoin, ettei Song Jin olisi enää jäänyt toimistolle, kun itse lähdin. Sillä sinä päivänä hän itki, enkä minä osannut tehdä mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään, peitti molemmat sivut kasvoistaan, minun puoleni vähän huonommin. 
   Song Jin, jolla oli sadan huippulahjakkaaksi itseään kutsuvan suomalaisen taidot, eikä mahdollisuutta lähteä pois.

Kaiken outouden keskellä Ài Mǎ, uskoo löytäneensä jotain tuttua, kun hän löytää lesboyhteisön nettisivut. Lesboja, laotongeja, kutsutaan nimellä lala. Kaikki heidän tapaamispaikkansa ovat salaisia. He kiinnostuvat oitis uudesta eurooppalaisesta lalasta. Ensimmäinen kysymys, johon Ài Mǎn pitäisi osata vastata on, onko hän  P vai H, koska T hän ei voi olla vaalean pitkähiuksisen ulkonäkönsä perusteella. T on historian naissotureiden perintöä jatkava poikamainen lala, H on epämääräinen, mutta harmiton. Alajaotteluja on vaikka kuinka paljon, mutta kun Ài Mǎ lähtee poikamaisten lalojen kanssa ratsastusretkelle, hänet pahoinpidellään vähemmistön tuojana vähemmistön sisään, ja hän alkaa saada uhkausviestejä. T ei voi haluta toista T:tä, se on epänormaalia. 
P ei koskaan liiku rakastelun aikana. T ei koskaan sano silloin mitään. T hyökkää aina, P hyväksyy. 
Hyökkäävä T käyttäytyy kuin raiskaaja. Hän ei saa koskaan orgasmia eikä harrasta itsetyydytystä. Ài Mǎ on kotimaassaan tottunut siihen, että ihmisillä on seksissä, kuten kaikessa muussakin, oma yksilöllinen mikrokulttuurinsa, Kiinassa kaikki toimivat rituaalinomaisesti samalla tavalla omituisten kirjoittamattomien sääntöjen määrääminä. 
Miksi lesbot ovat alistavaa valtakulttuuria paetessaan luoneet sitä muistuttavan, yhtä tiukan ja raa'an alakulttuurin? Homomiesten elämä ei näytä olevan yhtä rajua kuin naisten eivätkä heidän ajatuksensa yhtä kumouksellisia. 
Feminismi ja salaiset pornokaupat ovat lalojen hallussa ja he ovat suosittuja valetyttöystäviä homomiesten käydessä vierailulla kodeissaan. 

Eräs Ài Mǎn tyttöystävistä huomauttaa hänen pukeutumisestaan, toinen moittii, että hän syö P:ksi liikaa. Häntä vakoillaan, hänestä tapellaan ja häntä hakataan. Joku on odottanut pääsevänsä hänen avullaan Eurooppaan.
Ài Mǎ ei todellakaan viihdy itselleen määritellyssä roolissa. 
Hän alkaa pohtia, että ehkä juuri vaikeasti määriteltävät ohikatsotut H:t ovat eniten hänen kaltaisiaan. He näyttävät keskisormea lala-hierarkialle ja elävät sairaan alakulttuurin liepeillä ottamatta osaa sen tapoihin. 

   Lalat minun nuoret naiseni, lapset joita he salaa kasvattivat, maailma ei todellakaan ollut heille valmis niin kuin se melkein oli minulle. 

Tämä kirja on täydellinen. Sen sisältö, tyyli kaikki viehättää minua. Kirjailijan tarkat huomiot nostavat esiin valta-asetelmia ja tunnelmia, jotka jäävät mietityttämään. Tuntuu, että olen päässyt mukaan johonkin aivan uuteen maailmaan.  
Tässä kirjoituksessani on jotain maistiaisia kirjan laajasta sisällöstä, sivuja on päälle 400. Luin ensimmäisen kerran uppoutuen ja toisen kerran mietiskellen. Uskomatonta, että kyseessä on esikoisromaani! 

Katson lopuksi  omistuskirjoitusta: "Heille, joiden nimet minun on täytynyt muuttaa." 


--------
Kävin blogikierroksella. Tästä kirjasta ei ole kirjoitettu paljon.
Nämä löysin.
Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa on myös ihmetelty Kantasen kuvaamaa kiinalaisen lesbokulttuurin väkivaltaisuutta. 
Opus vei -blogin Arsi on yhtä ihastunut Kantasen teokseen kuin minä. Hän käyttää siitä nimitystä kansainvälisen tason lukuromaani. Arsi Aleniukselta itseltään on muuten ilmestynyt romaani Villa Alpha. Se(kin) on kirjapinossani. 
Silvia Hosseini kehuu Suomen Kuvalehden kolumnissaan kirjan huumoria, mutta moittii sitä juonettomaksi ja sen kieltä kankeaksi. No, minä kyllä näin tässä kirjassa myös juonen ja pidin sen kielestä. Kirjaluotsi-blogin postaus alkaa pitkällä sitaatilla, joka on hieno esimerkki juuri kielen kauneudesta. Se päättyy näin:"Oli olemassa sellainen tunti, joka piiloutui muiden alle, ja silloin Pekingissäkin saattoi levätä. Kun ulkona oli vain mustaa, sinistä, pienien ojien heijastuksia, ja metro oli hetken maanalainen kultasuoni."

Yiyun Li, Kulkurit

Yiyun Li on amerikankiinalainen kirjailija, joka kirjoittaa englanniksi. Hän lähti 24-vuotiaana opiskelustipendin turvin Iowan yliopistoon ja jäi sille tielleen. Sivuaine kirjallisuus voitti lääketieteen, ja vain yhdeksän Amerikan vuoden jälkeen häneltä julkaistiin ensimmäinen kirja, novellikokoelma  A Thousand Years of Good Prayers (2005). Seuraavaksi oli romaanin The Vagrants (2009) vuoro. Tämä kirja on ilmestynyt myös suomeksi, Kulkurit (2013), Seppo Loposen erinomaisesti kääntämänä samoin kuin novellikokoelma Gold Boy, Emerald Girl (2010), suomeksi Kultapoika, smaragdityttö (2012).  

Yiyun Li on sanonut, että ei voisi kirjoittaa kiinaksi, koska sillä kielellä hän on oppinut vaikenemaan ja salaamaan. Luin erään haastattelun, jossa häntä pyydettiin määrittelemään, mitä tyyppiä hänen novellinsa ovat. Hän vastasi, että ne ovat rakkauskertomuksia, kun haastattelija selvästi odotti hänen pitävän niitä poliittisina novelleina. Samassa haastattelussa Li myös kertoi kärsineensä lapsena Kiinassa yksityisyyden puutteesta. Ahdistava yhteisöllisyys on myös hänen proosansa eräs teema, se että on yhtä aikaa yhteisön silmälläpidon alla ja ei kenenkään oma, suurperheen sivuhenkilö, orpo tai hylkiö.

Kulkurit jakautuu kolmeen osaan, tapahtuma-aika on 1970-luvun loppu. Ensimmäisessä osassa Nuori nainen Gu Shan teloitetaan Kurajoen kaupungissa rangaistukseksi vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hän on kirjoittanut mieleensä hiipineistä kommunismin vastaisista epäilyistä sulhaselleen, joka on pettänyt ja ilmiantanut hänet. Julkinen sureminen on kielletty jopa tytön vanhemmilta, jotka joutuvat myös kustantamaan tyttärensä teloituksessa käytetyn patruunan. Shanin isän, opettaja Gun, selviytymisstrategiana on "keskittyä nenän edessä olevaan pieneen elämäntilkkuun", mutta äidin mielentyyneys ei pidä. Hän kohtaa kumouksellisen uutistenlukija Kain ja naiset ryhtyvät suunnittelemaan Shanin teloituksen tuomitsevaa mielenilmausta. Toisessa osassa kaupunkilaisissa on herännyt toivo ja yhteishenki. Mielenosoitus järjestetään. Ihmiset osallistuvat siihen varoen, mutta mielipiteiltään vahvoina, ja hetken tuntuu siltä, että uudet tuulet puhaltaisivat. Kolmannessa osassa kaikki mielenilmaukseen osallistuneet väärinajattelijat joutuvat rangaistaviksi. Esimerkkinä ja keulakuvana teloitetaan Kai, jonka kaupungin johtohenkilöihin kuuluva aviomies on kiirehtinyt kieltämään. Erotuksena Gu Shanin teloitukseen on vain se, että tällä kertaa uhrattavan äänijänteitä ei katkaista, häntä vain kielletään esittämästä mielipiteitään seremonian aikana.

Kirjan nimi Kulkurit tulee pariskunnasta, joka on viettänyt kiertävää elämää etsien ja pelastaen hylättyjä tyttövauvoja. He ovat pysähtyneet Kurajoelle, mutta kokevat kerjäläiselämän vapauden miellyttävämpänä kuin elämän kaupungissa, jossa ihmisiä vahditaan ja teloitetaan mielipiteidensä vuoksi.