Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 

Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 

Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 

Ágota Kristófin Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.

Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 

On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 

Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.

Ossi Nyman, Häpeärauha

 

Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.

Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 

Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 
Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 

 

Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide.  

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.

Antti Rönkä, Nocturno 21:07

 

Antti Rönkä on kirjoittanut koskettavan romaanin Nocturno 21:07 pojan kipeästä heräämisestä seksuaalisuuteen ja sitä seuraavasta eksistentiaalisesta kriisistä.
Omaa itseään poikana tarkastelee opiskelijaikäinen jo kirjan julkaissut nuori mies, joka viettää talvista päiväänsä odotellen kirjaston haastattelutilaisuutta, istuen kahvilassa ja miettien miten voisi kokonaan hylätä sen epävarman, itsekriittisen Antin, joka tuli viattoman lapsen tilalle eräänä kesäiltana 21:07.

Antti oli päässyt kuudennelta luokalta, seissyt huonoryhtisenä ja ujona lavan reunalla vastaanottamassa todistustaan ja kaikki oli ollut vielä tavattoman hyvin, vaikka isä olikin sanonut, ettei sitä nyt niin ujo olisi tarvinnut olla ja äiti oli todennut, että kävellessä voisi vähän heilutella käsiään eikä pitää niitä tönkköinä pitkin kylkiä. 
Nyt mikään ei ole enää kuten ennen, Antin lapsuus on ohi, koska hän oli pilannut elämänsä erehtymällä masturboimaan. 
Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin.

Röngän tilannekomiikan kuvaukset ja hellä tapa kuvailla kauhuissaan kulkevaa yläkoululaista, lukiolaista ja aloittelevaa opiskelijaa viehättävät lukijaa. Kauhujen teho ei vähene siitä, että mukana on ripaus huumoria.

Minulle tuli lukiessa mieleen erään brittikoomikon sketsi pojasta, joka hypittyään illalla vielä iloisena pikkupoikana herää 13-vuotissyntymäpäivänsä aamuna - pim - kömpelönä rumiluksena. Vieraaksi tulleen tytön hän ohittaa oudosti kylki edellä erektiotaan peitellen. 
Näin käy Antillekin. Seksuaalisuuden riesa astuu hänen elämäänsä ja tekee hänestä yksinäisen ja apean. Antti selittää vanhemmilleen olevansa aseksuaali ja miettii, miten paljon helpompaa olisi olla homo kuin heteroseksuaali.
Homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi  hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä. 

Jokaisen meistä on kohdattava oma seksuaalisuutemme ja murrosiän haasteet. Valistus auttaa nuorta, mutta ei poista pelkoja ja jännitystä sellaiselta henkilöltä, jolla itsensä tarkkailu on voimakasta.
Antti ei tiedä, miten hänen kuuluisi olla olemassa eri tilanteissa. Hän kokee ulkopuolisuutta kaikkialla ja ihmettelee, mistä toiset ovat oppineet roolinsa ja tietävät, miten toimia vaikka abiristeilyllä. Miksi hän edes lähti mukaan murjottamaan? Miten tyttöystävän kanssa ollaan?

Kun kirjastonhoitaja kysyy haastattelussa, mitä uutta on tekeillä, Antti vastaa, että on kirjoittamassa kirjaa nuoruudesta ja seksuaalisesta heräämisestä miehen näkökulmasta. 

Sanat "miehen näkökulmasta" kaikuvat ikävästi mielessäni, ne kuulostavat rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta. "Naisen näkökulma" olisi parempi, naisen seksuaalinen herääminen kuulostaa raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta. Luonnolliselta. Rauhalliselta. Pehmeältä. Siitä tulee mieleen valkoinen ja hyväntuoksuinen kukka, joka aukeaa nopeutetulla time lapse -videolla, jonka taustalla soi panhuilujen säestämä spa-henkinen musiikki. 

Yleisö kuuntelee suut kireinä viivoina, mutta Antti pääsee vauhtiin ja selittää, miten heteromiehen pitää koko elämänsä varoa roiskuvaa seksuaalisuuttaan ja tuntea siitä sekä häpeää että ylpeyttä.

Jonkun pitäisi kertoa heteromiehelle eli pikkupojalle eli minulle että ottaisin ihan rauhassa ja että minunkin heräämiseni on kuin kukka ja että ei edes ole olemassa mitään naisia eikä miehiä, en minäkään ole mikään heteromies, on vain kuohuva sekoitus naista ja miestä, ja isää ja äitiä, x- ja y-kirjaimia, valoa ja pimeyttä ja metsämansikan tuoksua ja karkeaa suolaa, vain kukkia ja betonia ja särkynyttä lasia, Andromedaa ja aution rannan hiekkaa. 

Minusta tämä Antin purkaus on erittäin tärkeä puheenvuoro.
Nykyään on paljon miehiä alentavaa, ennakkoluuloista ja syrjivää puhetta. Miten se voisi olla vaikuttamatta pojan itsetuntoon?

Onhan sitä ollut ennenkin. Muistamme vanhan englantilaisen lorun, jossa kysytään vuoroon mistä on pienet tytöt tehty ja mistä on pienet pojat tehty.
Lorun mukaan tytöt on tehty sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista ja pojat etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Alkuperäisessä lorussa on vielä tyttöjen kohdalla "... and all that's nice" eli tytöt on tehty kaikesta kivasta. 

Olen ihmetellyt outoa asennetta lukiessani lapsenlapselle 80-luvun Miina ja Manu -kirjoja. Miina tekee kaiken sievästi olkoon sitten kyseessä väritystehtävä tai pullapitkon leipominen, Manu söhlää ja mokaa. Tämä kuvio toistuu systemaattisesti. Voi, voi sitä Manu kömpelystä. 

On nostettu esiin, miten tytöille pitää järjestää juhla ensimmäisten kuukautisten jälkeen. En ole kuullut, että kukaan olisi ehdottanut pojille juhlaa ensimmäisen siemensyöksyn kunniaksi. Itse en kannata kumpaakaan. Ei luonnollisista, intiimeistä asioita ole syytä tehdä numeroa. 

Antti on mummin ja pikkusiskon kanssa kylpylässä, mutta perääntyy altaalta, kun saa äkkiä päähänsä, että uima-altaassa polskii sata puhdasta ja viatonta ihmistä, mitä jos hänelle tapahtuu "se". Joku sukelteleva lapsi voi nähdä ja voisikohan joku peräti tulla raskaaksi. 
Antti vilkuili ympärilleen heiveröiset, tärisevät kädet puuskassa ja vilkuili valtameren kokoista allasta. Joka puolella polski lähes alastomia vartaloita, tyttöjä joiden sileät vartalot välkehtivät ja pyörähtelivät niin kuin luonto-ohjelmien  delfiinit ja joiden pitkät, kosteat hiukset valuivat ihanasti ja joiden peput keinuivat siellä täällä sinisten bikinien verhoamina hyi helvetti Antti, älä katso heitä, älä ole mikään pervo seksihullu. 

En ole huomannut tästä kirjasta kovin paljon arvosteluja. Onko aihe ehkä hieman tabu?
Minusta tämä kirja on tarpeellinen, useammankin pojan ja nuoren miehen mielen liikkeitä valaiseva teos.
 
Antti Rönkä nosti esikoisteoksessaan Jalat ilmassa esiin lapsen ja nuoren kohtaaman väkivallan, jota koulukiusaamiseksikin kutsutaan, ja nyt uusimmassa kirjassaan elämisen laatua syövän syyllisyyden ja häpeän pojan elämässä. Pidän molemmista kirjoista, samoin Röngän kirjailijaisänsä Petri Tammisen kanssa yhdessä kirjoittamasta kirjasta Silloin tällöin onnellinen, jossa pohditaan pelkoja ja  kirjoittamista.

Kirjastoillassa yksi ainoa yleisöstä esittää kysymyksen. Hän kysyy, onko kaikki Antin kirjoittama totta ja toivoo sitten: "Kirjoittaisit musta."
Antti yrittää päästä juttusille miehen kanssa, mutta tämä ehtii häipyä.  

Saa nähdä, mistä Antti Rönkä seuraavaksi kirjoittaa.
Olen varma, että luen senkin kirjan mielelläni.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen - Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Aivan ensiksi onnittelut kirjoittajille, Antti Röngälle ja Petri Tammiselle onnistuneesta kirjan nimestä. Silloin tällöin onnellinen kuulostaa nimenä pohdiskelevalta, sitä on kirjakin. Pidän yleensäkin siitä, että kirjan nimi on upotettu tekstiin (tai poimittu tekstistä, kumpi siinä nyt onkin ollut ensin) ja huokaisin tyytyväisenä tätä kirjaa lukiessani, kun nimi tuli vastaan kirjan loppupuolella.
Toiseksi onnittelut todella kiinnostavasta yhdessä kirjoitetusta kirjasta!

Kirja on koottu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Isä on kirjoittanut useamman kirjan ja on ansioitunut kirjoittamisen opettajana. Poika on juuri aloittanut kirjallisuuden opiskelunsa yliopistolla. Isä kirjoittaa pojalleen yhtenä päivänä ja kysyy, mitä tälle kuuluu. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jossa käydään läpi suhteen kipupisteitä, kirjoittamisen vaikeuksia ja kummankin pelkoja lämmöllä ja luottaen.
Kirjeenvaihto on myös kahden kirjailijan keskustelua kirjallisuudesta, väittelyä ja mielipiteillä pallottelua. Mietitään tyylejä, erilaisia ohjeita kirjoittajille ja miten paljon kirjailijan pitäisi esiintyä julkisuudessa. 
Poika on alkanut kirjoittaa esikoisromaaniaan ja kysyy neuvoja isältään. Hän antaa myös tekstiään isän arvioitavaksi. Molemmat ovat välillä sitä mieltä, että näin ei pitäisi tehdä, koska suhde on läheinen, mutta ajatustenvaihto kirjan synnyttämisen ympärillä antaa niin monella tavalla paljon heille molemmille, että ei ole syytä lopettaa.

Kirjeenvaihdon aikana tapahtuu paljon. Poika tuskailee nuoruuden ahdistuksia, kyseenalaistaa opiskelujensa mielekkyyden ja kokee epävarmuutta kirjoittajana. Hän pelkää kirjansa vastaanottoa ja sitä, että kirja ei olisi tarpeeksi hyvä. 
Kirjan aihe on omakohtainen, se kertoo pojan perheeltään salaamasta rajusta kiusaamisesta koulussa ja sen vaikutuksista pitkälle ohi kouluajan. Näiden aikojen muisteleminen kirjoitusprosessin aikana ei ole nuorelle miehelle helppoa. Hän käykin tuskaisuudessaan niin pohjalla, että löytää itsensä sairaalasta mielialalääkkeiden yliannostuksen jälkeen.

Neuvoista huolimatta olen taas jokseenkin katatonisessa tilassa. Kässärini ei ole mitään. Tajusin sen eilen, kun luin sen läpi. Kuvittelin kaikki opiskelukaverini lukemaan juttua ja näin sieluni silmin heidän nyrpistyksensä. Tekstini on suoraa, perinteistä, lapsellista, tylsää. Se on realismia, ja realismi on näissä hipsterikekkereissä jotakin sairasta, saatanallista. Täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain. Täällä halutaan kirjoja, joissa elämän tarkoitus löytyy munakoison väristä. Sellaisia kirjoja haluavat kriitikot ja Image ja koko kirjallisuuden kenttä.

Antti ei näe kokeellisuudessa vikaa, vaan siinä, että siihen uskotaan sokeasti ja siinä sokeudessa saatetaan väheksyä kaikkea proosaa missä on päähenkilö ja juoni. Valitsin tähän kirjoitukseeni tämän sitaatin, koska olen ollut viime aikoina usein samaa mieltä. Miksi hyljeksiä tarinaa? Ihmiset ovat kautta aikain halunneet kuulla toistensa elämäntarinoita. Ei se ole miksikään muuttunut. Kirjapostauksenkin tekee usein kiinnostavaksi juuri se, että siinä tarkastelee lukemaansa henkilökohtaisesti ja omaan elämäänsä peilaten. 

Samaistun monessa tämän kirjan kirjoittajiin. Olen ollut epävarma opiskelija ja huolehtiva nuorten aikuisten vanhempi, nyt hekin jo keski-ikäisiä. Olen jopa  toiminut yhtenä esilukijoista oman lapseni kirjalle. Ymmärrän hyvin Antin kritiikin isäänsä kohtaan ja Petrin huolet. 
Kirjeet lähentävät kirjoittajia, mikä on tavallista. Me uskallamme sanoa kirjeessä enemmän kuin kasvokkain. Tottakai isään koskevat Antin muistot hetkistä, jolloin hän on ollut huonoimmillaan kasvattajana, mutta ne käydään läpi luottamuksella ilman epäilyn häivääkään rakkaudesta. 

Olen lukenut Antti Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa ja pidin sitä harvinaisen täydellisenä, erittäin tärkeänä romaanina. Tämän kirjan syntytuskista oli kiinnostavaa lukea. Yhdessä kirjoitettu kirja taustoittaa hyvin myös isän, Petri Tammisen, kirjoja ja niiden hiottua minimalismia. Olen lukenut myös useamman hänen kirjansa.   

Isälläkin on kirjoittajan kriisinsä, joka saa alkunsa oman isän kuolemasta. Tästä aiheesta on syntynyt kirja Musta vyö, jonka tyyli on ehkä henkilökohtaisempi kuin Tammisella yleensä. 
Olisiko poika vaikuttanut isäänsä. Molemmat arvostavat norjalaisen Knausgårdin panosta kirjallisuudelle. 

Ote erään isän kirjeen lopusta.
PS Minä olen vaivojani ja voimiani säästämättä opettanut sinua kirjoittamaan. Nyt kun Hesari on sanonut että romaanisi on uljas, niin voisitko sinä vastapalvelukseksi kertoa minulle, kuinka kirjoitetaan uljas romaani?

Kirjeenvaihto on kaiken vakavuuden keskellä välillä hyvin hauskaakin.
Antti listaa niitä vähiä asioita, joita EI pelkää:
- Koalat
- Mustikat
- Mehu
- Tyynyt
- Strömsö
- Asterix
- Vaniljakastike
- Tanskalaisuus
- Esko Valtaoja

Johon isä: 
Sinä olet onnistunut noudattamaan joogaosaston ohjetta hyvin, sinä et ole torjunut pelkojasi. Mutta sitä minun on nyt pakko ihmetellä, että kuinka sinä et keksi mustikoista pelättävää. Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi. 

Isä löytää pelättävää lähes kaikista Antin listaamista asioista, mikä sopii hyvin, onhan kirjan alaotsikkona Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjeissä on runsaasti eri henkilöiltä lainattuja kirjoitusohjeita. Eräs sellainen on Neil Gaimanilta: "Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä." Kirjailijan kannattaa siis kuunnella lukijoita siinä, missä he näkevät hänen loitonneen oikealta polulta, mutta etsiä se oikea polku itse. Jokaisella on oma tyylinsä. 

Myös Petri Tammisella ja hänen pojallaan Antti Röngällä on aivan omat tyylit, minkä he myös toteavat. Poika oppii, että hän ei ehkä tarvitsekaan kaikkeen isän hyväksyntää. Näin voisi sanoa, että kirja on myös kasvukertomus. 
Sitten kun Antti on julkaissut monta tasokasta romaania, hän voi palata uransa alkuaikoihin, jolloin pohti asioita lähikollegan, oman isänsä, kanssa.  

Antin viimeisen kirjeen loppu:
PS Romaanin uljaus, en tiedä, tunnistan kirjassani jo nyt puutteita, nuoren ihmisen hosumista, jotain missä voisin kehittyä. Mutta ainakin kirjan jokainen lause on rehellinen, eikä mikään siinä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ehkä se sitten on uljautta.

On se, ja myös se on uljautta, että tyytyy olemaan 'silloin tällöin onnellinen'. 

---------------

Illalla lisättyä

Ai niin, tänään on Suomen Kirjasäätiön lanseeraama Lukurauhan päivä, jo illassaan. Toivottavasti kaikilla on ollut haluamansa määrä lukurauhaa. 
Tuli vielä mieleen eräs tämän kirjan pohdiskeluja, lukijan lukemiseen keskittyminen. Kirjoittajista kyynisemmäksi itsensä arvioiva, Tamminen, epäilee, että intohimoiset kirjallisuusihmiset eivät aina edes huomaa uuden kirjan ilmestymistä, koska he katsovat Netflixiä ja ajattelevat jatkuvasti omia kirjoittamisiaan.
Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan. 
Nuorempi, Rönkä, ymmärtää paremmin ajan henkeä, näkyvyyttä somessa ja keskusteluja siellä, kuten tietysti kuuluukin.
Jäin miettimään tätä. 

Mitä jäi mieleen kirjamessuilta

Tämä kuva on hotellin hissin seinästä. Radisson Blu Aleksanteri on tapetoinut hissinsä tyylikkäällä kirjatapetilla, joten oikean yöpymispaikan valitsimme messureissulle. Kun messuhallissa katselin toinen toistaan koreampia kirjarivejä, tämä puuteriin vivahtava valkea tapetti alkoi viehättää kovasti. 

Aloitin kirjamessuohjelmien seuraamiseni toimittaja Kari Lumikeron haastattelusta. Lumikerolta on juuri ilmestynyt muistelmamateos Uutismies. Toimittajan työ on muuttunut hurjasti seitsenkymppisen Lumikeron uran alkuvuosista tähän päivään. Kun hän ensimmäisiä uutislähetyksiä tehdessään kantoi 12-kiloista nauhuria, mukanaan teknikko ja kuvaaja eikä päässyt itse  mukaan nauhojen  leikkaamiseen, niin nykyään hän tekee kaiken työn itsenäisesti kännykkäpuhelimella. 

Helppo, kaikkien hallittavissa oleva tekniikka on tuonut uutistoimittajien työhön myös sen ikävän puolen, että he joutuvat korjaamaan erinäisillä somealustoilla julkaistua tahallisesti tuotettua väärää tietoa. Juuri väärän tiedon levittäjien vuoksi ammattitaitoinen journalismi onkin nykyään tärkeämpää kuin koskaan.

Myös ammattitoimittajat alistetaan monissa jyrkän kontrollin yhteiskunnissa palvelemaan valtiota, tästä kertoo tämän illan Docventures-elokuva Our New President. 

En ymmärrä, miten kukaan edes voi toimia journalistina, jos ei saa pitää kiinni toimittajan etiikasta ja kertoa totuutta, olkoon se ruma tai kaunis. 
Millaista mahtaa olla toimittajien koulutus niissä maissa, joissa median tärkein tehtävä on julistaa rakkautta valtiota kohtaan?

Messukaverini Unto ja minä hajaannuimme hyvin pian eri tahoille. Hän oli lähes koko ajan yläkerran suljetussa tilassa kuuntelemassa historialuentoja, minä taas puikkelehdin messuhallia nurkasta nurkkaan. Tiedetorilla olin useamman kerran. 

Eräässä keskustelussa kysyttiin, mihin menet kirjallisuus. Riikka Pelo esitti ja toivoi, että yksilöön keskittyvästä aletaan siirtyä enemmän yhteiseen. Ihmisellä on kyky rakentaa ja kuvitella asioita, joten oma elämänpiiri ei voi olla ainoa, mistä kirjoittaa. Hän toivoi utopioita dystopioiden rinnalle. 

Juha Siro mainitsi, että hyvä kirjoittaja kirjoittaa ikuisuutta varten, tällainen on mm. juuri Nobelin palkinnon saanut Olga Tokarczuk. 

Molemmille keskustelijoille kieli on kirjallisuudessa tärkein.  

Autofiktio on ollut pitkään vallitsevana trendinä, samoin romaanin liukuminen esseen suuntaan. 

Tällaisen tyylin arvostus tuli hyvin ilmi erään haastattelijan yhteenvedossa. Hänellä oli haastateltavana kaksi nuorta kirjailijaa. Toinen kirjailijoista, Aino Vähäpesola, on luonut romaaniinsa Onnenkissa autofiktiopersoonan (esseepersoonan, alter egon ja mitä näitä termejä nyt onkaan) ja lähtenyt rakentamaan romaania esseestä, kun taas toinen, Anssi Hemmilä, on kirjoittanut Ilosaari-romaanissaan fiktiivisesti kolmesta kaveruksesta, joista yhdessä hän kysyttäessä löysi omia piirteitään. Haastattelija tiivisti niin, että Onnenkissa on romaanin ja esseen seos ja Ilosaari perinteisempi vanhan tyylin romaani. Hemminki totesi, että hän luuli kirjoittavansa uuden romaanin, ei vanhaa. 

Ossi Nyman kertoi pyrkineensä Patriarkaatti-romaanissaan pääsemään psykopaatin mielen sisälle. Hän oli tutkinut useita sarjamurhaajakeissejä eikä kirjoittaminen ollut tuntunut ollenkaan kivalta, kuten hänestä oli tuntunut esikoisromaania Röyhkeys kirjoittaessaan. 

Hänellä on keskellä romaania essee Vertigo-elokuvasta, elokuvaharrastaja kun on. Haastattelija Jussi Tiihonen kysyi tämän esseen merkityksestä romaanissa, johon Nyman vastasi, että kyllähän hän voi tehdä saman minkä Knausgårdkin on tehnyt ja että hän oli töksäyttänyt sen siihen tuottamaan lukijalle epämukavuutta. Hmmph. Tämä kirja on minulla vielä lukematta, kiinnostaa kyllä. Nymanin mielestä patriarkaatti ei ole yksin miesten laatima ja heille eduksi oleva valtakunta, vaan sitä pitävät yllä naisetkin. 

Mitä itse ajattelen autofiktiosta ja essehdinnästä romaaneissa? Olen pitänyt kovasti, mutta olen myös vähän kyllästynyt. On monta kirjaa, joille olisi ollut eduksi olla kertomatta, että tarina pohjaa oman tai jonkun toisen elämään. Fiktio fiktiona kunniaan, kiitos!

Ja tästä onkin hyvä siirtyä Mikko Rimmiseen. Mitkä ovelat ilmeet tässä kuvassa. Rimminen on juuri kertonut Antti Majanderille, että kirjailijan työ on "sellaista ajatushäpeltelyä" ja hänen  henkilöillään on tapana syyllistyä arkisen häikän keskellä "järkyttävään paisutteluun". 

Rimminen kokee, että omien näkemysten siirtäminen fiktioon ei sovi hänelle, se tappaisi häneltä fiktion, ajatushäpeltelyä sen pitää olla. Runous on kuningaslaji, jota Rimminen ainakin toistaiseksi tyytyy ihailemaan, proosa tuntuu omimmalta tulokulmalta. 

Rimmisen uusimman romaanin nimi on Jos se näyttää siltä.

Tiedetorin keskusteluista paras seuraamani oli haastattelu 'Kuka saa tulla Eurooppaan'.

Teija Tiilikainen haastatteli kahta tiedenaista, joilla on paljon tietoa ja tuoreet kirjat tästä aiheesta.

Anna-Kaisa Hiltunen on tutkinut EU:n turvapaikkapolitiikan vaiheita. Hän totesi, että ongelmat ovat pysyneet ärsyttävän samoina vuosikymmenten ajan: vastuun jako maiden kesken ja vallan jako unionin ja sen jäsenmaiden kesken. Etelä kohtaa turvapaikanhakijat konkreettisesti, pohjoinen ja keskinen Eurooppa kehittelevät strategioita ja itä välttelee koko asiaa. Kirjan nimi on Euroopan porteilla.

Taina Tervonen ja valokuvaaja Anna Autio ovat tehneet yhdessä kirjan Hukkuneet. Sen kansi koostuu hukkuneiden nimistä, joiden keskellä erottuu hennosti kirjan nimi. 

Tervonen on haastatellut kirjaansa Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa henkilöitä, jotka ovat kohdanneet arjessaan Välimereen hukkuneita. Hänen haastateltavanaan on ollut monenlaisia ihmisiä ruumiita merestä poimineista kalastajista oikeuslääkäreihin ja pormestariin, joka on suunnitellut budjetin siihen, miten järjestää hautaaminen tunnistamattomille. Kyse on konkretiasta, ei filosofisista kysymyksistä. 
Kirjan tekijät ovat tavanneet myös kadonneiden henkilöiden perheitä Senegalissa. Senegalista on ollut pakko lähteä taloudellisista syistä. 

Kaikki lähtijät ymmärtävät riskin, mitä meidän on omassa turvallisessa elämässämme vaikea hahmottaa. 

Laiton maahanmuutto on bisnestä paitsi salakuljettajille niin myös aseteollisuudelle ja yrittäjille, jotka järjestävät rajavalvontaa. Lähtijälle kyse on koko omaisuutensa ja elämänsä laittamisesta yhden kortin varaan. 

Tätä haastattelua kuunnellessa huokaisin syvään sen puolesta, että EU pääsisi yksimielisyyteen ja viisaaseen suunnitelmaan pakolaisten auttamisesta ja että lähtömaissa tilanteet rauhoittuisivat. 
Nyt kun Suomikin joutui kriisivuonna 2015 ottamaan vastaan jonkin verran turvapaikanhakijoita, alamme ymmärtää, mitä pienen Lesbos-saaren väki on kokenut. 

Tässä siis jotakin siitä, mitä kolmena päivänä messuilla koin. 
Kallio-lavalla kuuntelin useammankin lukiolaisnuorten järjestämän haastattelutilaisuuden.  
Antti Rönkä oli vakuuttava oman kirjansa aiheesta keskusteltaessa. Kustantamon ständiä ohittaessani kuulin miten häneltä siellä kysyttiin, mitkä ovat nykyajan nuorten miesten ongelmia. Aika laaja ja yleistävä kysymys. Näin, miten Rönkä hymyili ja alkoi miettiä, että sekä nuorilla naisilla että miehillä on nuorten ihmisten ongelmia. Enempää en ehtinyt kuulla.  
Röngän Jalat ilmassa ei päässyt Helsingin Sanomien 10 parhaaksi valitun esikoiskirjan joukkoon. Harmi!
Olen lukenut noista kymmenestä kirjasta vain Katriina Huttusen teoksen Surun istukka ja osan Arsi Aleniuksen romaania Villa Alpha. Haastattelua kuunnellessa aloin kiinnostua kahdesta runoteoksesta: Sinikka Huusko, Suolaruusu ja Jouni Teittinen, Sydäntasku. 

Kirjamessujen tungoksessa kulkiessa tuli sellainen olo, että toisin kuin väitetään, Suomessa kyllä luetaan edelleen paljon sekä tietoa että fiktiota. Tämä tekee minut onnelliseksi. 

Reissulukemisena minulla oli Olga Tokarczukin 'Alku ja muut ajat', kirjana, Untolla Knausgårdin 'Poissa päiväjärjestyksestä' lukulaitteella. Minusta se laite on korvike, joka ei sovi minulle. 
Kirjoittaako Tokarczuk ikuisuutta varten? - Kyllä.   

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Mielipidevaikuttamisesta ilmastokriisissä

Mitä suurempi on foorumisi, sitä suurempi on vastuusi.

Ihmiskunnan suurimmilla johtajilla, niillä jotka muistetaan, on näet ollut kaikilla yksi yhteinen piirre: he ovat päättäneet oikeassa tilanteessa asettaa tulevaisuutemme nykyhetken edelle. 

Ensimmäinen lause on 16-vuotiaan Greta Thunbergin puheesta maailman talousfoorumin kokouksessa Davosissa 25.1.2019. 
Toinen on hänen äitinsä Malena Ernmanin ajatuksia kirjassa Sydämen asioita, perhe ja planeetta kriisissä.

Kun Ernman-Thunbergin lapset ovat pieniä, heidän elämänsä on huoletonta ja rikasta. Äiti on Ruotsin tunnetuimpia oopperalaulajia ja näyttelijäisä toimii vaimonsa managerina. Suloiset tyttäret pääsevät mukaan esiintymismatkoille maailman metropoleihin ja saavat elää mukavaa elämää ruotsalaisessa kansankodissa.
Kun tytöt lähestyvät murrosikää, jotain kummallista tapahtuu. Molemmat sairastuvat vähän alle 11-vuotiaina neuropsykiatrisiin häiriöihin. Gretan diagnoosiksi todetaan Aspergerin oireyhtymä, hyvätasoinen autismi ja pakko-oireinen häiriö. Siinä missä Greta vetäytyy oman hiljaisuuteensa Beata raivoaa. Hänen elämänsä on yhtä kaaosta ja paniikkia; diagnoosiksi tulee ADHD, piirteitä Aspergerista, pakko-oireisesta häiriöstä ja uhmakkuushäiriöstä. 
Beata toipuu musiikin ja tanssin avulla, hän on lahjakas laulaja kuten äitinsä, mutta Gretan oirehdinta jatkuu pitkään.

   Greta oli juuri aloittanut viidennellä luokalla ja hänen oli paha olla. Hän itki iltaisin nukkumaan mennessä. Hän itki matkalla kouluun. Hän itki tunneilla ja välitunneilla, ja opettajat soittivat kotiin lähes päivittäin. Svanten täytyi rynnätä hakemaan häntä kotiin Moseksen luo, sillä vain Moses pystyi auttamaan.
   Greta istui kultaisennoutajamme vierellä tuntikausia, rapsutteli sitä ja silitti sen turkkia. Yritimme kaikkemme, mutta mikään ei tepsinyt. Hän tuntui katoavan pimeyteen ja ikään kuin lakkasi toimimasta. Hän lakkasi soittamasta pianoa, lakkasi nauramasta, lakkasi puhumasta. 
   Lopulta hän lakkasi syömästä.   

Gretan kanssa käydään syömishäiriöklinikalla. Käänne tapahtuu, kun hänet aiotaan ottaa sisään osastolle. Greta päättää yhtäkkiä ruveta syömään. Syöminen ei ole helppoa, vähitellen paino alkaa kääntyä nousuun. 
Kuten erityslapset hyvin usein, niin saa Gretakin kärsiä toisten lasten pilkasta ja syrjinnästä.
Kun koulunkäynti käy mahdottomaksi kiusaajien ja jaksamattomuuden vuoksi, eräs opettaja opettaa lahjakasta tyttöä salaa yksityisesti koulun kirjastossa isän odottaessa ulkopuolella.

Kirja kertoo seikkaperäisesti perheen kriisistä. Lasten oireet, varsinkin Gretan syömättömyys, ajavat vanhemmat epätoivoon ja uupumukseen. Työtkin kärsivät ja he päätyvät perumaan äidin oopperanäytännöt ja keskittymään töihin kotimaassa.  
Ilmastoasia tulee mukaan vähitellen. Äiti alkaa kolumneissaan Mittmedian Dalarnas Tidningar -lehtiin keskittyä ilmastoon ja saa siitä moitetta. Pitäisi kirjoittaa muistakin aiheista, mutta kolumnisti kokee muusta kirjoittamisen turhaksi.
Tuntuu vähän kuin eläisi 1900-luvun alkua ja intoilisi jostakin muusta kuin yleisestä äänioikeudesta, työväenluokan työehdoista, naisten vapautumisesta tai oikeudesta kuulua ammattiyhdistykseen.
Paitsi että tämä on tietenkin paljon, paljon dramaattisempaa.
Viimeisessä kolumnissaan Malena Ernman arvostelee sitä, että lehti antaa tilaa ilmastonmuutoksen ja juutalaisten joukkotuhon kieltäjille ilman mahdollisuutta vastaväitteisiin. Tätä kolumnia ei koskaan julkaista, ja Ernman lopettaa kolumnistina. 

Eräänä päivänä Gretan vielä ollessa oppitunneilla mukana koulussa näytetään elokuva valtamerten roskasta. Greta itkee sitä katsoessaan. Tunnin jälkeen oppilaat alkavat heti käytävässä jutella uusista iPhoneistaan ja shoppailustaan Thaimaassa, He ovat unohtaneet valtameressä kelluvan Meksikon kokoisen roskasaaren ja popsivat ruokalassa hyvällä ruokahalulla hampurilaisia. Greta sen sijaan on suunniltaan.
Tällaisia me olemme, ja juuri tämä uhkaavien asioiden sivuun siirtäminen pelastaa meidät jatkuvalta maailmantuskalta. Se on psyyken työkalu, jota Gretan tyyppisellä aspergerihmisellä ei ole.
Lisäksi me olemme paksunahkaisia ja kiinni omissa asenteissamme ja tavoissamme. Tässä kohtaa tulee mieleen nuoren esikoiskirjailijan Antti Röngän Jalat ilmassa -romaanin päähenkilö, koulupoika, joka poliisin puhuttua vakavasti koko koululle kiusaamisen vaikutuksista ajattelee kiusaajiensa lähestyvän häntä anteeksipyyntö mielessään, mutta nämä ovatkin saaneet luennosta lisäsytykettä ilveilyihinsä. 
Ei ihminen muutu tiedon ansiosta kovinkaan helpolla. 

Luontokysymykset eivät jätä Gretaa rauhaan. Hän on yksi voittajista Svenska Dagbladetin järjestämässä ympäristöaiheisessa kirjoituskilpailussa, jonka jälkeen muutamat luontoihmiset ottavat häneen yhteyttä ja hän osallistuu pariin puhelinkokoukseen muiden aktivistien kanssa aiheesta mitä tehdä ilmastokriisille. Fossilfritt Dalsland -yhdistyksen Bo Thorén ehdottaa marsseja ja koululakkoa Floridan Parklandin oppilaiden tapaan, jotka ampumistapauksen jälkeen kieltäytyivät menemästä kouluun vaatien tiukempia aselakeja. Greta alkaa kehitellä lakkoideaa, mutta ei saa muita mukaan. Niinpä hän sitten 20. elokuuta 2018 asettuu Skolstrejk för klimatet -kylttinsä ja laatimiensa lehtisten kanssa Ruotsin valtiopäivätalon eteen tarkoituksenaan jatkaa yhden hengen mielenilmaustaan kolme viikkoa, vaalipäivään saakka. Samalla hän kertoo Twitterissä ja Instagrammissa, mitä on tekemässä. Huolestunut Svante-isä seuraa lähistöllä valmiina tulemaan apuun tarvittaessa. Apua ei tarvita, Greta pärjää hyvin. Media kiinnostuu, ja mikä tärkeintä ihmiset kiinnostuvat, varsinkin nuoret ympäri maapallon. 

Liikkeen sanotaan syntyvän sillä hetkellä, kun omin päin toimiva ihminen saa seurakseen toisen ihmisen.
   Tämän perusteella maailmanlaajuinen koululakkoliike saa alkunsa yhdeksän maissa aamulla Gretan koululakon toisena päivänä.
   Silloin Adolf Fredriks musikklasser -koulun kahdeksasluokkalainen Mayson tulee kysymään, saako hän istua Gretan seuraksi. Greta nyökkää. 

Kirjan ensimmäinen painos päättyi tilanteeseen ennen kylttiä ja istumislakkoa. Laajennetussa laitoksessa, joka on suomennettu, on lisäksi kuvaus Gretan koululakon alkuajoista ja liitteenä Gretan puheita eri foorumeilla alkaen hänen Tukholman ilmastomarssilla 8.9. 2018 pitämästään puheesta ja päättyen 30.3.2019 puheeseen Berliinissä elokuva- ja televisioalan Goldene Kamera -palkintogaalassa.
Tyttö, joka puhui vain perheenjäsenilleen ja pelkäsi toisia lapsia, on nyt puhunut ihmisjoukoille sulavasti hyvällä englanninkielellä ja tullut luontoasioista kiinnostuneiden teinien idoliksi. Äidin mielestä tämä kaikki on kuin satua. 
Gretan pitäessä ensimmäistä isoa puhettaan Svanten vierellä oleva nainen tunnistaa hänet Gretan isäksi ja sanoo hänelle, että olet varmaan tosi ylpeä. Svante vastaa:"Ei, en ole ylpeä. Olen äärettömän onellinen, kun näen että hän voi hyvin." 

Gretan tarmo ei pelkästään kasva päivä päivältä. 
Se oikein räjähtää.
Sillä ei tunnu olevan rajoja, ja vaikka yritämme toppuutella häntä, hän vain jatkaa. 
Omasta halustaan.

Elämäntehtävän löytyminen toi merkitystä Gretan elämään ja on auttanut häntä voittamaan syömähäiriönsä ja sosiaalisia pelkojaan. 
Se on tuonut hänelle myös vihamiehiä alusta alkaen. Pilkkaajat ovat erittäin taitavia sosiaalisessa mediassa, heihin kuuluu myös lähipiiriä, mutta Greta selittää asian optimistisesti sillä, että ihmisillä ei ole ilmastokriisistä hajuakaan ja pilkka loppuu, kun tietoisuus uhista kasvaa.

Olen ihmetellyt, miksi niin monet paheksuvat Gretan toimintaa. Kyyniset hapannaamat ovat valmiita vähättelemään kaikkea innostusta toisissa ja löytämään salaliittoja jopa viattoman teinitytön toiminnan takana. 
Eräs asia millä hyviä asioita ajavia ihmisiä yleensäkin lyödään on ilkeämielisten harjoittama syynääminen. Somelällättelijät iskevät heti, jos ihminen itse ei ole täydellinen. Thunbergeillä on koiria - hahaa - ja lennelleetkin ovat kyllikseen. 
Ilmoitan tässä ja nyt, että pidän ilmastokysymysten ratkaisemista hyvin tärkeänä asiana ja aion lentää tulevana talvena lomalle. En pidä päästöjen kompensointia, ns. hyvitysmaksuja kovin tärkeänä ratkaisuna mihinkään, vaan pikemminkin ilmastollisena anekauppana. Paljon muuta ja enemmän pitää tehdä. Siirryn kulkemaan maita ja meriä pitkin sitten kun tämä liikkuminen halpenee, ekologisoituu ja monipuolistuu. Niin tulee käymään. 
Gretakin olisi voinut lentää New Yorkin ilmastokokoukseen purjehtimisen sijaan, kun ne koneet siellä kuitenkin lensivät. Minun silmissäni hän ei olisi sen vuoksi yhtään huonompi ilmastoaktivisti. 

Sydämen  asioita -kirjan tekijöiksi on mainittu kaikki neljä perheenjäsentä, yhdessä keskustellen varmaan kirja on osittain syntynytkin, mutta ensisijaisesti se on Malena Ernmanin minämuotoinen, omalämäkerranomainen teos. Kirja koostuu 108 erimittaisesta tekstistä, jotka ovat kohtauksia perheen elämästä ja esseemäisiä kirjoituksia. Luvut on myös nimetty kohtauksiksi. 
Hieman joissain kohdissa on ylilyöntiä, esim. siinä, miten lyhyt aika meillä on tehdä korjauksia. Tämä sallittakoon, myös Malenalla todetaan ADHD ja olosuhteista johtuen masennus ja työuupumus.  
Kirja on hyvä herättäjä. Greta toivoi, että Trumpin valinta olisi sellainen, kauheudessaan, mutta niin ei näytä käyneen. 
Myyntitulot Sydämen asioista menevät seitsemälle luontojärjestölle ja Barn i Behov -järjestölle. 

Parhaillaan käytävässä New Yorkin ilmastokokouksessa muistutetaan Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteista. Kovin suuria kokoukselta ei odoteta,
Suomalainen meteorologi, Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas on sanonut kokouksen alla seuraavasti:"Haluaisin armahtaa nuoria, että he eivät olisi liian ahdistuneita tästä asiasta. Toivoa on, keinoja on ja maailman olosuhteet ovat paremmat kuin koskaan tämän ongelman ratkaisemiseksi. Nyt vain pitää kiristää kunnianhimotasoa."


----
Illalla myöhemmin
Katsoin videon Greta Thunbergin puheesta New Yorkissa. Missään puheessaan hän ei ole ollut niin epätoivoinen ja vihainen. "My message is that we are watching you..." -aloitus saa aplodeja ja, kuulinko oikein, naurahtelua. Gretan ilme synkkenee ja hän toistaa ahdistuneena useaan kertaan puheessaan "How dare you?". Väsymys asioiden muuttamisen hitauteen näyttää saaneen Gretan kärsimättömäksi. Koita jaksaa tämä reissun loppuun, Greta pieni! Olet tehnyt voitavasi, enemmänkin, ja saanut esimerkilläsi mukaan ilmastoliikkeeseen paljon muita. Kaikki hyvä toiminta jatkuu, hyvä on lähtenyt kiertämään. Et pidä aplodeista, mutta kyllä tämä herättäjänä toimimisesi on aplodien arvoista.

Lisäys 24.9.
Tässä vielä linkki Marin kirjoituksen Scener ur hjärtat ensimmäisestä versiosta.