Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa

Kun käyn katsomassa, mitä vanhoja blogikirjoituksiani on luettu, huomaan että joukossa on aina juttu, jonka olen otsikoinut 'Vanhuus ei tule yksin'. 
Aihe kiinnostaa varmaankin siksi, että vanhuus koskee jokaista, joka ei kuole ennenaikaisesti kokematta tätä elämänvaihetta.
Todistetusti vanhimmat ihmiset ovat eläneet lähelle 120 vuotta, jotkut tilastojen ulkopuolelle jääneet ehkä jopa pitempään. En tiedä, miltä eläminen noin vanhana tuntuisi, mutta ainakin tässä vaiheessa, 74-vuotiaana, tunnen, että elämä on ihanaa ja hämmästelen, miten olen nyt jo tässä, hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä. Kahdeksankymppisenä on moni kuollut vanhuuteen - siinäkö se oli? Haluan lisää! Paljon!
 

Koivusaaren puisto, Myllykoski,
kävelyreittini varrelta

Sain päähäni tehdä tästä aiheesta pienen haastattelun kanssaeläjälleni Untolle. 

M: Ootko sinä vanha?
U: Olen... tottakai.
M: Mutta et vanhus...?
U: Olen kyllä - vanhus.
M: Ai, minä en oo... mistä sä tiedät, että olet vanha ja vanhus?
U: Tiedän sen siitä, että on jo korkea ikä ja peilistä katsoo vanha mies ja jos ei muu, niin selkä ja nivelet sen kertoo.
M: Jaa ... no miten sä suhtaudut vanhenemiseen?
U: Yleensä tyynesti. Huonoo on se, että rappeutuu ja kuolema lähestyy ja hyvää se, että vanhalla on perspektiiviä ja pystyy suhtautumaan kiihkottomammin moniin asioihin, koska on nähnyt niin monenmoista. 

Ai, enpä tiennytkään, että elän vanhuksen kanssa. Me olemme samanikäisiä, mutta minä en koe olevani vielä vanhus. Ymmärrämme sanan eri tavalla.
Vanhenemiseen tosiaan kuuluu sekä hyviä että huonoja asioita.
Yleensä puhutaan aina niistä huonoista, joten listaankin ensin postiivisia huomioitani. 

😊 On aikaa itselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Itse odotin kovasti, että saan kokea syksyn ilman mahan pohjassa tuntuvaa jännitystä koulutyön alkamisesta, saan kävellä kiireettömästi ruskan keskellä metsässä ja saan lukea huolettomasti niin paljon kuin haluan. Voisin myös matkustella muulloinkin kuin koulujen loma-aikoina. Pidin työstäni ja säilytin kiinnostukseni loppuun asti, mutta kaikella on aikansa. Loppuvuosina kärsin uuvuttavista lonkkakivuista kunnes sain uuden lonkkanivelen puolitoista vuotta ennen eläkkelle siirtymistä, joten saatoin alkaa eläkepäiväni tuskattomana.

 😏 On jännittävää seurata ulkonäkömuutoksia.
Vanhenevassa ulkonäössä tapahtuu kaikenlaista:
- Ihon kimmoisaksi tehnyt sidekudos antaa periksi, jolloin luut ja nivelet erottuvat herkemmin ja ihosta tulee löysempää, silmäluomet laskevat ja suupielet kääntyvät helposti alaspäin, minkä vuoksi vanhaa ihmistä saatetaan pitää apean tai ankaran näköisenä, vaikka hän olisi kuinka hyväntuulinen.
- Vartalon muodot muuttuvat, vaikka paino pysyisi samana. Naisella kurvikkuus loivenee. Miehellä vatsa kasvaa.
- Iho kuivuu, muuttuu kalvakammaksi eikä päivety enää yhtä helposti kuin nuorempana.
- Hiukset kuivuvat, harmaantuvat ja harottavat, monella myös ohenevat.
- Kynnet kuivuvat ja paksuuntuvat.
- Silmät kuivuvat.
- Naiset ja miehet alkavat muistuttaa toisiaan. 
Ai että, onko tämmöistä jännittävä seurata? Minusta on. Pitää vain koittaa hoitaa itseään ja etsiä tyyli, joka sopii muuttuneeseen kehoon. Ei missään nimessä liian tiukkoja vaatteita eikä niitä pikkutyttömäisiä tunikamekkoja, jotka nuorilla ovat kivoja. Ei liikaa meikkiä eikä mattamustaksi värjättyjä hiuksia. Minun mielestäni näin, ehkä joku muu näkee toisin. 

😍 Vaikka sairaudet vaanivat, niin on joitain sairauksia, jotka eivät yleensä enää iske vanhoihin, esim. syömishäiriöt ja ahdistus. Koettu elämä ja perspektiivi tekevät vanhasta kestävämmän elämän kolhuja vastaan. 

 💖 Vanhenemiseen liittyvä nostalgia on minusta viehättävää. On selvä, että ihminen alkaa muistella, kun tietää eläneensä pitkään ja edessä on vähemmän kuin takana. 

Hevoshaan arboretum, Sippola, jossa patikoin
ainakin kerran vuodessa

Entä vanhenemisen negatiiviset puolet?
 
😕  Kaikki elimet rappeutuvat mikä missäkin tahdissa.
Verisuoni- ja liikuntaelinsairaudet lisääntyvät, immuniteetti heikkenee. 

😟 Tulee vakavia sairauksia ja niiden vuoksi lääkearsenaali sivuvaikutuksineen, joista yleinen on väsymys. 

😔  Miehillä puheääni muuttuu heikommaksi ja naisilla mataloituu ja muuttuu möreämmäksi.

😠  Aistit heikkenevät, jolloin niiden kautta saadut nautinnotkin heikkenevät.
Monet vanhat ihmiset sanovat, että ruoka ei maistu enää paljon miltään ja voi miten sitä nuorena nautti voilla voidellusta ruisleivästä ja miksi ruoho ei enää tuoksu sateen jälkeen.  

😨  Tasapaino-aistin heikkeneminen aiheuttaa kaatumisia ja niistä johtuvia vammoja.

😞 Miehillä on eturauhasongelmia ja naisilla vaihdevuosien tuomia ongelmia, kuten virtsatietulehdukset, joiden yleisyys näkyy siinäkin, että terveyskeskuksiin on ilmestynyt kaappeja, joissa on kotiin vietäviä pakkauksia virtsatietulehduksen testaamiseen ja palautusluukku. Kätevää.
Itsekin jouduin tulehduskierteeseen rintasyövän jatkohoidon aikana, viisivuotisen lääkehoidon haittavaikutuksia.

😕  Muistisairauksien mahdollisuus lisääntyy iän myötä. 
Tämä on iso ongelma myös siksi, että se johtaa puolison uupumiseen. Muistisairaan  hoitaminen on kokovuorokautista valppaana olemista, hoitopaikan saaminen on vaikeaa ja sen hyväksyminen, että sinne on mentävä ei ole kaikille helppoa. 

😓 Omaishoitajuus on rankka asia.
Voi kun saisikin vanheta samaan tahtiin oman puolison kanssa! Jos murehdittavana on paitsi oma terveys niin myös läheisen terveys, niin silloin vanhan ihmisen elämä on joskus liiankin raskasta ja saattaa johtaa jopa epätoivoisiin tekoihin. 

Mökkiranta Luumäellä

Vanhoja rintasyöpäkirjoituksiani on myös luettu paljon. Kymmenen vuotta on kulunut jo siitäkin, kun syöpä löytyi ja menetin rintani. Olin niin reipas noissa kirjoituksissani ja muutoinkin, koska terästäydyin kestämään. Eräs ystäväni oudoksui minua ja sanoi, että jos en nyt sure, niin se kostautuu myöhemmin.
En ole romahtanut missään vaiheessa, olen vain harmitellut kaikkea sitä ikävää, mitä taudin jatkohoito minulle aiheutti.

Kun katson valokuviani ennen syöpää ja pari vuotta sen jälkeen voin vain todeta, että hups, olipas siinä iso ja nopea muutos vanhenemisen suuntaan. 

Luulen, että tulevaisuudessa rintasyöpä osataan paremmin leikata riittävin marginaalein, niin ettei tarvitse leikata turhaan koko rintaa pois. Luulen, että myös pitkä, paljon haittoja aiheuttava hormonaalinen jälkihoito jää pois. Minulla se oli ehkä turha varokeino, koska syöpäni oli hyvää luokkaa. Parempi kuitenkin varman päälle kaikki hoito mitä hyväksi tiedetään.
Luulen, että jos rintasyöpää ei olisi tullut, niin olisin käyttänyt estrogeenilisää huoletta hamaan hautaan asti enkä olisi tiennyt mistään vaihdevuosioireista.
Nyt olen vihdoin alkanut käyttää pientä määrää estrogeeniä, harvakseen, paikallishotona. Kontrolleissa on koko ajan vakuutettu että saan käyttää, maltillisesti, mutta en ole uskaltanut ottaa riskiä.    

Yleensä en ajattele enkä muista koko syöpää. Suhtauduin siihen alusta asti hyvin pragmaattisesti, mutta vuositarkastusten lähestyessä hieman huolestun edelleen.

Unikot kävelyreittini varrelta

Jotta saisin tähän hieman kirjallisuutta mukaan niin siteeraan lopuksi toimittaja Matti Kuuselaa ja juontaja, käsikirjoittaja, koomikko Simo Frangénia.

Seitsemänkymppistä naista viisaampaa, sielukkaampaa, suvaitsevampaa, hauskempaa, kauniimpaa ja vapaamielisempää olentoa ei maa päällään kanna.

Juuri "mummot" eli yli kuusikymppiset naiset ovat parasta ja vaativinta yleisöä. Heillä on sellaista sivistystä, näkemystä, kokemusta, rohkeutta, huumorintajua ja viisautta eli henkevyyttä, jota jokaisen teatterinjohtajan on syytä kuunnella.

Yllä olevat sitaatit ovat eräästä niistä Kuuselan kirjoituksista, joita Aamulehdessä tarkastettiin kirjoituksista tehtyjen valitusten vuoksi. Juttu on vuodelta 2019. Tästä jutusta ei löydetty moitittavaa. (Minusta ei niissä muissakaan ole mitään vikaa!)

Simo Frangén kertoi Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa vuosi sitten,  että hän on lähes aina hyvällä tuulella eikä ikääntyminen paina. Hän oli laatinut palindromin, joka sopii kaikenikäisille. Olen päättänyt ottaa Frangénin sanaleikin motokseni -  Koe, loiki, elä, leiki! Ole ok. 

Rouva 74v ystävän syntymäpäivillä
pari viikkoa sitten

Isäni 91v vierailullamme talvella 2013. Pari viikkoa
kuvan otosta hänen sydämensä hiipui.
Minusta näyttää, että alan muistuttaa isääni
hämmästyttävässä määrin.

Linkki kirjoitukseeni jonka mainitsin tekstin alussa: Vanhuus ei tule yksin. 

Heidi Mäkinen, Kuura ja karkaileva isomummo

 

Kiitos mielihyvän tuottamisesta, Heidi Mäkinen! Se maailma, missä Kuura, mummi, isomummo, mummin pihan vanha mies Suomi, Sini-äiti ja paras ystävä Otso elävät on lämmin ja ihmisenkokoinen. 
Kuuran ja isomummon seikkailullaan tapaamat ihmisetkin ovat kaikki hyväntahtoisia junamatkustajista poliiseihin. 

Huumori kirjassa Kuura ja karkaileva isomummo (2023) syntyy sekä tilanteista että henkilöiden persoonasta. Mikä vastustamaton kaksikko, seitsenvuotias, jolla monien sanojen merkitykset ovat vielä hakusessa ja sananlaskuilla kommunikoiva, unohteleva isomummo. Mäkinen on aivan oikein valinnut vanhukseksi ei mummia vaan hänen äitinsä isomummon. Nykyajan isoäidithän ovat täysin elämässä kiinni farkkuineen ja kasvonaamioineen. 

   "Lähdetään kävelylle", mummi sanoo ja antaa isomummolle telineen, jossa on neljä pyörää ja kahvat, joista voi pitää kiinni. Se on rollaattori.
   "Pitääkö käydä vessassa?" mummi kysyy isomummolta, joka pudistaa päätään.
   "Ei yksi pääsky kesää tee", isomummo sanoo.
   "Sananlasku."

   "Mitä se tarkoittaa?"
   "Yhden tapauksen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä."

   "Mikä on yleistys?"
   "Mennäänpä nyt."

Kuura etsii isomummon luona vieraillessaan kaukosäädintä,
koska isomummo ei sitä kaihinsa vuoksi löydä, eikä sitä löydä
edes mummi, vaikka hänellä on vain ikänäkö. Isolla pauhaava
televisio ei kaikkia hoivakodin asukkaita häiritse.

Kuvittaja Marja Siira on sisällä Mäkisen huumorissa. Hän on piirtänyt herkällä viivalla kaiken olennaisen. 

Karkulaiset nauttimassa Näsinneulassa kolmen ruokalajin
lounastaan poliisien odotellessa kahvikupin ääressä. 

Mäkinen tietää, mikä lapsia naurattaa. Voi kuvitella naurun määrän meillä, kun luen omalle juuri seitsemän vuotta täyttäneelle pojantyttärelleni, mitä isomummo vetelee ulos käsilaukustaan junalippua etsiessään. 
Suurennuslasi ja etsiväleikit kiinnostavat lapsia, maassa on aina jotain tutkittavaa, kenties aarteita; kaikki on mahdollista. 

Kirja sopii mielestäni leikki-ikäisille ja alakoululaisille sekä itse luettavaksi että aikuisen kainalossa kuunneltavaksi. 
Tätä kirjaa on samalla tavalla kiva lukea kuin Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja, Risto Räppääjiä ja muita joissa on myös aikuisten taso. Kirjailija ikäänkuin vinkkaa silmää aikuiselle, me tiedämme nämä isot ongelmat, mutta esittäkäämme ne lapselle lempeästi. 

Kun isomummo on sairaalassa Kuura huomaa käytävällä kolmenlaisia ihmisiä: puolijuoksua kulkevia sinipukuisia ja valkopukuisia ja "niitä, joilla on päällään roikkuvat pyjamat ja aamutakit, vaikka on keskipäivä". Hän näkee myös ihmisiä lasikopeissa ja miettii heidän rooliaan.
  "Keitä nuo ovat?" Kuura kysyy.
   "Sairaanhoitajia."
    Huoneessa istuu neljä naista. Jokainen tuijottaa tietokoneen näyttöä ja näpyttää näppäimistöään kiivaasti kahdella sormella. Noin siis sairaita hoidetaan, Kuura miettii.

Perheetön vanhaherra Suomi pitää Kuuraa parhaana "sopimussukulaisena", joka hänellä on ollut ja aikoo myös  näyttää sen. Hänellä on tapana vetää hieno hopeaketjuinen taskukellonsa Kuuran kanssa pihapenkillä jutellessaan. 
   "Tämä on oikea kello, eikä se komenna, että lähde liikkeelle tai kerro montako askelta olet kävellyt, niin kuin ne rumat urheilukellot. Olen päättänyt, että saat tämän perinnöksi. Kaiken muun aion antaa linnuille. 
   "Kiitos, tosi ystävällistä."

Elämän ääripäissä tallustavat Kuura ja vanhukset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin keskivaiheilla olevat puurtajat. Kuura tajuaa aivan hyvin senkin, että isomummi pitää suolapurkkiaan piilossa hattuhyllyllä, suolaahan on käsketty välttää. Molempia, lapsia ja vanhuksia myös vahditaan, koska he eivät osaa pelätä vaaroja kotoa lähtiessään. 

Heidi Mäkinen on eläkkeellä oleva reumatologiaan erikoistunut lääketieteen tohtori. Hän on  kirjoittanut aiemmin kaksi aikuisten romaania.
Ei saa mennä ulos saunaiholla (blogikirjoitukseni siitä).
Ei saa elvyttää (blogikirjoitukseni siitä)

Mäkisen aikuisten kirjojen tyyli on tunnistettavissa myös Kuura-kirjassa. Siihen kuuluu sympatia ihmisiä kohtaan ilmaistuna lyhyesti, jopa lakonisesti. Aikuisten kirjoissa on leppoisan oloista ironiaa (kyllä, se on mahdollista), lastenkirjassa sen sijaan lempeys korostuu, kuten pitääkin.

PS
Ehkä laitan viikonlopulla tänne loppuun kuvan lukutuokiosta oman pikku "Kuurani" kanssa. Korjaus: hän on jo iso ja pätevä, meillähän on kuvia, joissa hän lukee minulle. Saapas nähdä, mitä huomioita kirjasta kuulen lapsen suusta. Kirjoitan sitten niistäkin.  
 

Lukutuokio 28.10.2023

Lukukaverini mielestä kirjan paras hahmo on - isomummo - koska hän kysyy aina "kuka te olette?"ja puhuu muutenkin kivoja asioita. 
Kuuraa hän haluaa opastaa, että pyrkisi kampaajaksi, ei poliisiksi. 

Hanna Jensenin muistisairauskirjoista - "Kyse on ihmisarvosta."

 

Toimittaja ja tietokirjailija Hanna Jensenin kirjat 940 päivää isäni muistina (2013) ja Äitini muistina, toinen kierros (2022) ovat sekä kattavia tutkimustietoa sisältäviä tietoteoksia muistisairauden hoidosta että kiehtovia kuvauksia muistisairaan ja tämän lähiomaisen elämästä. 

Jensen huomasi keväällä 2009, että hänen isänsä alkoi erakoitua ja kaatuilla ja tämän käyttäytymiseen tuli outoja tapoja. Vakava muistisairausdiagnoosi tuli kuitenkin yllätyksenä. 
Jensen alkoi havainnoida ja laittaa muistiin isän taudin etenemistä ja omia sekä ympäristön reaktioita. Hän otti yhteyttä asiantuntijoihin, tutustui hoivalaitoksiin ja luki aiheesta kaiken mitä löysi. 
Kun äiti vain kolme vuotta isän kuoleman jälkeen oli käynyt saamattomuudestaan huolestuneena neurologilla ja ojensi diagnoosipaperin tyttärelle, tämä ei voinut kuin kuiskata itselleen: "Täältä tullaan - toinen kierros." 
Isä eli todetun muistisairauden kanssa vain kaksi ja puoli vuotta, äiti on elänyt jo pitkään. Sairaudet ovat olleet heillä monilta osin aivan erilaiset, kuten ne yleensäkin muistisairailla ovat. Isä oli vetäytyvä ja ujo, seurallisesta ja ystävällisestä äidistä tuli ärhäkkä ja vaativa. Tyytyväisyys saattoi vaihtua hetkessä pettymykseen ja kiukutteluun. 
Äidin sairauden aikana Jensen on käynyt luennoilla ja lukenut lisää. Molemmissa kirjoissa on kattava lähdeluettelo ja vinkkilistoja muistisairaiden omaishoitajille ja muille läheisille.  

Olen erittäin kiinnostunut sairauksista kertovista henkilökohtaisista kirjoista. Rintasyöpädiagnoosin saatuani luin kaksi toimittaja Marja Aarnipuron rintasyöpäkirjaa ja koin ne melkein jännityskertomuksina. - Ei, ei minulla ole muistisairautta (ei ole ainakaan todettu), eikä ole läheisilläkään, eikä suvussa, tuttavapiirissä kyllä. Silti tästä sairaudesta on hyvä tietää.

Muistisairaudet ovat yksi kansansairauksista Suomessa, ja eliniän noustessa niiden määrä lisääntyy, koska vanhuus on tärkein riskitekijä. Joka päivä 36 suomalaista saa kuulla sairastuneensa muistisairauteen (10 vuoden takainen tilastotieto, tällä hetkellä varmaan enemmän).
Tähän mennessä tiedetään, että noin 40 prosentilla muisti ei heikkene vanhetessa, 30 prosentilla tapahtuu hyvänlaatuista muistin heikkenemistä ja loput 30 prosenttia sairastuu johonkin monista muistisairauksista. Vain Alzheimerin taudissa, joka on yksi muistisairauksista, on löydetty alle 1 prosentin perinnöllinen riski. 
Korkean iän lisäksi riskitekijöilksi tiedetään korkea verenpaine, korkea kolesteroli, keskivartalolihavuus, liika alkoholi, tupakointi, stressi ja masennus. Viime aikoina listaan on lisätty myös sosiaalinen eristyneisyys, huono suun terveys ja heikentynyt kuulo.
Tässähän on monta asiaa, joihin voi vaikuttaa, puhutaan muokattavissa olevista riskitekijöistä. Liikuntaa ja ulkoilua sekä kunnon yöunia pidetään nykyään tärkeämpänä kuin ristisanojen ratkaisemista. 

Meillä erilaisia kroonisia sairauksia ja tiloja potevien sekä vanhusten hoidon on ajateltu olevan paljolti yhteiskunnan tehtävä. Vuonna 1970 poistettiin laista lasten velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, ja vuonna 1977 poistettiin velvollisuus hoitaa sairasta puolisoa. Vastuu siirtyi kunnille.
Kun perheiden välinen yhteydenpito on maan sisäisen muuttoliikkeen vuoksi vähentynyt ja naiset ovat ansiotyössä siinä missä miehetkin, niin nämä lait ovat hyvinkin tarpeellisia, vaikka ajattelu onkin muuttunut siihen suuntaan, että omaisilla on myös vastuunsa. Omaishoitajien ja muiden vanhoja läheisiään hoitavien määrä on lisääntynyt. 
Hanna Jensen on hoitanut vanhempiaan yhdessä tukipalveluita tarjoavien tahojen kanssa, etsinyt sopivia asuntoja, järjestänyt muuttoja, ollut joka päivä tavoitettavissa ja seurana, toiminut vanhempiensa muistina, kuten kirjojen otsikotkin osuvasti kertovat. 

Jensen on oppinut vanhempiensa sairauksien kautta paljon. Hän osaa kertoa, miten muistisairasta ihmistä on hyvä lähestyä ja mitä käyttäytymistä pitäisi välttää. 
On muistettava, että muistisairaalta ihmiseltä lähtee vain muisti, ei järki eikä tunteet. Terveen on yritettävä mennä muistisairaan maailmaan, on annettava hänen ohjata keskusteluja eikä pidä korjata ja moralisoida eikä varsinkaan nauraa epäloogisuuksille. On mietittävä, mitä käyttäytymisen takana on. Kuka ei tuskastuisi, jos ei tunnista missä on, eikä osaa tehdä sitä mikä on ennen ollut vaivatonta! Joillain ihmisillä, muistisairas tai ei, nousevat käsittelemättömät asiat pintaan vanhuudessa. Muistisairas saattaa itkeä lapsuuden yksinäisyyttään, arvostella kovaan ääneen lähellä olevia ihmisiä ja kiroilla. Sama ihminen on kuitenkin välillä entinen, hyväntahtoinen ja hillitty itsensä. Sairaus ei ole varsinkaan aluksi läsnä kaiken aikaa. 

   Minulla oli nyt tehtävä. Minua motivoi se, että äiti, kuten kaikki muistisairaat ihmiset, oli kykyjensä heikentymisen takia toisten ihmisten asennoitumisen armoilla. Vastuu oli omaisilla.
   Olisinko pelokas vai utelias? Päällepäsmäri vai huoltojoukko? Läheinen, joka saisi nolostumaan, vai läheinen, jonka edessä ei tarvitsisi hävetä mitään? 
   Tavoitteeni oli sama kuin ensimmäisellä kierroksella: haluan jatkaa myös omaa hyvää elämääni, vaikka elämä ympärilläni oli taas niin radikaalisti muuttunut. Päätös auttaisi meitä molempia, äitiä ja minua. Sillä jos uupuisin itse, minusta ei olisi äidille hyötyä. 

Muistisairaan hoito on raskasta. Useimmilla muistihäiriöistä kärsivillä syöminen ja hygienia heikkenevät. Jotkut selittelevät ja kiertävät aluksi heissä tapahtuneita muutoksia järkevyysseikoilla (ei viitsi laittaa hiuksia, koska ne ovat suorana kätevämmät hoitaa, laihtuminen johtuu herkuttelun lopettamisesta), mutta tilanteen pahennuttua juuri syömään ja suihkuun houkuttelu saattaa olla lähes mahdotonta.
 
Muistisairauksiin ei ole parantavaa lääkettä. Lääkitys on oireiden hoitamista, ja pitää miettiä, milloin niitä tarvitaan ja ovatko haittavaikutukset suuremmat kuin hyöty.  

Jensen mainitsee monen muun tutkijan ohella professori Teppo Krögerin, joka on suhtautunut kriittisesti voivotteluihin hoivakustannuksista todeten, että ne ovat meillä selvästi alhaisemmat kuin muissa Pohjoismaissa. Kotihoitoa hän nimittää kotona toteutettavaksi laitoshoidoksi ja toteaa, että siinä ei näy sitä humaanisuutta, jolla laitoshoidon vastustajat ovat kotihoitoa perustelleet.  Kotihoito on sen sijaan yksi niistä keinoista, joilla julkisvalta pyrkii vähentämään vastuuta vanhoista ihmisistä. 
Kröger on todennut, että väestön ikääntyminenhän on suuri saavutus, josta pitäisi olla ylpeä.
Vanhat ihmiset ovat myös merkittävä työllistävä ryhmä, minkä luulisi olevan työttömyyden torjunnassa tärkeä asia. (Oma lisäykseni: hyvä että köyhistä maista on tulijoita meille hoivatöihin, suomalaisia nuoria kun ei niihin töihin saa...) 

Yksi muistisairaille sopiva hoiva- ja asumismuoto on perhehoito, jota tarjoaa yli puolet Suomen kunnista. 
Olen lukenut aikakauslehtiartikkelin eräästä hyvin toimivasta, viehättävästä perhekodista, johon asukkaat ovat muuttaneet pysyvästi, mutta perhehoito voi olla myös kotona asumisen ja omaishoitajan työn tukena tapahtuvaa intervallihoitoa tai hoidettavan kotona tapahtuvaa päivätoimintaa, kuten perhepäivähoitajien apu lapsiperheille aikanaan. 

Olen kerännyt tähän kirjoitukseeni tärkeäksi kokemiani asioita Jensenin kirjoista. 
Niissä on paljon, paljon muuta. Jos haluat lukea esim. yhteisön resilienssistä, musiikkiterapiasta ja validaatiomenetelmistä muistisairauden yhteydessä, niin lue nämä kirjat. 

Kuten edellä totesin, en usko itselläni olevan muistisairausoireita, vaikka olenkin hökelö. Olen nimittäin ollut sellainen niin kauan kuin muistan. Minulla on jossain oikein vihkokin omista koomisista höperehtimisistäni, hienommin ilmaistuna aivosumuistani.
Jotkut varmaan huomasivat, miten kerroin taannoisessa blogijutussani käyneeni Pohjois-Koreassa, kun oikea paikka oli Pohjois-Kypros. Kun kirjoittaa Pohjois-K... niin siihenhän käsi kirjoittaa automaattisesti jatkoksi sen Korean. Pohjois-Norjaa en Pohjois-Koreaan sekoittaisi. Yhteen aikaan sekoitin sanat Istanbul ja Lissabon, ovat niin samankuuloisia ja äänneasultaan superkauniita sanoja. Minun aivoni toimivat näin. 
Pitää kuitenkin seurata itseään. Jensenkin toteaa, että harva ihminen ajattelee ensimmäisestä kohelluksestaan että kyseessä olisi muistisairaus.
Olemme sokeita myös läheistemme suhteen, koska annamme heille paljon anteeksi ja ohitamme näkemämme siinä toivossa, että kaikki olisi hyvin. Ulkopuoliset näkevät usein selvemmin.

Jensen kuvaa kirjansa lopussa, miten hän keskustelee äitinsä kanssa Äitini muistina -teoksen kirjoittamisesta ja äiti toteaa tyttäreensä luottaen, että kirjoita vain, pitäähän ihmisten saada tietoa. 

Luottamus on ansaittua. Molemmat kirjat ovat kuvattaviaan henkilöitä kunnioittavia ja arvostavia. Erityisesti Äiti-kirjassa välittyy rakkaus. Kannen särkynyt helminauha kertoo äidistä, jolle tyylikkyys on ollut tärkeää ja joka rakastaa kauneutta vielä vaikeasti muistisairaanakin.

Vielä ote tilanteesta, jota ennen äiti on ollut levoton uudessa hoivakodin asunnossaan ja tytär, juuri helpotuksesta huokaissut ja vastuunjaosta kiitollisena, on hälytetty rauhoittamaan äitiä ja yöpymään tämän kanssa pariksi yöksi.

   Muutaman päivän päästä äiti soitti.
   "Minä pidän tästä kodista. Se on juuri sopivan kokoinen. En halua mitään lisää. Ota sinä kaikki mitä haluat. Minä korvaan kaiken. Kiitos kaikesta avusta, jonka olen saanut sinulta. En olisi mitenkään selvinnyt ilman sinua", hän sanoi. Jäin sanattomaksi. Sen kuuleminen tuntui ihanalta.
   Seuraavana päivänä äiti soitti kiihtyneenä. Hän sanoi olevansa jossakin rakennuksessa ja tulleensa jonkun naisen asuntoon. Siellä olivat kaikki hänen tavaransa.

   "Ne on otettu tänne!"
   Hetkeä myöhemmin hän soitti uudestaan. Hän luuli olevansa risteilyllä. Kaikista rakennuksen ikkunoista tuntui näkyvän meri. Pyysin häntä katsomaan katunäkymää. Ennen kuin ehdin sanoa enempää, hän oli jo ikkunan luona.
   "Ai, me olemmekin jo tulleet satamaan."

     

Isä, elokuva minuuden katoamisesta

Kuva: Ume

Florian Zellerin elokuva Isä (The Father) on täydellisen näyttelemisen juhlaa. Kun elokuva loppuu, on kuin olisin viettänyt kauan kahdeksankymppisen Anthonyn (Anthony Hopkins) ja hänen keski-ikäisen tyttärensä Annen (Olivia Colman) kanssa neljän seinän sisällä. Anne poistuu välillä, näemme hänet kävelemässä katua huolestuneena kotia kohti. Anthonylle ulkomaailma näyttäytyy vain katunäkymänä ikkunasta. 

Elokuvaa ennen oli näytelmä La Père. Sitä on esitetty Suomenkin teattereissa. Näytelmäkirjailija Florian Zeller sovitti näytelmästään elokuvakäsikirjoituksen yhdessä Christopher Hamptonin kanssa. Zeller on myös elokuvan ohjaaja.
Hän on säilyttänyt elokuvassa näytelmällisyyden, mikä lisää sen lumoa. 

Keskitymme kahteen päähenkilöön lontoolaisen kaupunkikodin olohuoneessa. Henkilöt saapuvat oviaukosta kuin näyttämölle. Anthony ilmestyy usein kynnykselle varoen, neuvottoman näköisenä, ja poistuu mielenosoituksellisesti kiiruhtaen takaisin omaan huoneeseensa, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tytär on tuonut tarjolle hölmön hoitajan, kello on kadonnut eikä kukaan anna vastausta kysymykseen, mitä täällä oikein tapahtuu.
Annen sisääntulo on ripeä, joskus hänellä on kasvoillaan epätoivoinen ilme, mutta Anthonyyn katsoessa se muuttuu aina ystävälliseksi ja rakastavaksi. 
Muita henkilöitä elokuvassa ovat vaihtuvat hoitajat ja Annen aviomies, jota Anthony ei tunnista tai näkee eri miehinä, lopussa myös hoivakodin hoitajia, jotka sekoittuvat Anthonyn mielessä menneisyyden hahmoihin. 

Anthonyn ajatus kulkee pyörteinä, joissa palataan samoihin tilanteisiin ja repliikkeihin. Nykyhetki ja muistot ovat yhtä totta ja yhtä sekavia.
Anthonyn kertautuviin ajatuskulkuihin pakotettuna myös katsoja kokee kaiken hämmentävänä. Huone ei olekaan tuttu enää vaan aivan eri näköinen ja missä on se taulu, joka äsken oli seinällä. Miksi ovesta tuleva henkilö onkin eri kuin juuri äsken? Vai oliko se aiemmin? Onko nyt ilta? Who ARE you?

Anthonysta tulee hetkittäin esiin entinen hauska seuramies. Hän panee parastaan, tarjoaa drinkin nuorelle hoitajaehdokkaalle harmonisessa kauniissa kulttuurikodissaan, jossa on paljon kirjoja ja mukavia lukutuoleja. Kuulokkeista kuuluu klassista musiikkia, Henry Purcellia, Vincenzo Belliniä, Georges Bizetä. Sitten kesken kaiken täydellinen muutos, äsken veikeänä stepannut Anthony räjähtää. Hän jyrähtää kuin ukkonen. Hän ei kestä persoonansa katoamista ja kaiken sekavuutta. Missä se kello on? Kuka on varastanut hänen kellonsa, miten hän tulee toimeen ilman sitä? Niin, hän taisikin piilottaa sen hoitajalta, joka on varas -  ja mistä Anne voi tietää hänen piilonsa. Mitä sillä Annellakin on mielessä?
Jonakin hetkenä Anthony katsoo tytärtään selkeästi, on kuin ennen ja sanoo: "Kiitos."

Annella on ongelma. Hänen pitää muuttaa Pariisiin. Mitä hän tekee avuttomaksi käyvän isänsä kanssa? 

Tässä elokuvassa on alusta asti selvää, miten käy. Tauti etenee vääjäämättä, sillä on omat vaiheensa. Lopuksi dementiapotilas on kuin lapsi, vastustaa pukemista ja itkee voimattomuuttaan. Hänen on koko ajan opeteltava ihmiset uudelleen, kyseltävä nimiä, kunnes tulee se hetki, ettei muista, kuka itsekään on. Silloin hän kaipaa äitiä. Elämän loppu kiertyy sen alkuun. 

Vaikka tiedän mitä tapahtuu, koen Anthonyn mukana kulkemisen jännittävänä  siksi, että en ole enää vähään aikaan seurannut asioita sivusta elokuvateatterissa istuen, vaan Anthonyn tyhjenevän pään sisästä. Silti ymmärrän myös tyttären näkökulman ja koen hänen kanssaan rakkauden täyttämää epätoivoa.

Olivia Colman on hyvä. Hän on myötätunnon ruumiillistuma.
Anthony Hopkins on loistava! Tämä on hänen paras roolinsa osittain ehkä juuri siksi, että hän saa tässä elokuvassa välillä näytellä kuten teatterin lavalla näytellään, isoin elkein. Hänen suuttumuksensa pelästyttää oikeasti, se on kuin kallio halkeaisi. 
Hopkins sai roolistaan parhaan miespääosan Oscarin - oikeutetusti. Elokuva voitti myös parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin  - oikeutetusti. Se oli ehdolla muutamasta muustakin Oscarista ja voitti kaksi Baftaa, mikä on Englannin paras elokuvapalkinto sekä erinäisiä muita palkintoja elokuvafestivaaleilla eri maissa. 
Ludovico Einaudin musiikki on hyvin onnistunut. Se ei myötäile vaan antaa lisää elokuvan kokonaisuuteen. 

Loppua kohti suru lisääntyy Anthonyn katseessa. Lopussa alun steppaileva hurmuri on yhtä kasassa istuvaa surua.

Luulen, että tämä elokuva ei niinkään puhuttele nuoria kuin vanhenevia, joilla itselläänkin saattaa häivähtää mielessä pelko dementiasta ja toivo, että kunpa saisi säilyttää järkensä.
En ole kohdannut muistisairautta suvussani, mutta itse olen kokenut ajoittain jonkinlaista aivosumua. Se on ollut minulla jo nuoresta iästä asti ja saattanut ulkopuolisesta vaikuttaa höperyydeltä. Nykyään se ei enää olekaan niin akuutti asia. Minulla oli vakava kilpirauhashormonivajaus, joka on saattanut olla yksi syy. Pidin pahimman "hajamielisyyden" aikaan möhläyksistäni vihkoa otsikolla "Irtonaista teetä", mikä liittyy erääseen tilanteeseen, jossa sotkin sanoja koomisesti.
Uskon vakaasti, että tämä piirteeni ei ole mikään dementian oire, vaan johtuu aivoissa virtaavista ideoista ja keskittymisestä johonkin, mikä milloinkin mietityttää. Sama kuulon kanssa. Mieheni halusi, että menemme molemmat kuulotestiin arvellen, että ainakin minulla olisi siihen aihetta. Pyydän usein toistamaan asioita, koska olen ollut niin keskittynyt muuhun, etten ole kerralla sisäistänyt, mitä toinen on sanonut valmistamatta minua etukäteen kuuntelemaan. Hähää, minulla normaali kuulo molemmissa korvissa.
Minulla on myös ehkä tapana alkaa puhua jo ennen kuin olen muotoillut ajatukseni kunnolla valmiiksi, siitä omituiset ajatusvirheet, sanavalinnat ja kömmähdykset, joille olen nauranut. Sama tietysti kirjoittaessa, vähemmässä määrin. Käyn näitä blogikirjoituksianikin viimeistelemässä jälkikäteen siihen asti kun kirjoitan seuraavan. Joskus huomaan hassun virheen, josta kukaan ei ole hienotunteisuuttaan huomauttanut. Sanokaa, jos mokaan.

Hyvä elokuvasyksy alkamassa.
Meillä on kauppakeskuksessa sijaitsevan kaupallisen elokuvateatterin lisäksi yksityinen elokuvateatteri Kuusankoskella. Siellä on tasokkaita elokuvia ja monenlaista mielenkiintoista, mm. iltapäiväelokuvat senioreille ja maailman oopperataloista välitettävät oopperat ja baletit. 
Kansalaisopiston elokuvakerhossa on joka viikko hyvä elokuva. Näiden lisäksi ennen koronan aiheuttamaa taukoa oli pääkirjastossa säännöllisesti ilmaisia elokuvanäytäntöjä, hyvässä nousevin istuimin varustetussa salissa nekin. Toivottavasti ne jatkuvat. 

Yksi hyvä puoli meillä verrattuna isompien kaupunkien elokuvakäyttäytymiseen on se, että katsojat eivät juurikaan mässytä herkkuja katsoessaan eivätkä vilkuile puhelimiaan. Äänen voimakkuuskin on sopiva. Olen ollut joskus muualla elokuvatetterissa, jossa ääni on säädetty räikeän kovaksi - minähän kuulen vähemmälläkin, heh. 

Isä-elokuvan senioriyleisö istui hipihiljaa. Minä en pystynyt liikahtamaankaan. Elokuvan lopun yksi avuton lause sai minut itkemään. Luin jostain Olivia Colmanin haastattelusta, että hänelle oli käynyt samoin katsoessaan Hopkinsin suoritusta tässä kohtauksessa. Menkää katsomaan, miten mestarinäyttelijä eläytyy!
Itkin sitäkin, että Hopkins on jo niin vanha eikä ehkä tee enää kovin monta näin hyvää roolia. Sellaista elämä on, aika syö meitä.
Voi vain toivoa, että keho rapistuisi ennen minän katoamista.

Selja Ahava, Eksyneen muistikirja

Eksyneen muistikirja (2010) on dramaturgi, käsikirjoittaja, kirjailija Selja Ahavan esikoisromaani. Ahava on kirjoittanut ansiokkaan esikoisensa lisäksi myös romaanin Taivaalta tippuvat asiat (2015) ja tänä vuonna julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa.

Minulla on sellainen tuntu, että olen löytänyt uuden kirjailijan, joka kiinnostaa minua kovasti niin aiheidensa kuin tyylinsäkin vuoksi. 

Upposin Eksyneen muistikirjaan niin, etten paljon liikahtanut lukiessa paikaltani. Istuin ja luin. Päähenkilön muistin katoaminen tuntui trilleriltä, ja hänen mielensä liikkuminen monessa ajassa sai haluamaan tietää lisää.  Mistä kaikki alkoi ja miten muistisairas Anna toimii ja pärjää?

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisisna ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

Se taso, missä Anna oikeasti on, on sairaalan vuodeosasto. Oma koti on heti puiden takana kerrostalossa Pormestarintiellä. Ja saarikin näkyy melkein, saari jossa tapahtuneesta menetyksestä kaikki ehkä alkoi tai voimistui. Olihan Annalla se listaaminen jo ennen tragediaa, nähdyt asiat piti luetella sanoiksi. Saaren jälkeen Anna matkustaa Englantiin, jossa muukalaisuus toimii lieventävänä seikkana muistikohtauksissa.  
Anna saa kohtauksia joissa putoaa pois ikäänkuin sivuun ja katselee itseään vieraana. Hän miettii, miksi on tässä, tämän miehen kanssa. Näiden kohtausten tullessa hän haluaa kävelylle, liikkeeseen, joka helpottaisi levottomutta. Myöhemmässä vaiheessa hän ajelee metrolla ympäriinsä koko päivän. 
Se, miten hän selviää Suomeen vietettyään epämääräisen ajan Lontoossa lentokentällä, häipyy hämäryyteen, kuten monet hetket jo ennen tätä. 

Kaikki menneeseen liittyvä tuntui hapertuneen ja vääntyneen, kavenneen ja värittyneen. Esimerkiksi kolmesta edellisestä talvesta ennen Thomasin tapaamista hän ei muistanut mitään. Keväät, kesät ja syksyt hän oli kävellyt, mutta talvet tuntuivat kadonneen. 

Hella jää päälle ja keittiö palaa remonttikuntoon, kun Anna jää katsomaan liian pitkäksi aikaa ikkunasta pihan toisiaan ärhenteleviä koiria. Anna muuttaa remontin ajaksi veljensä kotiin. Aamulla hän  ei tunnista missä on. 
Vielä hän yrittää asua omassa kodissaan, hämmentyneenä. 

Jääkaappi piti vielä tarkistaa. hämmästyksekseen hän löysi sieltä seitsemän litraa maitoa, miksi hän oli niin monta ostanut?

Kolme pientä karhua vierailee Annan luona ja sotkee hänen asuntonsa. Hänellä on kuviteltuja lapsia ja Jumalakin vierailee. 

Kävelyretket Jumalan kanssa päättyvät sairaalassa siihen, että hoitaja juoksee karkulaisen kiinni ja johdattelee takaisin omaan petiinsä, antaa nukahtamislääkkeen ja laittaa valot pois päältä. Joskus hän herää kauhuissaan laivassa myrskyn keskellä ja toteaa hoitajalle, että joku vei airot. Hän on myös riisuutunut alasti, piti riisua, kun joku oli pukenut kolmet housut päällekkäin. "No, sitten on paras tulla rantaan ja pistää vähän vaatetta päälle", toteaa kokenut hoitaja. 

Muistihäiriöistä kärsivän maailma tuntuu välistä koomiselta ja välistä maagiselta. Välillä Anna on jonkin aikaa ihan samassa todellisuudessa kuin muutkin, sitten asiat ja aikatasot menevät taas päällekkäin ja kaikki muuttuu sekavaksi ja epätodelliseksi. 

Sanat pitävät Annaa kiinni todellisuudessa. Hän palaa muistikirjoihinsa, joihin on kirjannut tilanteisiin liittyviä sanoja. 
Teemuki. Puhelin, jonka päässä johdossa solmu. Pöly tummalla muovilla. Paperiliima. Kuparinen klemmari. 
Lopuksi hän ajattelee jonkun toisen kirjoitelleen hänelle muistiin outoja asioita.

Näen Annan muuttumisen kuin Helene Schjerbeckin kasvojen muutokset hänen omakuvissaan kuoleman lähestyessä. Muistin hävitessä ihminen liukenee, haalistuu ja häviää. 

Pian tulisi pimeää. Ennemmin tai myöhemmin tulisi hyvin pimeää ja sille Anna ei voinut mitään. Sanat kastuivat, multa varisi ja kivet kolisivat. Oli kasvoja, oli tuoleja, oli mitä ne nyt olivat, mutta kun se oli nykyään niin vaikeaa. Täytyi etsiä rei'istä ja miettiä niitä nimiä, mutta ei sekään ollut. Mutta se oli hyvin ikävää. 


Kun sain Eksyneen muistikirjan luetuksi, tuli hieman huolestunut olo. 
Eihän näissä muistiasioissa ole kuin aste-eroja, olen ostanut kaksi litran jukurttia peräkkäin, en seitsemää... onneksi suvussa ei ole muistisairauksia ... mutta sainhan minä syövänkin, vaikka sitä ei ole suvussa... 
Kunpa pysyisi pää selvänä! 

Paco Roca, Ryppyjä

Paco Rocan sarjakuvakirja Ryppyjä, 2010, espanjankielinen alkuteos Arrugas 2007, kertoo vanhuuden muistihäiriöistä.

Emilio alkaa sekoittaa nykyhetken ja eilisen. Emilion poika, Juan, ymmärtää, että on tullut aika viedä isä laitokseen, kun tämä entisenä pankinjohtajana luulee poikaansa lainanhakijaksi ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Laitoksen asukkaat on kuvattu hauskasti ja samalla surumielisesti. Loppusanoissaan Paco Roca kertoo, että heillä on esikuvansa todellisuudessa.

Oikea Emilio ja hahmotelmia muista vanhuksista

Emilio siirtyy helposti jonkin sanan tai tilanteen tuoman assosiaation kautta lapsuuteen ja nuoruuteen. Laitoksen ovella matkalaukkunsa kanssa hän on pelokkaana ensimmäisessä koulupäivässään, ja suusta pääsee: "Minä... tahdon äidin luo." Kun Alzheimerin loppuvaiheessa olevan Modeston vaimo Dolores kuiskaa miestään syöttäessään tälle hellästi "senkin ketku", tämä sanonta johtaa vieressä lusikan merkitystä ihmettelevän Emilion kiipeämään teinirakastettunsa kanssa kirkontorniin hakemaan tälle "pilveä taivaalta". Tornista kuuluu tytön äänellä sama suloinen "senkin ketku".
Miten paljon näissä siirtymissä on ihan tietoistakin pakoa epätyydyttävästä nykyhetkestä parempiin aikoihin ja unelmiin? Ulkopuolisen silmissä vanhus sekoilee aina, kun hän ei ole tässä hetkessä. Ehkä hän ei aina halua olla siinä.

Laitoksessa on vielä joten kuten pärjäävien osasto ja yläkerta, jossa ovat loppuvaiheen Alzheimer-potilaat. Emilio luulee vain unohtelevansa, kunnes saa tietää olevansa tuleva yläkerran asukas. Emilion huonekaveri, vilunki Miguel, yrittää auttaa tätä salaamaan taudin pahenemisen, mutta välillä Emiliolla lyö tyhjää.

Miguel syöttää Emiliota

Olen lukenut tämän kirjan monesti. Se kohta, jossa Emilio tajuaa, että hänellä ja Modestolla on samat lääkkeet järkyttää aina, samoin tyhjät hetket.

Lääkärin rehellisestä selostuksesta Emiliolle saamme asiatietoa Alzheimerista. 
Kuvakertomuksessa välittyy unohtamisen tragiikka. Ensin Emilio etsii sanoja - kirjasto on sali, jossa on paljon niitä jotain ja Emilio on ollut töissä... siellä... missä on sitä rahaa... ja sitten hän ei enää osaa käyttää aterimia ja yrittää salata tämän syömällä vain leipää. Sitten hän jo ulostaa outoihin paikkoihin.

Omassa lähisuvussani on kaikilla aivot säilyneet kirkkaina loppuun asti, onneksi. Voin kuvitella niitä kauhun hetkiä, kun ihminen tajuaa, että hän on kadottamassa asioiden hallinnan tai kun läheinen tajuaa, että hänen rakkaalleen on käymässä näin. 

Ryppyjä-teos kertoo, että myös muistisairaina vanhukset ovat omia hurmaavia persoonallisuuksiaan. He eivät ole yhtä kuin sairautensa (tai lähes yhtä kuin sairautensa) ennen kuin vasta loppuvaiheessa. Sitä ennen heissä on seurallisia ja vetäytyviä, turhamaisia, vakavia, velikultia. Laitoksissa on omaa huumoria kuten kaikissa yhteisöissä. Toiset sopeutuvat sairauteensa, toiset kapinoivat.

Paco Roca on omistanut kirjansa vanhemmilleen ja laittanut alkuun lauseen Buddhalta "Pilvi ei katoa, se muuttuu sateeksi."