lauantai 28. syyskuuta 2013

Luetuista, lyhyesti



Palasin pieneltä lomamatkalta, jossa luin paljon, mutta en  käynyt blogissani kertaakaan. Kylläpäs olikin kotiin palattua kiire katsomaan, onko kukaan käynyt ja mitä hienoa muut bloggaajat ovat kirjoitelleet. Vau, pari uutta ihmistä ilmoittautunut blogini seuraajaksi, kiitos teille Joana ja Juha! Ja kiitos muuten teille kaikille muillekin, jotka välillä pistäydytte lukemassa vaatimattomia aatoksiani.

Olen huomannut, että muillekin bloggareille käy välillä niin, että tulee luetuksi ja jää kirjoittamatta. Jotkut puhuvat jopa kirjoitusjumista. No, minä en edes kirjoita kaikesta lukemastani - en varsinkaan sellaisista kirjoista, jotka eivät tuota elämystä (Marjatan kirjaELÄMYKSIÄ!), ihastumista tai harmistumista. Nyt tuli luetuksi Lapin reissulla hyvä kirja sekä meno- että paluumatkalla, Hotakaisen ja Franzenin uudet romaanit. Nautiskelin lukemisesta kolmessa kulkuvälineessä, junassa, lentokoneessa ja linja-autossa sekä asemilla. Jo ennen matkaa luin muutamia kirjoja, jotka herättivät ihastuksen huokauksia, joten pientä ruuhkaa on kirjoittamisessa. Siksipä yritän siirtyä lyhyeen muotoon. Ehkä kirjoitan joistakin näistä kirjoista ihan oman blogikirjoituksen vielä myöhemmin. 

Kas tässä!

Matkanovelleja (2013), toim. Katja Kettu ja Aki Salmela
Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -teemavuoden päätöskokoelma;  NVL:n,  WSOY:n ja VR:n yhteishanke.  NVL:ltä ilmestyi tämän hankkeen puitteissa jo alkuvuodesta novellikokoelma Taskunovellit. Matkanovelleja sisältää tuoreita novelleja 22 kirjailijalta, vanhoilta konkareilta ja uudemmilta lyhyen proosan taitajilta: Jaakko Yli-Juonikas, Jari Tervo, Petri Tamminen, Mikko Rimminen, Joni Skiftesvik, Johanna Sinisalo, Markku Pääskynen, Joni Pyysalo, Mooses Mentula, Maritta Lintunen, Rosa Liksom, Taina Latvala, Leena krohn, Riku Korhonen, Katja Kettu, Jari Järvelä, Antti Hyry, Juha Hurme, Joel Haahtela, Monika Fagerholm, Aina Bergroth, Tuuve Aro. Kirjassa on jokaiselle jotakin. Itse pidin paljon Jari Järvelän, Maritta Lintusen ja Mooses Mentulan teksteistä, joissa on perinteinen novellin rakenne.






Claes Andersson, Jokainen sydämeni lyönti (2009)
Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa, tiiviisti, hetkiä kuvaten. Claesin viehätys on siinä, että hän ei pidä suuriakaan saavutuksiaan kovin kummoisina. Kaukaa tarkasteltuina kipeät asiat saavat koomisen silauksen. Jos joskus kirjoittaisin omasta elämästäni, niin tästä kirjasta haluaisin ottaa oppia!










Nauravia naisia, 30 kertomusta keskeltä elämää, WSOY:n äänikirja (2011)
Melkein neljä tuntia hyvin esitettyjä tasokkaita novelleja yhdeksältä naiskirjailijalta: Sinikka Nopola, Tuula-Liina Varis, Taina Latvala, Outi Alanne, Tuuve Aro, Anja Erämaja, Maritta Lintunen, Miina Supinen ja Sari Mikkonen. Lukijoina toimivat Anja Erämaja, Seela Sella, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström ja Martti Suosalo. Ehdoton suosikkini on Maritta Lintusen Kappelikeikka Suosalon esittämänä. Suosalo loihtii novellin suntiosta hahmon, jota ei hevillä unohda. Ainoa novelli, johon en syty on Outi Alanteen Kuuma konepelti, jonka lukijan, Sanna Stellanin äänestä en myöskään pidä.





 

Kari Hotakainen, Luonnon laki (2013)
Tunnistettavaa Hotakaista: tiivistä, aforistista, välillä koomista. Hotakainen muistuttaa, miten paljon me saamme verovaroin, turha kitistä. Koin romaanin sairaalakuvauksen ja toipumisen hyvin omakohtaisesti, koska olin itse lonkkanivelleikkauksesta toipuessani aivan yhtä maanisen onnellinen kuin romaanin Rautala (Hotakainen), kun hänet saatiin paikatuksi kokoon. Rakenne ei ole oikein onnistunut, olisin karsinut lopusta. Tästä kirjoitan vielä. 








Peter Franzén, Samoilla silmillä (2013)
Romaani on jatkoa Franzénin esikoiselle Tumman veden päällä (2010). Kummassakin kirjassa on hyvä nimi, ja molemmissa se on lainattu hyväntahtoisen hahmon, papan, puheista. Aikakauden kuvaus ja murredialogi ovat hyvin todentuntuisia. Pitäisin kirjasta vielä enemmän, jos näkökulma olisi koko ajan päähenkilön Peterin eikä jakautuisi kolmelle henkilölle. Tästäkin kirjasta kutkuttaa kirjoittaa myöhemmin lisää.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Pekka Hiltusen Iso (2013), kirjan herättämiä ajatuksia



Anni Kantto on kookas nainen. Hän käy taistelua lihavien demonisointia vastaan. Hän tekee sen hyvin. 

Anni kerää kaiken yleisestä tuomitsevasta linjasta poikkeavan tutkimustiedon lihavuudesta, mitä saa käsiinsä. Hän odottaa tilaisuutta tuoda sen julki. Hän tekee tämän itsensä vuoksi. Hän ei tunne enää itseään kauniiksi paitsi hyvin harvoin, yksin verhot kiinni tanssiessaan. Hän tietää, että tämä tunne on tullut häneen ulkoapäin, muilta ihmisiltä.

Tutkimustensa yhteydessä Anni löytää tietoja Etelä-Afrikasta 1810 Lontooseen tulleesta - tuodusta? - naisesta, Saartjie Baartmanista. Saartjie oli valkoisten silmissä eksoottisen näköinen khoikhoinaisille tyypillisen ison, erikoisenmuotoisen takapuolensa vuoksi. Siinäpä syntyikin sitten jollakulla kekseliäällä liikeidea. Saartjielle annettiin taiteilijanimeksi Hottentotti-Venus, hänen normaalien vaatteittensa tilalle vaihdettiin paljastava lannevaate ja häntä näytettiiin maksusta teatterisaleissa. Lisämaksusta tätä ihmistä sai tökkiä sormilla tai kepillä. Kun englantilaiset kyllästyivät tökkimiseen Saartjie ajautui Ranskaan, jossa häntä pidettiin näytillä narussa ja kaulapannassa. ”Työstään” rasittuneena Saartjie turrutti iseään alkoholilla ja kuoli äärimmäisessä kylmyydessä talvella 1815 keuhkotautiin. Vielä kuolemansa jälkeenkin Saartjie palveli ihmisten tirkistelynhalua. Eräs ranskalainen professori säilöi museoon hänen luunsa, aivonsa ja myös hänen sukupuolielimensä, joita Saartjie ei ollut koskaan suostunut esittelemään. Hänellä oli heimonsa naisten tapaan venytetyt häpyhuulet. Saartjien jäänteet palautettiin Etelä-afrikkaan vasta 2002.

     Minä voin nähdä Saartjien. Näen hänet mielessäni.
     Näen hänet joka ilta, kun avaan television. Siellä hän on, laihdutus- ja muodonmuutossarjoissa. Laihdutusohjelmiahan on tv:ssä lähes yhtä paljon kuin sarjoja, joissa laitetaan ruokaa kilpaa. Suurin pudottaja. Olet mitä syöt. Hurja painonpudotus. Rakas, sinusta on tullut pullukka. Hullut syömärit.
      Ja Saartjieta muistaen kaikkein surkuhupaisimmin:Tanssi peppu pieneksi.

Milloin meistä on tullut - uudestaan - näin irvokkaita? Minusta tuntuu, että minun elinaikanani on joskus oltu sivistyneempiä. Lapsuudessani ei kukaan kommentoinut toisten kokoa rumalla tavalla. Isoista naisista saatettiin sanoa, että onpas siinä talossa komea emäntä. 

Kun ihmisen muokkaamisesta veitsellä tai pistoksella on tullut yhä yleisempää ja helpompaa, samalla yleistyy ajatus, että kaikkien oikeastaan kannattaisi tai pitäisi tehdä niin. Että vain itseään muokkaava ihminen on hyvä ihminen. Että vasta sitten on tämän ajan ihminen, kun muokkaa itseään.

Huomasin eräällä nettisivulla kuvia eteläkorealaisista missiehdokkaista, 4 kuvaa allekkain ja kunkin kuvan jälkeen vielä 4 kuvaa lisää peräkkäin. Katsoin, että onpas siinä samannäköisiä tyttöjä eikä vaakakuvistakaan voi erottaa tyttöjä toisistaan. Tekstistä kävi ilmi, että kuvissa oli 20 eri kandidaattia. Kaikille oli tehty toivottu keijukaismainen kasvonmuoto.

Kiitos Pekka Hiltunen, että toit näin hyvän ja vahvan naishahmon puhumaan näin tärkeästä asiasta. Sinä kirjoitat vaivattomasti ja hyvin, koska sinulla on asia, jonka pitää tulla esiin. Kiitos myös positiivisesta lopusta.  Näyttää siltä, että Anni vielä jonain päivänä tuntee itsensä kauniiksi ja kasvaa kokonsa mittaiseksi, vaikka ympäristö ei millään sitä hänelle soisi.



lauantai 21. syyskuuta 2013

Sami Rajakylä, Pätkärunoilija (2013)

Keijo on töissä Kelan virkailijana, mutta haaveilee tulevansa kirjailijaksi. Hän lähettää innokkaasti runojaan kustantajille, mutta ne singahtavat nopeasti takaisin. Keijon toinen lähes pakkomielteinen haave on saada itselleen nainen, edes yhdeksi yöksi, mutta iskemisyrityksissä käy aivan yhtä huonosti kuin kirjoittamisessa. Kun Keijo ryhtyy kuntoilemaan muokatakseen itseään naisille mieluisampaan muotoon, kirjoittaminen ei suju enää olenkaan, joten hänen on palattava entiseen elämäänsä, johon kuuluu paljon kaljaa ja ajattelua. Keijon kirjallinen idoli on Charles Bukowski ja tämän alter ego Henry Chinaski, ja hän ajattelee, että kirjailijaksi tullaan parhaiten ottamalla turpaansa.

Minusta kirjan juonessa olisi saanut olla vähän lisää potkua.


Kirjan keskellä on Keijon ilmaiseen nettigalleriaan Aukea.netiin salanimellä lataama proosarunokokoelma Kaikki palvelee kokonaisuutta - lauseita erämaasta, joka saa valtavasti positiivisia kommentteja ja pääsee sivuston Parasta juuri nyt -listan ykköseksi. Monet tämän kokoelman  ajatuksista ovatkin hienoja kiteytyksiä.


Ajattelijaksi tullaan epäonnistumalla kaikessa muussa.
Syvälliseksi ajattelijaksi vasta kyseenalaistamalla oma
ajattelu.


Kaikki ajattelu vaattii kenttätyötä.


Hitsipillit, rälläkät, jyrät, pannut, sirkkelit, kaikki
vekottimet ovat vaarallisia taitamattoman käsissä.
samoin on ajatuksen laita tyhmyrin päässä.


Ajatuksia on ahdistettava.


Paitsi proosarunokokoelma, niin myös Keijon esseemäiset pohdiskelut mm. kirjallisuudesta ja joukkosuremisesta ovat kiinnostavampia ja omintakeisempia kuin kuvaus hänen elämästään Chinaski-hahmona. Jos minä olisin kustannusvirkailija, ohjaisin Rajakylää runon ja esseen suuntaan. 


Pätkärunoilija on omistettu kaikille pöytälaatikkorunoilijoille ja kansikuvana on ironisesti pesualtaan viemäriaukko. Turhaa vähättelyä: lauseet erämaasta kolahtivat ainakin tähän lukijaan.


maanantai 16. syyskuuta 2013

Maija Muinonen, Mustat paperit ( 2013 )





Hieno kirja. Hieno tarina. Hieno tyyli.

Tällä kertaa luin pitkään niin lehtikriitikkojen kuin toisten bloggaajien kirjoituksia ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan. Tästä kirjasta on kirjoitettu todella hienosti. Ymmärsin tarinan hieman toisin kuin muut.
 
Nuori nainen, yksinhuoltaja, englanninopettaja Ann Miel sairastaa parantumatonta tautia ja tietää kuolevansa pian. Hän haluaa suunnitella pienen poikansa Lucin elämän oman kuolemansa jälkeen niin täydelliseksi kuin se vain on mahdollista. Hän on jo muuttanut ihanaan merenrantakaupunkiin järjestääkseen lapselleen idyllisen kotikaupungin ja päivettääkseen itsensä kauniiksi ruumiiksi. Hän viettää viimeiset päivänsä kirjoittaen kirjeitä eri henkilöille, eniten Lucille, joka ei aivan vielä osaa lukea.
Lucini, pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan?

Ann on valinnut pojalleen huoltajat, Rosa-mamman ja Paulin, jotka tulevat tietämään uudesta roolistaan kirjeissä. Ann kuvittelee poikansa elämän, koulut, puolison, lapset, kaiken. Hän menee niin pitkälle äidinrakkaudessaan, että kirjoittaa kiristyskirjeen, jolla pojalle heltiäisi mieluisa - äidin mielestä mieluisa - kesätyöpaikka sitten kun sen aika on. Tämä täydellisyyteen pyrkivä äiti näkee poikansa parhaana kaikista, ylivoimaisena. Hänestä tulee suosittu koulussa ja harrastuspiireissä. Hän on murrosiässä vain pikkiriikkisen hetken pikkuisen törkeä. Silloin äiti järjestää paikalle pelastajat.
Nyt on Luc taas niin mukava, niin hienosti käyttäytyy, taisi olla vähän sellaista nuoren kapinointia, kaikki ajattelevat.

Naapureille, joiden koirasta Luc pitää, Ann kirjoittaa kirjeen, jossa pyytää heitä salaamaan Lucilta Tati-koiran mahdollisen kuoleman ja hankkimaan heti tilalle samanlaisen koiran. Tämä muistuttaa nuoren Buddhan kasvatusta. Hänhän ei saanut kohdata kuolemaa, vaan kuihtuvat kasvitkin vaihdettiin hänen rajatulla liikkumisalueellaan aina tuoreisiin.

Teet kolme väitöskirjaa. Sinusta tulee tutkija. Sinusta tulee lääkäri. Sinusta tulee arkeologi. Sinusta tulee arkistonhoitaja. Sinusta tulee perinnöllisyystutkija. Sinusta tulee merimies. Sinusta tulee hydrologi. Sinusta tulee sellunkeittäjä ja paperikoneenhoitaja.
Sellunkeittäjä? Nyt tuleekin yhtäkkiä mukaan realismi. Myös kuvitelmissa pojan matkailusta esiintyy hyvin tavallinen nuori mies, jonka rinkka häviää ja jolle olut maistuu. Ann haluaa suojelusenkelin tavoin ohjata poikansa askelia.
Käänny risteyksestä oikealle, Luc. Sinä käännyt vasemmalle. Kuljet parikymmentä kilometriä harhaan kun kerran et halua kuunnella äitisi neuvoja.

Tietenkään tällainen äiti ei halua poikansa näkevän itseään rumana ja sairauden runtelemana. Hän ostaa palkkamurhaajan. Hän suunnittelee kävelyretken puistossa pienen poikansa kanssa, jolloin naps - luoti kaataa kauniin äidin, mutta lapsi ei ehdi surra ollenkaan, kun auttajat ovat jo paikalla ja Tati-koira vie Lucin huomion. Annin kuvitelmissa Luc sekä suree häntä, että ei sure, vaan on onnellisin ja hyväosaisin pieni poika maailmassa.

Lopuksi Annin kieli alkaa hajota, ajatus jää kesken, kirjoitukseen tulee toistoja ja pitkiä aukkoja, hourailua. 

Minä luulen, että Ann ei kirjoittanut mitään ohjeistavaa kirjepinoa. Hän ehkä toivoi, että olisi voinut tehdä niin. Hän ajatteli ja haaveili ennen tajunnan menetystä. Niin olisin itse tehnyt - ja tekisin yhä, vaikka lapseni ovat aikuisia. Kyllä vain kaavailisin poikasilleni täydellisen elämän. Luopuminen kaikkein rakkaimmista on liian vaikeaa, siinä tarvitaan kaikkivoipaisia kuvitelmia. Auringonpalvojana haluaisin rantaparatiisiin kuolemaan kuten Ann, mutta palkkamurhaajaa en tilaisi. Aivan varmasti Ann ei luopuisi yhdestäkään päivästä pikkuisensa kanssa. Hän ei  jaksa enää lähteä rannalle Rosa-hoitajan ja Lucin kanssa, vaan käy luopumistaistelua sisätiloissa. Hän haluaisi niin kovasti vielä joskus vierailla poikansa elämässä antamassa ohjeita.
Minä en oikein tiedä pärjäätkö sinä ilman minua vielä Luc. Tulen sisään koputtamatta. Voin ihan hyvin vain seistä hiljaa huoneesi nurkassa. Lupaan etten sano mitään. Voin tarkistaa läksysi. Ja lukea päiväkirjasi. Varmuuden vuoksi.

Jos kielen kauneus ei ole tullut tarpeeksi ilmi edellä lainaamistani kohdista, niin tässä vielä ote, jossa Ann suunnittelee, mitä Rosa kertoisi opettajalle hänestä, kuolleesta äidistä.
Että minä olin hyvä äiti. Että viimeisenä iltanani minä peittelin Lucin niin kuin peitellään talveksi vene. Ettei hänen tulisi kylmä. Ettei tuuli sohisi hänen pieniä luitaan. Ettei hän itkisi.


Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...