Mietityttäviä tekstejä, isänpäivän ajatuksia

Osmo Rauhalan näyttelystä Järjestyksen kuvat
Kouvolan Taidemuseossa

Ei raja ole kuivaa nahkaa. 
Se on ihmisen elävä iho.
Iho ihoa vasten elävät naapurit, tahtoivat tai eivät.

Se erottaa, se yhdistää, raja.
Sen yli kulkevat
pelon ja vihan aallot.
Sen poikki kulkevat kauppatiet ja lähettiläät, 
ruhtinaiden sanat. Sen läpi
kaukana mahtisanojen saattueista
kulkee kevyt äänetön askel, 
rajoista piittaamaton. Lempeys, metsän eläin. 

Yllä oleva runo on osa Lassi Nummen Linnakronikkaa kokoelmasta Linna vedessä. Erik Akselinpoika Tott rakennuttaa Olavinlinnaa ja perustelee sen tarpeellisuutta Savon naiselle. Hän sanoo, että raja on muokatulle nahalle eli pergamentille muokattu juova ja linna välttämätön sen suojelemiseksi. Linna on hänen kivinen tarunsa ja unensa. 
Savon nainen vastaa 'Armolle ja Herralle' tällä runollaan, joka on minusta huikean hieno. Hän ei olisi halunnut taruja kiveen ja rautaan. Sanat olisivat riittäneet hänelle. 

Rajan käsite. Luonnolliset rajat, rajapyykit ja rajajoet, muurit ja piikkilangat. Näkymättömät rajat. Ihmisen rajat, ihminen joka ei tunne rajojaan, reviiriään vahtiva ihminen, rajaton ihminen. Rajoittaa, estää, suojata. Pysy nahoissasi, älä ylitä rajojasi, väritä rajojen sisältä! Jotain rajaa.

Eräs Googlen vaihtuvia aloituskuvia koneellani

Toinen lainaukseni on rouva Jenni Haukion puheesta Eläinsuojelugaalassa, jossa hän sai Kiitos Eläimiltä -palkinnon. Haukio puhui tuotantoeläinten olosuhteiden ja hyvän kohtelun puolesta ja lainasi amerikkalaiskirjailija Henry Bestonin sanoja sadan vuoden takaa.

Tarvitsemme uuden, viisaamman käsityksen eläimistä, sillä eläimiä ei tule arvioida ihmisten mittapuulla. Vanhemmassa ja eheämmässä maailmassa kuin omamme ne liikkuivat valmiina ja täydellisinä, siunattuina herkillä aisteilla, jotka me olemme menettäneet tai jollaisia meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ne kuulivat ääniä, joita me emme saa kuulla milloinkaan. Ne eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon. 

Ne ovat toisia kansoja...
Olemmeko me ymmärtäneet kaiken väärin, kun olemme perustaneet tehokanaloita ja suursikaloita? 
Kunpa osaisi aistia hetken kuin eläin, elää leijonan elämää. Miten vähän me tunnemmekaan eläimiä. 
Ajan verkko... Miten pieni oma elämä onkaan maailmankaikkeuden mittakaavassa, kosmisessa äärettömyydessä.

Nämä kaksi lainaamaani tekstiä ovat molemmat kauniita ja niissä on jotain hyvin tunneälyistä. 
Jään miettimään. Miettikää tekin. 

Toivotan vielä hyvää isänpäivän iltaa. Oma isäni kuoli kuusi vuotta sitten, joten meillä on juhlittu isinä vain miestäni ja poikiani. Tulimme isovanhemmiksi vähän päälle viisikymppisinä. Meistä oli hienoa, jotenkin velmua myös, tulla niin nuorina Mummiksi ja Vaariksi. Koimme nämä nimet heti tärkeinä arvoniminä. 

Kuuntelin lounasta kokatessani isänpäiväiskelmiä. Voi voi sitä melankoliaa. Ole poikani parempi kuin minä luuserimies, viikonloppuisän kaihoa ja isä, joka katuu sitä, että ei ollut mukana lapsensa elämässä. Kauheaa räytymistä. Ja sitten vastapainoksi sellaisia joissa isyys on joku vitsi, nainen sai nalkkiin. Pitäisköhän noita lauluja päivittää. 

Espanjan matkalla koettua, osa 1: Kun liikutuin Mijasissa

Tänään vietimme päivän Mijasin kaupungissa, joka sijaitsee viehättävästi vuoren rinteellä. 
Hieno surumielinen musiikki sai meidät astumaan valokuvagalleriaan. Näyttelyn kuvat olivat valokuvataiteilija Jesus Jaime Motan Afrikka-sarjasta.

Ensimmäisenä silmäni osuivat isoon kuvaan koululuokasta, jossa istui penkeillä 3 - 4 oppilasta rinnakkain, kaikki tikkusuorana, kasvot ojentuneina opettajaa kohti. Laihoja, köyhiä lapsia, olikohan kaikilla housujakaan. Vieressä oli kuva, jossa kolme oppilasta lukee yhteistä kirjaa päät yhdessä ja jalat pulpetin alla vierekkäin. Siirryin lukemaan tietoja valokuvaajasta: hän on Mijasin poikia ja arvostettu kehitysmaiden kuvaaja. Tässä linkki. Osassa kuvia oli huumoria, osassa iloa, ei kaikki suinkaan pelkkää osattomuutta. 

Monet kuvat kertoivat alun tarinalle, joka jää muotoutumaan katsojan mieleen. Minulla tuli mieleen Meeri Koutaniemen kuvat. Sama kutsumus näillä kahdella kuvaajalla.

Eilen ostin Pablo Picasson maalauksista tehtyjä kortteja Malagassa, jossa vierailimme hänen lapsuudenkodissaan, nykyään pieni museo. Picasso on jo lapsena maalannut hienoja muotokuvia ja omakuvia. Hänen rauhanaiheiset teoksensa, kyyhkyt ja muut, ja Motan kuvaama ihmisten kärsimys ovat tähän mennessä koskettavinta tällä matkalla.

Ihmeellisintä, mitä olen täällä nähnyt, on miniatyyritaide, jota myös ihailimme Mijasissa. Näyttelyssä sai katsella suurennuslasien läpi riisinjyvään taiteiltua kopiota Leonardo da Vincin maalauksesta Viimeinen ehtoollinen ja hammastikkuun allekkain kuvattuja maailman seitsemää ihmettä. Näyttelyssä oli myös Lincolnin pään kuva nuppineulan päässä. Materiaalit ja tekniikat vaihtelivat. Maisemia oli ikuistettu nappeihin ja kolikoihin. Enpä ole nähnyt missään taidokkaampia nukkekodin esineitä kuin tässä näyttelyssä. Kutistettu intiaanin pää, jolla oli jostain syystä valkoisen miehen hiuskuontalo (FBI tutkinut, että niin on!) kuuluu jo sarjaan, mikä kauhistutti minua.

Miniatyyrimuseoon oli seniorialennus, ja koska mies täytti juuri tänään 65 vuotta, saimme molemmat alennuksen. Ja arvatkaapa mitä: mies sai lipunmyyjätytöltä onnittelusuukon molemmille poskilleen. Se on kuulemma maan tapa. Suloista! En ehtinyt ottaa kameraa esiin.

Ja mikä kauhistutti - sekä raivostutti - oli aasitaksit pitkässä rivissä, kahdessa kerroksessa, noin 60 aasia rattaineen. Eläinparat oli kiinnitetty tiukasti paaluihin, niin etteivät ne päässeet edes kääntelemään päätään. Joidenkin pää oli aivan epänormaalissa asennossa. Turpa oli myös sidottu. Keskellä otsaa oli kummallinen riippuva koriste, joka lopsotti silmän päällä. Seinällä oli puolusteleva kirjoitus ja selitys, miten nämä äksyilevät ja näykkivät toisiaan, siksi varotoimenpiteet. Voi, voi mitä sitä muuta voi vankeudessa tehdä. En nähnyt kenenkään käyttävän näitä 'takseja'. Jospa tällainen kidutus loppuu, kun ihmisten ymmärrys toisia lajeja kohtaan laajenee. Härkätaisteluthan ovat jo onneksi jäämässä historiaan.

Mijasin härkätaisteluareena, käytössä tänäkin päivänä 

Olen lukenut muutamia kirjoja, joista vaikuttavin on Jenny Nordberg, Kabulin tyttöjen salaisuus, vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Monet tytöt elävät poikina jonkin aikaa lapsuudestaan! Kun toimittaja kysyy, mitä tapahtuu murrosiässä, erään tällaisen tytön äiti, parlamentin jäsen, tarkentaa piirrellen ilmaan naisen muotoja, että ai sitten kun he kasvavat isoiksi, no me muutamme heidät takaisin tytöiksi. Tämä käytäntö ei ole voimissaan vain Afganistanissa, vaan laajalti myös muissa vanhoillisissa patriarkaalisissa yhteisöissä. Syitä ja selityksiä on erilaisia. Eräs vastaus: "Halusin näyttää nuorimmaiselleni, millaista elämä on toisella puolella." 
Tämän kirjan sisältö vaivaa minua. Ihan kuin tolppaan sidottu aasitaksi päästettäisiin joksikin aikaa niitylle.
Ja onko ajatus ihan outo meillekään? Ensimmäisillä naisylioppilailla Suomessa 1870-luvulla piti olla keisarin myöntämä erivapaus sukupuolensa aiheuttamasta esteestä.
Selvittelen ajatuksiani kirjoittamalla tästä kirjasta oman postauksensa jossain vaiheessa. 

Laura Gustafsson, Anomalia (2013)

Ensimmäiset ajatukset Anomalian luettuani: Voi, miten tärkeä kirja. Voi, miten vaikuttava ja vahva kirja. Tämä on jotain ihan uutta!

Tunne kirjan luettuani: suru. Miten me ihmiset olemme tällaisia, alistamme muita lajeja ja lajitovereitamme? Pahoinpidellyn Baby P:n tarinaa lukiessani voin huonosti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kuka on sanonut, että nykyään ei enää kirjoiteta vaikuttavia kirjoja! 

Gustafssonin ensimmäinen romaani Huorasatu (2011) oli myös uutta luova teos. Siinä oli monikerroksisuutta ja iloittelevaa karnevalistisuutta. Minulle Huorasatu kertoo uudenlaisesta feminismistä, josta tosikkous on kaukana. Anomalia kertoo ihmisen julmuudesta ja on Huorasatua vakavampi puheenvuoro. Se on puheenvuoro pahuudesta.

Anomaliassa on kolme tarinaa.
"Baby P:n kirja" kertoo tositapaukseen perustuen englantilaisen puolitoistavuotiaan pojan, Peter Connellyn, kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Gustafsson näyttää perheen kaoottisen arjen, muodolliset sosiaalivirkailijoiden käynnit ja lääkäreiden välinpitämättömyyden. Hän muuttaa  kohuotsikoiden kertoman niin konkreettiseksi, että lukijan on pakko nähdä tilanne. Tulee myös vihainen ja voimaton olo. Miten voi olla, että auttajien joukko toimii huonommin kuin yksi ainoa tehtäväänsä paneutunut, vastuullinen ihminen voisi sen tehdä! Miten voi olla, että joku iso ihminen erkaantuu niin kauas normaaliudesta, että kiduttaa avutonta, puhekyvytöntä vauvaa.

Intialaisista susien kasvattityttäristä Amalasta ja Kamalasta kerrotaan useammassa luvussa. Pastori Joseph Singh on pyydystänyt "kummitukset" metsästä tarkoituksenaan sivistää heidät. Hän kyllästyy pian kasvatteihinsa, koska nämä eivät kehity hänen toivomallaan tavalla ja antaa Kamalan, joka sitkeämpänä on pysynyt elossa, mielisairaalaan Lontooseen.  Sieltä hänet sitten täysi-ikäisenä vapautetaan. Mihin? Sitä on vaikea tietää.

Kolmas tarina kertoo suomalaisesta lentoemännästä, joka tekee suunnitelman ja lähtee synnyttämään ei-toivotun, vammaisen lapsensa erämaamökkiin Lappiin. Hänellä on mökkiseurana toinen nisäkäs, paimenkoiraemo,  joka synnyttää samaan aikaan kolme pentua. 

       Niin pieni.
       En tiedä, miten kauan se on ollut siinä. Ehkä sekunnin. Ehkä puoli tuntia. Pyyhin sen kasvot, suun ja sieraimet. Sidon napanuoran. Kädet tärisevät. Koira nyökkää.
        En halua ottaa sitä syliin. Jotain peruuttamatonta voisi tapahtua.
       ....
       On huojentunut olo. Jotenkin kevyt. Minä elän.
      Sitten tulee uusi supistus. Putoan kyljelleni. Täytyy ponnistaa ulos kaikki ylijäämä. Sitä on saman verran kuin lasta, ehkä enemmän. Kaikki, mitä sisällä kasvoi, tulee ulos. Koko sikiön ekosysteemi, koko maailma sellaisena kuin se sen tunsi.
         Ihmeellistä. Ei niinkään kuvottavaa kuin ihmeellistä.
         Nostan otusta varovasti. Vien sen koiralle. Koira liikauttaa takajalkaa, tekee tilaa viimeiselle pennulle.

Anomalian seitsemän osaa ovat tyylillisesti erilaisia. Ensimmäinen osa, esipuhe "Korkea veisu" on Ludvig Wittgenstein -parodia. Vain sillä on arvoa, minkä voi ihmisten kielellä sanoa. Siitäkö olisi vaiettava, mistä ei voi puhua? Tarinoiden uhrit eivät voineet puolustaa itseään puhumalla, kyllä toisten on se tehtävä! "Vauvaevankeliumi" on puhutteleva essee. Suurin osa proosatekstistä on fiktiivistä. Yksi osa on näytelmän muodossa. Viimeisessä osassa "Ilmestys" taivaalliset sotajoukot kaappaavat Intiaan matkalla olevan koneen, jossa  on mukana uuden henkilöllisyyden saanut hirviöäiti Connelly ja muita kirjan henkilöitä, myös Kamala matkallaan vapauteen. Kaappaajina on pahoinpideltyjen lasten armeija, joiden nimet ja kaamean kohtalon kirjailija luetteloi. Koneen räjähtämistä seuraa etäältä suomalaisessa metsässä elävä lauma, jonka pieninkin jäsen ottaa jo juoksuaskelia, nelinkontin. Kaunis apokalyptinen loppu. Missä viime aikoina lukemassani ja pitämässäni olikaan samantyylinen loppukohtaus?  Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofissa.   

Kiitossanoissaan Gustafsson mainitsee mm. Leena Krohnin ja toteaa, että hänen teostensa vaikutus näkyy tässä kirjassa. Totta! Gustafsson on moninaisempi. Hänen tyylinsä saattaa pelkistyä myöhemmin, mutta minun makuuni se on kyllä hieno juuri tällaisena, kokeilevana ja runsaana. 

Paitsi romaaneja Gustafsson on kirjoittanut kuunnelman ja kolme näytelmää. Hänellä oli juuri joulun alla yhdessä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa Naudan Historian Museo -näyttely  Kaapelitehtaalla Helsingissä. Se jäi minulta näkemättä, mitä harmittelen. Mutta ei hätää. Naisilla on suunnitteilla valtava tieteellistaiteellinen hanke eri lajien historiasta, Toisten Historia, johon he ovat mm. suunnitelleet näyttelyä, jossa huone huoneelta avautuisi aina uuden lajin historia. Toivottavasti tämä toteutuu. On upeata, että joukossamme on tällaisia ihmisnaaraita, joilla on missio näyttää elämän anomalia ja nostaa esiin meille kipeitä asioita.