Ian McEwan Pähkinänkuori

Kaikki eivät tiedä, millaista on tuntea  oman isänsä kilpailijan penis vain muutaman sentin päässä nenästään. Näin myöhäisessä vaiheessa pitäisi kyllä pidättäytyä ihan vain minun takiani. Sitä vaatii jo kohteliaisuus jos terve kliininen järki ei pelaa. Panen silmät kiinni ja puren ikenet yhteen ja jännitän itseni kohdunseinämää vasten. Tällainen turbulenssi riittäisi ravistamaan siivet irti Boeingista. Äiti yllyttää rakastajaansa, piiskaa tätä eteenpäin huvipuistokirkaisuillaan. Kuin Painekattila-nimisessä laitteessa! Joka kerran, jokaisella männän työnnällyksellä pelkään että hän murtautuu sisään, seivästää pehmeäluisen kalloni ja valelee ajatukseni nesteellään, banaaliutta kihisevällä valkoisella aineella. Saan aivovaurion, ja sen jälkeen ajattelen ja puhun kuin hän. Minusta tulee Clauden poika.

Päähenkilönä Ian McEwanin trillerimäisessä romaanissa Pähkinänkuori on syntymätön lapsi. Ei aivan tavallinen sikiö, kuten sitaatista voi päätellä, vaan tietoiseksi tullut, maailman metkut jo tietävä. Mistä hän ne voi tietää, huvipuistolaitteet ja muut? No, äiti Trudy, niin tyhjäpää kuin muutoin onkin, kuuntelee unettomuudesta kärsiessään podcasteja ja BBC:n radiokanavia. Sieltä pieni neropatti kuulee kohtukotiinsa, miten kauheaan tilaan ihminen on saattanut maapallon ja miten kansat riitelevät keskenään. Itselläänkin hänellä on hankala tilanne epätoivottuna lapsena, mutta silti hän uskoo syntymänjälkeiseen elämään ja haaveilee kauniin äitinsä kasvojen näkemisestä. 
Isä, runoilija John Cairncross, on ajettu pois omasta kodistaan, lontoolaisesta arvoasunnosta sillä tekosyyllä, että pikkurouva tarvitsee omaa tilaa. Oikeasti tämä jakaa aikansa isän veljen Clauden kanssa ryypäten, "painekattilahommissa" puuhaillen ja miehensä murhaa suunnitellen. Pikkuvanha sikiö yrittää selvinä hetkinään ratkaista ongelman, miten estää rikosta tapahtumasta ja päästä syntymään toivottuna ehjään perheeseen.

Tiedän että alkoholi heikentää älykkyyttäni. Se heikentää kenen tahansa älyä, mutta ah, riemukkaan hehkeä pinot noir tai karviaisvivahteinen sauvignon saa minut kääntelehtimään ja vääntelehtimään salaisessa meressäni ja pompahtelemaan kimmoisan kotilinnani seinistä. Tai siis sai silloin kun tilaa oli enemmän. Nykyisin nautintoni ovat vähän rauhallisempia, ja kun on päästy toiseen lasilliseen, ajatukseni kukkivat vapaina ja runollisina.  

Ian McEwan on kirjoittanut Hamlet-muunnelman ja kuten Shakespearekin hän tarkastelee pahuutta. 
Kirjan motto on Hamletista: "Jumaliste, vaikka minut suljettaisiin pähkinänkuoreen, minä pitäisin itseäni äärettömän valtakunnan kuninkaana, ellen näkisi pahoja unia." 

Tyyli on mustaa huumoria, maagista realismia ja ilkikurista maailman tarkastelua.  Kirja Nutshell on vuodelta 2016, ja jo silloin McEwan on pannut sikiöneronsa pohtimaan ilmiötä, joka on vain vahvistunut viime vuosina, vapaata identiteetin valintaa, herkkää loukkaantumista ja vaatimusta, että muu maailma sopeutuu juuri minun tarpeisiini. Pohdinta alkaa siitä, että sikiön sormi osuu jalkovälissä johonkin katkarapumaiseen ulokkeeseen ja hän tajuaa, että ehkä biologia on kohtalo. Vai onko?

Ehkä tämä on länsimaiden perikato uudessa valekaavussa. Tai sitten se on minuuden juhlaa ja vapautumista. Eräskin tunnettu sosiaalisen median sivusto esittelee seitsemänkymmentäyksi erilaista vaihtoehtoa sukupuoleksi - neutri, kaksihenkinen, kaksisukupuolinen... mitä vain haluatte, herra Ford. 
Jos osoittaudun valkoiseksi, voin identifioitua mustaksi. Ja päinvastoin. Voin ilmoittautua vammaiseksi tai jollakin lailla rajoitteiseksi. Mikäli minulla on uskovaisen identiteetti, loukkaannun helposti ja verisesti, jos uskoani vähänkin kyseenalaistetaan. Loukkaantuneena olen armoitetussa tilassa. 

Tunnen, siis olen. 

Sikiömme päättää ottaa synnyttyään vapaasyntyisen englantilaisen identiteetin ja ryhtyä tunteiden aktivistiksi, joka käyttää kyyneliä ja huokauksia aseenaan maailman muuttamisessa itselleen sopivaksi. Yliopisto-opiskelijana hän aikoo vaatia kampukselle turvahuonetta, jossa voi toipua epämukavista mielipiteistä ja hänelle ilman ennakkovaroitusta tarjotusta järkyttävästä kirjallisuudesta.
Näiden pohdintojen jälkeen hän toteaa, että ehkä sarkasmi ei sovikaan syntymättömälle. Ei myöskään small talk. Aikuisten höpötystä kuunnellessaan ja petollisuutta pohtiessaan tuleva vapaasyntyinen alkaa epäillä jopa äitinsä rakkautta ja omaa rakkauttaan äitiään kohtaan.

Näiden lämpöisten elävien seinien ulkopuolella hyytävä tarina hivuttautuu kohti hirvittävää päätöstään. Keskikesän pilvet ovat paksuja, ei kuuta, ei tuulenhenkäystäkään. Äitini ja setäni sen sijaan piiskaavat puheillaan käyntiin todellista talven puhuria. Jälleen uudesta pullosta vedetään korkki, ja sen jälkeen, aivan liian pian, vielä yhdestä. Huuhtoudun syvälle juopumuksen virtaan, aistit sumentavat heidän sanansa mutta sen verran niistä saa selville, että olen tuhoon tuomittu.

Mitä keinoja siis on sikiö-paralla? Mustimpana hetkenä hän tuntee, että voisi hirttäytyä napanuoraan, mutta mitä hyötyä siitäkään olisi. Sehän olisi vain helpotus pariskunnalle, joka haluaa päästä litkimään viinejä kaksin, ilman häiriötekijöitä. Voiko kohdun seinämän läpi potkia viestin? Voiko rikolliset pysäyttää... ?

Aika surullinen kirja koomisten elementtiensä ohella.
Eräs valopilkahdus on kohdassa, jossa syntymätön alkaa panna vastaan tärkeilevän podcast-luennoijan maailmanlopun kuville.  
Olen kuullut riittävästi näitä puheita osatakseni jo esittää vastaväitteitä. Pessimismi on liian helppo, jopa herkullinen keino, intellektuellien tunnusmerkki kaikkialla. Se vapauttaa ajattelevat luokat ratkaisujen etsimisestä. 

Taitava suomennos on Juhani Lindholmin, kuten useimmissa Ian McEwanin romaaneissa.

Pähkinänkuoren sikiön mietteitä lukiessa pohdin, missä olen tavannut saman asetelman, "pikkuvanhan" syntymättömän kertojan. No, sehän on Juha Seppälän romaanissa Syntymättömän testamentti, jossa aviopari kuolee auto-onnettomuudessa ja sikiö jää kertomaan jonkinlaisesta välitilasta käsin mielipiteitään suvustaan, maailmasta ja kirjallisuudesta. Hyvä kirja tämäkin, yhteistä näillä kahdella kirjailijalla myös kielen kauneus. 

Saskia Sarginson, The Twins (2013), retroromaani

We weren't always twins. We used to be just one person.
      The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
      So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.

Kirjan aloitus kertoo suoraan, mistä on kyse, kaksosuudesta. Viola ja Isolte pitävät toisistaan huolta, koska heillä ei ole muita, kehen luottaa. Nuori, epävarma äiti heittelehtii ajan aatteiden mukana ja antaa kokemattomuuttaan pienille tytöille aivan liikaa vastuuta. Sitten tapahtuu jotain, mikä rikkoo idyllin ja erottaa tytöt toisistaan. Onko heidän mahdollista palata vuosien taa menneisyyteen, jonka he muistavat vain osittain ja kenties väärin?

Mitä lapsuudesta jäänyt syyllisyys tekee ihmiselle? 

Miten monin tavoin ihmiset rankaisevat itseään?

Mitä kaksosuus merkitsee? Oman persoonan etsimistä, kilpailua, uskollisuutta, vahvaa sidosta ja rakkautta? Sama pätee sisaruksiin yleensäkin, mutta identtisillä kaksosilla sidos on lujin. Onko tällainen side enemmän lohtu vai rasite?

Seuraavassa sitaatissa Viola on Isolen tietämättä yksin matkalla junassa ja tuntee näin:

It’s as if I am the only person left in the world. My breath, caught against the glass, comes back to me, trapped and warm. I see my reflection wavering, lost in the dark. I am separate from Isolte, removed and plasted into the wilderness like an outcast. I miss her. My fingers slide down the glass and feel it tremble. Ghost fingers touch my own, my reflection coming back to meet me. She didn’t mean to hurt me. She is my twin. I can never stop loving her.

Kirjailija sijoittaa tarinansa Suffolkiin, Englantiin, lapsuutensa vehreisiin maisemiin. Hän näyttää, että satumaisessa ympäristössä saattaa piileskellä vaaroja ja että sadut ne vasta ovatkin täynnä pimeyttä.  

Kirjan lopussa on Sarginsonin haastattelu. The Twins on hänen esikoisromaaninsa. Hän sanoo haluavansa kirjoittaa jatkossakin retroromaaneja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän termin! The Twins sijoittuu vuosiin 1972 ja 1987, joissa kummassakin on tapahtumia, jotka kirjailija on halunnut kutoa tarinaansa ja joilla on hänelle nostalgisia muistoja.

Yksityiskohta takakannesta, sekin kaunis

Tämä kirja on kaunis ja syvällinen, ehkä jossakin kohti vähän kevyt ja juonta liian heppoisesti kuljettava, mutta annan sen anteeksi, koska kirja herättää minussa niin paljon kysymyksiä.

Asetelma ja tapa kuvata lapsia tuo mieleeni Monica Fagerholmin tyttökuvaukset, Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön. Myös Ian McEwanin taidokas romaani Atonement, Sovitus, käsittelee lapsuudessa tapahtunutta erehdystä ja sen seurauksia. Sarkinson ei yllä näiden konkarikirjailijoiden tasolle, mutta samaa herkkyyttä hänellä kyllä on.

  

Sattumoisin Teemalla menee juuri ranskalainen trillerisarja Kuolleista palanneet, jossa käsitellään kaksosuutta hyvin kiinnostavalla tavalla.Tämän sarjan kaksosten julma tilanne ja The Twins -kirjan kaksosten suhde pyörivät mielessäni yhtä aikaa.

Itse en tunne identtisiä kaksosia, mutta minulla on lapsenlapsina ei-identtiset kaksoset, joiden kasvua seuratessa olen ajatellut, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina, mielellään vielä eri sukupuolta olevina, niin paljon kumppanuutta, turvaa ja läheisyyttä olen huomannut heidän saavan toisiltaan.

Yle Teeman Kirjaohjelma, Tieteestä ja uskonnosta

Kirjaohjelma on tiivis ja tasokas kirjallisuusohjelma, joka tulee Yle Teemalta maanantai-iltaisin. Muistan katsoneeni aiemmin ainakin Knausgårdin haastattelun.

Eilisen ohjelman aiheena oli tieteen ja uskonnon suhde kirjallisuudessa. Katsoin sen Areenalta ja pysäyttelin saadakseni hyviä sitaatteja. Toimittaja Siss Vik haastatteli englantilaista kirjailijaa Ian McEwania ja norjalaista fyysikkoa, nunna Katarina Pajchelia. Toinen toimittaja, Anita Reinton, vieraili norjalaiskirjailijan Gert Nygårdshaugin luona.

Keskustelu Ian McEwanin kanssa käytiin osaksi ruumiinavaushuonella ihmisen aivojen äärellä. McEwan oli seurannut aivokirurgin työtä romaaniaan Saturday varten, joten aivot eivät olleet hänelle mitenkään tuntematon asia. Hänen kirjojensa päähenkilöt ovat usein tiedemiehiä. McEwan on materialisti, rationalisti ja ateisti. Hän ajattelee romaaninsa päähenkilön tavoin, että aivojen mysteerin selvittäminen on hyvässä vauhdissa laboratorioissa ja ennen pitkää se on selvitetty. Kirjailija seuraa tieteen saavutuksia eikä voi luottaa ihmisiin, joiden elämänkatsomukseen kuuluu tiukka varmuus vailla todisteita.

Uskonnon ongelma on kiveen hakattu totuus. Tiede on kuin laiva, joka korjaa alati kurssiaan.

Uskonto tappaa uteliaisuuden.

Jos ei välitä tieteestä, on vain puoliksi intellektuelli.

Pidän romaania ihmeellisenä ja monisyisenä instrumenttina, joka tutkii, keitä me olemme, meidän tilaamme ennen ja tässä ajassa.

McEwanin romaanissa Black Dogs maailmankatsomuspohdiskelu nousee aviopuolisoilla rakkautta koettelevaksi tekijäksi, kun toinen alkaa kääntyä mystisyyteen toisen pysyttäytyessä tieteellisessä maailmankatsomuksessa .

Hiukkasfyysikko Katarina Pajchelilla on kaksi erilaista maailmansyntyselitystä, työssään alkuräjähdys ja nunnana 1. Mooseksen kirjan luomiskertomus. Toimittaja kysyy, miten hän yhdistää nämä kaksi. Pajchel vastaa, että hän ei lue Raamattua kirjaimellisesti. Hänen avoimen uskonsa mukaan Raamattu on vertauskuvallista ja runollista tekstiä ja sisältää mm. useita luomiskertomuksia.

Hyvin yksinkertaistettuna uskonto kysyy "miksi". Se etsii merkitystä ja yhteyttä.  Luonnontiede kysyy pikemminkin "miten".

Tuottelias ja monipuolinen kirjailija Gert Nygårdshaug on kirjoittanut jo 40 vuotta noin  kirjan vuodessa. Hänen teemojaan ovat ekologia, ilmasto ja luonnontiede. Hän on perhoskeräilijä, kuten romaaninsa Mengele Zoo päähenkilö. Hän toivoo, että uskonnot saataisiin pois maan päältä häiritsemästä ihmisten elämää. Romaanissa Prost Gotvins geometri nuori pappi paljastaa katolisuuden ihmeet huijaukseksi ja joukkopsykoosiksi ja lähtee sitten tutkimaan oman kristinuskonsa edellytyksiä, jotka huomaa yhtä hatariksi. Nygårdshaug kutsuu uskontoja taikauskoiksi, koska ne perustuvat niin mitättömään todennäköisyyteen. Kun toimittaja kysyy, mitä ihmispoloisille tapahtuu, jos he jäävät ilman uskontoa, Nygårdshaug sanoo heidän tulevan onnellisiksi. Miksi joku haluaisi kuunnella aamuisin radiosta aamuohjelmaa, jossa hänet haukutaan syntiseksi heti päivän alkuun? Kirjailija ei ymmärrä, miksi nykyaikana vaalitaan keskiaikaisia käsitteitä kuten perisynti.

Kun toimittaja kysyy, miksi Nygårdshaug haluaa niin kiivaasti tieteellisen näkökulman kirjoihinsa, haastateltava vastaa, ettei tarvitse mennä kuin 50-luvulle, niin tieteellinen tutkimus ja kirjallisuus nivoutuivat yhteen. Kun Einstein tuli esittelemään teorioitaan 20 ja 30 -luvuilla Amerikkaan, kirjallinen eliitti ympäröi hänet.

Nykykirjallisuus on likipitäen sitä, että kirjailija on kuin muurahainen, joka pyörii ilmapallon sisällä tajuamatta, että ulkopuolella on paljon laajempi todellisuus.