Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Paolo Giordano, Tasmania

 

Paolo Giordano on teoreettisen fysiikan tohtori ja kansainvälisesti tunnetuimpia italialaisia nykykirjailijoita. Hän väitteli vuonna 2010 hiukkasfysiikasta ja oli jo pari vuotta sitä ennen julkaissut ensimmäisen romaaninsa Alkulukujen yksinäisyys, joka on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.
Giordano on julkaissut esikoisromaaninsa jälkeen kolme romaania Ihmisruumis 2012, Jopa taivas on meidän 2018 ja Tasmania 2022 sekä elämää koronapandemian aikana käsittelevän päiväkirjanomaisen teoksen Tartunnan aikaan 2020. 

Tasmania kertoo nelikymppisen päähenkilönsä Paolon kautta aikamme ihmisten ja erityisesti hänen oman ikäluokkansa ihmisten hapuilusta ja peloista, yrityksistä hallita omaa elämäänsä ja ymmärtää, mitä tapahtuu planeetallamme. 
Paolo ja hänen kaksi tieteen parissa työskentelevää ystäväänsä, Giulio ja Novella, ovat kaikki kriisissä parisuhteissaan ja hyvin huolissaan maailman tilasta. He ovat varakkaita ja menestyneitä, mutta onnettomia. He matkustavat konferenssista toiseen ja toisiaan tapaamaan milloin minnekin, "notkuvat netissä" hukaten aikaansa ja tuntevat syyllisyyttä huonosti hoidetusta vanhemmuudesta ja muista ihmissuhteista.

Pilvillä on kirjassa monta merkitystä. Yksi kaveruksista, Novelli, tutkii pilviä ja tekee niissä tapahtuvista muutoksista ennusteita. Paolo on kirjoittamassa kirjaa Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista, joilla oli tuhoa kylvävä pilvi. Pilvipalvelut ovat nykyaikaa, hyvässä ja pahassa. Paolo ehdottaa Novellille yhteisen kirjan tekemistä ja ideoi nimeksi kirjalle Pilvien herra, mutta Novelli käyttääkin Pilvien herraa lupaa kysymättä lehtikolumninsa nimenä, mikä tuntuu Paolosta petokselta. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Italiaan ja Ranskaan, suurin kaupunkeihin, joiden lentokentillä tapahtuu vähän väliä terroritekoja, ei Tasmaniaan, kuten kirjan nimi saattaa johtaa ajattelemaan. Nimi Tasmania viittaa paikkaan, jossa pystyisi elämään parhaiten, jos luontokato tekee nykyisistä asuinpaikoista elinkelvottomia. 

Ilmastonmuutoksen ja terrorismin ohella kirjassa käsitellään monia muitakin aikamme ongelmia ja ilmiöitä: covid-pandemiaa, taloudellista taantumaa, mielenterveysongelmia, woke-kulttuuria ja metoo-liikettä.
 
Novelli on lahjakas tutkija, mutta joutuu epäsuosioon ja canceloinnin kohteeksi tiedemaailmassa esitettyään, että hävisi viranhaussa kyvyiltään ja ansioluetteloltaan heikommalle naispuoliselle hakijalle sukupuolipainotuksen vuoksi. Dataan perustuvassa selostuksessaan Novelli ohittaa naisten urallaan kohtaamat haasteet, kuten perheen ja uran yhteensovittamisen, minkä vuoksi Paolokaan ei pysty häntä tukemaan vaan vaikenee. 

Giordanon tyyli on selkeää ja helppolukuista proosaa, joka ajoittain muistuttaa asiatekstiä. Kirjailijan toinen ammatti fyysikkona on saanut hänet tuomaan kirjaansa kiinnostavaa faktatietoa. Päähenkilö Paolo on monilta muiltakin osin kirjailijan kaltainen. 
  
Paolo pohtii omia valintojaan ja arvelee isänsä paheksuvan sitä, että hän kirjoittaa kaunokirjallista pommikirjaansa sen sijaan että paneutuisi kunnianhimoisesti tutkimukseen ja tiedejulkaisuihin.
   Hän oli ehkä tulkinnut karkaamiseni tieteen parista petokseksi itseään kohtaan. Olin hylännyt fysiikan ryhtyäkseni... tekemään tarkalleen ottaen mitä? Jos minusta tulisi kirjailija, missä piireissä olisin vastedes asiantuntija? Hän ei koskaan tehnyt minulle noita kysymyksiä, mutta jos olisi tehnyt, olisin vastannut, että kaikkien opinnoille pyhitettyjen vuosien jälkeen tähtäimessäni oli nimenomaan epäpätevyys. Minusta tulisi vihdoinkin ei-minkään asiantuntija. 

Paolo kokee, että aika kuluu hänen ajelehtiessaan ja että hänellä alkaa olla kiire tehdä ratkaisuja ennen kuin täyttää neljäkymmentä ja alkaa vanheta. Jatkaako laimeaa, mutta tuttuudessaan turvallista avioliittoaan Lorenzan kanssa, joka ei enää halua yhteistä lasta, vai uskaltautuako uuden elämänkumppanin etsintään? Olisiko viisasta jatkaa elämäänsä "samana hautaan saakka" vai olisiko päätettävä, "ettei elämässä saanut jättää kääntämättä yhtäkään kiveä"? 
Sama valinta vainoaa Paoloa myös kirjailijana. Jatkaako entisenlaista tylsää  epäonnistumisista ja turhista pyrkimyksistä kirjoittamista vai kirjoittaa rohkeammin. Paolo aavistaa välttelevänsä jotain tärkeää. 
Eikö kirjoittaminen vaatinut ennen kaikkea sitä, että oli elettävä kuin viimeistä päivää? Juuri tuohon pisteeseen aina jämähdin. Annoin muunlaisten ajatusten sekoittaa nämä pohdinnat ja johtaa huomioni aivan toisaalle, jotta minun ei tarvitsisi vastata kysymykseen.

"Lähdin, palasin, lähdin, taukoamatta."
Seminaarireissut ja kirjoitusretriiteiksi naamioidut hotelliasumiset eivät tuo rauhaa. Voisi sanoa, että maailman ongelmia pohtivan Paolon oma pakopaikka, oma Tasmania, on melko lailla hakusessa. 

Paolo kerää atomipommin uhrien tarinoita, mutta ei saa niitä sovitetuksi kirjaansa. Hän kokee toistavansa jo moneen kertaan kirjoitettua eikä löydä uuuta näkökulmaa. 
Haastattelut kuitenkin ravistelevat häntä. Kun eräs nagasakilainen toisen sukupolven eloonjäänyt, hänkin vielä säteilyn vaikutuksista kärsivä, kysyy Paololta, miksi tämä haluaa kirjoittaa pommista, Paolo ei osaa vastata oikopäätä, vaan mutisee jotain siitä, miten on jo niin pitkään työskennellyt projektinsa parissa.  Kysymys jää vaivaamaan Paolon mieltä, ja vastaus muotoutuu yön hiljaisina tunteina valvoessa. 

Kirjoitan kaikesta siitä, mikä on saanut minut itkemään.

Hiroshiman ja Nagasakin uhrien kertomuksia on kirjassa minäkerronnan ohessa siinä muodossa, missä ne on kerrottu Paololle. Näinkö äärimmäistä herättelyä tarvitaan, että ihminen itkee?

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta, jonka haluan mainita Tasmaniasta on sen dialogin merkitsemisessä. Yleensä puhe merkitään lainausmerkeillä tai ajatusviivalla. Giordano ei käytä kumpaakaan. En ole tullut ajatelleeksi, onko tätä tapaa käytetty muissa kirjoissa. Tässä se tuntuu ainakin täysin luontevalta.  
    Meidän on keksittävä Novellille jokin lahja.
    Giulio heitti minuun silmäyksen. Enpä tullut ajatelleeksi. Pahoin pelkään, että jo ennestään rajalliset sosiaaliset taitoni ovat lopullisesti ruostuneet.
    Liput johonkin näytökseen? ehdotin. Viiniä?
    Juustoa. Jotakin pehmeää juustoa, jonka rakenne on niin kermainen, että se sulaa suuhun. Sellaiset juustot ovat hänen suuri heikkoutensa. 

Kuva kirjan liepeestä

Kiitos hyvästä suomennoksesta Leena Taavitsainen-Petäjä!

Pari linkkiä aiempiin kirjoituksiini Paolo Giordanon teoksista:
Ihmisruumis
Tartunnan aikaan

Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä

No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.

Marraskuu, kuva: Ume

Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
- Antti Hurskainen: Suntio
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:
- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.

Väreilyä, kuva: Ume

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.  

Antoisa matka, vaikka koetteleva - korona pirulainen!

Kotona ollaan. Olo on voipunut osin toissaöisen lennon, osin toipilaana olon vuoksi. Saimme sen koronaperkuleen.
Ulkomailla sairastaminen tuo esiin paljon maan elintasosta ja käytänteistä. Ambulanssikyyti tuli koetuksi, samoin puolen päivän karanteeni. Onneksi emme olleet Kiinassa, siellä sitä oltaisiin edelleen.
Diagnoosista on nyt viikko ja kotitestit näyttävät edelleen kahta viivaa. Minun lähes ainoa oireeni on uupumus, miehelläni olo aaltoilee. 

Ryhmämatkan ensimmäiset neljä päivää oli tiivistä ohjelmaa. Minua alkoi väsyttää ja ihmettelin, että minä, aina niin innokas matkailija, koin oloni haluttomaksi ja uupuneeksi. Ajattelin, että nyt se oikea vanhuus on alkanut ja minun kun piti käydä sitä ennen virkeänä monessa paikassa. Toisaalta autoreissut ovat aina väsyttäneet minua, enkä ole itse suunittelemillani matkoilla retkeillyt koskaan kahtena päivänä peräkkäin. 
Loppuviikosta sai ostaa lisäretkiä ja ilmoittauduimme molemmat maatilapäivään. Siinä oli välillä rantapäivä, jonka jälkeen mies sanoi, että hänellä on kurkku kipeä ja haluaa jäädä lepäilemään. Minä totesin, että en taida olla itsekään ihan ok, mutta jos hän vain pärjää niin ehkä minä menen, koska olen odottanut historiaretkien jälkeen juuri tällaista tutustumista nykypäivän elämään.

Kumpikaan emme uskoneet, että meillä olisi korona, koska saimme viidennen rokotuksen viikkoa ennen matkaa. Meillä ei ollut edes kotitestejä mukana. Ympärillä oli kyllä huolestuttavan paljon voimakkaasti yskiviä, flunssaisenoloisia ihmisiä. Mietinkin, miksi noin sairaat ovat lähteneet reissuun ja liikkuvat ilman maskia buffet-ravintolassa. 

Maatilalla tutustuimme juustojen, halloumin ja parmesaanin, valmistukseen sekä vuohien ja lampaiden hoitoon. Olin ikionnelinen, kun sain syliini pienen kilin, mutta voi miten paljon se suloisuus painoikaan (uupumus!).

Illalla piti jaksaa pakata, koska aamulla siirryttiin reissun kolmanteen ja viimeiseen hotelliin, jossa saisimme viettää laatuaikaa rannalla ja altaissa nautiskellen ja herkkuja popsien.
Aloin pelätä, että minulla on keuhkokuume, koska olo muistutti samaa mitä olen kokenut keuhkokuumeessa ennen lääkitystä.
Seuraavana päivänä oleiltiin rannalla ja olo oli aika hyvä.
Illalla kuljin ruokahaluttomana kymmenien mezelautasten (alkupaloja) ohi ja jonotin pääruokaa, josta valikoin lohturuuaksi muusia ja köftejä (lihapyöryköitä). Hain vielä yli viidenkymmenen (laskin ne, kun olin toipunut/toipumassa) jälkiruuan joukosta - en hunajaa tihkuvia leivoksia, joita normaaliolossani olisin ottanut, vaan meloninpalan. Kun olin pannut sen suuhuni, tuli pahoinvointi ja muusi nousi suuhun. Onneksi pöydässä oli lautasliinateline, josta sain siepatuksi yökötyksen suojaksi paperiliinoja.
Silloin päätimme, että nyt on mentävä hotellin sairaanhoitajalle. Hän ymmärsi vain muutaman sanan englantia. Elehdin uupumustani ja toistin pneumoniaa. Hoitaja mittasi verenpaineen ja lämmön ja puisteli torjuvasti päätään. Sitten hän määräsi tulemaan aamulla uudelleen verenpaineen mittaukseen.

Tapasimme muita ryhmäläisiä ja he kertoivat, että yksi pariskunta ryhmästämme oli todennut kotitesteillä itsellään koronan jo edellisessä hotellissa ja tullut hotellille bussin sijaan taksilla ja alkumatkan oppaallemme oli oltu vihaisia, että tuo luksushotelliin sairaita. Minä ajattelin, että tässä massaturistipaikassahan on kauhean yskimis- ja räkimiskakofonian perusteella niin paljon diagnoisoimatonta koronaa, että ehkä turha erotella niitä, jotka kertovat tilanteestaan.

Aamulla hoitajalle mennessä alkoi itkettää, kun ajattelin, että tuskin saan sieltä mitään apua ja olo on oudoista oudoin. Möreä-ääniseksi muuttunut mieheni alkoikin jo epäillä meillä koronaa. No, hoitaja teki samat mittaukset ja kohotteli ymmällään olkapäitään, ei mitannut tulehdusarvoa, ei tehnyt koronatestiä, ei mitään. Minulta pääsi itku kesken selitysteni, joita hoitaja ei ymmärtänyt. Olin koittamassa kertoa, että Suomessakin olen saanut antibiootit jo ennen kuin testi näyttää keuhkokuumeen ja ilman sitä lääkitystä olen vaurioituneen keuhkoni vuoksi vaarassa. Mieheni ryhtyi jatkamaan, että hän kyllä tuntee vaimonsa ja tämä ei ole yhtään normaalia nyt, mutta siinä olikin jo vanhempi hoitaja silittämässä päätäni (naisen itkun voima!) ja kysymässä, haluanko siis sairaalaan. Minä kauhuissani ei ei sinne makaamaan, mutta antibiootit pitäisi saada. Niin, lääkärin tapaamista tarkoitin, korjasi hoitaja. Hitto, olisi vain pitänyt sanoa heti aluksi tiukalla äänellä vain kaksi sanaa: "Doctor, please!"

Seuraavaksi ambulanssiin, jonne minun ja mieheni lisäksi tuli myös yksi molemmat kätensä loukannut mies. Hotellissa näkyi jonkin verran kaatuilleita, kädet tai jalat siteissä. Vanhat, liikkumisessaan kömpelöt ihmiset, helle ja all inclusive, jossa kaikki juomatkin ilmaisia... ei hyvä systeemi, vaikka hauska oppaamme sanoikin, että siellä te olette kuin roomalaiset, kylvette altaissa ja "viinirypyleitä" tiputellaan suuhun ja pitäisköhän hänen jakaa teille vielä ne höyhenetkin. Oli tutustuttu roomalaisajan elämään. Merimiehet lepäilivät matkansa varrella Kyproksella kylpylässä, söivät herkkuja ja tyhjensivät välillä mahansa työntämällä kurkkuun höyhenen, jolloin saattoivat jatkaa herkuttelua.   

Vasta ambulanssissa hoitaja teki minulle koronatestin ja miehelleni myös hänen sitä pyydettyään. Positive! Ulvahdin tuloksen kuultuani, mutta sitten aloin siinä maatessa miettiä, että tämäpä saattaakin olla helpompi kuin keuhkokuume. Matka Famagustasta Bafraan oli noin 40 kilometriä ja ambulanssikyyti melkoista kolinaa. Pohjois-Kypros on köyhä maa ja se näkyi autojen tasossa, paitsi ökyrikkaiden venäläisten ja ukrainalaisten oligarkkien limusiineissa. He myös asuvat muista poiketen todella komeissa villoissa. 
   
Sairaalassa tapasimme lopulta henkilön, joka puhui hyvää englantia. Nuori lääkäri oli hyvin tehokas ja miellyttävä. Molemmille pistettiin kanyylit käsivarteen ja lääkitys tippumaan: minulle särkylääke, antibiootit ja vitamiinicocktail, Untolle samat paitsi ei antibioottia. Mukaan saimme kumpikin pussillisen lääkkeitä, minulla peräti neljä pakkausta, Untolla puolet vähemmän. Lääkäri itse juoksi hakemassa ne apteekista samalla kun yritti yhä uudelleen soittaa Turvan numeroon, jonka olisi pitänyt toimia 24h. Unto yritti chatti-palveluakin, ei vastausta. Niin sitten jouduimme maksamaan n. 900 euroa, joka toivottavasti tulee takaisin, kun arvoisa vakuutusyhtiö suvaitsee käsitellä asiamme. Lääkäri sanoi lähettävänsä moitekirjeen. Koskaan hänen urallaan mikään vakuutustoimisto ei ole pitänyt taukoja hätänumerossaan! Olemme nyt saaneet selville, että oli ruuhkaa ja chatti ei edes toimi viikonlopulla, vaikka piti olla auki tietyt tunnit lauantaina.  

Kun ambulanssia ei ollut saatavilla, lääkärimme ajoi meidät hotellille omalla autollaan. Meillä oli hauskat keskustelut. Haukuimme Erdogania. Lääkäri kertoi, että asuu Izmirissä,Turkissa, ja on kuukauden vanhan vauvan isä. Hän sanoi ikävöivänsä kotiin juuri pienen tyttärensä vuoksi, ja kun vaalipäivä tulee, hän haluaa olla ehdottomasti paikalla äänestämässä Erdogania vastaan, kuten kaikki ketä hän tuntee. Presidentti, joka mainosti vaalityössään itseään talousguruna, on aiheuttanut maahan ja tietenkin myös Pohjois-Kyprokseen hirveän ahdingon. Autojen hinnat ovat kolminkertaistuneet, yksi auto ostajalle itselleen ja kaksi Erdoganille, toteavat ihmiset. Lääkärin auto oli maksanut 25000 ja maksaisi nyt 125000 eli neljä autoa Erdoganille!
Lääkäri totesi, että kai hänkin kohta taas saa koronan, oli sairastanut jo kahdesti. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hän ei käyttänyt maskia. Ei ehkä jaksanut enää - kuuma ilmasto, kiire... 

Hotellilla sitten heti ottamaan selvää, miten olla ja elellä. Respassa komennettiin huoneeseen ja kerrottiin, että sinne tulee ruokaa. Kylläpä tulikin, semmoiset tarjottimet molemmille, että yhdestäkin olisi riittänyt nelihenkiselle perheelle. Seuraavaksi tuli soitto hotellin terveysryhmältä. Meidät oli nyt käsitelty ja päätetty, että saimme liikkua maskit päällä ja etäisyyksiä pitäen. Heh. Yksi myrskypäivä piti meidät huoneessa, kuten muutkin, mutta sitten tuli ihanat helteet ja ei kun biitsille.
Se harmitti, että olimme tutustuneet kivoihin ihmisiin, joiden seuraa nyt piti välttää. Huutelin: "Spitaalinen, varokaa." Se toinen koronapariskunta oli myös päässyt karanteenista ja vaikuttivat aivan terveiltä, kuten varmaan mekin, koska emme yskineet tai niistäneet. 

Jatkoa seuraa, kun jaksan. Ei tämä uupumus taida olla ollenkaan niin pahaa kuin keuhkokuumessa. Tänäänkin olen jo pessyt ja silittänyt matkapyykkiä monta koneellista. 

Oppaamme Cem eli Sami kertoi erittäin mielenkiintoisia asioita, joita koitin pistää muistiin ja jaan teille pikapuoliin. Sellaisia kirjojakin tuli luettua, joista haluan ehdottomasti kirjoittaa jotakin, ja myrskypäivänä lääkityksestäni piristyneenä hahmottelin pakinoita reissumme aikana olleiden Tyttöjen päivän ja Isovanhempien päivän teemoista. Ne on aivan pakko viimeistellä ja julkaista, koska minulla on molempiin niin hyvät kuvat. 

Matkalla olosta

Santa Cruz, tammikuu 2020

Matka on ele joka piirretään tyhjään ilmaan ja joka katoaa sitä mukaa kuin etenee. Kuljet yhdestä paikasta toiseen ja sitten sieltä taas muualle etkä jätä taaksesi jälkeäkään siitä että olet joskus käynyt siellä. Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet. Huoneessa, jossa nukuit edellisen yön, nukkuu nyt joku toinen. Tomu peittää jalanjälkesi, sormenjälkesi pyyhitään ovista, todisteet jotka olet saattanut pudottaa lattialle ja pöydälle lakaistaan pois ja heitetään menemään eivätkä ne koskaan palaa. Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa. 

Teksti on Damon Galgutin romaanista Vieraassa huoneessa.  
Minusta juuri tässä ainutkertaisuudessa tiivistyy matkan hienous, eikä ole mikään ihme, että nykyään matka-vertauskuvaa käytetään lähes mistä tahansa koetusta. Tanssii tähtien kanssa -kilpailijat kiittävät toisiaan yhdessä koetusta matkasta ja toistensa lauluja Vain elämää -ohjelmassa esittäneet kertovat, miten tämä matka muutti heitä ihmisinä. Matka-metaforan käyttö on melkein koomista, jos kyseessä on joku höpsö tosi-tv-formaatti, jossa seikkaillaan viidakossa ja kilpaillaan siitä, kuka uskaltaa syödä madon. 

Elämänmittainen matka tuntuu päälle seitsenkymppisellä pitkältä. Miten kauan onkaan siitä, kun olimme nuori perhe ja samoilimme Kuhmon metsissä.
Olemme kuvassa näemmä poimimassa puolukoita. Mieheni laittoi usein kameran kannon päälle, asensi itselaukaisijan ottamaan kuvan ja juoksi sitten kiireessä itsekin kuvaan. Tällä kertaa "kalliin lastin" kera. Otimme molemmat paljon valokuvia, ja meidän perheemme yhteiseltä matkalta onkin paljon paperikuvia ja videotallenteita, vähemmän matkoilta, kun niihin oli harvoin varaa. Pojat ovat nyt keski-ikäisiä miehiä, kuopuskin, joka tuli elämäämme neljän vuoden päästä tästä. Kai se kertoo siitä, että minä ja mieheni alamme olla vanhoja.

Kuhmo, syksy 1979

Alkukuva on Teneriffalta matkalta juuri ennen koronaa. Sinne olemme suuntaamassa mieheni kanssa uudelleen muutaman päivän päästä, mutta ei etelän lomakeskukseen kuten viimeksi, vaan oikeaan kaupunkiin Puerto de la Cruziin. Sieltä käsin sitten muualle. Pääkaupunki Santa Cruz on lähellä. Sen kulttuuritarjontaan tekee mieli tutustua lisää.
Ehkä käymme jollain naapurisaarellakin laivaretkellä.

Vieläkin pelkään, että sairastumme ennen lähtöä. Tuttavilla on ympärillä koronatartuntoja, on yksi kuolemakin. Emme ole pitäneet mitään erityistä karanteenia, suojautuneet vain kuten ennenkin. Olemme liikkuneet ja osallistuneet, tavanneet ihmisiä, hoitaneet välillä päiväkotilasta, käyneet elokuvissa ja vesijumpassa. Luulen, että saamme sen koronan vielä, mutta anon kohtalolta lisäaikaa toukokuulle.
Matkaan lähtöön liittyy enemmän huolta kuin ennen. Mies on juuri tarkistamassa koneelta, että vakuutukseemme kuuluu myös ambulanssilento kotiin, jos huonosti käy. Kanarian saarilla on tällä haavaa ainakin koronan suhteen turvallisempaa kuin Kymenlaaksossa, vähän tartuntoja, ja  rajoituksia on purettu. 

Tällä hetkellä tekee todella hyvää saada ajatukset irti maailmantilanteesta. Kaikki muu on sitten ekstraa. Aurinko, armas! Onneksi en matkalla voikaan jatkuvasti syynätä nettiä puhelimesta, koska liikumme paljon, eikä joka paikassa ole langatonta yhteyttä

Viivymme matkalla kolme viikkoa. Raportoin kuulumisia, kun siltä tuntuu.
Uskon, että tuntuu. 

Santa Cruz, tammikuu 2020

Korona-autius

Kouvolan kävelykatu Manski 6.1.2022, Kuva, Ume

Alat muistuttaa eläintä. Vauhkoonnut, kun tapaat odottamattoman ihmisen.
(Helena Anhava Sanon silti, 1982)

Kävimme mieheni kanssa loppiaisena päiväkävelyllä vaihteeksi Kouvolan keskustassa, parhaaseen päiväkävelyaikaan. Huomaatte kuvasta, että autiota oli. Seurailimme ikkunoihin laitettua taidepolkua, joka oli niukempi kuin aiemmat. Pandemia  sekä autioittaa että niukentaa. 

Kävelykadun varrelta on jo ennen pandemiaa alkaneet kadota kaupat, sama ilmiö kuin muissakin kaupungeissa. Onneksi tilalle on tullut uusia kivoja lounaspaikkoja ja jostain syystä monta miesten parturia (olisko maahanmuuttajamiesten ansiosta, he käyttävät parturia tiheään). 
Kävelykadulle tuli remontin yhteydessä lämmitys, jossa nyt säästetään, joten katu on talvinen. Aiemmin se oli talvella kyllä lumeton, mutta märkä. Lumi on sekä esteettisempi että jalkineille parempi kuin musta märkyys, joten ihan hyvä näin.
Minä kaipaan vanhaa katua kaarevaselkäisine penkkeineen. Niiden tilalle tuli matalia lieriöitä, joilla ei viitsi istua pitkään.   
Puut tekevät Manskista kesällä viihtyisämmän, samoin jäätelökioskit, joita on ollut parhaimmillaan kolme, yksi aseman päässä yksi keskellä ja yksi tässä mistä kuva on otettu. 
Muistatteko vielä millaisia jouluvaloja oli ennen nykyisiä digisyheröitä? Siis kaikkialla, ei vain Kouvolassa. Kelloja, tähtiä... Manskilla on pitkiä huiskia, kausivalot, joiden väriä on tarkoitus vaihtaa juhlan mukaan. Niiden värit ovat kylmiä neonvärejä.  

Taas ollaan pandemian leviämisvaiheessa. 
Monet alokkaat ovat aloittaneet varusmiestaipaleensa karanteenissa, myös oma pojanpoika. Siellä ollaan yhteen tupaan suljettuina kuin vangit ja odotetaan tuleeko lisää sairastuneita ja joutuuko itse makaamaan sairastupaan. Yleensä intti koettelee aluksi fyysistä kuntoa, tässä tilanteessa psyykkistä. 
Miten käy huomenna alkavien koulujen? Ilmeisesti useissa kouluissa joudutaan temppuilemaan lähi- ja etäopetuksen kanssa joka päivä vaihtuvissa tilanteissa, kunnes on pakko siirtyä kokonaan etäopetukseen. Sympatiani koko kouluväelle, rehtoreille ja opettajille, jotka eivät tiedä, mitä aamu tuo tullessaan, vanhemmille, jotka koittavat selvitä oman etätyönsä ja kotiin jäävien lasten kanssa ja lapsille, joista pienimmät eivät kohta muista muuta aikaa kuin maskiajan. 

Loppiainen ku lopsahtaa, kaali kuppiin kopsahtaa. Sanonta siirtymisestä joulunajan herkuista arkiruokaan on ilmeisesti peräisin Karjalasta. Nykyään syödään paljolti samalla tavalla arkena ja pyhänä ilman erityistä juhla-aikojen mässäilyä, koska kaikkea on saatavilla aina, mutta kotia koristetaan innokkaasti aiheen mukaan. 

Tänä vuonna minun alkoi tehdä mieli vähentää joulurekvisiittaa ja purkaa kuusi jo ennen loppiaista. Tyydyin poistamaan aluksi tonttuja ja kynttilöitä, mutta nyt on kaikki klaarattu, keittiön väri muuttunut verhon ja maton vaihtamisen myötä joulunpunaisesta keväisen vihreään ja tulppaanikimppu syrjäyttänyt joulutähdet. Perinteinen joulusta luopumisen päivä on vasta 13.1. Nuutinpäivänä. Minulla ei joulumieltä riittänyt sinne saakka. 

Valon lisääntyminen on suuri ilon aihe. Valo on merkki toivosta. Siispä ei hätää, voihan sitä olla välillä melankolinenkin. Parempaa kohti...

Ja loppuun vielä kuva joulun viimeisestä amarylliskaunottaresta.
 

Amaryllis, 8.1.2022, Kuva, Ume

Elämän vuositilinpäätös

Optimistin motto
uudelle vuodelle

Ajattelin tehdä kaksi vuodenvaihdekirjoitusta, toisen yleisemmän eli tämän, mitä nyt rustaan ja toisen sellaisen, jossa kerään blogikirjoituksistani joka kuukauden sytyttävimmän kirjan, kerron mitä muuta olen lukenut blogiin päässeiden kirjojen lisäksi ja miltä lukeminen ja kirjoittelu tässä vaiheessa tuntuu. 

Mennyt vuosi on ollut raskas kestää epidemian tuoman epävarmuuden vuoksi. Tiedämme, että jotkut vuodet vanhentavat ihmistä nopeammin kuin toiset. Isot kriisit kiihdyttävät vanhenemisprosesseja ja saattavat lyhentää soluihin kirjoitettua optimaalista elinikää jopa kuukausilla. Covid-pandemian aiheuttama ahdistus toimii todennäköisesti järkytyksenä, jonka vaikutus näkyy globaalisti myös elinikämittauksissa. 

Kesällä ehdimme jo huokaista ennenaikaisesti. Nyt eletään taas nousevien tartuntakäyrien aikaa. Ensi vuonna me varmaan totumme siihen ajatukseen, että sama turvallinen olo ei enää palaa, vaan elämä on pysyvästi epävarmempaa kuin ennen koronavirusta. Toivottavasti käsien pesut ja maskin käyttö tarpeen tullen jäävät pysyviksi tavoiksi sittenkin kun pandemia siirtyy historiaan.

WHO:n pääjohtaja Tedros Adhanom Ghebreyesus on sanonut, että jos me haluamme saada koronaviruksen aisoihin vuoden 2022 aikana meidän pitää saavuttaa maailman suuri rokottamattomien joukko, ei niinkään rokottaa yhä uusilla tehosteannoksilla jo rokotettuja. Tämä hyödyttää rikkaan maan kansalaista myös, vaikka hän ajattelisi vain omaa hyötyään, koska rokottamattomissa yhteisöissä virus pääsee muuntautumaan ja kehittämään yhä uusia variantteja. Virus ei tottele valtioiden eikä edes mannerten rajoja, vaan käyttäytyy omapäisesti kuin sääilmiöt. Kaiken lisäksi juuri rikkaammat, paljon liikkuvat ihmiset edesauttavat sitä leviämään. Aikanaan espanjatauti tuli uudelleen Euroopaan merimiesten mukana. Nyt liikkuminen eri maiden välillä on paljon yleisempää, sen mukana me saamme toisiltamme sekä hyvää että pahaa.

Koronaan on kuollut todistetusti tähän mennessä noin Suomen väkiluvun verran ihmisiä, todellisuudessa enemmän. Se on aika paljon, eikä siinä kaikki, osa toipuneista vakavan tautimuodon sairastaneista jää puolikuntoisiksi ja menehtyy omaa elinajanodotettaan aiemmin keuhko-ongelmien ja muiden sairauden jälkeensä jättämien vaurioiden vuoksi. 

Oma elämäni on siltä osin valjumpaa, että pitkät pimeän ajan lomat etelässä, joihin olin muutamana vuonna jo tottunut, ovat jääneet. Sain niistä voimaa ja iloa. Tulin surulliseksi huomatessani, että päivetys kropassani on kadonnut lähes kokonaan. Suomen kesän viileä aurinko ei ole pystynyt pitämään sitä yllä. Bikininmuotoiset päivetysrajat, ne toivon saavani takaisin vuoden 2022 aikana! Älkää naurako, tällä asialla on minulle iso hyvää oloa symbolisoiva merkitys (heh, turhamainenhan se vaan on...ja lapsellinen...).

Täytän vuosia vuoden alussa, joten vuoden vaihde merkitsee minulle myös ikääntymisen pohdintaa.
Vanheneminen on biologinen fakta. Otan sen uteliaana vastaan. Pitää vain hyväksyä se, että ei ole enää yhtä viehättävä ulkonäöltään kuin nuorempana ja huomata ottaa muutokset huomioon pukeutumistyylissä, meikissä ja kampauksissa. 

Siinä missä ulkonäkö rapistuu ja voimat vähenevät, ymmärrys lisääntyy. Se on totta, vaikka kuulostaakin ehkä turhan juhlavalta ja minun ikäiseni toteamana omahyväiseltä. Vanha ihminen on nähnyt paljon ja kokenut paljon, elänyt läpi erilaisten yhteiskunnallisten vaiheiden ja kulttuuritrendien. Ikääntyminen antaa mahdollisuuden verrata ja katsoa asioita kauempaa. Vanheneva ihminen tietää, mitä on lapsuus, nuoruus ja aikuisuus, mutta ei vielä sitä, mitä on varsinainen vanhuus. Päättelen, että se voisi merkitä lisääntyvien kremppojen lisäksi myös lisääntyvää lempeyttä. 
Olemme kuunnelleet mieheni 70-luvulla tekemiä haastatteluja, joissa hän kyselee isältään tämän elämästä. Eetu kertoo, miten piileskeli pari kuukautta kevättalvella 1918 Luumäen metsissä paossa punaisten pakko-ottoja. Nuori poika olisi halunnut intomielisenä mukaan valkoisten puolelle, oli jo kavereitten kanssa suunniteltu öistä hiihtoakin heidän leiriinsä, mutta isänsä vei hänet turvaan odottamaan kansalaissodan päättymistä. Viiisas teko.

Viime vuonna löysin kuntosalin. Se jatkukoon. Lihashuoltoa, ei kun minähän olen valmistautumassa bikini fitness -kisoihin (hähää, se tähtää siihen, että jaksaa kantaa kauppakasseja...).  

Kirstinkallion kylätalon kuntosali on tunnelmallinen paikka. Se on vanhassa koulun jumppasalissa. Yhdestä luokkahuoneesta kuuluu kangaspuiden kolketta ja yksi on kunnostettu vuokrattavaksi juhla- ja näyttelytilaksi. Vanhat pönttöuunit eivät enää ole käytössä, koska nyt kuntosaliin on asennettu ilmalämpöpumppu. Meillä on kuvia, joissa uuneissa palaa tuli. Mieheni on käynyt tällä salilla jo muutaman vuoden ja nostellut joskus painoja elävän tulen lämmössä.

Tänä vuonna teen oikein yhden uuden vuoden lupauksenkin: aion kokeilla vaateostolakkoa. Olen lukenut sellaisesta, ja ajatus on alkanut viehättää. Ei siksi, että olisin erityisen ekologisesti ajatteleva tai askeesista kiinnostunut, eikä siksi että olisin mikään addiktoitunut shoppailija. Olen myös sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset käyttävät sitä, mitä toiset heille valmistavat, että pyörät pyörivät ja saamme nauttia hyvinvoinnista. 
Huomaan vain, että minulla on niin paljon kaikkea, koska minun on vaikea hävittää mitään ja uutta on kiva hankkia. Huomaan, että olisi hyvä saada tilaa vaatehuoneeseen, kuluttaa vanhat loppuun ja päästä sitten lakkovuoden jälkeen hankkimaan raikkaasti uutta ja laadukasta. Minähän rakastan vaatteita enkä nyt vanhempana halua ostaa mitään turhaa ja huonoa rihkamaa. Jos vielä tyylikin on muuttumassa, niin vuosi voisi olla hyvä aika pohtia sitä. 

Olen viime aikoina katsellut, miten todella huonolaatuisia ja huonosti suunniteltuja useimmat ketjuliikemyymälöiden vaatteet nykyään ovat. Kaikki mekot ovat löyhää yöpukumallia ja housut huonosti leikattuja. Ei ihme, että nettikauppa kukoistaa. Sieltä onnistuu löytämään joskus parempaa.
Toivon, että kertakäyttöisten vaatteiden valmistus loppuu ja aletaan suosia laatua.

Kirjoittelen vuoden mittaan, mitä lakolleni kuuluu, ehkä (no, ei se kuitenkaan pysty... ). 

Olenkin nyt sitten varustautunut ostamalla uudet farkut ja tilaamalla yhtä sun toista netistä sovitettavaksi. Vielä nippa nappa ehdin! Ihan kuin mässäilyään katuva ahmimassa vielä ennen laihdutuskuuria - erotuksena se, että syödä pitää joka päivä, mutta vaatteita ei tarvitse ostaa edes kuukausittain, joten vaateostolakko on varmaan helpompi toteuttaa kuin syömisen rajoittaminen (luulee hän...). No, vietinhän minä toissajoulunkin täysin ilman herkkuja, kun tähtäsin kolesteroliarvojen laskemiseen - ja onnistuin.

Vielä kirja-alasta sananen. 
Suren kirjojen lukemisessa tapahtunutta isoa huononnusta. Lainaan tietokirjailija ja tutkija Kai Ekholmia joka yhdessä kirja-alan asiantuntijan Eino Revon kanssa on päivittänyt 1920 julkaisemansa teoksen Kirja Tienhaarassa kirjoittamalla uuden katsauksen Lukemisen aika, Eikö Suomessa lueta tarpeeksi?. Sitaatit ovat tästä kirjasta.

Olemme eläneet yli 500 vuotta Gutenbergin maailmanjärjestyksessä, jossa painettu kirja on ollut palvottu, pelätty ja kiistaton sivistyksen ja tiedon välikappale.
    Nyt hengitämme Googlen keuhkoilla ja kirjallisuuden vaivalla rakennettu katedraali näyttää huojuvan. 

Ostettujen kirjojen määrä on ollut tasaisessa laskussa: vuonna 2008 22 miljoonaa kappaletta, vuonna 2020 enää 15 miljoonaa. 

Kirjakauppa elämyksenä ja yksilöllisen sivistysvalinnan kokemuksena on Helsingissäkin pian harvinaisuus. Akateeminen kirjakauppa oli ikäiselleni syy jäädä eläkkeellä Helsinkiin. Pian se pitää etsiä muualta. Akateemisen kirjakaupan valikoimissa oli Nalle Nybergin aikana 140 000 nimekettä, miljoona kirjaa yli 20 kielellä. Syksyllä 2016 se oli pudonnut  80 000 nimekkeeseen. 
    Kirjatalon nykyinen nimekemäärä vaihtelee sesongeittain. Tällä hetkellä se on 30 000 - 35 000 nimekkeen välillä. Kirjatalon henkilökunta ja johto ovat onneksi edelleen rautaisia ammattilaisia eivätkä he ole tinkineet Akateemisen hengestä, vaikka omistajat ovat vaihtuneet ja jatkuvaa saneerausta on tehty. 

Kirja-ala käy jatkuvaa keskinäistä kilpailua ja yleistä puolustustaistelua, se karsii ja uudistuu, mukautuu ja sopeutuu. On tavallista, että kansalainen arvostaa kirjakulttuuria, mutta ei osta tai lue yhtään teosta. Tai arvostaa kirjoja, mutta lainaa kaikki lukemansa teokset tai hankkii ne kirppareilta ja antikvariaatista. Tai on aktiivinen lukija, mutta käyttää lukuaikapalveluja. Tai katsoo saavansa kaiken riittävän tiedon verkon ilmaistarjonnasta.  

Kirjoista lisää tilinpäätöksessäni numero 2 lähipäivinä. Olkaa kuulolla.

 

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v

Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa.

Elämme toista koronatalvea. Pahemmat tartuntaluvut mitä koskaan. Uusi virusmuunnos liikkeellä.
Uskaltaako matkustaa junassa kyläreissulle? Uskaltaako yöpyä hotellissa?

Uskaltaako mennä Kameraseuran pikkujouluun (jossa ei hypitä ja huudeta, vaan aterioidaan ja katsotaan kuvia)? Uskaltaako mennä vesijumpan lopettajaisiin joissa ohjaajamme uitetaan? Uskaltaako käydä jouluostoksilla, entä joulukonsertissa, urheilukatsomossa, teatterissa?
Pitääkö vetää peitto korviin ja erakoitua? Joka päivä on pimeämpää ja kylmempää.

Monivuotisen päiväkirjakalenterini merkinnät:

3.12. 2020
Uusi kaunis kuusi seisoo permannolla, käpyjä ja lunta oksilla. Sitä koristelemaan.

Peruttiin maanantaiksi suunniteltu Lappeenranta, koska korona.

3.1. 2021

Leivoin pipareita. Epätavallisen kylmä.
Peruimme reissun Jyväskylään, koska korona.

Huomattavaa, että molemmissa merkinnöissä on positiivista mukana, joulun odotusta. Synkkä tarvitsee vastaparikseen aina valoisaa, muuten ei hyvä seuraa. 

Nyt kirjaankin tähän muutaman asian, joista tunnen iloa tänä päivänä:

💖 Sydämeni pompottaa edelleen terveenä.
Vuositarkastuslääkäri lähetti minut kardiologille varmistukseksi, epäili jotain paksuuntumaa sydänkäyrää tutkittuaan. Ensin en ollut millänsäkään, olen aina ajatellut, että minulla on vahva sydän, mutta kun vastaanottoaika tuli ja kirjasin sitä varten ylös asioita aloin pelätä. Mitä jos mäessä hengästymiseni ei johdukaan astmasta vaan sydämestä?  Sydänfibroosi? Niin, ja... entä sitten. Hurjasti kortisonia ja muuta hoitoa, sivuoireita. Istuin bussissa matkalla kardiologille ja siirryin miettimään käytännön asioita. Kortisoni turvottaa, onneksi minulla on tilavia tunikamekkoja... eikä nyt kannatakaan ostaa mitään uutta. Enää. Pitää lukea se Kuolevan käsikirja, joka on lainakirjapinossani ja laittaa omat salasanat ja muut tärkeät asiat selkeästi esille. Mikäs siin sit...
Asiat selvitettyinä, elämä järjestyksessä taas, odotinkin sitten jo aivan rauhallisena kutsua lääkärille. Hän kehotti menemään kyljelleen ja käänteli ultraäänilaitetta kymmenisen minuuttia vasemmalla puolen rintakehääni. Kuulin yhdessä vaiheessa sydämeni jyskytyksen, tuli ihan mieleen vauvan sydänäänten kuuntelu. "Ei täällä näy mitään epätavallista. Hyvä sydän. Läppä saattaa vähäsen vuotaa, mutta semmoista voi löytyä keneltä tahansa, jos tutkitaan." - "Onko näin? Ihanaa! Voi miten iloinen olen tästä tiedosta. Kiitos."- "Katsotaan kolmen vuoden kuluttua uudelleen. Ei pitäisi olla huolta." 
Oi saan elää! Bussin vaihdossa oli tunti aikaa. Menin Sokokselle ja ostin ruusunpunaisen neulepaidan ja lähikaupasta ruusuja ja leivoksia. Elämälle! 
💖 Saan ensi viikolla kolmannen koronarokotteen.
Siirsin aikaa heti aiemmaksi, kun kuulin, että viiden kuukauden väli edelliseen riittää. Aikoja löytyi Haminasta, teemme pikku retken sinne.

💖 Sain flunssarokotuksen.
Meillä järjestetään näitä rokotuksia sukunimen alkukirjaimen mukaan eri päivinä. Ihmetyttää muutamien ihmisten motkotukset viestipalstoilla, että en kyllä ota, käännyin pois, kun pitää tuntikin jonottaa, vanhan ihmisen. Eivätkö he muista, millaista oli 70- 80 -luvuilla! Silloin saatettiin päivystyksessä odottaa koko päivä, kun aikoja ei voinut varata vaan mentiin vain istumaan ja odottamaan vuoroa täpötäyteen odotussaliin. Olin aina varustautunut kirjalla, tosin migreenissä ei pystynyt lukemaan, piti vain maata kippurassa penkillä. 
💖 Kirjasto.
Ramppaan kirjastossa kuin leipäkaupassa (eihän meillä ole leipäkauppoja, mutta leipäkauppa kuulostaa hauskemmalta kuin marketti), lähes päivittäin, palautan ja haen varauksia. Aina on hyvää luettavaa yllin kyllin.
Minulla on parhaillaan sekä Pirkko Saision Passio että Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto tutkisteltavana. Saision olisi pitänyt voittaa, minun mielestäni (minun blogini!). Viikilän teoksen ansio on sen kokeellisuus, Saision kirja on suurteos, värikäs eurooppalainen kronikka, jossa kuljetaan läpi viiden vuosisadan.
Luen kirjallisuuden Nobelin voittaneen Abdulrazak Gurnahin kirjaa The Last Gift. Hän piirtää kiinnostavan kuvan salaisuutta kantavasta ihmisestä ja pohtii hänen sulkeutumisensa vaikutusta läheisiin. Perinteinen romaani.

💖 Joulua sisään.
Nyt on ritarinkukat avautumassa, keittiöön vaihdettu jouluverho ja huomenna laitetaan kuusi paikalleen. 
💖 Lahjaostoksilla käynti ja lahjojen pakkaaminen. 
💖 Jouluvalojen katselu.
💖 Stressitön nukkuminen, se että saa nukkua talviunta kuin karhu pesässään eikä tarvitse lähteä aamulla töihin.
Ehdin tehdä sen lähdön - montako kertaa - noin kahdeksantuhatta kait. Tarpeeksi. 

💖 Läheisillä asiat lähes hyvin.
Mies pääsee lopulta tapaamaan joulun alla kirurgia Husiin eräässä asiassa, jota pidettiin kesällä kiireellisenä. Jos siellä sanotaan, että operaatiota ei pystytä järjestämään, koska hoitajat ovat kiinni koronapotilaissa, niin pakko mennä yksityiselle klinikalle, vaikka joutuisi panemaan siihen vähät "arkkurahat" tai ottamaan sitä varten lainan. Elämää ei saa takaisin. Kaiken maallisen saattaa saada. Kuka se sanoikaan "voi, tuohan on vain maallista"? Astrid Lindgrenin rakastettava hahmo Katto-Kassinen!
💖 Itsenäisyyspäivä.
Katsomme Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan. Se näyttää olevan Yle Areenassa. Olisin katsonut Linnan juhlatkin. Niin harvoin saa nähdä iltapukuja, vaatesuunnittelun tähtiä.  

Mietin, miten voi olla niin, että jotkut edelleen kaiken jälkeen kieltäytyvät koronarokotuksesta. 

Kuuntelin tuolla sydänreissulla bussissa kahden nuoren miehen keskustelua. Toinen kertoi työkaverinsa kuolleen kesällä koronaan. "Teron kuoleman jälkeen kukaan ei ole enää leuhkinut sillä ettei ota rokotetta. Sen verran se pysäytti." - "Se on kans jännä, ettei enää uskalla kysyä niinku ennen smalltalkina, ootko käyny rokotuksessa. Ne jotka ei sitä ota, loukkaantuu."

Surullista.
Korona leviää ja uudet muunnokset kehittyvät rokottamattomien parissa, joita meillä Suomessakin on lähes miljoona.
Suuri osa rokottamattomista asuu köyhissä maissa, joissa rokotteita ei ole. Jo sana pandemia kertoo, että kyseessä on ihmiskunnan kokoinen ongelma, jota ei pitäisi ajatella valtioittain. Nyt joillain rikkailla valtioilla on vanhenemassa rokotteita, joille ei ole ottajia, koska kaikille ei rokote kelpaa. Jos edes tässä asiassa ei pystytä globaaliin mittakaavaan asioiden hoidossa, niin miten sitten ilmastoasiassa ja tulevissa muissa katastrofeissa.
Minusta on kauhean noloa, että jotkut rikkaiden maiden ihmiset mellakoivat siksi, että heille tarjotaan maksutonta rokotusta. Sen ymmärtäisi, jos he mellakoisivat siksi, että sitä ei olisi tarjolla. 

Rokotukset ovat suojanneet meitä isorokolta, tubilta, poliolta ja lastenrokoilta. Kyllä nekin olisivat jääneet tekemään tuhojaan, jos suuri joukko olisi kieltäytynyt korostaen yksilöllisyyttään.   
Yksi rokote maksaa EU-kansalaiselle alle 30 euroa, yhden potilaan koronatehohoito tuhatkertaisesti, keskimäärin noin 33 000 euroa. Asiantuntijat sanovat että korona tavoittaa jokaisen rokottamattoman ennemmin tai myöhemmin.
Mikä sinusta rokotuksesta kieltäytyjä tekee niin tärkeän, että sinun pitää saada tehohoito hölmön päätöksesi takia? Oletko tiedostanut, että se ei ole vain extreme-seikkailu sairaalassa, vaan siinä jää risat keuhkot loppuelämäksi, toistuvia keuhkoputkentulehduksia ja keuhkokuumeita, keuhkoahtaumaa. Diivailunsa/tyhmyytensä/näköalattomuutensa/välinpitämättömyytensä/? vuoksi voi myös kuolla. Kymmenesosa tehohoitoon joutuneista kuolee hoidon aikana, osa myöhemmin heikentyneen kuntonsa ja keuhkovaurioiden vuoksi. 

Kuva Ume, Talviomenat 2021

Vastoinkäymisestä toiseen ja vetoomus rokottamattomille!

Heidi Forsell: Iloinen Viola, 2019
Kuusankosken taideseuran vuosinäyttely 2021
Kuusankoskitalo

Olen kirjoittanut jo lähes valmiiksi kaksi kirjoitusta kirjoista, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko hieman purkaa harmitustani ja kertoa välillä omista kuulumisista, näin sadepäivän ratoksi. 

No niin, mistä aloittaisin...
Oli kaikkea kivaa alkusyksystä. Reissuja kotimaassa ja jopa vuodella siirtyneet  synttärikemut, jonka maailman parhaat poikamme (juu tiedetään, teillä muillakin on semmoisia...) järjestivät Helsingissä samalla sapluunalla millä 2 x 70v -juhlintaa oli vuosi sitten suunniteltu eikä päästy toteuttamaan. Ajattelimme, että kaikki jatkuu yhtä kevyenä ja hauskana. Koronatilannekin hyvä. 

Miehelläni löytyi kesällä leikkausta vaativa sairaus. Lähete lähti HUSiin kiireellisenä ja operaatio pitäisi jo olla tehtynä. Kun kutsua ei alkanut kuulua, mieheni soitti ja kyseli tilanteesta. Ruuhkaa, vuoro tulee ehkä vuodenvaihteessa.
No, tiedättehän te miksi leikkaukset nyt myöhästyvät. Hoitajat ovat kiinni rokottamattomien ihmisten koronatautien hoidossa. Raivostuttavaa. Miten pieni juttu olisi ottaa se rokote. HALOO!

Leikkauksen siirtymisestä pettyneenä päätimme lähteä lohduttautumaan jonnekin ja suunnittelimme matkan Milanoon. Varasimme lennot ja kivan hotellin. Olin jo hakenut matkaoppaitakin kirjastosta ja mietin, mitä kaikkea sitten siellä perillä. Yksi hieno osa matkaahan on suunnittelu ja haaveilu. No, sitten Ryanairilta tulee viesti, että paluumatka on peruttu "operationaalisista syistä". Ei löytynyt ajankohtaamme sopivia lentoja muiltakaan firmoilta, joten päätimme perua koko matkan. Hotellin peruminen nykyään on helppoa, toivottavat tervetulleeksi heti kun matka onnistuu, mutta halpalentofirman lentojen kanssa on toista. Mieheni oli varannut lennon Supersaversin kautta. Heidän kanssaan ei voinut chattailla vaan piti perinteisesti keskustella puhelimessa. Virkailija puhui intianenglantia.  Kuuntelin vieressä siltä varalta, että keskittynyt ilme naamallaan kommunikoiva mieheni ei ymmärtäisi jotain, minkä minä taas sattuisin tajuamaan. No, sekin sujui hyvin ja päätimme, että saa olla toistaiseksi, keskitymme edelleen nauttimaan kotimaan maisemista.  

Ei yhtä ilman toista ja kolmatta. Teatteri ystävien kanssa vaihtui drive-in -koronatestiin ajeluksi, kun mieheni sai kaiken stressin jälkeen vielä flunssan. Minä hoidan häntä ravitsevin aterioin ja hellyydellä ja potilas itse höyryhengittelyin. 

Tänään minulla olisi ollut junareissu erään ystäväni kanssa Keravalle tapaamaan  sinne muuttanutta yhteistä ystäväämme, mutta katsoimme parhaaksi perua senkin. Tottahan minä saatan välittää flunssabakteereja, vaikka en itse ihme ja kumma olekaan sairastunut. 

Rupesi ihan naurattamaan eilen vastoinkäymisten kertymisen koomisuus, kun huomasin päiväpostin joukossa kutsun kardiologille. Nuori tarkka lääkäri, jonka luona olin syyskuussa vuosikontrollissa, näki sydänkäyrässäni jotain toisen kammion paksuuntumiseen viittaavaa. Olin unohtanut koko jutun, koska olen aina ajatellut, että minulla on hyvä sydän. Siellä se pompottelee huomaamattomasti. Nyt toivon, että kaikki olisi kunnossa ja tarkistus olisi näitä ihania 'varmuuden vuoksi' -juttuja. Sama lääkäri huomasi kesällä mieheni tilanteen ja valitsin siksi hänet oman lääkärini lähdettyä muualle töihin. Muistin mainita tälle valppaalle lääkärille myös otsaani vähitellen kasvaneesta möykystä, olenko muuttumassa yksisarviseksi vai mitä, ja niinpä olen käynyt hänen lähetteellään jo pehmytosakirurginkin luona. Ei pitäisi olla mitään vakavaa, harmiton luukasvain. Mieheni tuumii, että toisia tutkitaan. 

Suunnitelmissa on yhtä sun toista, mutta paras olla puhumatta mistään mitään etukäteen. 
Kaikki matkavakuutukset on otettava viimeisen päälle ja lennot mieluummin vakavaraisilta firmoilta, jos jonnekin aikoo matkata näinä epävarmoina aikoina.

Kotoilu on ollut minusta aina kivaa, siitä asti kun sain oman kodin, mutta joskus olisi samperi soikoon hyvä hieman irtautuakin. 

Vetoan teihin te rokottamattomat ajattelemattomat - on ihmisiä, joilla sairaudet kolkuttelevat ja aika käy vähiin. Miksi te haluatte pitää pandemian voimissaan? Nautitteko te siitä, että kaikilla on kurjaa? 
Päivän Helsingin Sanomissa turkulainen osastonlääkäri Jussi Heiro sanoo, ettei tunne ketään teho-osastolta koronasta selvinnyttä rokottamatonta ja vielä puhekuntoiseksi palautunutta, joka edelleen pauhaisi rokotekriittistä ideologiaansa.  
Kaikki rokottamattomat sairastuvat ennemmin tai myöhemmin ja suurin piirtein jokainen heidän sairastamansa vakava korona olisi ollut vältettävissä.  

Ai miksi tuollainen alkukuva? Se on veikeä, positiivinen ja elämänmyönteinen. Se on lisäksi jotenkin höhlä. Kuvasin näyttelyssä myös töitä joiden nimenä on Surun kasvot ja Tuonelan joella. Ehkä ne olisivat hieman liian synkkiä tähän yhteyteen tänä pimeänä päivänä, jolloin parvekkeemme hämärään reagoiva turkkilaislamppu näyttää palavan koko päivän. 

PS Alla vielä lainaus mieheni facebook-kirjoituksesta. Kun niin monet nyt piispasta bloggariin yrittävät ravistella vielä rokottamattomia, niin kannamme kortemme kekoon, vaikka eihän täällä minun blogissani varmaan käy kuin rokotuksen ottaneita. 

"Armeijassa olin lääkintämiehenä. Rokotimme saapunutta alokaserää. Eräs alokas säntäsi yhtäkkiä silmät ymmyrkäisinä, yläruumis paljaana ja henkselit perässä vipattaen rokotusjonosta pihamaalle. Olikin homma houkutella hänet takaisin sisään rauhoittumaan. Hänellä oli kova piikkikammo. Parista fobiasta edelleenkin kärsivänä ymmärrän tuota alokasta hyvin. Ymmärrän myös niitä, joilla on todistetut terveydelliset syyt jättää koronarokote ottamatta. 

Mutta koronan ja tieteen kieltäjiä, yksilönvapauden diivailevia korostajia ja salaliittouskovaisia pidän vaarallisina hörhöinä. Covid-19 on aiheuttanut laajan pandemian ja sairauden kanssa ei ole leikkimistä. Rokotukset eivät ole pelkästään yksilön asia. Rokotteella suojataan sekä yksilöä että yhteisöä, otetaan vastuuta sekä itsestä että muista. Se on perustavanlaatuista humaania käyttäytymistä. 

En olisi koronapandemian alkuviikkoina uskonut, että Suomessakin on niin paljon ihmisiä, jotka hakevat tietonsa epämääräisistä lähteistä, kiistävät sumeilematta tieteellisen tutkimustyön, viittaavat kintaalla asiantuntijoiden lausuntoihin, uskovat koronan rajoitus- ja ehkäisytoimien johtavan diktatuuriin, levittävät näitä käsityksiään erityisen innokkaasti ja kohdistavat vihatoimia esimerkiksi koronapassia vaativiin yrityksiin."

 

Pientä rajaa - rokottamattomuudesta ja vanhusten tukistamisesta

Katselen päivän Kouvolan Sanomien tekstiviestiosastoa, jonka nimi on Napakat. Nappaan sieltä pari viestiä pohdiskeluun.   

Huumorityylillä näpytelty. Siis ihanko oikeasti pitää ryhtyä lahjomaan ja maanittelemaan ihmisiä, että menisivät ottamaan ilmaisen rokotuksen?
Kuhmon Osuuspankin 20 euron lahjakortilla voi esim. hakea pizzaa tai tankata autonsa. Tervakoskella paperitehdas on lahjoittanut kaksi rokotetta ottaneille työntekijöilleen kylmälaukun. 
Radiouutisista kuulin, että Kreikassa maksetaan rokotteen ottamisesta jopa 150 euroa 18 - 25 -vuotiaille. 
Myös USA:ssa ihmisiä on houkuteltu rokotuspisteisiin erilaisilla porkkanoilla.

On uskomatonta, että jotkut huolettomat kulkevat yhä vielä tuolla toisten joukossa, jo osittain avatuissa paikoissa, piipahtavat riskiryhmiin kuuluvien isovanhempiensa luona ja kulkevat joukkoliikenteessä toisten vaarana eivätkä aiokaan rokotuttaa itseään. Odottavat ehkä parempaa lahjusta, ehkä sellaista mitä USA:ssa joku osavaltio on antanut, kannabissätkän. 

Seuraavaksi silmäni osuivat toiseen tekstiviestiin, jossa käsiteltiin paljon keskustelua herättänyttä asiaa, vanhustenhoitoa.

Tämän tekstin kirjoittaja on siis valmis pahoinpitelemään sekä lapsia että aikuisia. Hoh hoijaa! 

Tämä älynväläys voisi olla provosoiva kirjoitus tai vitsi, mutta luulen, ettei ole. Eräällä opettajakollegallani oli tapana huokailla yhteishaun aikaan, olemmeko kuulleet, ketkä koulunsa päättävistä ovat menossa perushoitajakoulutukseen ja kunpa ei vain joutuisi koskaan heidän käsittelyynsä. Itse olen kyllä huomannut, että ihmiset kasvavat ja vihainen itseensä käpertynyt teini voi muuttua aikuistuessaan vaikka kuinka lempeäksi ja sosiaaliseksi. Silti, toivon, että saisin vanhuuden hoitajakseni ihmisen sellaisesta kulttuurista, jossa arvostetaan vanhoja ihmisiä, en tukistajaa.     

Itse kuulun ikäluokkaan, jossa yleisesti lapsia ohjattiin hyvään käyttäytymiseen  läpsimällä, tukistelemalla ja näpäyttämällä otsaan luunappeja. On maailman ihme, että minua ja sisaruksiani ei lyöty kotona koskaan, ei edes hipaistu. Äiti helli ja isä käveli suuttuessaan edestakaisin, luimisteli silmiään ja mutisi itsekseen, miten kauhea vaiva ja rasitus tuommoiset kakarat on. Me lapset kyllä tapeltiin pieninä keskenämme. Pari vuotta nuoremman siskoni kanssa mätkittiin toisiamme ja hän puri minua alakynteen jäätyään kipeästi. Vanhemmat eivät lyöneet, eivätkä isovanhemmat, joita me teitittelimme. Moni aikalainen on ihmetellyt tätä, mutta en voi muistaa niin väärin. Äitini ei myöskään imettänyt neljän tunnin välein ja antanut vauvan itkeä nälkäänsä että keuhkot vahvistuisivat, kuten silloin opastettiin. Hän piti kankeita ja ankaria lastenkasvatusohjeita varmaan rikkaampien ihmisten hömppänä.

No niin, näin maailma makaa. Näinkin.

Minä toin kirjastosta hyvän satsin kirjoja. Varauslistallani on vielä Leena Majander-Reenpään, Karl Ove Knausgårdin ja Rosa Liksomin uudet kirjat, muiden kiinnostavien muassa.
Kiitos Kyyti-kirjasto!