Leena Krohn, Luuta

 

Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.

Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta. 

Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen. 

Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.

Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.

Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.

Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.

Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, 
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon." 

Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.

Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
 

Epilogissa Leena Krohn kertoo miksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Hän oli antanut pojantyttärensä nukkekotiin kaksi nukkea, vanhan rouvan ja tämän pikkupiian, mutta nuket eivät mahtuneetkaan taloon, koska siellä oli jo erinäinen määrä asukkaita, oli koira ja karhu tyttärineen ja orava. Etteivät rouva ja piika jäisi aivan kodittomiksi, ne saivat kodin tästä kirjasta.

Kiitos Leena Krohn, että kirjoitit tämän kirjan ja kuvitit sen niin kauniisti!

Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin. 

Rakastan viimeistä runoa "Kynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään. 

Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, 
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta. 

En ole vielä lukenut tätä lapselle, omalle kirjallisuudenharrastajaystävälleni Liinalle, joka osaa jo itsekin lukea, Odotan innoissani, miten hän kokee tarinan draaman ja mitä sanoo kuvista.   

Muistelen, miten kovasti hän eläytyi pienempänä lastenlauluun "Mummon kanat" (Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli...) ja siitä tehtyyn animaatioon. Lapset rakastavat vaaran tuntua ja jännittäviä juonen käänteitä.

Linkkejä kirjoituksiini Leena Krohnin teoksista:
- Mitä en koskaan oppinut 

-  ja tässä samasta teoksesta lisää

- Näkki, kertomus vesirajasta

- Unelmakuolema

- Hotel Sapiens
- ja siitä hieman lisää

- Ihmisen vaatteissa

PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.

22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.   

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 

Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.
Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.

Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  

Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

. 

Kirjan ja ruusun päivänä Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut

 

Kirjan ja ruusun päivä on peräisin Espanjan Kataloniasta, jossa tänä tiettynä päivänä, 23. huhtikuuta, naiset ovat antaneet miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja. Nykymaailmassa kaikki saavat hyvinvointimaissa molempia ihanuuksia lahjoiksi milloin vain. Minä annoin miehelleni eilen syntymäpäiväruusuja ja hän minulle hiljattain valokuvakirjan. 

Unesco julisti vuonna 1995 Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi juhlapäiväksi perustellen valintaa näin: "Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina."
Kirjoilla - ja kirjoituksilla, nykyään varsinkin somekirjoituksilla - on lietsottu myös epäsopua. Kirjoitettu kieli on kommunikaation väline, jonka toivoisi toimivan vain hyvän puolesta.

Leena Krohn tarkastelee tänä vuonna julkaistussa esseekirjassaan Mitä en koskaan oppinut sanoja ja kirjoittamista monesta näkökulmasta, erittäin kauniisti ja myös erittäin kriittisesti. 

Esseessä Sanojen kuvat:
- Sana sisältää merkityksiä, moniakin merkityksiä, kokonaisen pilven. Sana myös ne kätkee. Kieli on merkityksien kääre. Jokainen lahjan saaja avaa pakettinsa omalla tavallaan, ja kokemuksellaan. Vaikka jokainen saisi saman lahjan, sen sisältö on kullekin hiukan erilainen.

Esseessä Kirjoittajakoulutusta kansliasta:
- Yhteiskunnassa, joka suvaitsee vain harmittoman huumorin, ei enää ole sananvapautta. 

Esseessä Sormi huulilla:
- Sain ehdotuksen osallistua kirjaprojektiin, uuteen antologiaan. Antologian kirjoittajiksi oli tarkoitus kerätä kiinnostavia (naisoletettuja) kirjailijoita ja pyytää heitä kirjoittamaan jostakin itselleen tärkeästä tai käänteentekevästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta."
Vastasin ehdotukseen, että olen mieluummin naiskirjailija tai jopa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija.
- Sellaisia uuskielen ilmaisuja kuin "turvallinen tila", "maalittaminen", "kulttuurinen sensitiivisyys", "kulttuurinen omiminen"  tai "informaatiovaikuttaminen" voidaan käyttää myös kuristamaan ei vain sanan vaan myös ajattelun vapautta. Jos turvallinen tila on sellainen, missä kaikki ovat yksimielisiä, haluan sieltä ulos.
- Elin ennen maassa, jossa mielipiteet eivät voineet olla laittomia eivätkä kirjatkaan. En muuttanut minnekään, mutta asun silti toisessa maassa. 

Esseessä Mitä en koskaan oppinut:
-  Kirjailija on syrjästäkatsoja, todistaja ja silminnäkijä, mutta myös vakooja ja kidnappaaja. Minkä hän näkee, sen hän sieppaa. Oliko mikään omaa, mikään alkuperäistä, vaan aina muualta omaksuttua, perittyä, kierrätettyä, lainattua, lahjaksi saatua? Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi. 
- Ajatus, julistus ja runous - jos niitä ei ole, ei ole kirjallisuuttakaan. Ajatuksen rajapinta on filosofia, runouden musiikki, julistuksen yhteiskunta ja ympäristö. 
 
Krohnin tämä teos on hänelle harvinainen siinä, että hän tarkastelee esseissään paitsi terävästi omaa aikaamme myös ensimmäisen kerran menneisyyttään. Minulle Krohnin aiemmista teoksista tutut teemat ovat myös läsnä, tiede, tietoisuus, luonto ja yliluonnollinen. 

En ole koskaan lukenut yhtä kaunista kuvausta hetkestä, jossa kirjailija kerrottuaan itsestään kuuliaisena lapsena ja tuskaisena murrosikäisenä jättää oman elämänsä kuvauksen siirtyäkseen muihin aiheisiin.  
Pysähdyn ja käännyn katsomaan taakseni. Näen nyt ikäkaudet naamiaispukuina, joihin aika meidät pukee. Näen hänen, joka kerran olin minä, jatkavan epäröiden kulkuaan kohden vääjäämätöntä aikuisuutta, omaa elämää, tuntemattomia ihmisiä, korvissaan uuden ajan paisuva kohina.  

Pidän siitä, että Krohn ottaa esiin kirjallisuutta ja muuta taidetta uhkaavan uuspuritanismin. Hän kummastelee sitä, että näyttelijän ammattitaitoon ja koulutukseen ei luoteta, vaan hänen pitäisi olla se mitä esittää. Hän ei ehtinyt ennen kirjansa valmistumista kuulla, että myöskin kääntäjän ammattitaito on kyseenalaistettu ja vaadittu, että hänen pitää olla saman värinen kuin se kirjailija jonka teosta hän saa kääntää omalle kielelleen. 
Olen ollut huolissani ja pohtinut näitä hassutuksilta tuntuvia asioita paljonkin sekä omissa kirjoituksissani että joidenkin blogiystävien kirjoituksia kommentoidessa.
Pohjois-Korea -aiheisissa kirjoituksissani hiljattain olin vähällä kysyä, eikö meilläkin ole jo jonkin aikaa ollut jotain samantyyppistä valvontaa, rajojen asettamista ja oikeaoppisuuden vaatimusta. Jätin kysymättä. 
Luin Eeva Joenpellon upean romaanin 'Jottei varjos haalistu' vuodelta 1986 ja vielä kirjan tunnelmissa viipyillessäni mieleeni työntyi yhtäkkiä häiritsevä ajatus, että kylläpä tässäkin kirjassa on paljon sellaista, minkä takia sitä paheksuttaisiin tietyissä kulttuuripiireissä. Ärsytti, että tuollaiset epäolennaisuudet pääsivät häiritsemään lukuelämystäni.  
  
Enköhän osta Krohnin esseekirjan itselleni. Tämä, mikä on nyt tässä pöydälläni ja minkä kannoin repussa Mustilan arboretumiin kuvaa varten sinivuokkojen keskelle, on kirjastolaina.

Luin jostain, että kirjahyllytkin ovat taas muotia. Jee!  


PS Samasta Leena Krohnin kirjasta jotain myös kirjoituksessani täällä.

PPS Alkoi harmittaa se, että olen kuvassani tarkentanut sinivuokkoihin enkä kirjan nimeen, joten tässä vielä näin jälkikäteen alkukuvassa sumeaksi jäänyt kansikuvan tärkein kohta. 

Päivän paras XI - Taiteilijuudesta ja taiteen kokemisesta

Taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Se, miten monta työtuntia, kuukautta tai vuotta teoksen tai taiteenkaltaisen korvikkeen laatimiseen on käytetty, ei muuta silmien todistusta. 

Tämän päivän parhaani on Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut. Siitä kirjasta riittäisi hyviä sitaatteja ja keskustelunaiheita vaikka kuinka paljon. Koko kirja on timantti ja Leena Krohn parhaita suomalaisia esseekirjailijoita. 

Esseessä Tahra ja teos Krohn kertoo näyttelystä, jossa kriitikko oli ensin nähnyt keskeneräisiltä ja mitättömiltä näyttäviä piirustuksia. Kun hän sitten oli saanut kuulla, että yksittäisen tahralta näyttävän lappusen tekemiseen oli kulunut kuukausia jopa vuosia, niin hänen käsityksensä oli muuttunut. Hän ymmärsi, että tahran rustaamiseen käytetty aika oli tehnyt siitä taidetta ja että taiteilija haluaa törmäyttää vakiintuneita käsitteitä ja ohjatessaan huomion sivuun pääasiasta asettaa katsojan tarkkailemaan omia reaktioitaan.  

Onko katsoja taiteilijan ja kriitikon koehenkilö? Haluaako hän tarkastella omia reaktioitaan mennessään galleriaan tai taidemuseoon? Ei, hän haluaa tarkastella sitä, mitä hänen katsottavakseen on valittu. Se voi olla vanhaa, se voi olla uutta, se voi olla pientä, se voi olla suurta, mutta se ei voi olla täysin mielenkiinnotonta. Katsoja odottaa näkevänsä jotain katsomisen arvoista. Oikeastaan hän odottaa odottamatonta, sillä taide on kuin ihme: se on aina yllätys. Kun katsojan odotus tarpeeksi usein petetään, hän lakkaa olemasta katsoja. 

Mitättömän selittäminen suureksi taiteeksi on tuttua kaikilta kulttuurialoilta, kirjallisuudestakin. Ei koskaan sitä, miksi se selitetään... 
Minä, lukija/katsoja/kuulija/kokija valitsen. Ja "minä valitsen, mitä valitsen"  - tämäkin Krohnin kirjasta. 

Joku tuntematon (työssä ei näkynyt nimeä) on maalannut muuntajakopin eksoottiseksi elämykseksi Kuusankoskella. Nämä kuvat ilahduttivat minua, kun kävelimme noissa maisemissa eräänä pimeänä päivänä jokin aika sitten.
Kuvitusvalintani ei ole mikään puolustuspuhe harrastelijataiteelle. Olen Leena Krohnin kanssa samaa mieltä hyvästä taiteesta, se voi olla mitä vain ja kenen tahansa tekemää, kunhan se on kiinnostavaa. Sellainen taide, jossa näkyy selittelevä itsetehostus on minusta aina luotaantyöntävää.   

Siivosin kirjahyllyjäni, mietin oman minän käyttöä kirjallisuudessa - ja vieläkin äänikirjoja

Äskettäinen kirjoitukseni "Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän" (täällä) ja sen mukana kokemani hätä painetun kirjan puolesta sai minut tuntemaan niin suurta rakkautta kirjojani kohtaan, että yllyin siivoamaan kaikki meidän huushollin kirjahyllyt. Iso, monen päivän urakka.
Otin kirjat alas hyllystä, imuroin niistä pölyt kevyesti ja silmäilin kirjoja ihastuneena sieltä täältä. Löysin sellaisia, jotka halusin kiihkeästi lukea uudelleen ja sellaisia, joita en ole koskaan lukenutkaan. Pyyhin hyllyt ja asettelin kirjat paikalleen. Ne ovat nyt suorina kuin sotilaat, mutta ei edelleenkään aakkosjärjestyksessä. Sen aikaansaaminen on pulmallista, koska kirjat ovat niin erikokoisia ja olemme siksi laittaneet olohuoneen hyllyyn erikokoisia hyllyjen välejä ja koska kirjoja on kahden muunkin huoneen hyllyissä. Aakkosjärjestyksen pitäisi jatkua huoneesta toiseen. Aakkosellinen järjestys olisi kätevä, kun haluaa tarkastaa jotain, eikä tulisi epähuomiossa tai etsimisen vaivan vuoksi lainatuksi kirjastosta kirjoja, jotka jo ovat omassa hyllyssä. Ja mitä väliä silläkään oikeastaan on, saahan kirjailija jokaisesta lainatusta kirjasta pienen korvauksen.
No, nyt on kyllä aika hyvin muistissa, mitä missäkin on ja saman kirjailijan teokset ovat peräkkäin samassa hyllyssä, olkoot minkä kokoisia ja kielisiä tahansa. Taputan itseäni olkapäälle, hyvä minä!

Hyllyjä järjestäessäni katselin myös käsin kirjoittamiani lukupäiväkirjoja, jotka jäivät bloggauksen myötä kohta kahdeksan vuotta sitten. Minulla on satoja kirja-arvosteluja noissa vihoissa, ja mukana lehdistä talteen ottamiani kirjailijahaastatteluja.  

Yksi talteen saksimani lappu on Riikka Ala-Harjan haastattelusta, ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Häneltä oli kysytty, miksi hän kirjoittaa, ja hän vastasi, että hän haluaa raapia pintaa ja katsoa, mitä sen alta löytyy. 

Kirjoittaminen on itseä riivaavien asioiden käsittelyä, siinä mielessä se on terapiaa. Mutta kaunokirjallisuus ei ole oksentamista vaan jalostamista. Taiteilija prosessoi oman suodattimensa kautta yleisinhimillisiä teemoja: rakkautta, sairautta, kuolemaa. Taidetta tehdään nimenomaan muiden nähtäväksi ja koettavaksi, jotta he löytäisivät sitä kautta kosketuspintaa omille tunteilleen ja ajattelulleen.

Näinhän se on. Kirjat ovat heijastumia kirjailijan näkemästä ja kokemasta ja lopulta hänen omasta persoonastaan.
Kun tarkastelee jonkun tietyn kirjailijan tuotantoa, niin siitä löytyy usein kaiken läpi kulkeva peruskysymys, jota kirjailija on käsitellyt eri tavoin, mahdollisesti eri tyylilajeissa ja jopa eri kirjallisuuden lajeissa ja erilaisten henkilöhahmojen elämäntarinoihin sijoittaen.
Sitten on myös autofiktioiksi määriteltyjä minämuotoisia romaaneja, joissa kirjailija kirjoittaa omasta itsestään fiktioon verhottuna. Ennen tämän uuden termin käyttöönottoa puhuttiin omaelämäkerrallisista romaaneista tai henkilökohtaisista romaaneista. Näissä, kuten kaikissa muissakin genreissä on hyviä ja huonoja teoksia. Minä olen pitänyt muiden hyvien ohessa Linda Boström Knausgårdin tyylistä, jossa oma elämä on salaperäisyyden verhon takana. Odotan hänen uutta teostaan Lokakuun lapsi.

Esseissä lähdetään omasta kokemuksesta ja laajennetaan aihetta yleisempään. Mistä mahtaa johtua se, että nykyään niin moni esseiden kirjoittaja haluaa kertoa itsestään hätkähdyttävästi sitomatta näitä avautumisia mitenkään käsiteltävänä olevaan asiaan? Minusta ei ole järkevää kesken vaikka ilmastopohdinnan paljastaa samalla rapsuttelevansa häpykarvojaan tai ilmoittaa, että yhdyttiin miehen kanssa ovea vasten ja nyt olen sitten taas tässä pohtimassa kirjallisia asioita. Arvostelijat saattavat kiittää tällaisia teoksia rohkeasta arkisen ja ylevän yhdistämisestä, samaistumispinnasta ja uudenlaisesta tyylilajista toiseen loikkimisesta. 

Sara Ehnholm Hielmillä on eseekirjassaan Ja sydän oli minun paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ikään kuin ohimennen syntyneinä. Pääjuonena kirjassa nimittäin on kertoa, että kirjailija haluaa kirjoittaa ja on järjestänyt siihen aikaa, mutta mitään ei tahdo syntyä. No, toimiihan sekin tietysti vertaistukena jollekulle, mutta mieluiten minä lukisin sellaista, mikä on valmista ja viimeisteltyä. Jättäisin turhan keimailun kirjoittamaan ryhtymisen vaikeudesta  ja banaalit paljastelut pois ja pitäytyisin esseetyylissä. Pidän tämän kirjan Knausgård ja Jhumpa Lahiri -esseistä, kustannustoimittajan, kirjailijan ja kriitikon töiden tarkastelusta ja hullun rakastumisen hienosta kuvauksesta. Sekin on intiimiä, mutta ei pomppaa esiin mauttomana, kuten pari muuta turhaan mukaan heitettyä tilannekuvausta - tyyli ratkaisee.     
Päivän HS:ssa esitellään samalla tyylillä tehty kirja Saila Susiluodon Kehrä, jossa kirjailija viettää aikaa Italiassa kuten Sara Ehnholm Hielmkin vietti esseitään kirjoittaessaan. Susiluoto kuuluu pohtivan (en ole siis lukenut kuin Helena Ruuskan arvostelun) kirjassa turhautumistaan sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. En minä sellaista halua lukea! Minä toivon, että kirjailija käsittelisi turhautumisensa yksityisesti ja kirjoittaisi minulle vasta sitten. 
Minä haluan lukea sitä, mitä syntyy, kun on päästy kirjoitusjumista, teksti kulkee ja syntyy loistavaa jälkeä. Viimeistellystä tyylistä tulee mieleen Leena Krohn, joka ei ikinä käyttäisi esseissään someheittojen tyyppisiä omasta itsestä kertovia täkyjä.   

Tyyli ratkaisee. Tämä on erityisen tärkeää kaikessa tunnustuskirjallisuudessa. Ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten siitä kirjoittaa. 
Suomenruotsalaisissa kirjailijoissa on paljon heitä, jotka ovat avanneet elämänsä haavat kaikille katseltaviksi: Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarellakin (lempeämmällä tavalla). Jokainen heistä on päättänyt kirjoittaa mitään salaamatta, toisin kuin autofiktiossa, jossa poimitaan sopivia osia todellisuudesta, ja joutunut miettimään kysymystä miten, millä tyylillä. Usein onnistuminen vaatii sen, että mennään täysillä, muutoin lukijalle tulee tunne, että on joutunut tirkistelijän rooliin.  
Mazzarellan kirjoissa, niin paljon kuin niitä arvostankin on yksi, jossa hänen olisi mielestäni pitänyt miettiä tyylilajia ja jopa muuttaa jotkut omakohtaiset pohdinnat yleisemmiksi. Se on isovanhempikirja, jossa hän puhuu pahasti lastenlastensa toisesta isoäidistä ja ex-miniästään. Ai minkäkö vuoksi? Ensinnä lasten vuoksi, ja toiseksi, koska siinä ei ole mitään yleistä ja samaistuttavaa, se on vain yksityistä.  

Niin, kyllä myös 'mistä' on noussut ongelmaksi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Anna-Leena Härkönen on kertonut joutuvansa miettimään koko ajan nykyään, saako jostain asiasta tai henkilöstä kirjoittaa ja saako kirjoittaa muuten kuin yhteiseen kehuun yhtyen. Aiemmin tällainen ei häntä vaivannut, koska kirjailijalle suotiin enemmän vapautta. 
Elokuva-alalla kehutusta Neiti Aika -dokumenttielokuvasta on eräs alan kriitikko kysellyt, eikö kukaan ihmettele sitä, onko sopivaa tehdä elokuva kuolleesta tuntemattomasta henkilöstä. Itse olen sitä mieltä, että tietenkin saa, kunnianosoituksena. Tuntemattoman kuolleen saa kohottaa, mutta ei häväistä, siis oikean henkilön. Fiktiivisten hahmojen kanssa saa tehdä mitä haluaa.
Tässä on raja ilmeisesti hämärtynyt someaikana. Tunnettuja henkilöitä mätkitään elävinä ja kuolleina, ja ketä tahansa tuntematontakin, varsinkin jos saattuu menemään vääriin keskusteluporukoihin.  

Alex Schulman kirjoittaa romaanissaan Polta nämä kirjeet omien isovanhempiensa tarinan lähtien lapsuudenmuistoistaan ja aidoista kirjeistä ja täyttäen aukot mielikuvituksellaan. Alex kokee itsessään sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, jota hänen on pakko selvittää selvitäkseen omassa elämässään. Tulos on hieno kirja parisuhteesta, jossa ei ikinä anneta anteeksi toisen rikettä. Säilytetyt kirjeet ovat petetylle petoksen jatkamista, merkki siitä, että toinen ei "tottele" eikä pakota itseään unohtamaan. Miten voisi, jos kirjeet ovat säilyttäjälleen "maa jota ei ole". 
Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut. Siksi annan joskus itselleni luvan käydä siinä maassa ajatuksissani. Sellaisia nämä kirjeet ovat. 

Tässä kirjassa tulee myös esiin edellä mainitsemani kirjailijan kaiken tuotannon läpi kulkeva kysymys, ikuisesti kengässä hiertävä kivi.
Se on kahdella menestyneellä kirjailijalla sama nainen ominaisuuksineen, nainen jonka oikeaa nimeä he eivät koskaan mainitse.
Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi. 
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

Domenico Starnonen romaani Solmut saattaa myös perustua todellisiin henkilöihin. Emme voi tietää, eikä sillä ole mitään väliä. Kirjassa tarkastellaan avioliittoa, jossa on samanlaiset valtakuviot kuin Schulmanin kirjassa. Tässä vain niin päin, että loukattu vaimo kontrolloi miestään, joka pettää edelleen säilyttäessään mielessään ja piilossaan muistoja hänestä, jota kaipaa. 
Starnonen kirja on kuin lisävalaistusta ja jatkoa Elena Ferranten petetyn vaimon tuskaa kuvaavaan romaaniin Hylkäämisen päivät. Elena Ferrante on nimimerkki. Eiköhän vain kyseessä ole sama henkilö? On myös arveltu, että Elena Ferrante olisi Starnonen puoliso, kääntäjä Anita Raja.  

Kirjojani ja papereitani penkoessani selailin myös vanhoja Parnassoja ja löysin artikkelin, joka vie tämän kirjoitukseni alun kysymykseen äänikirjojen suosion lisääntymisestä painettujen kirjojen kustannuksella ja mitä ongelmia tilanne tuo tullessaan. Parnassossa nro 3/2019 on artikkeli Uudet äänet, jossa Karo Hämäläinen tarkastelee sitä miten kirjailijoiden ja kustantamoiden talous muuttuu äänikirjojen suosion kasvaessa ja esittää myös kysymyksiä siitä, miten kirja muuttuu, jos sitä ei lueta vaan kuunnellaan. 

Talous kaikkinensa on iso, monitahoinen ja muuttuva asia. Siinä riittää ongelmia ratkottavaksi.
Artikkelissa todetaan, että kirjailija saa äänikirjasta vain alle 50 senttiä per kuuntelukerta, kun kovakantisen kirjan keskimääräinen tekijänpalkkio on noin 2,50 euroa. Kirjaston äänikirjoista sekä e-kirjoista ei makseta lainauskorvausta kuten fyysisistä kirjoista.  

Kuuntelemisen yleistymisen todetaan todellakin vaikuttavan kirjallisuuden muotoihin. Tietenkin. Onhan kirjallisuus aina ennekin muuttunut sen mukaan, miten sitä on käytetty.
Storytel tekee kirjoja, jotka on tehty suoraan kuunneltaviksi. Tekeekö muuten joku muukin taho jo - tämä lehtijuttuhan on puolentoista vuoden takaa?
Ja miten kirjan sitten ennustetaan muuttuvan: 1) kerronta etenee kronologisesti, koska se sopii parhaiten sille, jonka huomio on kiinnittynyt liikenteeseen tai pastan vahtimiseen, 2) minämuoto lisääntyy, 3) romaanit saattavat pilkkoutua lyhyisiin lukuihin "joita ennättää kuunnella jonkin kertamäärän kahdeksan pysäkinvälin työmatkalla".     
Miten minusta kuulostaa siltä, että tässä puhutaan helpotetuista kirjoista kuten Valittujen Palojen Kirjavaliot, joissa on julkaistu lyhennettyjä versioita menestyneistä teoksista! 
Mikäs siin sit! Kirja-ala seuraa aikaansa. Me päätämme.

PS Tästä tuli pitkä. En jaksa enää käydä läpi ja hioa, vaikka hiottua arvostankin. Kiitos, jos jaksoit tänne asti. 

PPS Mieheni sanoo, että tämä on totta tosiaan aivan liian pitkä (oli lopettenut lukemisen kesken!) ja että minun pitäisi yrittää kirjoittaa napakasti kuten Uuninpankkopoika Sakari Timonen. Heh. 

Päivän paras IV

 

Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä.

Yhdyn Leena Krohnin näkemykseen, jonka mukaan inhimillisessä yhteiskunnassa taiteella on sama merkitys kuin unennäkemisellä yksilön fyysiselle ja psyykkiselle hyvinvoinnille. "Unet ja taide ovat portteja paitsi piilotajunnan myös laajemman vapauden ja ennustamattomuuden valtakuntaan", Krohn kirjoittaa. Ihminen tulee aina tarvitsemaan taidetta ja kirjallisuutta aivan kuten hän tarvitsee unta ja unen symboliikkaa. 

Ylempi lause on filosofi Friedrich Nietzschen päätelmä. Alemmassa taiteen merkitystä pohtii kirjailija Tuuve Aro lainaten kollega Leena Krohnia romaanissaan Kalasatama. 

Kuvassa on Mielakan laskettelurinteen polku, johon on maalattu räsymatto. Kävimme "vuorikiipeilemässä" tuota mattopolkua pitkin huipulle ja metsäpolkuja takaisin parkkipaikalle. Iloiset värit virkistivät kesken hermostuneen USA:n vaalien äänilaskennan seuraamisen, ja ajatukseni alkoivat sen sijaan pyöriä taiteen merkityksessä. 
Taloudellisen tilanteen kiristyessä ollaan aina ensimmäiseksi ehdottamassa määrärahojen poistamista taiteesta ja kulttuurista. Kouvolassa on ihmisiä, joiden mielestä Kymi Sinfonietta ja Kouvolan Teatteri ovat kaupungille turhia menoeriä, koska he eivät niitä käytä. Minäkään en käy konserteissa, aika harvoin teatterissakaan, mutta en missään nimessä luopuisi noista kaupunkielämälle tärkeistä asioista. Ei elämä voi olla pelkkää arkea ja välttämättömyyksiä.
Joskus on parempi vaikka jäädä jonkun kerran ilman välttämätöntä kuin olla aina ilman ei-niin-välttämätöntä. Kaurapuuroa voi syödä monena päivänä peräkkäin, kunhan pöydässä on välillä kimppu ruusuja. 

En ymmärrä, miten Kouvolan kaupunki saattoi olla järjestämättä viime kevään ylioppilaille juhlia jälkikäteen syksyllä, kuten muualla tehtiin. Korona ei ollut syy, tartunnathan olivat lähes nollassa, oikea syy oli opettajien lomautus. Siis opettajien lomautus täällä meillä tänä aikana kaiken etäopiskelun lisäksi! Juhlat olisivat kertoneet nuorille siitä, että he ovat tärkeitä, emmekä me luovu mistään syistä tai tekosyistä kaikesta elämyksellisestä ja iloisesta varsinkaan sellaisissa asioissa, jotka eivät koskaan tule heille takaisin. 

Kaikki asiat eivät voi odottaa, että korona häipyy ja talous nousee. Meidän on elettävä lamat ja koronat samalla muistaen, että elämässä tarvitaan aina myös  juhlia, taidetta, ihmisten tapaamista, jopa kaikkea turhaa (joidenkin mielestä turhaa, toisille tärkeää) höpöä ja söpöä. 

Sitten taas vaalilaskentaa seuraamaan...
Eniten minua ihmetyttää se, että Trump ilmoittautui kesken kaiken presidentiksi ja vaati äänten laskennan lopettamista sellaisessa vaiheessa, jossa itse olisi neljä vuotta sitten hävinnyt, jos näin olisi toimittu. Politiikassa olennaista on osata sekä voittaa että hävitä. Oikeastaan se on tärkeää kaikessa muussakin ihmisten välisessä toiminnassa. Reilua voittamisen ja häviämisen taitoa opiskellaan pienestä asti, ensimmäisistä lautapeleistä alkaen. Ja taide opettaa tätäkin. 

Leena Krohn: Näkki, kertomus vesirajasta - ja eräs tosielämän satu

Olen ollut aikeissa lukea Leena Krohnin kirjan Näkki (1979) jo vuodesta 2001 johtuen eräästä elämääni merkityksellisesti vaikuttaneesta koulunäytelmästä. Nyt lopulta luin sen. Kirja on satu aikuisille ja lapsille tyylillä, jonka vain Leena Krohn osaa.
Palaan koulunäytelmään kirjoitukseni lopussa.

Krohn aloittaa kirjansa luvulla Mitä tiedämme Näkeistä, jossa hän kertoo sekä alkuperämme biologisesta taustasta että pohjoismaisen mytologian antaman kuvan eräästä vedeneläjästä, Näkistä.

Me kuivanmaan eläjät kutsumme kotitähteämme Maaksi. Ja kuitenkin karttapallon pintaa hallitsee merien sini.
    Elämä kuhisee maan päällä tuhatvivahteisin muodoin, mutta veden alla on väkeä ja elintilaa vielä enemmän. Sieltähän mekin kerran kapusimme eikä takaisin ole enää menemistä. Me kun karistimme tien oheen kaiken, mikä siellä oli välttämätöntä, mutta täällä pelkäksi taakaksi, kuten uimarakot, suomut ja kidukset. 

Uskottiin, että vedessä elää ihmishahmoisia olentoja, joiden näyttäytyminen ennustaa pahaa. Ne vaanivat veden äärellä leikkiviä lapsia temmatakseen heidät veden valtakuntaan. Näkki voi myös hiipiä maalle siihen asti, mihin keväiset tulvavedet kohoavat. Jotkut arvelivat, että Näkit olisivat äitinsä hukuttamia lehtolapsia. Näkkien uskottiin näyttäytyvän harvoin, varmimmin laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä. Vielä harvinaisempaa oli kuulla Näkin soittavan ja laulavan. Näkin musisoinnin kerrottiin olevan niin lumoavaa, että sitä kuulleesta saattoi tulla maankuulu soittotaituri.

Jymisee koski. Kuohut pilviin pirskuu.
Emäpuu vapisee ja airot kirskuu.
Vaan joku soittaa. Läpi vesihuurun
vietellen, väristellen Näkin viulu kuuluu.

Alkulukua seuraa 11 lukua käsittävä satu. Kylässä vietetään juhannusta ja järjestetään siltatanssit, joihin myös Nahkurin tyttäret lähtevät. Leskimies-isä päästää nuorimmaisensa Liinan empien mukaan.

Valkeaksi maalattu pieni silta kopisee. Patiinit ja pieksut, lipokkaat ja lapikkaat, ruohikengät, varsikengät ja paimentyttöjen paremmat virsut vievät nuorta väkeä yli natkuvien lankkujen illan iloja kohti. Valkeat paidat hohtavat kuin viti ja kirjavat hameet keinuvat polun kukkina.

Krohnin kerronta on kuin Näkin soitto, lumoavaa, välillä proosaa ja välillä runoa. Joissain runoissa on kuulas kosminen tunnelma.

Jää sinne vain. Jää syvyytesi rauhaan, 
kunnes taas joudut ajan valinkauhaan
ja uuteen elementtiin, uskoon, kuosiin 
ja uusiin mailmoihin  ja valovuosiin. 

Kuvataiteilija Inari Krohnin kannen maalaus ja sisäsivujen grafiikkatyöt kuvittavat tekstiä kauniisti. Sisaret ovat tehneet yhteistyötä muissakin Leena Krohnin kirjoissa.

Kun Näkki lävistää hämmästyksekseen veden pinnan, se kuulee soitantoa ja lähtee sitä kohti lähes alastomana, vain leväseppel hiuksissaan ja uumallaan. Väki tulkitsee nuorukaisen ilmestymisen niin, että joku liikaa sahtia juonut kulkumies tai naapuripitäjän sälli on kuumennut liikaa ja vilvoitellut järvessä. Sen jälkeen kun Näkki lähtee tanssilattialle, huomataan, ettei kuokkavieras olekaan mikään humalassa törttöilijä. 

Se vei naistaan kuin mainingin harjalla, kuin nousuvesi kuljettaa aavalle malttamattomat purjeet. 

Kukaan naisista ei kieltäydy Näkin tanssiin kutsusta, vaikka kylän miehet yrittävät estellä ja jurottavat tanssilattian reunoilla kiukusta pihisten.

Vain Näkki tanssi ja tyttö tanssi, aina uusi tyttö, ja Näkin paljaat varpaat läpsyttivät laituriin kuin pienet säännölliset laineet, mutta tytön tanssikengät panivat:
naputa ja tahdissa tallaa
mikä ettei minulle mallaa
ei tarvita sarkaa ei verkaa
edes rihman kiertämän vertaa
ei tarvita solkia vöitä
ei neulan ei naskalin töitä
kunhan varsi on sorea vaan.

Kaikkein lumoutunein Näkistä on Liina, joka saa sanotuksi vain yhden sanan:"Kaunis!" Toinen Näkin lumoihin joutunut on kylän pelimanni Tommi Toistaitoinen. Ja kun Näkki saa pelimannin haitarin, alkaa tapahtua sekä hurjaa että kaunista. 
Enempää en kerro, lukekaa...

                             ---------------------------------------------------------------------------


Sadunomainen kertomus keväästä 2001 tähän päivään

Olipa kerran tyttö, yhdeksäsluokkalainen, ja lukion toista luokkaa käyvä, hiljattain paikkakunnalle muuttanut poika. Toimeliaat opettajat päättivät järjestää koulujen yhteisen taideprojektin Näkki. Näytelmällinen kuvaelma esitettiin eräänä toukokuun iltana maauimalassa. Uimala on maapohjainen ja vesi siihen johdetaan joesta. Paikka tuntui illan valossa tunnelmalliselta kuin metsälampi. Näytelmä koostui musiikista, liikkeestä, tanssista ja toiminnasta. Palokunta järjesti juhannuskokon ja ilotulituksen. Altaan yli kulkee kaksi siltaa, joilla esiintyjät liikkuivat ja yleisö seurasi laidoilla. Oppilaita oli projektissa mukana viitisenkymmentä, mainitsemani tyttö esitti Liinaa ja poika Näkkiä. Näkillä oli oikein sijaisnäyttelijä, liikunnanopettaja, joka hyppäsi märkäpuvussa hyppytornista veteen varsinaisen Näkin piileskellessä tornin takana jatkaakseen taas maan päällä tapahtuvia kohtauksia, olihan vielä kevät ja uimalaan johdettu joen vesi hytisyttävän kylmää. Näytelmä päättyi suudelmaan keskellä siltaa, Näkki sai Liinansa. 

Kesällä 2013 näytelmän päähenkilöt menivät naimisiin.

Viime vuoden lopulla heille syntyi tyttövauva, jolle annettiin nimeksi - Liina!

Kiitos Leena Krohn! Kirjasi johdatti kaksi ihmistä yhteen ja syntyi kolmas. Ja sinun ansiostasi minäkin saan helliä pientä pojantytärtäni Liinaa.

Laura Gustafsson, Anomalia (2013)

Ensimmäiset ajatukset Anomalian luettuani: Voi, miten tärkeä kirja. Voi, miten vaikuttava ja vahva kirja. Tämä on jotain ihan uutta!

Tunne kirjan luettuani: suru. Miten me ihmiset olemme tällaisia, alistamme muita lajeja ja lajitovereitamme? Pahoinpidellyn Baby P:n tarinaa lukiessani voin huonosti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Kuka on sanonut, että nykyään ei enää kirjoiteta vaikuttavia kirjoja! 

Gustafssonin ensimmäinen romaani Huorasatu (2011) oli myös uutta luova teos. Siinä oli monikerroksisuutta ja iloittelevaa karnevalistisuutta. Minulle Huorasatu kertoo uudenlaisesta feminismistä, josta tosikkous on kaukana. Anomalia kertoo ihmisen julmuudesta ja on Huorasatua vakavampi puheenvuoro. Se on puheenvuoro pahuudesta.

Anomaliassa on kolme tarinaa.
"Baby P:n kirja" kertoo tositapaukseen perustuen englantilaisen puolitoistavuotiaan pojan, Peter Connellyn, kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä. Gustafsson näyttää perheen kaoottisen arjen, muodolliset sosiaalivirkailijoiden käynnit ja lääkäreiden välinpitämättömyyden. Hän muuttaa  kohuotsikoiden kertoman niin konkreettiseksi, että lukijan on pakko nähdä tilanne. Tulee myös vihainen ja voimaton olo. Miten voi olla, että auttajien joukko toimii huonommin kuin yksi ainoa tehtäväänsä paneutunut, vastuullinen ihminen voisi sen tehdä! Miten voi olla, että joku iso ihminen erkaantuu niin kauas normaaliudesta, että kiduttaa avutonta, puhekyvytöntä vauvaa.

Intialaisista susien kasvattityttäristä Amalasta ja Kamalasta kerrotaan useammassa luvussa. Pastori Joseph Singh on pyydystänyt "kummitukset" metsästä tarkoituksenaan sivistää heidät. Hän kyllästyy pian kasvatteihinsa, koska nämä eivät kehity hänen toivomallaan tavalla ja antaa Kamalan, joka sitkeämpänä on pysynyt elossa, mielisairaalaan Lontooseen.  Sieltä hänet sitten täysi-ikäisenä vapautetaan. Mihin? Sitä on vaikea tietää.

Kolmas tarina kertoo suomalaisesta lentoemännästä, joka tekee suunnitelman ja lähtee synnyttämään ei-toivotun, vammaisen lapsensa erämaamökkiin Lappiin. Hänellä on mökkiseurana toinen nisäkäs, paimenkoiraemo,  joka synnyttää samaan aikaan kolme pentua. 

       Niin pieni.
       En tiedä, miten kauan se on ollut siinä. Ehkä sekunnin. Ehkä puoli tuntia. Pyyhin sen kasvot, suun ja sieraimet. Sidon napanuoran. Kädet tärisevät. Koira nyökkää.
        En halua ottaa sitä syliin. Jotain peruuttamatonta voisi tapahtua.
       ....
       On huojentunut olo. Jotenkin kevyt. Minä elän.
      Sitten tulee uusi supistus. Putoan kyljelleni. Täytyy ponnistaa ulos kaikki ylijäämä. Sitä on saman verran kuin lasta, ehkä enemmän. Kaikki, mitä sisällä kasvoi, tulee ulos. Koko sikiön ekosysteemi, koko maailma sellaisena kuin se sen tunsi.
         Ihmeellistä. Ei niinkään kuvottavaa kuin ihmeellistä.
         Nostan otusta varovasti. Vien sen koiralle. Koira liikauttaa takajalkaa, tekee tilaa viimeiselle pennulle.

Anomalian seitsemän osaa ovat tyylillisesti erilaisia. Ensimmäinen osa, esipuhe "Korkea veisu" on Ludvig Wittgenstein -parodia. Vain sillä on arvoa, minkä voi ihmisten kielellä sanoa. Siitäkö olisi vaiettava, mistä ei voi puhua? Tarinoiden uhrit eivät voineet puolustaa itseään puhumalla, kyllä toisten on se tehtävä! "Vauvaevankeliumi" on puhutteleva essee. Suurin osa proosatekstistä on fiktiivistä. Yksi osa on näytelmän muodossa. Viimeisessä osassa "Ilmestys" taivaalliset sotajoukot kaappaavat Intiaan matkalla olevan koneen, jossa  on mukana uuden henkilöllisyyden saanut hirviöäiti Connelly ja muita kirjan henkilöitä, myös Kamala matkallaan vapauteen. Kaappaajina on pahoinpideltyjen lasten armeija, joiden nimet ja kaamean kohtalon kirjailija luetteloi. Koneen räjähtämistä seuraa etäältä suomalaisessa metsässä elävä lauma, jonka pieninkin jäsen ottaa jo juoksuaskelia, nelinkontin. Kaunis apokalyptinen loppu. Missä viime aikoina lukemassani ja pitämässäni olikaan samantyylinen loppukohtaus?  Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofissa.   

Kiitossanoissaan Gustafsson mainitsee mm. Leena Krohnin ja toteaa, että hänen teostensa vaikutus näkyy tässä kirjassa. Totta! Gustafsson on moninaisempi. Hänen tyylinsä saattaa pelkistyä myöhemmin, mutta minun makuuni se on kyllä hieno juuri tällaisena, kokeilevana ja runsaana. 

Paitsi romaaneja Gustafsson on kirjoittanut kuunnelman ja kolme näytelmää. Hänellä oli juuri joulun alla yhdessä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa Naudan Historian Museo -näyttely  Kaapelitehtaalla Helsingissä. Se jäi minulta näkemättä, mitä harmittelen. Mutta ei hätää. Naisilla on suunnitteilla valtava tieteellistaiteellinen hanke eri lajien historiasta, Toisten Historia, johon he ovat mm. suunnitelleet näyttelyä, jossa huone huoneelta avautuisi aina uuden lajin historia. Toivottavasti tämä toteutuu. On upeata, että joukossamme on tällaisia ihmisnaaraita, joilla on missio näyttää elämän anomalia ja nostaa esiin meille kipeitä asioita.

Leena Krohn, Unelmakuolema, 2004

Sokea taiteilija Lang tuo ennen sokeutumistaan tekemiään maisematöitä yhteisnäyttelyyn. Taiteilijat kertovat vuorollaan, mitä itse kukin aikoo asettaa esille. Yksi tuo lehmän utareita Churchill-lautasilla, toinen tuo mummonsa balsamoidun ruumiin, jos tämä vain ehtii kuolla ennen avajaisia, kolmas osallistuu kehoanalyysiperformanssilla, jossa viiltelee itseään partaveitsellä, virtsaa samppanjalasiin ja juo virtsansa. Sitten tulee Langin vuoro kertoa omasta annistaan. Hän on jo tajunnut olevansa väärässä paikassa ja kertoo kiusaantuneena tuovansa piirustuksia ja maalauksia.
      Tämä ilmoitus aiheutti lyhyen hämmennyksen hetken, jonka jälkeen alkoi hälisevä keskustelu monesta aiheesta yhtä aikaa. Se tuntui käynnistyvän nimenomaan siksi, ettei ollut hienotunteista kiinnittää huomiota sellaiseen sammakkoon, jonka taiteilija Lang oli vasta päästänyt suustaan. Häneen suhtauduttiin kohteliaasti, olihan hän vanha ja vaivainen, mutta kukaan ei enää varsinaisesti seurustellut hänen kanssaan.

Tämä lainaus kertoo Krohnin asenteen hänen tarkkaillessaan maailmaa niin tässä kuin muissakin töissään: maailma menee kohinalla väärään suuntaan, ja se joka näkee ohitetaan. Usein sokea näkee paremmin kuin näkevä.

Lucia, Unelmakuoleman päähenkilö, kirjailijan puhetorvi, huomaa paikallisjunassa pienen koiran, jolla on hyvin henkevät, tarkkaavaiset ja älykkäät kasvot.
       Lucia olisi kovin mielellään halunnut tietää, millaisena hän eläimelle näyttäytyi. Hän huomasi toivovansa, että koira hyväksyisi hänet, jopa pitäisi hänestä ja hänen hajustaan ...
       Koiraa tarkkaillessaan Lucia ajatteli, miten sammuneita ovat useimmat ihmiskasvot, jotka kaupungilla ajelehtivat hänen ohitseen, pieniä lapsia lukuun ottamatta. Ja hän arveli, että juuri samanlaisilta näyttivät hänen omatkin kasvonsa. Kun ihminen varttuu, hänestä tulee tympeä, itseensä vajonnut, ympäristöään töin tuskin tajuava, aisteiltaan tylsä ja epäsensitiivinen olio.
        Mikä megalomaaninen harha oli saanut ihmisen pitämään itseään niin ylivertaisena luontokappaleena? Miksi hän kuvitteli omaa tajuntaansa, omia aivojaan niin ainutlaatuisiksi?

Lucia on anestesiologi, joka työskentelee kolmessa eri laitoksessa. Kaupunginsairaalassa hän nukuttaa ihmisiä pelastaakseen heidät, Unelmakuolemassa hän järjestää gourmet-kuoleman sitä haluaville ja Pakastamossa hän syväjäädyttää niitä, jotka haluavat herätä tulevaisuudessa uuteen elämään. Jotkut haluavat jopa molemmat, ihanan helpon kuoleman mokattuaan jollain elämän alueella ja lupauksen tulevasta elämästä. Lucia, joka hyräilee ihmisiä uneen kaikissa työpaikoissaan, ei kuitenkaan itse osaa nukkua. Hänellä on liikaa pohdittavaa. Hän on alkanut tehdä myyräntyötä Unelmakuolemassa, ja katujia onkin alkanut olla yhä enemmän.

Maailmankirjat ovat sekaisin monella tapaa. Yhteisöä häiritsee nuorten terroriryhmä, jonka jäsenet uskovat suuren muutoksen, Tumultuksen, saapuvan ja haluavat nopeuttaa sen tuloa sabotoimalla työpaikkoja. Sabotoinnin seurauksena jäädytetyt ruumiit sulavat ja unelmakuolemaa toivoneet saavatkin dayma-meden sijaan ulostuslääkettä ja puikkivat aamulla noloina kotiin. Kaupunkilaisia askarruttaa myös outo ilmiö, eräänlainen tulikimalainen, joka saattaa olla huippumoderni tiedustelijarobotti. Jotkut ovat suuresti haltioissaan tästä hyönteisestä, jopa peruvat kuolemansa sen vuoksi. Samalla kun ihmiset päättävät omasta kuolemastaan, tulee uusia kaameita tauteja kuten viruksen levittämä lentävä vanhuus, jossa nuoren ihmisen ruumis ikääntyy kiihtyvällä vauhdilla.
Mikä oli lentävän vanhuuden opetus ihmiskunnalle, joka uskoi vain nuoruuteen? "Jos et opi vanhenemaan, minä sinut opetan!" Niinkö?

Tunnistettavaa Krohnia: älykästä, ironista ja kyseenalaistavaa. Jotkut kirjan henkilöistä esiintyvät myös muissa Krohnin romaaneissa, ja monilla henkilöillä on taustansa historiassa. Unelmakuoleman henkiseksi isäksi nimetty tohtori Glas esimerkiksi on lainattu Hjalmar Söderbergin 1905 ilmestyneestä romaanista Doktor Glas, jossa tohtori päättää, että ihmisen voi tappaa, jos tämä on vastenmielinen. Taiteilija Langin nimen takana voisi olla elokuvaohjaaja Fritz Lang, joka menetti näön toisesta silmästään. 

Eräs kirjan erikoisuus on Lucian isoisänisän Leopoldin muistiinpanot ”Kiusausten koulussa”, joita Lucia lukee, kun ei saa unta. Leopold on kirjannut joka aamu yölliset unensa. 10/6  Masuuni vertauskuvana sielunpuhdistumiselle. Tulen kautta palaa kuona pois. Tämän prosessin täytyy olla sisäinen ja intensiivinen ja tuottaa kärsimystä. Raudankova välttämättömyys.
Unimuistiinpanot ovat Krohnin suomennoksia isoisänsä Leopold Edvard Krohnin (1871-1948) päiväkirjasta ”Dagböcker över drömupplevelser 1920 -1948”. Unelmakuoleman yhteiskunta olisi siis olemassa yksi sukupolvi eteenpäin, jos ihmisen ymmärrys ei tästä lisäänny. 

Yksi pieni miinus kirjalle tulee liian monista teemoista. Kuoleman mysteeri, taidekritiikki, eläinten asema, urkinta, vanhan maailman kauneus - näissä olisi ainesta moneen romaaniin. Toisaalta Krohnilla on näitä elementtejä mukana kaikissa teoksissaan. Hän ikään kuin rakentaa koko ajan paremmaksi sanomaansa. Unelmakuolema oli suuri nautinto lukea. Ihan heti ei tee mieli lukea mitään muuta, ellei sitten Shakespearea, joka on myös käsitellyt paljon unta ja kuolemaa ”Sama kude meissä kuin unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme”.