Naistenpäivänä 8.3.2023

Petra Tiirikkala, Tyttö ja nukke, 1940 -1943
mustesuihkutuloste alkuperäisestä
käsinvärjätystä hopeagelatiinivedoksesta
Suomen valokuvataiteen museo

Tulin juuri Tukholman reissulta ja alan valmistautua lapsenlapsen vierailuun kumppaninsa kanssa (voi kylläpä minä olen vanha, kun kaksi lapsenlastakin on  aikuisia ja heille tapahtuu aikuisten asioita!), joten naistenpäivän kirjoitukseni jää lyhyeksi.

Laivalla mietin, milloin lehtikioskit jäivät pois laivoilta. Ja oliko niissä joskus menneessä maailmassa taskukirjojakin?

Nyt on kaksi romaania odottamassa esittelyään, Jenny Erpenbeckin Kodin ikävä ja Oksana Vasjakinan Haava. Molemmille tulee sekä ruusuja että risuja.
Helsingissä ostin junaa odotellessa Akateemisesta kirjakaupasta Joan Didionin kaksitoista esseetä sisältävän kirjan Let Me Tell You What I Mean, ja kotona haettiin kirjoja postista ja kirjastosta. Postissa odotti Adlibris paketti, jossa Jenny Erpenbeckin Not A Novel, A Memoir in Pieces ja kirjastossa Janne Saarikiven Rakkaat sanat ja Erich Kästnerin Päiväkirja 45.
On turvallinen olo, kun tietää, että luettava ei lopu.

Tämän juttuni alkukuva on niin kaunis, etten sanotuksi saa. En tiedä, mitä se tuo mieleen teille tämän kirjoitukseni lukijoille, mutta minä näen siinä itseään suloisena pitävän pikkutytön, jota on kohdeltu hyvin ja arvostaen.

Naistenpäivän runoiksi valikoin Arja Tiaista ja Jukka Itkosta.

Lapset, ainoat enkelit, emme ansaitse heitä.
Hän nojaa pöytään, katsoo uneksivasti eteen, 

kertoo merkillisiä asioita. Ja kesken kaiken

kysyy, onko Norja omavarainen öljyn suhteen?

Hän tahtoisi kaukoputken ja mikroskoopin.

Nähdä kauas ja lähelle, todesti.
Minä luen keittiössä ääneen Kanteletarta, 

systeri leipoo, lapsi muovailee savesta linnun.

Ikkunoilla palavat kynttilät. Mainio elämä. 
Kohta syödään, kudotaan villapaitaa, jutellaan

miehistä, lapsista, työstä, myyjäisistä. 
- Arja Tiainen

Nainen voi olla suklaata

ja nainen voi olla lunta,

nainen voi olla kotimaa

tai kadonnut valtakunta.

Nainen voi olla sylikin

ja tuulessa heiluva heinä.

Nainen voi olla tikapuut

tai tiilistä muurattu seinä.

Nainen voi olla kanava

ja nainen voi olla naula, 

nainen voi olla vasara

tai lasinen pullon kaula.

Nainen voi olla ikkuna

tai ikkunan verhona peitto,

nainen voi olla aavikko

ja kiehuva mansikkakeitto.
- Jukka Itkonen

Hyvää Kansainvälistä naistenpäivää meille kaikille!

Novellipeukuttaja suosittelee: Arja Tiainen, Talvinen tarina

Muistin mökkireissulla Juha Makkosen kohta vuosi sitten liikkeelle laittaman novellipeukutusprojektin (klik), johon olen osallistunut ja hyvän alun jälkeen unohtanut, vaikka novelleja on kyllä tullut luetuksi. Mitä jos ottaisi loppukirin. Poikkesin Taavetin kirjastoon lainaamaan pinon novelliteoksia.

Eniten minua viehätti vuonna 1983 julkaistu, Salme Sauren toimittama kokoelma 12 novellia, jonka kirjoittajat näet yllä kansikuvassa.
Pidän sekä teksteistä, että kirjan julkaisuajankohtansa näköisestä ulkoasusta ja fontista.

Olen suositellut aiemmin novelleja niiden henkilöhahmojen, juonen, näkökulman, sävyn, tapahtumapaikan ja teeman vuoksi, mutta peukutukseni seitsemän suorasta puuttuu vielä konflikti.

Arja Tiaisen novelli Talvinen tarina on todentuntuinen kuvaus nuoresta tytöstä, joka ajautuu konfliktiin epävarmuutensa vuoksi. Epävarmuushan on melkein toinen nimi nuoruudelle, vaikka se usein näyttäytyy vastakohtanaan. 

Marita ei halua olla nynny, jollaisena hän näkee huolehtivan äitinsä ja fiksun, sovinnaisen poikaystävänsä Jorin. Hän haluaa jotain muuta, jotain sellaista särmää, mitä on työkaveri Leassa ja Tuulikki-sisaressa.  
Marita on mennyt suoraan koulusta työhön, mitä hän häpeää tavatessaan koulunkäyntiä jatkaneita kavereitaan. 
Marita ajelehtii.

Lea oli vaalea ja hoikka ja meikinteon ja vaatteiden "asiantuntija". Ajatella, Marita mietti, miten kiltisti hän oli aina tyytynyt siihen mitä äiti korttelin pukineliikeestä oli hänelle hankkinut. Ja miten fiksu Tuulikki oli, kun nauroi mutsia landepaukuksi. Tuulikki heitti muitta mutkitta pois semmoiset hameet ja puserot jotka oli torvia. Sillä oli kanttii. Isolla systerillä. Kanttii kaikkeen. Sille sattui aina kaikkee. Se tuli yöllä ovet paukkuen himaan, laukku varastettu, sukat rikki. Tuulikki oli mutsin tosi päänsärky!
Ja Jori: ilta illan jälkeen hän oli suostunut istumaan Jorin kanssa baarissa tai leffoissa. litkinyt Spriteä ja kuunnellut Jorin paasauksia. Himassa vahti kotiväki ja Jori muuten...

Marita kokee seurustelunsa alkaneen Jorin aktiivisuudesta ja omasta velttoudestaan. Hän ei edes halua mitään vakituista suhdetta. Hänestä on hauskaa esintyä sievänä ja saada ihailua, mutta siihen se saisi jäädä. Jollei olisi Joria olisi joku muu.

Styylata, mennä kihloihin, saada lapsi, auto, osake - noin asioita katsottiin, niiden tähden elettiin, käytiin töissä? Ja mitä muuta voisi tehdä? Olla yksin?

Tekee mieli huutaa: Marita stop, olet aivan liian nuori aikuiseksi! Mitä vikaa yksin olossa on?

Jännityksen ja jonkin epämääräisen "jotain muuta kuin tätä tylsää" -kaipuun ajamana Marita istuu hetken mielijohteesta puolituttujen autoon ja lähtee maalle bileisiin. Siellä hän juo, pelkää, sammuu ja herää, kun humalaiset pojat ovat raiskaamassa häntä.

- Jos styylaa ei lähde matkaan.
- Niin kai, Maria tuijotti kuvia, joistakin oli rajattu pää pois, mutta hänet tunnisti selvästi. Häntä kiukutti, nolotti, raivostutti, sillä hän ei voinut tehdä mitään, edes syyttää, koska oli omasta vapaasta tahdostaan lähtenyt porukan mukana. Oikusta. Silkasta oikusta. Voimattomuus ja nöyryytys aaltoilivat kuin kuume tai horkka. 

Tässä novellissa on useita konflikteja: tyttö vai nainen, teini-ikäisen tytön suhde kotiinsa, tavallinen elämä vai jotain enemmän. Naiseksi kasvaminen ja mieheksi kasvaminen. Miksi tytön pitää pelätä poikien seurassa?







Tiainen kirjoittaa selkeää proosaa, samanlaista kuin runoissaan. 
Hänen tekstinsä saa muistamaan, millaista oli kaivata teini-iässä jotain, mitä ei edes osannut pukea sanoiksi.
Muistan kun istuin aitan portailla ja haaveksin jostain muusta elämästä jossain muualla muunlaisten ihmisten kanssa. Olen itsekin Maritan tavoin hylännyt tavallisen pojan, hyvän isäntäehdokkaan, hakiessani jotain erikoisempaa. Romanttisten kirjojen lukemisellakin saattoi olla jotain osuutta tässä. Tytöillä on vaiheensa.  

No niin, pääsinpä taas kirjoitusvauhtiin! 
Pari viikkoa vierähti ilman blogipostausta, anteeksi!
No, toisaalta tämä kertoo vain, että kirjatoukalla on muutakin elämää kuin lukeminen ja lukemansa pohtiminen, ainakin näin kun kesä humahti täysillä jo toukokuun puolivälissä.
Olen ollut viikon Turussa, pojan muuttoremontissa, osin apuna, osin tiellä, ja pari kertaa mökillä järjestelemässä petipaikkoja laajenevan klaanimme tulla, kuuntelemassa lintuja ja lukemassa. Olen kaiken lisäksi aloittanut kotona perinpohjaisen kaappien siivoamisen ja tavaroiden karsimisen. Jos tämä touhuamiseni kestää ja huipentuu kirjahyllyjen järjestämiseen, olen ikionnellinen. Aakkosjärjestys olisi jotain hienoa!
  
Olen lukenut hiljattain monta hyvää kirjaa, joista suosittelen kahta. 
Florian Huberin tietoteos Lupaathan tappaa itsesi, kansan perikato kolmannesssa valtakunnassa 1945 on valaiseva teos. Ensimmäistä kertaa ymmärrän todella, miten asiat Saksassa menivät kuten menivät ja miksi. 
Minna Eväsojan omista kokemuksistaan Japanissa kahdenkymmenen vuoden ajalta kertova teos Melkein geisha, hurmaava ja hullu Japani näyttää  kulttuurin, jossa on aivan erilaiset käyttäytymissäännöt kuin meillä ja paljon sellaista, mikä tuntuu hupaisalta ja omituiselta. Kaikista ihmisryhmistä maassa pelätään ja kunnioitetaan eniten yli viisikymppisiä naisia, o- bāsaneja, täti-ihmisiä. Pitäisikö muuttaa Japaniin! 

Arja Tiainen, Kirjeitä karkailevalle puolisolle

Olen pitänyt aina Arja Tiaisen runoista alkaen hänen ensimmäisestä kokoelmastaan Nukun silmät auki 1971.  
Tiaisen runoissa on särmää, intohimoa, raivoa, hellyyttä ja koomisuutta.

Kirjeitä karkailevalla puolisolle -kokoelman (2017) rakastettu 'tavallinen mies' kulkee välillä omia polkujaan unohtaen sovitut asiat, mutta nainen ei jää huokailemaan ja uhriutumaan. Ei koskaan.

Tämä viikonloppu minun kanssa.
Oletko palolaitos poliisi?
Ainut elossa oleva aivokirurgi? 
Presidentti pääministeri punainen risti?
Palveleva puhelin ilmaisapua kaikille? 
Kai joku muukin voi hoitaa tuon
muuttokuorman kuin sinä?
Paiskaa jorpakkoon tuo kännykkä.
Viiden pennin Hamlet.

Ei voi vaatia naiselta realismia
jos mies ei realisoidu
aineellistu tähän avaruusalukseen
jäänyt apinoitten planeetalle nähtävästi. 

Odottamisen ikävän nostama viha vaihtuu leikkimielisyyteen.

Jätkä lupaa tulla eikä ikinä tule
kosto elää.

Enste tiskaat sit imuroit
peset ikkunat ja viet pyykit pesutuvalle
hakkaat portin luota jäisen kynnyksen
hiekoitat mulle polun postilaatikolle.

Sitten mennään mun sukulaisten  luo.

Runon loppu tuo usein mukaan uuden koomisen tason : 'nähtävästi'  ja  'sitten mennään mun sukulaisten luo'.  

Miehen hautajaisiassa, 'peijaisissa', nainen ymmärtää, että mies ei enää tule. Mutta hänpä ilmaantuu vielä eräänä yönä kertomaan, miten hänellä menee.

"Teen siellä samaa rauhantyötä. 
Ei mitään lorvailua, sain luvan pistäytyä 
sun luona." Ja sitten lähestyi minua ja halasi.
Niin tuttua, väkevää. Enkelit ovat rentoja,
istuvat samalla sohvalla ja katselevat
Bumtsibumia.

Kaiken ronskin ja reipasotteisen ohessa, siitä ihmeemmin elämöimättä, on rakkaus.

Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta. 

Miten sanoitkaan? Me kaksi
selät vastakkain olemme väkivahvat.
Voittamattomat. Entäs
kun käännytään kasvotusten?
sinä ja sinun miekkasi, 
minä ja minun jalkajouseni.

Paitsi rakkausrunoja tässä kokoelmassa on runoja menneestä ja nykyajasta, maailman muuttumisesta, politiikasta, vähän feminismistäkin, omasta elämänkulusta, perhe-elämästä, taiteilijuudesta, ikääntymisestä ja kuolemaan valmistautumisen ironisuudesta, kun luulemme senkin tilanteen hallitsevamme 'lemmenkyky ja karisma' tallella.
.... 
porskuttelemme iäti
lumoavina lavatähtinä
glitterit ohimoilla revityt farkut
ja jengi ottaa vastaan
kun heittäydyt lavalta.

Koen sielunsukulaisuutta Arja Tiaiseen, samoin kuin Lena Anderssoniin, jonka kirjasta kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni. 
Arvostan näiden naisten tyylissä selkeyttä, maanläheisyyttä, kriittisyyttä ja oman elämänsä ohjissa olemista. 

Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi, 
noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäks.  

Arja Tiaisen runot ovat helposti aukeavia, uskoisin että kaiken ikäisille. 
itse olen hänen ikätoverinsa, ns. suuria ikäluokkia. Koen hyvin omakseni runon, jossa hän sanoo:
Vai ei Shakespeare anna enää mitään nykyihmiselle? Moista kun aamutuimaan lukee Hesarista - menee kahvit pöydälle. 

Naistenpäivänä

Päätoimiseksi naiseksi älä rupea,
se on silkkaa kuukautiskiertoa
pillereitä ja kierukoita meikkiohjeita
joista ei tolkkua saa,
omin käsin leivottua pullaa ja lattioita
joissa ei rikkaa käy, tarjouksesta tarjoukseen.
Elämistä kuulopuheiden ja satunnaisuuksien varassa.
Sinun on oltava aina
joku tukipylväs, odotettava almanakka kourassa
mikä tulee ja miksei jo tule.
Siivouskykyinen rintarauhaspari.
       Valkopyykki on kohtalo.
Huolto pelaa, mutta miten on kirjavien laita?

Näin neuvoo Arja Tiainen. Runo on kokoelmasta Vallan Casanovat, 1979. Neuvo lienee edelleen jossain määrin ajankohtainen. 

Olen viettänyt Naistenpäivää tänään useamman miehen seurassa, aviomiehen, kahden oman pojan ja kahden pojanpojan.

Pienin pyysi minua leikkimään pikkueläimillä, joihin kuuluu sekalainen kokoelma maatilan eläimiä, villieläimiä ja tarueläimiä. Meidän molempien piti ensin rakentaa legoista itsellemme eläinaitaus. Minähän rakensin heti myös komean safarijunan ja laitoin sinne ihmisiä, joita sitten kierrätettäisiin ihmettelemässä possuja, susia ja lohikäärmeitä. Eei...! Sitten löysin legohelikopterin ja panin pienen liskon siihen makaamaan. Kokeilin, pysyykö kyydissä, viuh vauh - pysyi.  Ehdotin, että tämä vie nyt tämän raukan sairastuneen nopsaan eläinlääkärille. Eei sitä Mummi niin leikitä. Sun eläinten pitää taistella mun eläimiä vastaan. Ai, en minä sellaista osaa. Tyttöjen leikit ja poikien leikit!

Eräs tuntematon herra lausui minulle kohteliaisuuden muutama päivä sitten kadulla:" Onpas Teillä kaunis hattu!" Hän ei ollut humalainen. Luulen, että hän oli ulkomaalainen. Humalaiset huutelevat minulle kesäisin kannustuksia, kun pyöräilen kukkamekoissani.  
Tässä iässä nainen saa olla kiitollinen, jos edes hattua kehutaan. Kiitin yllättyneenä. Kiitän aina ystävällisesti niitä humalaisiakin.

Ja vielä,vähän vakavampaa pohdintaa. Tarkoitin edelläolevan tekstin humoristiseksi, jopa hieman ironiseksi, mutta en tiedä, onnistuinko. 
Olen käynyt lukemassa erittäin hyviä blogikirjoituksia Kansainvälisestä naistenpäivästä, mikä on tämän päivän oikea nimi. Alun alkaen 8.3. oli päivä, jolloin keskityttiin muistamaan köyhien maiden naisia. Heidän asemassaan on edelleen paljon korjattavaa.

Meillä Suomessa on mielestäni naisten asema hyvin tasa-arvoinen miehiin nähden, joissain asioissa jopa tasa-arvoisempi. 

Lasten asemassa on eniten parantamisen varaa.

Tässä Katjan ja Tiian mainiot tekstit.