Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 

Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 

Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 

Ágota Kristófin Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.

Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 

On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 

Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.

Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki, 24 tarinaa Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu. 

Tutustuin Prinsessa Pikkiriikkiin Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa, jonka kävin katsomassa 7-vuotiaan pojantyttären kanssa keväällä. Ihastuimme molemmat. Elokuvassa uppoudutaan maailmaan sellaisena kuin lapsi sen kokee, ja siinä on kivoja silmäniskuja aikuisellekin. 
Nyt olen lukenut varovasti käännellen tämän joulukalenterikirjan, koska annan sen lahjaksi sopivasti juuri ennen joulukuuta. Huomaan, että elokuvassa toistui lapsen maailma juuri kuten se on Lampelan teksteissäkin. Lampela onkin elokuvan toinen käsikirjoittajista, toinen on Tuuli Kanervankallio.

Kirja on Lampelan yhdestoista Pikkiriikki-sarjan teos. Tekstit ovat parin kolmen sivun mittaisia, lukemaan oppinut voi niitä vähän harjaannuttuaan lukea itsekin. 
 
Jo tarinoiden nimet ovat viehättäviä, sisällöstä puhumattakaan: Luku 3, jossa pohditaan, tykkäävätkö tontut uida loskassa vaiko eivät, Luku 6, jossa eletään demokratiassa ja tapahtuu ihmeellinen ihme!, Luku 11, jossa Pikkiriikki haluaisi olla kimalteleva enkeli, mutta onkin puolikas aasi (voi raukkaa).
Miettikää mikä tragedia, jos on pieni ja kultahörsylit päässä innokkaana menossa lavalle esittämään enkeliä, ja päiväkodin täti määrääkin aasin pyllyksi, koska siihen tehtävään roolitettu Bruno on sairastunut ja enkeleitä on liikaakin! Isä ja äiti ovat jo yleisön joukossa ja täti näyttää suurelta ja pelottavalta. Pikkiriikki ei voi kuin suostua ja luopua kimalluksestaan. Mikä suru, pikkutytöthän ovat tietyssä ikävaiheessa valtavan innostuneita esittämään prinsessa-, keiju- ja enkelirooleja näytelmissä ja baletissa. 
Tarinoiden myötä kertomukseen joulun odotuksesta on upotettu myös kasvutarina. 
Kauniisti toteutetun kirjan lopussa on tyhjiä jouluaihein koristeltuja sivuja lapsen omien joulumuistojen kirjoittamista varten. 

Kun omat pojat olivat pikkuisia, minulla oli yhteen aikaan tapana lukea heille aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä. Meillä alkoi työt vasta yhdeksältä ja sekä hoitopaikka että työpaikka olivat lähellä, joten tähän lukutuokioon oli aikaa.

Mietin, eikö aikuisillekin voisi olla 24 tarinan joulunaluskirjoja. Niitä onkin eri kustantamoilla monenlaisia, ja voihan sellaisena käyttää mitä tahansa teosta, jossa on sopivan lyhyet, hyväntahtoiset tarinat.
Päivän aloitus tai lopetus kaunokirjallisuuttta lukemalla saattaa olla parempi valinta kuin sotauutisten kuuntelu.
 

Joulukalenterikirjoiksi kiireiselle aikuiselle sopivat esim. Petri Tammisen lyhytproosakirjat Muistelmat, Suomen historia ja Se sano, Sinikka Nopolan lehtikolumneista toimitetut kirjat Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, Topatut alamaiset, Onko teillä tämmöistä? ja muut, samoin Anna-Leena Härkösen pakinakirjat mm. Takana puhumisen taito ja Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Ronskimman huumorin ystävälle suosittelen Rosa Liksomin mininovelleja kokoelmista Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti ja Tyhjän tien paratiisit.

 

Vesa Sisättö on koonnut kirjaansa 104 kuuluisaa möläytystä hauskoja möläyttelyjä meiltä ja maailmalta.
Hän siteeraa aluksi tietyn henkilön suusta päässeen sammakon sekä tapahtuma-ajankohdan päivämäärän, mikäli se on tiedossa ja kertoo sitten tilanteen ja sille taustaa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kaamosaamun kahvihetkeen tai yöpöytäkirjaksi.
Niitä on otsikon lupaamat 104, joten riittävät pitkälle uuden vuoden puolelle. 

Kirjaa kootessa Sisättö oli huomannut, että monet vanhemmista möläytyksistä on liitetty väärien henkilöiden suuhun ja moni on myös hioutunut alkuperäistä napakammaksi. 
Möläyttelijöissä on vallanpitäjiä, urheilijoita, taiteilijoita ja joitain taviksia jotka ovat olleet möläytyksensä ansiosta hetken kuuluisuuksia. 

Valinnassa Sisättö on käyttänyt sellaista periaatetta, että rasistiset mölinät eivät ansaitse toistoa. Tämäkin valinta, hyväntahtoisuus, puoltaa sitä, että nostan tämän kirjan aikuisten joulukalenterikirjaksi.

Mieleeni jäi erityisesti edesmennen prinssi Philipin vitsikkäät lohkaisut, olisivatko jopa harkittuja etiketin rikkomisia. Rakastavana aviomiehenä prinssi halusi huvittaa ankaran käyttäytymiskoodin puristuksessa toimivaa vaimoaan kuningatar Elisabetia ja rentouttaa virallisia tilanteita.  

Kun kuninkaallinen seurue kiersi Britanniaa kuningattaren 60 vuotta kestäneen valtakauden kunniaksi, Philip äkkäsi fanien joukossa kolean sään vuoksi foliohuopaan käärityn pikkuisen 90-vuotiaan rouvan, jonka olemus toi hänelle mieleen uunivalmiin broilerin, kumartui kättelemään rouvaa ja lohkaisi: "Aikovatko ne pistää sinut uuniin seuraavaksi?"  

Kaamos kumoon lukemalla - ja luovilla möläytyksillä! 

Tänä päivänä liput ovat liehuneet YK:n lasten oikeuksien päivän kunniaksi.
Prinsessa Pikkiriikin kanssa toivon kaikille lapsille onnellista lapsuutta! 

  

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja, vertailen ensimmäistä ja viimeisintä

 

 

Koitin ottaa yhteiskuvan näistä kahdesta kirjasta, Miten kirjani ovat syntyneet 1 ja 6, mutta hennompi teksti meni aina sutuksi, joten olkoon nyt sitten näin.
Tarkastelen kirjoja omien mieltymysteni mukaan ja hieman vertaillen. 
Ensimmäinen ero, minkä huomaa, on koko (ei tule esiin kuvissa). Uusi kirja on kookkaampi korkeus- ja leveyssuunnassa, mutta matalampi (siksikin yhteiskuvassa tekstit jäivät tarkentumatta, minun taidoillani ja puhelimen kameralla). 

Miten kirjani ovat syntyneet 1 vuodelta 1969 sisältää Helsingin yliopistolla edellisenä vuonna esitetyt Studia Generalia -luentojen tekstit. Kirjailijat kertovat, miten omat kirjat ovat syntyneet, mitkä ovat niiden virikkeet, ainekset ja rakenteet.
Vuonna 1952 aloitetut kaikille avoimet, yleissivistävät Studia generalia -luennot oltiin jo lopettamassa, kun kirjallisuuden laitos keksi ehdottaa kirjailijaluentoja. Niistä tuli valtava yleisömenestys. Yliopiston suurin luentosali Porthania I  oli ollut aivan täpötäysi, 600 lisäpaikkaa oli saatu välittämällä esitelmät kovaäänisten välityksellä opiskelijaravintolaan ja tupakkahuoneeseen.
Arvatkaa, nielinkö pettymystäni, kun en päässyt tuonne, vasta lukiolainen kun olin ja asuin kaukana Helsingistä. Vieläkin on mielipaha nuoren kirjallisuudenharrastajan puolesta. 

Kirjan näistä luennoista toimitti Ritva Rainio, kuten myös seuraavat kolme osaa, mutta silloin hän oli jo Ritva Haavikko. 
Tämän kirjan on ostanut Marjatta Korpela ja luki sen nyt toistamiseen Marjatta Mentulana. 

Tänä vuonna ilmestynyt Miten kirjani ovat syntyneet 6 koostuu kirjailijahaastatteluista, jotka on tehnyt kulttuuritoimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. 

Kirjan 1 julkaisun aikaan kirjailijat olivat tuntemattomampia kuin nykyään. Ei ollut somekanavia, eikä kustantamot odottaneet kirjailijan mainostavan itseään. Siksi kirjailijoiden esiintulo muutoin kuin kirjojensa kautta tuntui niin ihmeelliseltä. Tuntui, että luennoissa pääsi sisälle salaisuuksiin. 

Kirjan 1 tyyli on lähellä akateemista tekstiä, kirjan 6 aikakauslehtimäistä. 

Vanhan kirjan teksti on tiheää, kuten nykyään vain pienimmissä taskukirjoissa, uudessa teksti on painettu ilmavasti, mikä tekee siitä miellyttävämmän lukea.  

Kirjan 1 alussa on jokaisesta kirjailijasta tietopaketti, kirjassa 6 on kunkin haastattelun lopussa kirjailjan teosten luettelo. 
Ville Hänninen on kirjoittanut haastatteluiden alkuun kiinnostavat otsikot ja lyhyet luonnehtivat esittelyt. Petri Tammisen haastattelu on saanut otsikon Toinen nimi ujous ja Tammisen tyylisen luonnehdinnan: "Petri Tamminen kertoo anekdootteja. Lukija täydentää välit." Mikko Rimmisen haastattelu on otsikoitu Elämä:korviketoiminto, ja luonnehdinta kuvaa Rimmisen lennokkuuden napakasti: "Mikko Rimmisen kieli jahkaa ja jaanaa, kieppuu ja konstailee, palaa ja pujottelee, venyy ja vääntelehtii." Siinä meillä minimalisti ja runsastelija, joiden molempien kielestä pidän valtavasti. 

Kirjan 1 rakas kirjailija minulle on Eeva Joenpelto. Miten kiitollisena luinkaan hänen kirjojensa nimien taustoista. Joenpelto kuvaa kirjoissaan elämää Lohjan seudulla, jonka hän kokee eräänlaiseksi William Faulknerin Eteläksi, jossa "vanhoja sukuriitojaan hellivien isollisten kanssa ripirinnan elivät alemmuudentunnoistaan heräämistä tekevät muut yhteiskuntaluokat." Joenpellon kirjat ovat aina kohottaneet minua päähenkilöidensä oikeudentunnolla ja moraalilla, joista Joenpelto käyttää termiä "elämänryhti". Nämähän ovat vahvasti myös oman lapsuuden miljööni arvoja. Koen tuttuutta Joenpellon tinkimättömissä hahmoissa ja olen iloinen siitä, että kirjailija kirjoittaa heidät niin arvokkaiksi.  

Vuoden 1969 kirjassa on huomioitu kirjailijoiden monitaiteellisuus.
Kirjan keskellä on kuvia Oscar Parlandin, Martti Haavion ja Lauri Viljasen piirroksista, akvarelleista ja öljyvärimaalauksista. Sieltä löytyy myös kuva Lassi Nummen luonnoskansiosta omintakeisine merkkeineen.
Oscar Parlandin luentoon kuuluu myös sävellys, Hän kertoo seikkaperäisesti miten niin kuvataide kuin musiikkikin sekä myös monikulttuurinen tausta, monikielisyys ja lääkärin ammatti ovat olleet tärkeitä tekijöitä hänen kirjailijuudelleen.

Myös Ville Hännisen haastattelut kirjassa 6 tuovat hyvin esiin kirjailijoiden taustat ja kirjan takana olevat työvaiheet. Silti kaipaan tekstiä, joka olisi kokonaan minä-muodossa ja kirjailijan itsensä laatima. 

Huomaan, että molemmissa kirjoissa pidän eniten niiden kirjailijoiden osuuksista joiden kirjoistakin olen pitänyt eniten. 

Hassan Blasim on kiinnostava kirjailija. Hän on aloittanut kirjailijan uransa pakomatkansa aikana blogeissa ja nettifoorumeilla. Blasimilla on elokuvatausta, mikä näkyy tarinoiden visuaalisuudessa. 

Poimin vielä kahdelta kirjailijalta tärkeät puheenvuorot.
1. Aki Ollikainen: "Onneksi kirjallisuus on niin hidas laji, ettei muotien tai ajankohtaistapahtumien perässä voi juosta." 
Oma kommenttini tähän: kunpa näin olisikin!
2. Antti Nylén on perustanut oman kustantamon valmistaakseen persoonallisempia kirjoja.
"Olen aina arvostanut kirjoja tavaroina. Olen viehättynyt kirjan osista: miten se on sidottu, minkä kokoinen se on ja miltä painoväri näyttää. Ja miten pieni kirja voi olla painava paperin paksuuden vuoksi ", kirjojen laaja-alaisemman hypistelyn ja ostamisen Kaarle Ervastin antikvariaatissa aloittanut Nylén erittelee. 
Siis näinhän se on, kirja on esine  ja lukeminen tapahtuu silmillä, eikös vain? Kuunteleminen on jotain muuta - se on kuuntelemista. 

Vuoden 1969 kirjan päällyksen on laatinut Urpo Huhtanen, siinä on prässin kuva. Sopii hyvin. Kyllä kirjan valmistaminen on usein aikamoista puristamista, vaikka sitä ei itse esineeksi asti valmistaisikaan. 
Vuoden 2023 kirjan päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen ja kuva virtaavasta materiaalista on Marion Stephanin.  

Kiitos teille kirjailijat, edesmenneet ja nykyiset!

PS  Ai niin, Sadan vuoden lukuhaaste - Miten kirjani ovat syntyneet 1 lähteekin tästä sinne esimerkiksi 60-luvun kirjasta.

Ossi Nyman, Häpeärauha

 

Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.

Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 

Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 
Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 

 

Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide.  

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.

Petri Tamminen, Se sano

Petri Tammisen romaanin Se sano -sisälehdellä on lisäotsikko Unohtumattomat lausahdukset. Tamminen on koonnut lausahduksia ihmisiltä kirjaansa varten järjestämällään keruulla ja haastatteluilla. Kukin lainattu lause on aito ja alkuperäinen, mutta tarina sen ympärillä on Tammisen lakonista tyyliä. 

Ensi lukemalla minulle jäi kirjasta jotenkin pettynyt olo, tässäkö kaikki, nämä pienet jutut vain, mutta sitten luin kirjan uudelleen ja se avautui minulle lämpimänä yhteisöllisenä kuvana ihmisistä, joita on satutettu ja rohkaistu, moniäänisenä muistelmateoksena vanhasta Suomesta. Tuli mieleen lavatanssit Lauantain toivotut ja lämpiävien saunojen tuoksu, nuoriso tapaamassa toisiaan maitolavojen kupeessa.
Jokainen tarina jättää miettimään, mitä muuta tämän ihmisen elämässä on ja olenko itse kokenut mitään vastaavaa. Seuraava tarina on aivan erilainen, ja kirjan lukeminen alkaa tuntuu samalta kuin katsoisi dokumenttia suomalaisten elämästä.  

Muistelijat ovat enimmäkseen vanhempaa väkeä ja muistot ajalta jolloin kehu oli harvinaisuus ja negatiivinen arvostelu sanottiin suoraan, koska tiedettiin, että maailma on kova ja on paras karaistua ajoissa ja olla ylpistymättä. 

                          Palapeili

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi.
    Isä katseli minua palapeilin kautta.
    Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa
pian kattella hoikempaa.
    Peilin kautta saatana sanoi.

Usein mieleen kaihertamaan jäänyt lause on kuultu lapsena vanhemman tai opettajan suusta ja aikuisena aviopuolisolta. Tämä on ymmärrettävää, koska ne ihmissuhteet, joissa eletään yhdessä arkea, väsytään ja kyllästytään, saavat puhumaan varomattomammin kuin etäisemmissä ihmissuhteissa. 
Meillä on varmaan kaikilla omat unohtumattomat lausahduksemme, sekä toisten meille lausumat lannistukset ja kohotukset että omat toisille lausumamme.

Yksi erityisen ihana tarina Tammisen kirjassa on nimeltään Uuteen elämään. Siinä kummitäti sanoo huonossa seurustelusuhteessa kärvistelevälle tärkeät sanat: "Sinä ansaitset parempaa."

Monet kuvatut tilanteet ovat traagisuudestaan huolimatta myös koomisia.
Täti neuvoo kokeista kymppejä napsivaa tyttöä pitämään kynttiläänsä vakan alla ja vastaamaan koulutodistuksesta kyseleville, että keskinkertainen. Niin kuului tehdä vaikka kaikki kylässä tiesivät, miten kunkin perheen lapset pärjäsivät koulussa.
Tilastomatematiikan tohtori ei pysty pitämään alustustaan kansainvälisessä konferenssissa, koska koulussa on sanottu, ettei hänellä ole päässä muuta kuin permanentti. Hän ei myöskään laula, koska muistaa alakoulun opettajan huomautuksen: "Jos Marja-Liisa laulaisi vähän hiljempaa niin muut pysyisivät äänessä."

Nämä koomiset tarinat ja niiden minimalistinen kerrontatyyli nostavat mieleeni Sinikka Nopolan tyylin ja hahmot. Nopolan Äiten neuvot Likalle ovat yhtä tylyjä kuin Tammisen erään kertojan mummon tokaisu täysillä Sibeliuksen Ristilukkia laulavalle lapsukaiselle: "Sinähän laulat kuin ammuvainaa."

Toinen kirjailija, jonka Tammisen Se sano -proosa tuo mieleeni on runoilija Heli Laaksonen. Laaksonen on muistellut, miten hänelle paras paikka lapsena oli mummun peiton alla tämän lämmössä ja pierunhajuissa. Tammisen eräässä tarinassa pappa, vanha sodankäynyt mies, jolla lapsikin huomasi mielialojen vaihtelun ankaruudesta leppoisuuteen, on välistä täynnä elämäniloa ja onnea ja lapselle hyvä esikuva. 
   On se lysti ku saa ellää!

    Kun pääsi papan kainaloon heinänteon kahvitauolla
tai talvella saunan jälkeen piisitulen lämmössä, oli
helppoa olla samaa mieltä. 
     
Niin, ne omat unohtumattomat... koulumuistoja tulee mieleen minullakin.
Keskikoulun englanninopettajan kauniilla käsialalla vihkooni kirjoittama: "Erinomainen vihko, Marjatta". Se kannusti enemmän kuin hyvät arvosanat. Vihko on minulla vieläkin tallella.
Lannistavinta lausahdusta en halua muistella, koska olen kauan sitten tajunnut, että se oli sanottu stressaantuneena vaikeassa elämäntilanteessa ja olen varma, että sanoja on sitä katunut.  
Eräs erittäin hieno unohtumaton lause on oppilailta pitkän taistelun jälkeen saamani tunnustus:"Siä ootkii kiva." Sain tämän eräältä vaikealta ryhmältä, joka oli alusta asti minua vastaan, häiriköi tunneilla ja teki minut epätoivoiseksi. Ymmärsin levottomuuden johtuvan siitä, että heillä opettajat olivat vaihtuneet jatkuvasti ja he eivät enää jaksaneet enempää muutoksia. Kotonakin asiat olivat monella huonosti. No, lopulta he tottuivat minun opetustyyliini. Erään tunnin jälkeen sain nipun kirjallista palautetta  anteeksipyyntöineen. Tuon siteeraamani lauseen jäljessä oli vielä nöyrä jatko:"Myö oltii yksii kusipäit - anteeks."
 
Me naiset -lehden Olennaiset-palstalla on lyhyt juttu Tammisesta ja hänen uudesta kirjastaan. Tammiselta kysytään, mistä lauseesta hän haluaisi itse tulla muistetuksi. Hän valitsee seuraavan: "Ei se ole niin justiinsa." 
Samanlainen armollinen jälkimaku jää myös kirjasta Se sano.  

Antti Rönkä, Nocturno 21:07

 

Antti Rönkä on kirjoittanut koskettavan romaanin Nocturno 21:07 pojan kipeästä heräämisestä seksuaalisuuteen ja sitä seuraavasta eksistentiaalisesta kriisistä.
Omaa itseään poikana tarkastelee opiskelijaikäinen jo kirjan julkaissut nuori mies, joka viettää talvista päiväänsä odotellen kirjaston haastattelutilaisuutta, istuen kahvilassa ja miettien miten voisi kokonaan hylätä sen epävarman, itsekriittisen Antin, joka tuli viattoman lapsen tilalle eräänä kesäiltana 21:07.

Antti oli päässyt kuudennelta luokalta, seissyt huonoryhtisenä ja ujona lavan reunalla vastaanottamassa todistustaan ja kaikki oli ollut vielä tavattoman hyvin, vaikka isä olikin sanonut, ettei sitä nyt niin ujo olisi tarvinnut olla ja äiti oli todennut, että kävellessä voisi vähän heilutella käsiään eikä pitää niitä tönkköinä pitkin kylkiä. 
Nyt mikään ei ole enää kuten ennen, Antin lapsuus on ohi, koska hän oli pilannut elämänsä erehtymällä masturboimaan. 
Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin.

Röngän tilannekomiikan kuvaukset ja hellä tapa kuvailla kauhuissaan kulkevaa yläkoululaista, lukiolaista ja aloittelevaa opiskelijaa viehättävät lukijaa. Kauhujen teho ei vähene siitä, että mukana on ripaus huumoria.

Minulle tuli lukiessa mieleen erään brittikoomikon sketsi pojasta, joka hypittyään illalla vielä iloisena pikkupoikana herää 13-vuotissyntymäpäivänsä aamuna - pim - kömpelönä rumiluksena. Vieraaksi tulleen tytön hän ohittaa oudosti kylki edellä erektiotaan peitellen. 
Näin käy Antillekin. Seksuaalisuuden riesa astuu hänen elämäänsä ja tekee hänestä yksinäisen ja apean. Antti selittää vanhemmilleen olevansa aseksuaali ja miettii, miten paljon helpompaa olisi olla homo kuin heteroseksuaali.
Homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi  hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä. 

Jokaisen meistä on kohdattava oma seksuaalisuutemme ja murrosiän haasteet. Valistus auttaa nuorta, mutta ei poista pelkoja ja jännitystä sellaiselta henkilöltä, jolla itsensä tarkkailu on voimakasta.
Antti ei tiedä, miten hänen kuuluisi olla olemassa eri tilanteissa. Hän kokee ulkopuolisuutta kaikkialla ja ihmettelee, mistä toiset ovat oppineet roolinsa ja tietävät, miten toimia vaikka abiristeilyllä. Miksi hän edes lähti mukaan murjottamaan? Miten tyttöystävän kanssa ollaan?

Kun kirjastonhoitaja kysyy haastattelussa, mitä uutta on tekeillä, Antti vastaa, että on kirjoittamassa kirjaa nuoruudesta ja seksuaalisesta heräämisestä miehen näkökulmasta. 

Sanat "miehen näkökulmasta" kaikuvat ikävästi mielessäni, ne kuulostavat rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta. "Naisen näkökulma" olisi parempi, naisen seksuaalinen herääminen kuulostaa raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta. Luonnolliselta. Rauhalliselta. Pehmeältä. Siitä tulee mieleen valkoinen ja hyväntuoksuinen kukka, joka aukeaa nopeutetulla time lapse -videolla, jonka taustalla soi panhuilujen säestämä spa-henkinen musiikki. 

Yleisö kuuntelee suut kireinä viivoina, mutta Antti pääsee vauhtiin ja selittää, miten heteromiehen pitää koko elämänsä varoa roiskuvaa seksuaalisuuttaan ja tuntea siitä sekä häpeää että ylpeyttä.

Jonkun pitäisi kertoa heteromiehelle eli pikkupojalle eli minulle että ottaisin ihan rauhassa ja että minunkin heräämiseni on kuin kukka ja että ei edes ole olemassa mitään naisia eikä miehiä, en minäkään ole mikään heteromies, on vain kuohuva sekoitus naista ja miestä, ja isää ja äitiä, x- ja y-kirjaimia, valoa ja pimeyttä ja metsämansikan tuoksua ja karkeaa suolaa, vain kukkia ja betonia ja särkynyttä lasia, Andromedaa ja aution rannan hiekkaa. 

Minusta tämä Antin purkaus on erittäin tärkeä puheenvuoro.
Nykyään on paljon miehiä alentavaa, ennakkoluuloista ja syrjivää puhetta. Miten se voisi olla vaikuttamatta pojan itsetuntoon?

Onhan sitä ollut ennenkin. Muistamme vanhan englantilaisen lorun, jossa kysytään vuoroon mistä on pienet tytöt tehty ja mistä on pienet pojat tehty.
Lorun mukaan tytöt on tehty sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista ja pojat etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Alkuperäisessä lorussa on vielä tyttöjen kohdalla "... and all that's nice" eli tytöt on tehty kaikesta kivasta. 

Olen ihmetellyt outoa asennetta lukiessani lapsenlapselle 80-luvun Miina ja Manu -kirjoja. Miina tekee kaiken sievästi olkoon sitten kyseessä väritystehtävä tai pullapitkon leipominen, Manu söhlää ja mokaa. Tämä kuvio toistuu systemaattisesti. Voi, voi sitä Manu kömpelystä. 

On nostettu esiin, miten tytöille pitää järjestää juhla ensimmäisten kuukautisten jälkeen. En ole kuullut, että kukaan olisi ehdottanut pojille juhlaa ensimmäisen siemensyöksyn kunniaksi. Itse en kannata kumpaakaan. Ei luonnollisista, intiimeistä asioita ole syytä tehdä numeroa. 

Antti on mummin ja pikkusiskon kanssa kylpylässä, mutta perääntyy altaalta, kun saa äkkiä päähänsä, että uima-altaassa polskii sata puhdasta ja viatonta ihmistä, mitä jos hänelle tapahtuu "se". Joku sukelteleva lapsi voi nähdä ja voisikohan joku peräti tulla raskaaksi. 
Antti vilkuili ympärilleen heiveröiset, tärisevät kädet puuskassa ja vilkuili valtameren kokoista allasta. Joka puolella polski lähes alastomia vartaloita, tyttöjä joiden sileät vartalot välkehtivät ja pyörähtelivät niin kuin luonto-ohjelmien  delfiinit ja joiden pitkät, kosteat hiukset valuivat ihanasti ja joiden peput keinuivat siellä täällä sinisten bikinien verhoamina hyi helvetti Antti, älä katso heitä, älä ole mikään pervo seksihullu. 

En ole huomannut tästä kirjasta kovin paljon arvosteluja. Onko aihe ehkä hieman tabu?
Minusta tämä kirja on tarpeellinen, useammankin pojan ja nuoren miehen mielen liikkeitä valaiseva teos.
 
Antti Rönkä nosti esikoisteoksessaan Jalat ilmassa esiin lapsen ja nuoren kohtaaman väkivallan, jota koulukiusaamiseksikin kutsutaan, ja nyt uusimmassa kirjassaan elämisen laatua syövän syyllisyyden ja häpeän pojan elämässä. Pidän molemmista kirjoista, samoin Röngän kirjailijaisänsä Petri Tammisen kanssa yhdessä kirjoittamasta kirjasta Silloin tällöin onnellinen, jossa pohditaan pelkoja ja  kirjoittamista.

Kirjastoillassa yksi ainoa yleisöstä esittää kysymyksen. Hän kysyy, onko kaikki Antin kirjoittama totta ja toivoo sitten: "Kirjoittaisit musta."
Antti yrittää päästä juttusille miehen kanssa, mutta tämä ehtii häipyä.  

Saa nähdä, mistä Antti Rönkä seuraavaksi kirjoittaa.
Olen varma, että luen senkin kirjan mielelläni.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen - Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta

Aivan ensiksi onnittelut kirjoittajille, Antti Röngälle ja Petri Tammiselle onnistuneesta kirjan nimestä. Silloin tällöin onnellinen kuulostaa nimenä pohdiskelevalta, sitä on kirjakin. Pidän yleensäkin siitä, että kirjan nimi on upotettu tekstiin (tai poimittu tekstistä, kumpi siinä nyt onkin ollut ensin) ja huokaisin tyytyväisenä tätä kirjaa lukiessani, kun nimi tuli vastaan kirjan loppupuolella.
Toiseksi onnittelut todella kiinnostavasta yhdessä kirjoitetusta kirjasta!

Kirja on koottu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Isä on kirjoittanut useamman kirjan ja on ansioitunut kirjoittamisen opettajana. Poika on juuri aloittanut kirjallisuuden opiskelunsa yliopistolla. Isä kirjoittaa pojalleen yhtenä päivänä ja kysyy, mitä tälle kuuluu. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jossa käydään läpi suhteen kipupisteitä, kirjoittamisen vaikeuksia ja kummankin pelkoja lämmöllä ja luottaen.
Kirjeenvaihto on myös kahden kirjailijan keskustelua kirjallisuudesta, väittelyä ja mielipiteillä pallottelua. Mietitään tyylejä, erilaisia ohjeita kirjoittajille ja miten paljon kirjailijan pitäisi esiintyä julkisuudessa. 
Poika on alkanut kirjoittaa esikoisromaaniaan ja kysyy neuvoja isältään. Hän antaa myös tekstiään isän arvioitavaksi. Molemmat ovat välillä sitä mieltä, että näin ei pitäisi tehdä, koska suhde on läheinen, mutta ajatustenvaihto kirjan synnyttämisen ympärillä antaa niin monella tavalla paljon heille molemmille, että ei ole syytä lopettaa.

Kirjeenvaihdon aikana tapahtuu paljon. Poika tuskailee nuoruuden ahdistuksia, kyseenalaistaa opiskelujensa mielekkyyden ja kokee epävarmuutta kirjoittajana. Hän pelkää kirjansa vastaanottoa ja sitä, että kirja ei olisi tarpeeksi hyvä. 
Kirjan aihe on omakohtainen, se kertoo pojan perheeltään salaamasta rajusta kiusaamisesta koulussa ja sen vaikutuksista pitkälle ohi kouluajan. Näiden aikojen muisteleminen kirjoitusprosessin aikana ei ole nuorelle miehelle helppoa. Hän käykin tuskaisuudessaan niin pohjalla, että löytää itsensä sairaalasta mielialalääkkeiden yliannostuksen jälkeen.

Neuvoista huolimatta olen taas jokseenkin katatonisessa tilassa. Kässärini ei ole mitään. Tajusin sen eilen, kun luin sen läpi. Kuvittelin kaikki opiskelukaverini lukemaan juttua ja näin sieluni silmin heidän nyrpistyksensä. Tekstini on suoraa, perinteistä, lapsellista, tylsää. Se on realismia, ja realismi on näissä hipsterikekkereissä jotakin sairasta, saatanallista. Täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain. Täällä halutaan kirjoja, joissa elämän tarkoitus löytyy munakoison väristä. Sellaisia kirjoja haluavat kriitikot ja Image ja koko kirjallisuuden kenttä.

Antti ei näe kokeellisuudessa vikaa, vaan siinä, että siihen uskotaan sokeasti ja siinä sokeudessa saatetaan väheksyä kaikkea proosaa missä on päähenkilö ja juoni. Valitsin tähän kirjoitukseeni tämän sitaatin, koska olen ollut viime aikoina usein samaa mieltä. Miksi hyljeksiä tarinaa? Ihmiset ovat kautta aikain halunneet kuulla toistensa elämäntarinoita. Ei se ole miksikään muuttunut. Kirjapostauksenkin tekee usein kiinnostavaksi juuri se, että siinä tarkastelee lukemaansa henkilökohtaisesti ja omaan elämäänsä peilaten. 

Samaistun monessa tämän kirjan kirjoittajiin. Olen ollut epävarma opiskelija ja huolehtiva nuorten aikuisten vanhempi, nyt hekin jo keski-ikäisiä. Olen jopa  toiminut yhtenä esilukijoista oman lapseni kirjalle. Ymmärrän hyvin Antin kritiikin isäänsä kohtaan ja Petrin huolet. 
Kirjeet lähentävät kirjoittajia, mikä on tavallista. Me uskallamme sanoa kirjeessä enemmän kuin kasvokkain. Tottakai isään koskevat Antin muistot hetkistä, jolloin hän on ollut huonoimmillaan kasvattajana, mutta ne käydään läpi luottamuksella ilman epäilyn häivääkään rakkaudesta. 

Olen lukenut Antti Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa ja pidin sitä harvinaisen täydellisenä, erittäin tärkeänä romaanina. Tämän kirjan syntytuskista oli kiinnostavaa lukea. Yhdessä kirjoitettu kirja taustoittaa hyvin myös isän, Petri Tammisen, kirjoja ja niiden hiottua minimalismia. Olen lukenut myös useamman hänen kirjansa.   

Isälläkin on kirjoittajan kriisinsä, joka saa alkunsa oman isän kuolemasta. Tästä aiheesta on syntynyt kirja Musta vyö, jonka tyyli on ehkä henkilökohtaisempi kuin Tammisella yleensä. 
Olisiko poika vaikuttanut isäänsä. Molemmat arvostavat norjalaisen Knausgårdin panosta kirjallisuudelle. 

Ote erään isän kirjeen lopusta.
PS Minä olen vaivojani ja voimiani säästämättä opettanut sinua kirjoittamaan. Nyt kun Hesari on sanonut että romaanisi on uljas, niin voisitko sinä vastapalvelukseksi kertoa minulle, kuinka kirjoitetaan uljas romaani?

Kirjeenvaihto on kaiken vakavuuden keskellä välillä hyvin hauskaakin.
Antti listaa niitä vähiä asioita, joita EI pelkää:
- Koalat
- Mustikat
- Mehu
- Tyynyt
- Strömsö
- Asterix
- Vaniljakastike
- Tanskalaisuus
- Esko Valtaoja

Johon isä: 
Sinä olet onnistunut noudattamaan joogaosaston ohjetta hyvin, sinä et ole torjunut pelkojasi. Mutta sitä minun on nyt pakko ihmetellä, että kuinka sinä et keksi mustikoista pelättävää. Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi. 

Isä löytää pelättävää lähes kaikista Antin listaamista asioista, mikä sopii hyvin, onhan kirjan alaotsikkona Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjeissä on runsaasti eri henkilöiltä lainattuja kirjoitusohjeita. Eräs sellainen on Neil Gaimanilta: "Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä." Kirjailijan kannattaa siis kuunnella lukijoita siinä, missä he näkevät hänen loitonneen oikealta polulta, mutta etsiä se oikea polku itse. Jokaisella on oma tyylinsä. 

Myös Petri Tammisella ja hänen pojallaan Antti Röngällä on aivan omat tyylit, minkä he myös toteavat. Poika oppii, että hän ei ehkä tarvitsekaan kaikkeen isän hyväksyntää. Näin voisi sanoa, että kirja on myös kasvukertomus. 
Sitten kun Antti on julkaissut monta tasokasta romaania, hän voi palata uransa alkuaikoihin, jolloin pohti asioita lähikollegan, oman isänsä, kanssa.  

Antin viimeisen kirjeen loppu:
PS Romaanin uljaus, en tiedä, tunnistan kirjassani jo nyt puutteita, nuoren ihmisen hosumista, jotain missä voisin kehittyä. Mutta ainakin kirjan jokainen lause on rehellinen, eikä mikään siinä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ehkä se sitten on uljautta.

On se, ja myös se on uljautta, että tyytyy olemaan 'silloin tällöin onnellinen'. 

---------------

Illalla lisättyä

Ai niin, tänään on Suomen Kirjasäätiön lanseeraama Lukurauhan päivä, jo illassaan. Toivottavasti kaikilla on ollut haluamansa määrä lukurauhaa. 
Tuli vielä mieleen eräs tämän kirjan pohdiskeluja, lukijan lukemiseen keskittyminen. Kirjoittajista kyynisemmäksi itsensä arvioiva, Tamminen, epäilee, että intohimoiset kirjallisuusihmiset eivät aina edes huomaa uuden kirjan ilmestymistä, koska he katsovat Netflixiä ja ajattelevat jatkuvasti omia kirjoittamisiaan.
Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan. 
Nuorempi, Rönkä, ymmärtää paremmin ajan henkeä, näkyvyyttä somessa ja keskusteluja siellä, kuten tietysti kuuluukin.
Jäin miettimään tätä. 

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon (2017) syntyi, kun viestintätoimisto Ellun Kanat Kirsi Pihan johdolla ja WSOY ryhtyivät yhteistyöhön tavoitteenaan kertoa naisista, joita mainitaan Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas, joitakin hyvinkin ohimennen. Kirjaan pyydettiin novelleja 22 kirjailijalta ja sen ovat toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä. 

Jokaisen novellin alussa on "ensimmäisestä Tuntemattomasta" ote, josta novelli saa alkukipinän. 
Minusta tämä lähtökohta on hyvin inspiroiva, se antaa sysäyksen ja sen jälkeen vapauden luoda henkilöhahmon tai hahmoja ja heille elämän. Ainoa mikä sitoo, on ajankohta. Nuoremmatkin kirjailijat tuntuvat ottaneen hyvin selvää sota-ajan oloista, esineistöstä ja ilmapiiristä. 

Luin tämän kirjan pääosin lentokentällä ja koneessa matkalla lomapaikkaan. Olen nyt sulatellut sitä muutaman päivän ja löytänyt paljon kiitettävää, mutta myös yhden kriittisen kysymyksen: Miksi muutamat kirjoittajista kirjoittavat naistensa kautta miesten tarinoita uudestaan? Ne me jo tiedämme. Nyt on kyseessä TOINEN Tuntematon. 
Pidin erityisesti niistä novelleista joissa paneuduttiin naisten elämään.

Kirsi Piha sanoo alkusanoissaan, että vaikka nainen ei kuulu rintamatarinaan ja vain häivähtää Tuntemattoman sotilaan sivulauseessa, niin me tiedämme, että hänellä oli valtava vastuu ja tehtävä sota-aikana. Naiset pyörittivät yhteiskuntaa miesten sotiessa. 

Lapset ja koti piti hoitaa, mutta niin myös tehtaat pyörittää ja hevoset kengittää. Naisten elämä ei ollut pelkkää heijastumaa miesten elämästä vaan täyttä ja raskasta arkea, kaipauksen täyttämää toki kaipasi sitten isää, poikaa, veljeä, kihlattua tai puolisoa. 

------

Yksi suosikkinovelleistani on Petri Tammisen Teidän surkeutenne vuoksi. 
Novelli koostuu kahdesta kirjeestä ja yhdestä pienestä paperilapusta. Kirjeet ovat sotamies Riitaojalle.

Ensimmäinen kirje on ruustinna Claudia Lötjöseltä, jolla Riitaojan sisar on töissä. Ruustinna on ottanut oikeudekseen lukea tytön saamat kirjeet ja pitää nyt velvollisuutenaan moittia sotamiestä raukkamaisesta epäisänmaallisuudesta, koska tämä on kirjeissään kertonut peloistaan ja sanonut jopa tavanneensa "julumia ihmisiä". Sodassahan on vain uljaita sotureita ryssää häätämässä. Ruustinna puuttuu asiaan myös, koska pelkää, että sotamiehen sisar Siiri ahdistuu ja hänen työpanoksensa pappilan piikana heikkenee veljen osoittaessa tällaista taistelutahdon puutetta. Ruustinna toivoo, että hänen pieni panoksensa ravistelisi sotamiestä, vaikka varsnainen kohotustytö kuuluukin tämän esimiehille.
Onhan luonnotonta pelätä jotakin sellaista, johon ei voi itse vaikuttaa. Sikäli kuin vihollisen kranaatti sattuisikin juuri teihin, on tuollainen sattumus Jumalan vallassa, Niin yksinkertaista se on. 

Toinen kirje on Siiriltä, joka ei ole tippaakaan ahdistunut, vaan kirjoittaa keveästi ja iloisesti kiitellen veljeään jännittävästä kirjeestä. Sen jälkeen hän luettelee sivun verran, mitä kaikkea on tehnyt ja mitä velikin taas pääsee tekemään, kun pääsee kotiin.
...Minä olen äestänyt ja lannoittanut ja kylvänyt ja jyrännyt ja niittänyt.
Minä olen ollut puintitalkoissa syöttäjänä ja säkittäjänä ja aputyttönä olkien luomisessa ja  jälkien haravoimisessa ja tähkien keräämisessä.  
Minä olen käynyt riihellä ja myllyllä. 
Minä olen korjannut siltaa ja aitaa ja kattoa.
Minä olen valjastanut hevosia.
Minä olen tahkonnut viikatteita. 
Minä olen perannut ojaa ja vetänyt piikkilankaa...
Kirjeen lopussa Siiri hyvästelee veljen reippaaseen tyyliinsä ja pyytää tätä kirjoittamaan, jos ei ole jännittävämpää tekemistä. 

Halvaantuneena makaava äiti on pistänyt Siirin kirjeen mukaan oman lappunsa.
Rakas Risto
Vaikka toiset siellä nyt ampuu niin älä sinä ampu.
Äiti

Osallistun tällä ja kahdella muulla kokoelman novellilla novellihaasteeseen (klik).  


Kiitän Tammisen novellia kiinnostavasta kolmen erilaisen naisen näkökulmasta. 
Vaikka kolmannen naisen osuus on vähäinen, se kertoo paljon ja on hieno lopetus myös rakenteeltaan ja kieleltään täydelliselle novellille.



-----------

  

Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet kertoo valokuvasta, joka yllättää ja herättää muistoja vanhassa kovan elämän kokeneessa naisessa. 
Punaorvoiksi jääneet sisarukset, joiden pieni veli on huutokaupattu ja kuollut huonossa hoidossa, ovat päässeet neuvokkuutensa ansiosta jaloilleen, tehtaan työläisiksi ja ottaneet huostaansa hylätyn pojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on kulkurilasten joukossakin syrjitty. Toiset nimittelevät häntä Laskiämpäriksi, itse hän pyytää valitsemaan nimistä Julli, Patu, Elätti, mikä vain. Nuoret auttavat pojan jaloilleen ja heistä tulee ystäviä. 
Tuntemattoman henkilön tuoma valokuva on kuva heistä kolmesta kesältä 1939. Nainen on itse keskellä, toisella puolen on veli Toivo ja toisella puolen heidän avullaan selvinnyt Paavo (Patu) Lehto. Molemmat miehet kaatuivat myöhemmin rintamalla.
Niin se vain kävi, että ei ollut niille pojille vapaata mailmaa tarjolla. 
Vanha nainen, vielä juuri ja juuri elossa, mutta jo siirtymässä toiselle puolen, haparoi käteensä kynän ja piirtää ristit nuorukaisten pään päälle. 

Tämä novelli saa minulta kiitosta paikasta. Kähkönen on kuvannut kansalaissodan jälkeisen Tampereen niin elävästi, että lukija kokee olevansa osa miljöötä, jossain siellä soppakeittiön jonossa ruosteisen kipon kanssa tai kauhan varressa. 




-------------


Kolmantena nostan esiin Tommi Kinnusen novellin Nuku nurmelle hyvälle. 

Novellissa haudataan esimiehen käskyn uhmaamisen vuoksi teloitettu nuori mies. Äiti ei hyväksy tilannetta.  Hänen mielestään äidit kuuluu haudata ennen poikia. Vainaja on ollut innokas kirkkokuorolainen, ja nyt ei edes kanttori ole tullut haudalle. Pappi aloittaa virren, mutta saattoväki ei oikein lähde mukaan. Äiti hyräilee sen sijaan itsekseen tuutulaulua Nuku nuku nurmilintu. 

Nämä ovat hautajaiset joihin minä en suostu.

Minä en tuon papin lauluja halua laulaa. 

En veisaa virttä, sillä minulla on omat värssyni. Maailma on lauluista sakea. 

Sata kertaa sinä sanoit kyllä ja yhden kerran ei. Siksi ne sinut ampuivat. Eikä minulla ole edes kaneliässiä sinun hautajaisiasi varten. 

Pidän tämän äidin asenteesta ja annan novellille kiitosta ehjästä henkilöhahmosta.
Äidin hahmossa on uljuutta ja sisua. Hän tietää, että pojan teloitus on väärin ja että se mikä on laillista ei ole aina oikein. 



------------


Toisen tuntemattoman novelleissa näkyy jo aavistus uudesta ajasta, jossa perinteiset yhteiskuntaluokat ovat hämärtyneet. Sodasta raajarikkona palaava ison talon poika haluaa mennä naimisiin piikatytön kanssa. Ensiksikin hän on nyt ehkä huonompi aviomiesehdokas talontyttärille ja toiseksi kaiken koetun jälkeen on helppo viitata kintaalla vanhoille säännöille.  

Suomalaiset naiset olivat olleet työelämässä jo ennen sotaa, mutta sodan aikana ja jälkeen he ovat siinä entistä lujemmin ja tasavertaisemmin.

Muutamissa novelleissa käsitellään naisen siveyttä. 
Sota-aikana nainen ei saa olla ystävällinen viholliselle. Sotilaille tanssinut Veera saa syytteen toiminnasta faskistien hyväksi. 
Lotat eivät saa antautua romanttisiin suhteisiin omienkaan upseerien kanssa. Yksi ainoa kolme sekuntia kestänyt likistys koulun eteisessä saattaa viedä maineen. 
Kauneus on sota-alueella naiselle vaarallinen ominaisuus.  

Suosittelen tätä kirjaa kaikille luettavaksi ja mietittäväksi. 

Kirjaan kirjoittaneilla on avoin facebook-sivu (klik), jossa he pohtivat lyhyillä videoilla oman novellinsa naishahmoa ja tietojaan sota-ajasta.