Pirkko Saision elämäkertatrilogiasta ja Heini Junkkaalan kirjasta Sopimaton

 

Pirkko Saision kolme elämäkerrallista kirjaa kattavat lapsuuden, teini-iän ja nuoren aikuisuuden. Myös monissa muissa kirjoissaan Saisio on kertonut kokemistaan asioista ja ajatuksistaan, niissäkin, joiden aiheena on jotain aivan muuta.
Silti pyydän - saisinko vielä yhden elämäkerrallisen, vanhuuden päiviä käsittelevän - kiitos! Ei tietenkään vielä, vaan paljon myöhemmin, vanhana sitten.

Pirkko Saisio on muutaman kuukauden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1949. Tunnistan hänen muisteluissaan paljon oman aikani sävyjä.
Keskimmäisen Vastavalo-teoksen (2000) kannen valokuva Kallion yhteiskoulun penkkaririehasta muistuttaa omia penkkaripäivän kuviani Pomarkun yhteiskoulussa. Ensimmäisessä kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) Piki istuu portailla äidin ja mummon kanssa, joilla on aikansa työväen luokan naisten habitus essuineen ja permanentteineen. Piki on ilman paitaa shortseissa, "kuten muutkin pojat". Kolmannen kirjan kannessa on Saikku mielenosoittajana lippalakissaan, 70-luvun yliopistonuorten elämää. Kirjan nimi on Punainen erokirja ja se ilmestyi 2003.

Olen lukenut nämä kirjat niiden ilmestymisen aikoihin. Nyt innostuin lukemaan ne uudelleen muutamien blogikeskustelujen innoittamana.
Kun olin saanut luku-urakkani päätökseen, niin Saisio olikin paljon esillä mediassa saatuaan kaksi isoa tunnustusta, Haavikko-säätiön Marja-Liisa Vartio -palkinnon elämäntyöstään ja Runeberg-palkinnon uusimmasta romaanistaan Suliko. 
Innostuin vielä tutkimaan, mitä uutta löytyisi näytelmäkirjailija ja dramaturgi Heini Junkkaalan Saisiosta kirjoittamasta lähes tuhatsivuisesta elämäkerrasta Sopimaton. 

Mikä erotti tämänkertaisen Saision kirjojen lukemiseni parinkymmenen vuoden takaisesta? No, kiinnitin enemmän huomiota tyyliin ja luin Saision elämästä filosofisemmalla ja psykologisemmalla katseella. Tiesin tapahtumat. 

Saision teksti on proosarunomaista ja fragmentaarista, välillä hyvin lyhyttä ja toteavaa, välillä maalailevaa. Se on vaeltelua muistoissa ja niiden tarkastelua nykyhetkestä käsin. Se on helposti syntyneen oloista ja helppolukuista. Ja se on täynnä itseironista huumoria.   

Pienin yhteinen jaettava on Pirkko itse; hän on viiden aikuisen seuraama lapsi, vanhempien, isovanhempien ja Ulla-tädin. Hän saa huomiota, mutta kokee myös vaatimuksia. Jokainen aikuisista  odottaa eri asioita. Taitaa olla vain pappa, joka antaisi lapsen olla lapsi ja kulkea poikien vaatteissa, jos niin haluaa, pitää sen lippalakkinsa, jossa on keltainen plastiikkalentokone otsassa. 
Trilogian ensimmäisen osan alaotsikkona voisi olla syyllisyys. Pieni lapsi pelkää tekevänsä väärin ja tulevansa hylätyksi. Kaikkivoipaisuuden tunne ja maaginen ajattelu saa hänet kuvittelemaan, että hän saa pelkillä väärillä ajatuksillaan aikaan pahaa.

- Eihän tulipaloa nyt kukaan toivo, sanoo mummo.
- Mutta jos yks toivoo vaan?
- Ni mitä?
En usko, että hyödyttää jatkaa, mutta minun on pakko:
- Jos esimerkiks joku pikkutyttö toivois, että esimerkiks jonnekki syttyis vaikka tulipalo, yritän. 
- Sehän olis mahdotonta, mummo keskeyttää. - Semmonen olis kyllä paha ihminen. Ilkee ihan. 

Vastavalon murrosikäisen elämää määrittävä tunne on viha. Kukaan ei ole niin tunteidensa vallassa kuin kipuileva teini. En ihan muistanut sen vihan voimakkuutta, mutta Saision kuvaukset vihasta opettajaa kohtaan, vaikeista kaverisuhteista ja isävihasta saivat omatkin muistoni esiin.
Murrosikäinen väittelee aikuisten kanssa ylimielisesti ja näsäviisaasti provosoiden, mutta ei hän silti haluaisi voittaa. Hän toivoo, että aikuiset olisivat sellaisia, joita hän voisi ihailla, mutta harva on. 
Kotioloissa hiertää se vanhemmista erottava tekijä, että he eivät ole käyneet kouluja ja tytär on oppikoululainen. Hän sulloo kirjahyllyn Leninin kootut teokset sängyn alle kaverien tullessa kylään. 

Punaisen erokirjan aikuistuvan naisen elämää kuvaa hämmennys ja ajelehtiminen. Kuka minä olen, kenen kanssa elän, mitä alan tehdä työkseni, millä elän, saanko lapsen? Seksuaalivähemmistöön kuuluva joutui salaamaan osan identiteetistään. Tähänkin kipeään asiaan Saisio suhtautuu huumorilla kertoessaan, että osa seksielämän lumosta katosi, kun se ei enää ollutkaan rikos. 

Rakastamiseen ei totu, eikä rakastamatta olemiseen.
Jossakin on satama, missä rakkaus on turvallista ja rauhallista, luultavasti, mutta hän ei tiedä missä se on. Häntä se ei kiinnosta, luultavasti.

Isä ravaa edestakaisin hänen edessään raivoaan ja katkeruuttaan huonosti nieleskellen:
- Vetren tyttö pääsi lääkikseen ja Lehtosen Seppo on kohta valmis valtiotieteen maisteri, mutta mitäs meillä? Rahaa holvataan kyllä meneen että...
- Mulla on sopimus, hän keskeyttää.
Ja isä, ivallisesti:

- Mikähän sopimus sullakin muka on?
Ja hän, huolettomasti:

- Yks vaan. 
Ja isä, kiinnostustaan peitellen:
- Se on kanssa niin helppo sanoa, että yks vaan, kun on kaikki eteen valmiiks kannettu, että... niin mikä sopimus muka?
Ja pitemmässä versiossa hän kiusoitteleee vielä pitkään, lyhemmässä heittää huolettomasti:
- Kustannussopimus. Romaanista. Että sellanen vaan. 

Yllä oleva on yksi niistä kuvitelmista miten esikoiskirjastaan kustannussopimuksen  tehnyt näyttelijäopiskelija yllättää eri ihmiset suurella uutisellaan. Todellisuudessa kotona reagoidaan uutiseen seuraavasti: 
- Voi että, äiti sanoo.
- Tolta tulee romaani, sanoo Ulla-täti, ja isä:
- Aika hyvä suola tässä. Usein on liikasuolasta, siika nimittäin. 

Saisio kirjoittaa minä-muodossa joka vaihtuu kesken kaiken hän-muotoiseksi kerronnaksi, kun hän alkaa katsella itseään ja tapahtunutta ulkoapäin. Hän muistaa hetken 8-vuotiaana, jolloin tajusi, että voi kuvata itseään hänenä, muuttaa asiat lauseiksi ja rakentaa tarinan, ja tämä oivallus innoitti häntä. 
Leikki-iässä hän oli käyttänyt muotoa "yks tekee" tilanteissa, jolloin oli sanottu, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin, ei saisi istua lippalakki päässä - "yks istuu vaan". Tämä hieman uhmakaskin sanonta jäi sitten kuvaamaan myös aikuisempaa Saikkua.

Se että Saisio käyttää koko elämäänsä materiaalina vaikuttaa myös niin, että hän saattaa kertoa saman tapahtuman eri tavalla eri kerroilla. 
Junkkaalan kirjassa on tästä paljon esimerkkejä. Tarina on Saisiolle tärkeämpi kuin todenperäisyys. 
Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa Saisio sanookin, että tämä selvitys  kirjojen synnystä näyttää todelta tänään, mutta vuoden päästä hän voisi kertoa erilaisen tarinan omasta tekstin rakentamisestaan. 

Sinusta kirjoittamasi omaelämäkerralliset romaanit eivät ole sen tunnustuksellisempia kuin muutkaan teoksesi. Larssonin ja Weinin kirjoittamat ovat olleet vähintään yhtä omakohtaisia. Eva Weinin Puolimaailman naisen olet useassa yhteydessä maininnut tunnustuksellisimmaksi romaaniksesi. Fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kautta kirjailija voi paljastaa itsestään enemmän kuin autofiktiossa. 

(Saisio on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein) 

Yllä oleva on siis ote Junkkaalan teoksesta Sopimaton (2023). Hän on kirjoittanut kirjansa sinä-muotoon kuin kirjeeksi entiselle opettajalleen, nykyiselle kollegalleen ja ystävälleen Pirkko Saisiolle.
Minusta tämä muoto on juuri oikea valinta tähän kirjaan.  

Junkkaalan kirjaa on kritisoitu siitä, että hän on niin läheinen Saisiolle ja että kirja siten olisi eräänlainen fani-kirja.
Junkkaala kertoo alkusanoissa, että hänet nimenomaan pyydettiin "todistajakertojan" rooliin. Tässä roolissa hänellä on myös omia pohdintoja, joskin vähemmän. Hän antaa Saikun tarinoida ja nimeää itsensä vaatimattomasti ja lämpimällä huumorilla kirjuriksi ja konservoijaksi.
En ymmärrä, miksi kuvattavan kohteen tunteminen jotenkin heikentäisi kirjan arvoa. Junkkaala kuvaa Saision rakastettavaksi persoonaksi, jolla on omat puutteensa. Niistäkin hän kysyy Saision läheisiltä.  

Minusta tämän kirjan heikkous on sen koko. Kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistystä. Toisaalta runsaus myös sopii kirjaan, joka kertoo Saision tyylisestä vuolaasti ja anteliaasti ajatuksiaan ja tunteitaan jakavasta ihmisestä. 

Toinen miinus tule jo tuttujen asioiden toistamisesta. Monet episodit Sopimattomassa ovat samoja, joita luin Saision itse kirjoittamasta trilogiasta. Minulle tuli sama olo kuin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään. Olin juuri lukenut useita Framen kirjoja ja katsonut hänen elämästään tehdyn elokuvan ja mietin, miksi se Jalonen nyt kertoo kaiken uudelleen. 
  

Junkkaala on listannut sanoja, joilla hän itse ja hänen haastattelemansa Saision läheiset ja työtoverit haluavat kuvata Saisiota: pelottomuus, rehellisyys, paljon, innostava, provosoiva, lojaali, tunteellinen, jyrkkä, hauska, kiihkeä... En muista, oliko siellä oikeudenmukainen ja tinkimätön, minä valitsisin myös ne.  

Eräs seikka, jota varmaan moni ei tiedä: Saisio kirjoittaa kirjansa yleensä parissa kuukaudessa, nopeimmillaan kolmessa viikossa. Tietenkin hän on kypsytellyt tekstiä mielessään pitkään, mutta itse kirjoitustapahtuma on intensiivinen ja lyhyt. 
Lopun teosluettelo onkin pitkä: sivukaupalla proosaa, näytelmiä ja librettoja, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Lisäksi esiintymiset teatteri-, elokuva-, tv- ja kuunnelmarooleissa.
Junkkaala kysyy, olisivatko kirjat jopa parempia, jos niitä olisi työstetty pitempään. Yhden kirjansahan, Punaisen erokirjan, Saisio joutui kirjoittamaan uudelleen, koska nojasi intensiivisen kirjoitussessionsa lopuksi tietokoneensa ctrl ja alt -ruutuihin, jotka poistivat tekstin ja ruudun pimennyttyä koitti vielä poistaa sen pimeyden painamalla deletestä. Saisio sai tästä kirjasta Finlandia-palkinnon. Hän on ollut seitsemän kertaa ehdolla ja voittanut paljon muita palkintoja. 
  

Vielä pieni kiva detalji. 
Junkkaala kertoo Pirkon katsovan väsyneenä makoillessaan amerikkalaista reality-sarjaa 90 päivää morsiamena. Sarja kertoo ulkomaalaisista, jotka voivat oleskella maassa vierailijaviisumilla 90 vuorokautta, jonka aikana on mentävä naimisiin, muutoin on poistuttava maasta. Saisio on kehunut sarjaa korostaen sen antamaa kuvaa kulttuurisista törmäyksistä ja hyväksikäytöstä. Minä katson samaa sarjaa ja pidän sitä hyvin avartavana. Tosi-tv-sarjojahan pitää katsoa niiden rakentelun läpi eikä mihinkään kömpelyyksiin juuttuen.

Oivaltava kansi, monipuolinen ja rajaton Saisio. 
Kannen kuva Heidi Piiroinen ja suunnittelu
Teemu Junkkaala

Linkkejä kirjoituksiini parista blogiaikana lukemastani Saision kirjasta:
Passio
Signaali

Ja yhdestä näytelmästä:

Koivu ja tähti

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 

Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.
Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.

Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  

Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

.