Lena Andersson, Enpä usko, ajatuksia ja kannanottoja

Lena Anderssonin kirja Enpä usko, ajatuksia ja kannanottoja (2016) sisältää hänen Dagens Nyheteriin  kirjoittamiaan kolumneja. Tekstit ovat Touko Siltalan valitsemia. 
Esipuheessaan Andersson kirjoittaa, että kolumnit perustuvat hänen havaintoihinsa ja että hän toivoo niiden olevan pätevää pohdintaa siitä, millaista on olla ihminen näinä aikoina. 

Enpä usko sisältää lähemmäs neljäkymmentä selkeää ja kiinnostavaa kolumnia yhteiskunnasta, muuttoliikkeestä, integraatiosta, uskonnosta, koulusta, ihmiskäsityksestä, perheestä, parisuhteesta ja sukupuolesta. 

Kolumnissa 'Uusi värioppi' Andersson toteaa, että vaikka tulli ja muut viranomaiset eivät saa harjoittaa profilointia ihmisten ihonvärin ja muiden ominaisuuksien perusteella ja poliitikkoja erotetaan helposti varomattomien tyypittelyjen vuoksi, niin samaan aikaan samanlaisesta ja vielä pitemmälle menevästä jaottelusta onkin tullut kulttuuriväen, feministien  ja joidenkin poliittisten ryhmien suorittamana edistyksellistä uusinta uutta!

Sosiaalisen nuorisoliiton SSU:n julkaisemassa raportissa Fyra nyanser av vitt ("Neljä valkoisen sävyä") on emopuolueen edustajien nimien perusteella määritelty ihmisille väri ja siten myös sisältö. Kirjoittajista kerrotaan yhä useammin, ovatko he valkoisia vai eivät. Loukkaantuneita valkoisia miehiä kohdellaan kuin likasankoja. Osa tiedotusvälineistä ja tiedeyhteisöstä tulkitsee tiettyjä kysymyksiä koskevat lausunnot käytännössä kokonaan puhujan värin, syntyperän ja sukupuolen perusteella. 

Mitä? Siis pitkään on yritetty häivyttää rajoja ja nähdä ihmiset saman puun lehtinä. Olen pitänyt tätä erittäin hyvänä ja edistettävänä asiana. 

Nyt tulee ihmisiä, jotka ahtavat vähänkään erilaiset ihmiset omiin erityisiin, usein ihannoituihin ryhmiinsä (eksotismi), nimeävät näitä mitä oudoimmilla nimillä ja ehdottavat, että jos luulemme tietävämme jotain muista, niin me suoritamme kulttuurista omimista. 
Kun ihmiset aletaan nähdä yhä enemmän oman kulttuurinsa tuotteina (kulttuurirelativismi) eikö tämä johdakin sellaisiin kauheuksiin kuin Ruotsin sosiaalihallituksen äskettäin laatima opaskirjanen lapsen kanssa naimisissa oleville Information till dig som är gift med ett barn. Opas vedettiin pois sen herättämän kohun vuoksi, mutta jo se, että jotkut ovat ahertaneet tämän materiaalin kanssa vakuuttaen itselleen toisten toiseutta kertoo ajastamme sellaista, mikä saa minut epätoivoiseksi. Oppaassa ei ole ollut mitään siitä, että avioliitto lapsen kanssa on rikos. 

On erikoista, jos rasismia vastaan taistellaan niin, että kiinnitetään entistä enemmän huomiota eroihin ihmisten ulkoisissa tuntomerkeissä. 
Minä näen tämän edistyksellisyyden vastakohtana, taantumuksellisuutena. 
Eihän sama asia voi olla sekä rasismia että rasisminvastaisuutta. 
Vanha sananparsi sanoo tosin, että tauti paranee sillä, millä se on tullutkin, mutta en oikein usko siihen tässä yhteydessä. 

Erilaisuusajattelu on erilaisuusajattelua riippumatta siitä, kuka sitä tekee.  
 

Yllä oleva teksti on Anderssonin Enpä usko -kirjan esipuheesta. Tallensin sen siksi, että oma kirjoitteluni on paljolti samaa. 

Kiva taas kirjoittaa! Fysioterapeutti totesi, että muun häikän lisäksi hartia oli aivan jumissa. Sain hierontaa ja käsi pelaa taas. Pitää vain muistaa rentouttaa sitä välillä taukojumpalla. 
Olen lukenut paljon. Nyt olisi vaikka kuinka paljon "selvitystyötä". Valitsen tärkeimpiä. 

Käsi reistailee, bloggaaja taukoilee

Tämä teos Väsynyt kirjoja, 2016, on Ulla Sinkkosen kokoelmasta Mustassa on kaikki, joka oli esillä Kouvolan Kouta-galleriassa jokin aika sitten. 

Olin lääkärillä vuositarkastuksessa mukanani laatimani "Ihan romuna" -lista. 
Listassa ensimmäisenä oli pitkään kytenyt ja nyt taas pahentunut olkavartta jäytävä kipu. Todettiin kiertäjäkalvosinoireyhtymä.  
Olen joskus ennenkin ollut saman oireilun vuoksi aikeissa jäädä tauolle blogin pitämisestä, mutta kortisonipiikin tuoma helpotus veti minut silloin heti kiihkeänä takaisin koneen ääreen. Nyt en tee sitä virhettä. Jos aion säästyä krooniselta vaivalta, niin käden on saatava lepoa. Ei liikaa laitteiden näpyttelyä, eikä myöskään ohjattuja jumppia, vaan lepoa ja fysikaalista hoitoa.

Tykkään niin kovasti kirjoittaa blogipakinoitani, ja myös ne muistelmat läheisille ovat edelleen suunnitelmissa. Kaiken aikaa mieleen pulpahtelee herkullisia tilanteita ja lapsuuden kieltä, satakuntalaisuuksia. Aamulla herätessä muistelin, miten kotipuolessa kylään lähtiessä lapsia muistutettiin pesemään posket - posket, ei kasvoja. Piti olla 'puhtaat posket ja käret', sitten kelpasi näyttäytymään kodin ulkopuolella.

Kirjoitustauko tuntuu omituiselta.

Särkylääkepöhnässä järki on juossut hitaasti. Edelliseen postaukseenikin kirjoitin ihan ääliömäisiä epäloogisuksia, joita korjailin päivien päästä. 
Tauko on siis enemmän kuin paikallaan.

Kun palaan, niin kerron, tuliko vieroitusoireita ja mitä sain tilalle. "Onnellisena suomalaisena" tiedän, että aina jos jotain jää pois, niin jotain uutta ja antoisaa tulee tilalle. Olen kiitollinen, että kaikki muu on terveydessä tällä haavaa kunnossa niveliä lukuunottamatta. 

Niin kivaa kuin bloginpito onkin, niin onhan sitä elämässä muutakin. Kirjan sivuja saan kääntää, jumpat jää, mutta kävely onnistuu, voin tavata ihmisiä ja käydä tapahtumissa. 
Olen illalla menossa Kouvolaan rasisminvastaisen viikon tilaisuuteen ja viikonlopulla Helsinkiin Amnestyn kevätseminaariin. Tiedän, että näistä tekisi mieli postata kuvien kera, mutta maltan mieleni. 
Luen Lena Anderssonin kirjaa Enpä usko: ajatuksia ja kannanottoja. Siitä tekisi jo nyt mieli kirjoittaa ja keskustella kanssanne. 
Olen päättänyt katsoa kännykkäviestinikin vain muutaman kerran päivässä nykyisen ehkä parinkymmenen katsomiskerran sijasta.
Digilaitteet sivuun ja käsi kuntoon!

Juttelin vanhenemisesta hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Molemmilla meillä on liikkumista haittaavia vaivoja. Hän kertoi vanhan sananparren "Koha hää tälleenkii mänis, sano Muolaan mies ko hevone ol polvillaa." 

Palailen huhtikuun aikana. Ehkä lyhyemmin postauksin, mikä saattaa olla minulle vaikeaa. Katsotaan nyt, mitä fysikaalisessa hoidossa sanotaan. 
Käyn lukemassa toisten blogeja ja kommentoinkin, lyhyesti, ei mitään ehdottomuutta tässä.  
Pysykää kuulolla. 

Kirjoittamisiin ja aurinkoista kevättä teille kaikille blogini lukijoille!

Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä, romaani rakkaudesta (2014)

Tällä romaanilla on hyvä nimi. Se on suora suomennos alkuperäisestä ruotsalaisesta Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (2013). Jo nimessä on ensimmäinen ironinen heitto: menettely on totisesti omavaltaista molemmilla suhteen henkilöillä, mutta onko tämä suhde rakkaussuhde? Omavaltainen menettely tuottaa omituisen, omanlaisensa romanssin!

Ester Nilsson on ajattelun ja kielen parissa työskentelevä nainen, runoilija ja esseisti.  Hän on ottanut jo varhain elämänohjeekseen tylsyyden torjumisen. Hän elää avoliitossa miehen kanssa, joka tyydyttää sopivasti hänen tarpeensa ja antaa hänen olla rauhassa. Ilmeisesti tylsyys on kuitenkin hiipinyt Esterin hyvin järjestettyyn elämään, koska hän rakastuu yllättäen mieheen, jota ei ole edes tavannut. Hän saa tehtäväkseen pitää esitelmän videotaiteilija Hugo Raskista. Ester paneutuu esitelmään huolella ja ensin kiinnostuu, sitten hurmaantuu esitelmänsä edistyessä Raskin persoonasta. Voisi sanoa, että Ester rakastuu omaan rakastumisen tunteeseensa.

    Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. 

Hugo puolestaan rakastuu esitelmätilaisuudessa Esterin ylistäviin sanoihin itsestään ja kutsuu tämän ateljeehensa. Tästä tapaamisesta alkaa jonkinlainen seurustelu, suhde, jossa Ester on rakkauden kerjäläinen ja Hugo - Esterin näkökulmasta - kiduttaja. Keskustelut ravintoloissa ovat pitkiä ja antoisia, mutta suhde ei etene pitkään aikaan sen pitemmälle. Ester huomaa puutteita Hugossa, mutta työntää ne päättäväisesti taka-alalle.

         Joka kerta kun Ester esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.
       Ester pani merkille, että Hugolta puuttui uteliaisuutta ja anteliaisuutta, mutta ei antanut sen vaikuttaa hartauteensa.

Tarinan edetessä lukija kokee, että Ester nolaa itsensä matelemalla ja Hugo nolaa itsensä puhumisensa ja käyttäytymisensä ristiriidalla. Hän paasaa yhteiskuntavastuusta ja välittämisestä, mutta käyttäytyy itse aivan päinvastoin, itsekkäästi ja omaa etuaan ajaen. Hugo on kaikkea kritisoiva, kliseinen narsisti. Esteriä hän pitää psykopaattisesti narun päässä, välillä loitontaa ja välillä vetää luokseen. Kun he lopulta päätyvät rakastelemaan, se ei muuta Hugon käyttäytymistä yhtään sen huomaavaisemmaksi. Häntä fyysinen rakkaus ei velvoita mihinkään, kun se Esterin ajatusmallissa on ratkaiseva askel eteenpäin suhteessa. Ester-parka tulkitsee itsepetoksessaan pienetkin myönnytykset suuriksi. Niin kauan kuin Hugo ei suoranaisesti aja häntä pois, hän odottaa Hugon ryhtyvän hänen kaipuunsa mieheksi.
Miten Hugo voi kohdella häntä jumaloivaa naista noin julmasti? Ehkä hän ei vain uskalla jättää itseensä ripustautunutta Esteriä kertarysäyksellä. 

  

Tunnistan nämä molemmat käyttäytymismallit. Naisilla on usein pakonomaista rakkauden nälkää ja intohimoa, jota tyydyttämään etsitään joku sopiva tyyppi ja sitten petytään, kun tästä ei ole haaveen täyttäjäksi. Mutta kyllä nainenkin voi joutua Hugon tavoin ravistelemaan välinpitämättömällä käyttäytymisellä itsestään irti tarrautujaa, jolle ei uskalla pamauttaa ”ei”.

Hugo Rask on niin selvästi 70-lukulainen ”porvarillisia riippuvuuksia” vastaan mökeltävä muka-edistyksellinen, ihmissuhteissaan laiska diivanpaskiainen (anteeksi alatyylinen ilmaus!), että en yhtään ihmettelisi, jos Lena Anderssonilla olisi ollut joku tietty esikuva tätä hahmoa luodessaan. Hän on sanonut, että tällaisia ihmisiä riittää Ruotsin kulttuurielämässä edelleen, ja näin osa kulttuurieliittiin kuuluvista puhuu.

Mitä ympäristö sitten ajattelee Esterin ja Hugon epäsuhtaisesta suhteesta? Ystävätärkuoro varoittaa Esteriä, mutta tämä on kuuro ohjeille. Hugon ympärillä pörräävä ihailija- ja avustajakaarti katsoo Esteriä säälien. He ovat samanlaisia sitoutumisia välttäviä, ”vapaita” ihmisiä kuin Hugo.

   - Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta, Hugo sanoi. – Se on totalitaarinen vaatimus, tukahduttava epävapaus, jonka sälytämme toistemme niskoille.

Ruotsissa kohahdettiin alkuun, kun kuultiin, että juuri Lena Andersson, tämä kipakka kuvien kaataja, on kirjoittanut rakkausromaanin. Andersson on ruotsalaisen kulttuuriväen joukossa harvinainen radikaali. Hän on kirjoittanut räväköitä kolumneja pyhinä pidetyistä asioista, äitiydestä, Ruotsin monarkiasta ja hyvinvointivaltiosta. Eräs hänen neljästä aiemmin julkaistusta romaanistaan, Duck City (2006) kertoo maasta, jonka ylipainoisia asukkaita syötetään roskalla ja pakkolaihdutetaan samanaikaisesti. Muistan lukeneeni Anderssonin suuren kohun nostattaneen ateistisen kesäsaarnan, jonka hän kirjoitti Ruotsin radiolle 2005. Hän syväluki tähän kirjoitukseensa Uutta Testamenttia ja näki Jeesuksen lahkojohtajana, jota opetuslapset pelkäsivät tämän besserwisser-käytöksen takia. Kuulostaa ihan Hugo Raskilta!

Kun Omavaltaista menettelyä oli julkaistu, huomattiin, että kyseessä ei ole rakkausromaani ollenkaan sen tavanomaisessa merkityksessä. Kirja on pikemminkin tutkielma vallasta toiseen ihmiseen. Sen nimi on otettu Ruotsin perustuslaista.
Se, joka . . . ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä . . .

Lopuksi on todettava, että Ruotsin kulttuurieliitti kyllä ymmärtää hyvän kirjan päälle. Andersson nappasi tällä kirjallaan tavoitellun August-palkinnon.