Kaksi rajaa, jotka leikkaavat toisiaan: kuoleman raja ja sinun itsesi raja. Käsität ne joskus. Ehkä joskus ymmärrät, että minun oli oltava siinä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, tarvitsit minua.
Yritän löytää adjektiiveja, joilla kuvaisin lukuelämystäni, kun olen lukenut Vesa Haapalan tuoreen romaanin Karhunkivi (2016).
Olen kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen ongelmien mykistämä, mutta yritän silti kirjoittaa jotakin.
Karhunkiven minä-kertoja on vantaalainen, keskiluokkainen kolmen lapsen isä Lasse, kirjastovirkailija, joka työnsä ja perheen hoitamisen lisäksi opiskelee ja kirjoittaa laajaa esseetä elokuvista. Hänen lepopaikkansa on mökkipalsta. Se mistä mies tarvitsee lepoa on yksi lapsista, isäänsä yhä pahemmin haastava varhaisteini-iässä oleva psyykeongelmainen poika.
Millaista on olla erityislapsen vanhempi?
Se on jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa, nolatuksi tulemista ja rajojen koettelua.
Se on myös voimatonta taistelua kaupungin byrokratian rattaita vastaan. Erityisluokka halutaan hajottaa ja siirtää oppilaat tavallisiin luokkiin, mikä tietenkin naamioidaan pedagogisesti edistykselliseksi toimenpiteeksi. Vanhempien valitus jätetään käsittelemättä.
Keskustelut psykologin kanssa eivät myöskään johda mihinkään. Ne ovat ongelman laastarointia paremman puutteessa.
Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen. Tahtoisin nähdä jotakin parempaa, mutta vertailukohdat, jotka saan päähäni... Ja apu, jota olemme saaneet.
Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuessa perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Pojan salaa tekemät laskut ja muu toilailu maksavat liikaa, kun budjetti on muutoinkin tarkkaan suunniteltu.
Pahinta on se, että poika ei tajua syyllisyyttään, vaan sysää syyn teoistaan vanhemmilleen. Manipulointi, solvaukset, koko illan kestävät raivoamiset ja uhkaukset syövät isän mielialaa niin, että hän alkaa ymmärtää niitä miehiä, jotka epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin.
- Lauri. Näinkö me aletaan joulu?
- Tiedätkö... Sulla on ihan naisen jalat, kun oot noissa kalsareissas... Äläkä pidä tota t-paitaa, sun miestissis näkyy... Jos te ette olis tollasia nihilistejä, mun ei tarttis varastaa.
Yhteisillä kalaretkillä poika rauhoittuu. Ne ovat suvantoja sodankäynnissä. Luonnonkuvaukset ja raivaustyöt mökkipalstalla ovat suvantokohtia myös lukijalle. Niissä hengähtää ja kokee, että onneksi, onneksi tällä parhaansa yrittävällä isällä on tämä hengähdyspaikka.
Minua koskettaa kirjassa perheen isän ahdinko ja hänen myötätuntonsa sekä poikaa että yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan, samoin kuin puolisoiden hyvä suhde ja toistensa tukeminen.
Niin paljon kuvataan huonoja avioliittoja, miksei toimivia ja hyviä?
Mieleeni nousee muita kirjailijoiden kuvauksia vaikeista lapsista ja vanhempien huolesta.
Lionel Shriverin romaanissa Poikani Kevin on sama huolestunut varuillaan oleva tunnelma. Olen tyytyväinen, että Haapalan kirjassa vanhemmat ymmärtävät vaikean tilanteen samalla tavalla eivätkä riitele pojan asioista. Syyllisyyttä he kyllä molemmat tuntevat, liikaakin, ja kyselevät, olisiko pitänyt ymmärtää toimia toisin ja missä kohtaa. Vanhemman osa on huolehtia, huolehtiminen on osoitus rakkaudesta.
Doris Lessingin kirja Viides lapsi on klassikko oudosti käyttäytyvästä lapsesta, Benistä, käenpojasta perheessä, mutta ei kai Lauri sentään ihan niin parantamaton voi olla? Benhän on kotoisin jostain kaukaa esihistorialliselta ajalta, minkä Lessing kertoi jatko-osassa Ben, in the World.
Jossain kohti lukemisen aikana ajattelen myös Knausgårdin Taisteluni-sarjan isän huolta arasta lapsestaan ja eläytymistä tämän tunteisiin.
Kuinka pitkälle vanhemman pinna ja ehdoton rakkaus kestää? Tappouhkauksiin asti! Päällekäymisiin? Miten väkivallattomuus-periaate voi toimia, jos iso lapsi hyökkää kimppuun? Raivoon määrätyt pillerit loiventavat tunteita, mutta voivat saada aikaan muuta pahaa.
Myös Lauriin kiintyy ja toivoo, että tämä rauhoittuisi isänmurhassaan. Edes lepäisi välillä. Entä sen jälkeen?
Kun isä saa hellittää, on aika kysyä, miten hän on selvinnyt?
Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennän sitä haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä.
Kirjan tiheä, nopeita siirtymiä sisältävä loppu kannattaa lukea tarkkaan. Minut se pysähdytti ja sysäsi lukemaan kirjaa uudelleen.
Se, että kirja sisältää jotain arvoituksellista ja houkuttelee uudelleenlukuun on minulle hyvän kirjan ominaisuus.
Pidän kirjan tyylissä proosan ja runollisuuden yhdistämisestä.
Ajatteluprosessien kuvaaminen mielleyhtymineen ja muistoineen tekee kertoja-isästä elävän. Hän on ajamassa Lidliin tai istuu bussissa matkalla töihin, mutta hänen ajatuksensa liikkuvat ajassa ja paikassa, todessa ja fiktiossa.
Ajattelu on paikka, jossa pääsee pois nykyhetkestä, mutta kun ihminen joutuu liian ahtaalle, myös hänen ajatuksensa jähmettyvät polkemaan tiettyjä ahtaita polkuja.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori. Hän on julkaissut tätä ennen kolme runokirjaa: Vantaa (2007), Termini (2009) ja Kuka ampui Ötzin? (2012). Vantaa oli Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ja Runeberg-ehdokkaana ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.
Kuka ampui Ötzin on yhteistyö graafikko Markus Pyörälän kanssa, joka on suunnitellut myös Karhunkiven kannen.
Kansi on erittäin osuva. Sen keskeneräisyys kuvaa kirjan tunnelmaa. Vaikka kuinka yrittäisi ei saa otetta, vaan kuva hajoaa; poika, josta pitäisi pitää kiinni, pakenee ja ehkä, ehkä saa maata jalkojensa alle.
Pyyhin nokea housuihin ja yritän ajatella, ettet tarkoita mitään siitä, mitä tapahtuu. Et tee tätä, askelesi eivät vain tapaa maata. Enkä minäkään kaikkea, mitä teen. Tahdon kestää, vaikken jaksa. Saat olla missä olet, sitä minäkin tahdon. Tahdon, että näet eteenpäin.
