Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin:

Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa ja saavuttaa unelmavartaloasi?  
- No, ei todellakaan ole. Oottekohan te nyt valinneet mainonnan kohteen oikein?

Metaburn on avulias kumppani laihdutusprosessissasi. Päivittäinen saanti auttaa vähentämään nälkääsi ja auttaa sinua saavuttamaan painotavoitteesi!
- Höh, on siinä kans meillä kumppani - veisitte peeveli ruokahaluni! Tässä korona-ankeudessa ei ole liikoja iloja. Syöminen on yksi parhaista.

Lisäravinne tarjoaa keholle terveellisiä ja luonnollisia ainesosia polttaakseen rasvaa ja minimoidakseen makeisten tarpeen.
- Kukas meillä sitten joululta jääneet konvehdit nautiskelisi ellen minä. Terveellisiä ainesosia - hm, hm, hm...  ja luonnollisia, v a r m a a n!

Laura Tuomarila on kirjoittanut kirjan syömähäiriöistä Kaunis minä - Kun laihuudesta tulee pakkomielle. Tuomarila kertoo oman oirehdintansa historian ja antaa siinä ohessa tietoa tästä psykosomaattisesta tautiryhmästä. Lopussa on kirjallisuusluettelo, jossa hän mainitsee mm. Portia de Rossin kirjan Unbearable Lightness: A Story of Loss and Gain, jota itse olen pitänyt erittäin tasokkaana anoreksian kuvauksena. Tasokas on Tuomarilankin kirja. Se kertoo addiktion kulun, joka sopii muihinkin kuin syömähäiriöihin. Kansi on harhaanjohtava, se näyttäisi viittaavan johonkin kevyemmän sarjan teokseen. 

Aluksi syömättämyys houkuttelee, se antaa paljon eikä vie mitään (hallinnan tunne, keveys, kehut), ihminen viettää kuherruskuukautta piinaajansa kanssa sitä piinaajaksi vielä tunnistamatta ja tunnustamatta, ja sitten tulevat vaikeat vuodet, jolloin haluaisi irottautua, mutta ei enää pysty. 
Syömishäiriöstä toipuminen vie aikaa ja kärsivällisyyttä, tuo kyyneleitä, raivoa, toivoa, taaksepäin menemistä, itseen kohdistuvia epäilyksiä, itseensä luottamista. Koska syömishäiriö on keino paeta vallitsevia tilanteita ja tunteita, siitä tulee ikään kuin turva, ystävä, joka auttaa selviytymään sillä hetkellä vallitsevista äärimmäisen kuormittavista tilanteista. 

Aivan kuin alkoholistin myös syömähäiriöisen pitää löytää jotain muuta merkitystä elämäänsä addiktioon keskittyvän elämäntavan tilalle. Syömähäiriö on saattanut tuoda muassaan muitakin psyyken häiriöitä ja vaurioittaa fyysistä terveyttä.
Syömishäiriöstä on hankalaa toipua, koska siinä ei voi ryhtyä absolutistiksi. Päihteiden käyttäjän on jätettävä päihteet ja uhkapelurin pelipaikat; syömähäiriöisen on opittava elämään vihollisensa ruuan kanssa sopusoinnussa pyrkien siihen, että syö normaalisti ja nauttii ruuasta ilman syyllisyyttä eikä kiinnitä syömiseensä liikaa huomiota. 
Toinen syömähäiriöstä parantumista vaikeuttava asia on se, että koko kulttuurimme pursuaa ulkonäkövaatimuksia. Media on täynnä dieettejä, artikkeleita ruuasta ja ohjeita siihen, millä valinnoilla sinusta tulee täydellinen sinä. 

Anoreksialla alkanut häiriö muuntautuu paranemisprosessissa usein bulimiaksi. On syötävä, mutta kun syöminen saa vihaamaan itseään, sitä meneekin oksentamaan, ja kun sen on keksinyt, niin voikin alkaa viettää hetken helpotuksen tuovia mässäilysessioita. Bulimia on syömähäiriöistä huonoennusteisin, 55 prosenttia paranee täysin ja 20 prosenttia ei lainkaan. Bulimiasta kärsivälle jää usein parannuttuaankin fyysisiä vaurioita, joista näkyvimpiä ovat turvonneet posket ja huonot hampaat.

Anoreksiaan liittyy muina psyykkisinä sairauksina ahdistuneisuushäiriöitä, pakko-oireisia häiriöitä ja vaativan persoonallisuuden piirteitä. Anorektikon vaativuus kohdistuu itseen, ei muihin. Hän näkee itsensä väärin. Pitkään kestänyt anoreksia aiheuttaa vaurioita elimistöön. Noin viisi prosenttia anoreksiaa sairastuneista kuolee elimistön heikentymisen tai itsemurhan vuoksi.

Yleisimpiä syömähäiriöitä ovat pakkomielteeksi paisunut oikeaoppisuus syömisessä eli ortoreksia, ja ahmimiskohtaukset. Molemmat eristävät. Terveellisyyttä tavoitteleva ei lopulta pysty syömään kuin kotona, jossa hän varmasti tietää, mitä syö, ja ahmija nauttii orgioistaan yksin, koska häpeää. 
Molempiin näihin yllytetään ruoka-artikkeleissa, resepteissä ja mainoksissa. Syö oikein kehotetaan naistenlehden aukeaman toisella puolen ja toisella yllytetään herkkuövereihin mielisarjan parissa. 

Tuomarilan kirjassa on useita lukuja toipumisesta, johon hänellä on kuulunut mm tunteiden tunnistamista ja vyöhyketerapiaa. Hän tietää, että suhde omaan vartaloon ei ole vieläkään ongelmaton ja takapakkeja saattaa tulla, mutta hyväksyntä ja tyytyväisyys ovat alkaneet painaa vaakakupin toisella puolen heikentäen tiukan itsekurin painolastia..
Yksi ehkä suurimmista oivalluksista ja onnen hetkistä minulle oli se, kun eräänä päivänä huomasin nauravani spontaanisti. Nauru ja ilo olivat kadonneet totaalisesti elämästäni enkä tosissani edes uskonut, että ne koskaan palaisivat takaisin. Olin elänyt vuosia kyynisenä tosikkona ja unohtanut sen, mikä olin joskus kauan sitten ollut.  

Tuomarila koki, että lasten saaminen auttoi häntä itsensä hyväksymisessä. Se on auttanut monia itseensä ankarasti suhtautuvia. Itse olen kokenut, että lasten syntymä muutti myös suhtautumista työhön. Ilman omia lapsia työ opettajana olisi voinut nielaista minut kokonaan, niin kiinnostavaa se oli ja tarjosi perfektionistille loputtoman areenan toimia.
Lasten kanssa on opittava elämään keskeneräisyyyden ja epätäydellisyyden kanssa. Tähän sopii nyt hyvin, kevennykseksi, Helena Anhavan miete:"Lapset, vanhempiensa tukihenkilöitä elämän avohoitolassa."

Ja nyt seuraavaksi sellaista, mikä on vain omia ajatuksiani, ei Tuomarilan kirjaan liittyvää. 
Nykyään on keksitty, että ulkonäköpaineisiin voi vastata ohittamalla ulkonäön - kaikki ovat muka yhtä kauniita - tai kääntämällä asian päinvastaiseksi, ruma on kaunista. Tässä kampanjoinnissa laitetaan itsestä mahdollisimman epäedullisia kuvia someen ja usutetaan toisia samaan, tuomitaan muotinäytökset ja kauniiden ihmisten esiintyminen vaatemainoksissa. Jos joku puhuu ylipainon vaarallisuudesta, häneen yhdistetään termit 'bodyshaming' ja 'fatshaming'.
Haloo, nämä suhtautumistavat ovat toisaalta latistavaa, epärehellistä hyssyttelyä, toisaalta ulkonäön korostamista ja omituista kateutta. 
Ihmisten arvostaminen ja kunnioittaminen on ihan eri asia kuin tasapäistäminen ja moninaisuuden kieltäminen. 
Ei se, että joku on minua kauniimpi ole minulta pois. Ulkonäkö on estetiikkaa.
Useimmat meistä ovat taviksia. On ihanaa, että joukossa näkee joskus todellista kauneutta, jota voi ihailla.  
Mallin ammatissa tarvitaan tietty luusto, kirjoittajan pitää osata kirjoittaa. Emme kai me halua, että kirjoja alkaisivat kirjoittaa pääsääntöisesti kielelliset ääliöt ja heidät kohotettaisiin samalle tasolle parhaitten kanssa, koska kaikki määritellään yhtä hyviksi. (Ja kyllähän sitäkin tapahtuu.)
Tasa-arvo ei ole samaa kuin tasapäisyys millään alalla. Tasapäistäminen tekee elämästä tylsää.
Pidän niistä mainoksista, joissa tanssahtelee eri näköisiä ja kokoisia naisia (en ole kiinnittänyt huomiota, mitä niissä mainostetaan, ihovoiteita?) ja the other danish guy -kalsarimainokst ovat tosi hauskoja. Mutta miksi perinteinen muotiala huippumalleineen ei saisi olla olemassa siinä rinnalla? Odotin Vogue Scandivian ilmestymistä, mutta se ei ollutkaan muotilehti. Ensimmäisen numeron kannessa oli kuva Greta Thunbergistä monta numeroa liian isossa takissa ja sisältö oli jotain muuta kuin muotia.

Ulkonäkö muuttuu elämän aikana. Sekin on kiinnostava asia. Myös näihin muutoksiin pitää suhtautua itsemyötätunnolla ja lämmöllä. Murrosikäinen on kömpelö ja hermostunut, kun ei enää tunne kehonsa rajoja ja ikääntyvällä keho vanhenee. On luonnollista, että kukka lakastuu. Yhtä luonnollista on, että ihminen rapistuu. Ei siinä auta kauneusleikkaukset ja lisäravinteet. Iloinen mieli ja hyväksyvä asenne auttaa. 


PS  Sain idean tähän kirjoitukseen Ankilta (klik).    

Miksi syöminen on niin vaikeaa!

Tämän kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla 'Syömisen tarkoitus on nälän karkoitus', koska kirja tarkastelee vääriä merkityksiä, joita ruokaan ja syömiseen yhdistetään. Syö mitä mielesi tekee tarkoittaa sitä, että monesti ihmiset seuraavat syömisessä kuten muussakin kuluttamisessa impulsiivisia mielihalujaan, vaikka normaalitilanteessa, terveenä ja rauhoittuneena, ihmisen mieli tietää intuitiivisesti, mitä oma keho oikeasti tarvitsee, kuinka paljon ja milloin. 

Ollikainen on erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hänen kirjansa ei ole dieettikirja. Loppuosassa esitellään muutamia toimivia ruokavalioita, mutta korostaen, että ne ovat turhia niille, jotka vaistomaisesti syövät oikein pysyen samanpainoisina. Mitään ruokavaliota ei myöskään kannata aloittaa jos tietää, ettei pysty pitämään sitä. Jonkin valmiin mallin orjallista seuraamista parempi syömisongelmaiselle on yksilöllisesti suunniteltu, ihmisen persoonan huomioonottava ruokavalio, joka ei ole mikään kuuri, vaan jota voi noudattaa pääpiirteissään koko loppuiän. 

Ihmiset syövät eri syistä liikaa. 

On persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat ylisyömiselle, kuten levottomuus, stressialttius, nautiskelunhalu ja auktoriteettivastaisuus, mikä johtaa helposti hälläväliä-asenteeseen. Ihminen alkaa yhdistää mässyttelyn kieltämisen hauskan elämän kieltämiseen, mikä on huono tie, koska ison ylipainon kantaminen ei ole hauskaa ja johtaa usein masennukseen.

Pitää kuitenkin muistaa, etteivät kaikki nautiskelijat ole masentuneita ja että on paljon laihoja masentuneita.   

Jos painon hallinta muuttuu ongelmaksi itsesyyttelyineen, ryhdistäytymisineen ja repsahtamisineen ei ole ihme, että masentuu. Masennus taas ruokkii ylipainoa. Masentuneelle syöminen saattaa olla itsehoitokeino, ainoa ilon ja lohdun hetki. Kun masennusta hoidetaan psykoterapaissa, laihtuminen on usein tyypillinen sivutuote. 

Joillekin painon tarkkailu voi olla keino välttyä isompien asioiden pohtimiselta. Löytyy asia, johon voi vaikuttaa ja piiloutua muulta. Näin käy anoreksiassa, bulimiassa ja ahmimissairaudessa. Ortoreksiassa syödään pakonomaisen oikeaoppisesti, mikä typistää elämää. 
Erilaisissa muotihössötyksissä keskitytään yksipuoliseen syömiseen kuin ei maailmassa muuta olisikaan, tilataan ihmeellisiä terveysmarjoja, vaikka omat metsämarjat ovat parempia. Niitä taas välitetään ulkomaalaisille ruokahifistelijöille.

Ollikaisen kirjassa on ansiokasta, selkeää ongelman tarkastelua. 
Luvussa Ylipainoiset ajattelevat eri tavalla, hän toteaa, että ylipainoinen sekoittaa nälän ja haluamisen tuntematta koskaan itseään kunnolla kylläiseksi. Hänen tavoitteenaan on jatkuva kylläisyyden tila, jolloin aterian viivästyminen saa aikaan katastrofin tunteen, kun taas normaalipainoinen nauttii nälän ja kylläisyyden vaihtelusta ja voi olla pitempään ilman ruokaa, jos jokin muu asia vie mukanaan. 

Ollikainen kärsi itse ylipainosta ja pettyi dieettikirjojen yksinkertaistettuun maailmaan. Siksi hän alkoi tutkia ilmiötä ja haastatella ylipainoisia. 

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että ongelmani ei ollut oikean ruokavalion, ihmelääkkeen tai oikean liikuntamäärän löytäminen - ongelmani olin minä itse: lyhytjänteinen, helposti motivaationsa menettävä, elämästä nautiskeleva ja impulsiivinen ihminen.
... Painoindeksitaulukot, kalorisuositukset ja "helppoa ja hyvää kevyesti" -ruokaohjeet ovat kaikki sinänsä tärkeää tietoa mutta eivät auta ymmärtämään, miksi juuri minä olen lihonnut ja miksi minun on vaikea pitää ruokavaliosta kiinni.

Mitä enemmän käytämme ruokaa selviytymiskeinona, sitä köyhemmiksi muut selviytymiskeinomme rapistuvat. Suhde ruokaan ja tunteet liittyvät aina yhteen. Useat ovat oppineet haitallisen suhteen ruokaan jo lapsuudenkodissaan ja "lohturuokailu" pitää tätä yhteyttä yllä.

Kun tunnesyöjälle tulee epämääräisen levoton olo, joka voi olla pelkoa seuraavan päivän työstä, pitkästymistä tai läheisyyden kaipuuta, hän on jääkaapilla ennen kuin itsekään huomaa. Hän torjuu sen tunteen, joka oli nousemassa ja tuntee helpotusta jo syömisen ajatuksesta. Kun hän näin yhdistää syömisen mielenrauhaan, hän alkaa tehdä herkkutarjottimen valmiiksi jo ennen epämiellyttäviä aistimuksia. Ruuasta tulee itselääkintää, joka ei edes vaikuta kovin pitkään, tuopahan pienen tauon kurjuudesta.  

Huuto sisimmästä-kirjan kirjoittaja Arthur Janov on pannut merkille, että eräs hotkijoiden suosikeista, vaniljakermajäätelö, muistuttaa kaikista elintarvikkeista eniten äidinmaitoa. Kehityspsykologiassa varhainen rakkauden antaja on yhtä hyvin isä tuttipulloineen eli kyse ei ole rintamaidosta vaan yhteisyydestä. Ahmiminen tyydyttää levottomuutta, kuten vanhemman antama turva on tyydyttänyt.  

Ollikainen lupaa kirjassaan, että ihmisen ei tarvitse jäädä ongelmasyömisen loukkuun. Kirjassa on paljon keinoja itseymmärryksen lisäämiseksi ja ohjeita, miten välttää väärää ajattelua ja korvata itseen kohdistuva viha empatialla. 

Ehdottomuus, armeijakuri, projektit, ihmedieetit, liiallinen liikkuminen, kaikki tällainen on vain pahasta.  
Light-tuotteet saavat aivot hurjistumaan petoksen vuoksi, ja ne voivat aiheuttaa riehakasta ahmimista. 
Lääkkeiden käyttö ilman terapiaa voi olla jopa vahingollista. Lääke ei opeta mitään, kun taas psykoterapiassa opitaan uusia ajattelun, tuntemisen, toiminnan ja suhtautumisen tapoja.
Vaaka ei kerro kovin paljon.
Selitykset epäreilusta aineenvaihdunnan erilaisuudesta ja luulo, että joku toinen saa syödä mielinmäärin, kun taas itse ei siedä katsoa herkkuihin päinkään, ovat itsepetosta. 

Olen vuosien mittaan lukenut paljon kirjoja syömähäiriöistä sekä asiaa, fiktiota että elämäkerrallisia teoksia selättääkseni oman oireiluni ja selittääkseni sitä itselleni. 
Minusta on yleensäkin hurjan kiinnostavaa lukea kaikkea ihmisen psyykeen liittyvää.

Aloin kärsiä anoreksiasta pian 10 vuotta täytettyäni. Me lapset olimme aina saaneet kauppa-autolta Eskimo-jätskin. Minä en enää halunnut sitä, vaan paasasin, ettei meidän talouteen pitäisi ostaa myöskään kahvia ja keksejä eikä ranskanleipää. Ajattelin lapsenaivoissani, että me saisimme säästyneillä rahoilla kotiin mukavuuksia, joiden puuttumista häpesin. En huolinut  kouluun lähtiessä rahaa munkkeihin, joilla meidän porukallamme, linja-autoa odottavilla oppikoululaisilla, oli tapana herkutella baarissa yhteisen läksyjen tekemisen ohessa. Kohta minä en enää edes kulkenut bussilla, vaan halusin polkea kouluun 12 kilometrin matkan. Kotiväki naureskeli aluksi minun touhulleni, mutta pian se oli otettava vakavasti. Paraneminen tapahtui vähitellen, loivempia ja jyrkempiä vaiheita sisältäen. Muistan, miten tuijotin avoimen inhoten meillä päivällisellä olevan serkkuni leivän voitelua. Pidin sitä voimäärää tuhon tienä. 
Sama kuvio toistui myöhemmin parikymppisenä opiskelijana, kun  pidin entisessä koulussani kielten kesäkurssia. Opetin seitsemän täyttä tuntia yhteen putkeen ja söin vasta neljän jälkeen evääni, omenan, ennen kuin polkaisin lapsuudesta tutulle taipaleelle. Olin hurjan tyytyväinen, kun mahduin  15-vuotiaan pikkusiskoni vaatteisiin. 

Opiskeluaikana saatoin joskus järjestää hemmotteluja itselleni, useampi leivos kerralla, ja sitten tuli morkkis päälle. Nämä johtuivat luultavasti liian vähästä syömisestä ja rakkauden kaipuusta. Olin kova tyttö ohjeistamaan itseäni. Kaipasin varmaan siihen kurinalaisuuteeni pieniä lomia. Tiukkuus ja itsesyyttely johtivat ahdistukseen tietenkin, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Aikuisiälläkin kiinnitin pitkään turhan huolestuneena huomiota normaalin alarajoilla olevaan painooni. 

Olen ollut ainakin parikymmentä vuotta täysin vapaa painon tarkkailusta. Se on tuonut onnea. Tiedän, milloin olen nälkäinen ja syön, mitä mieleni tekee. Mieleni toimii kuten pitääkin. 

Jokaisen syömäongelmien kanssa kamppailevan  on kuljettava  oma tiensä, Oppaiden lukemisesta on monesti hyötyä, varsinkin, jos ne ovat niin viisaita kuin tämä Ollikaisen kirja.

Elämäkertakirjojen puolelta haluan mainita yhden, joka kuvaa anoreksian ongelmaa paremmin kuin mikään muu lukemani, Portia de Rossi:Unbearable Lightness. Kirjoittaja on Ally McBeal -sarjasta tuttu suloinen nuori näyttelijä. Tuon sarjan kuvausten aikanahan (90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa) sarjan naisnäyttelijät kilpailivat laihuudesta, jos muistatte.

Ote Ollikaisen kirjasta, 33-vuotiaan Satun kertomaa:
Mulla oli ylipainoisena tapana haukkua itseäni päivittäin. En voinut ohittaa peiliä ilman, että sisäinen koulukiusaajani sanoi läskiksi. Siitä tuli ihan automaattista. Jossakin välissä tajusin. miten hirveää vahinkoa aiheutan koko ajan itselleni tällaisella. Tämä sisäinen puhe ahdisti ja masensi minua, ja sitten taas söin liikaa niiden tunteiden takia. Tajusin, etten voi edes kuvitella laihduttavani, ellen opi ensin hyväksymään itseäni. Opettelin ajattelemaan, että nämä kilot ovat kaikki mun omia, ne on mun ruumista. 

Kun teini-iässä pelkäsin syödä, kävin seuraavan keskustelun isoäitini kanssa.
- Mamma, oletteko Te ollu aina samanpainonen?
- No en mä o koskaan puntaris käyny, mutta kyllä mar mä nuarempana vähä painavampi olin, ko kaikki ruaka maistu niin hyvin.
Sillä lailla! Sääli, että elintason parantuessa näin mutkaton suhtautuminen ruokaan on monelta hämärtynyt.