Kieli muuttuu, Roosa nauha kannustaa rohkeuteen ja bloggari lomailee

I love Mylsä. Yes, I do! Mutta - olispa kiva, jos tässä lukisi MIÄ💓MYLSÄ.
Ja jos tällaisia kylttejä on eri paikkakunnilla, niin minä-sana aina alueen murteen mukaan mie, miä, mä, mää, mnää, meä.

Luin jostain tuoreesta romaanista, miten luokkalaiset kiusasivat. Luokkalaiset? Miksi ei koulukaverit, oman luokan oppilaat? Luokkalainen on tuttu yhdyssanoista ekaluokkalainen jne, mutta näin yksinään käytettynä en ole kuullut ennen.
No, mietin tätä sanan uutta käyttöä ääneen ja lapsenlapsi, alakoululainen, sanoi minulle, että ei kukaan sano koulukaveri, koska eihän kaikki luokkalaiset ole kavereita eli ystäviä.
Hm... puhutaankohan enää työkavereistakaan? 
Koulutyttö ja koulupoika ovat kai myös historiaan jääviä/jo jääneitä termejä. Niitäkin lapsenlapsi nimittäin piti outoina. Onko tässä samaa sukupuolen määrittelemisen välttämistä kuin ilmoituksissa "ihminen hukkui" ja "terveyssiteitä käyttävät henkilöt"?

Äskettäin blogini kommentoija Meri kirjoitti näin:"Viime aikoina olen tuohtunut ylen kulttuuri-ihmisten keskinkertaisesta ja laiskasta keskustelusta ja siitä, että ylen ja hesarin jutuissa on niin paljon kielen logiikkaa murentavia virheitä."
Olen huomannut saman.
Kummastelin tässä menneellä viikolla otsikkoa "Suomen naiset eivät loista kuolleisuustrendeissä" (HS, 24.9. sivu B7) - Mekö olemme siis terveitä ja elämme pitkään? - Ei, päinvastoin. Artikkelissa kerrotaan, että keuhkosyöpä on lisääntynyt naisilla, samoin diabetes. Kuolleisuuden lasku on hidastunut, joskaan ei niin paljon kuin USA:n leideillä, joilla se on hidastunut kaikkein eniten. Tämäkin kiertoilmaisu "lasku on hidastunut" on vaikeaselkoinen, siis edelleen eletään pitempään, mutta elinikä ei kasva yhtä nopeasti kuin joskus parempina aikoina. Ei kai se voi äärettömiin kasvaa.

Olen jättämässä rakkaan Mylsän vähäksi aikaa. Seuraavaksi kirjoittelen matkalta, jos siltä tuntuu, tai sitten vasta kotiin tultua puolivälissä lokakuuta.  

Voikaa hyvin ja nauttikaa elämästä! 

Tämän vuoden Roosa nauha (näin se kirjoitetaan, luulin että Roosa-nauha) "Päin elämää" on toimittaja Katja Ståhlin suunnittelema. Nauhassa on kivasti liehuvaa liikettä, ja Ståhl kertoo, mikä ajatus inspiroi häntä:
Välillä elämä on tommosta ja välillä tämmöstä. On turha pelätä, koska aina eteen tulee jotain odottamatonta. Jokaiselle meistä. Siksi kannattaa mennä rohkeasti eteenpäin lippu liehuen.  

Jaana Kapari-Jatta vie meidät työhuoneeseensa

Kannen kuva: Mika Launis

Kylläpä olenkin poiminut kiinnostavan kirjan mökkipaikkakunnan kirjaston poistohyllystä. Tämä ei häviä minun hyllystäni.
  
Jaana Kapari-Jatta kertoo kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen, miten hän suomensi englannin kielestä seitsenosaisen Harry Potter -sarjan. Hän käänsi näitä kirjoja yli kymmenen vuotta, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Tämän kirjan hän on kirjoittanut heti viimeisen Potterin jälkeen vuonna 2008.

Ennen Pottereita Kapari-Jatta oli jo suomentanut lähes sata teosta ja sanoo, että tähän kirjaan kuvattu suomentamispolku kertoo vain Potterien suomentamisesta, "toisissa kirjoissa soi toiset sävelet", ja toisilla kääntäjillä on omat metodinsa. 

Kirjan voi lukea, vaikka ei ole lukenut yhtään Potteria (minäkään en ole), eikä sen lukeminen myöskään haittaa myöhempää sarjan lukemista, vaan innostaa siihen. 

Miten monta kertaa luulet kääntäjän lukevan työn alla olevan kirjan alusta loppuun?

No, Kapari-Jatta on toiminut Potterien kohdalla näin:

1. Ensin kirjan lukeminen aivan tavallisin silmin, niin että saa kokonaiskäsityksen ja kuin ei aikoisi kirjaa kääntääkään.

2. Toiseksi lukeminen suomentajan silmin yrittäen tavoittaa kirjailijan ajatuksen ja tunteen sanojen takaa. Tässä vaiheessa kinkkiset kohdat jäävät hautumaan ja kääntäjä huomaa toistot ja vinkit, jotka tässä sarjassa ovat hyvin tärkeitä ja jotka pitäisi saada suomeksi samanveroisina kuin alkukielessä. Kapari-Jatta lukee alkukielistä tekstiä hyppien välillä ajattelemaan suomen kielellä.

Tätä vaihetta seuraa uupumus ja epätoivo. Silloin on hyvä puuhastella muutama päivä kaikenlaista muuta, hoitaa puutarhaa ja järjestää työpöytä. Aivot sulattavat asioita, ja kohta tehtävä ei tunnukaan enää vaikealta. Into tarttua työhön kasvaa. 

3. Tarpeellisen vitkastelun jälkeen alkaa varsinainen kääntäminen. Ensin raakakäännös koko kirjasta. Kapari-Jatta painaa kovaa vauhtia, mutta pysähtyy välillä kohtiin, jotka eivät tunnu aukeavan, pyrähtelee ylös tuolista ja istuu samantien takaisin. Ehkä aivot jumiutuivat liiallisesta paikallaan istumisesta ja työ vaati keskeytyksen. 

4. Raakakäännöksestä siirrytään suurella innolla käännöstapahtuman mukavimpaan vaiheeseen, paneutuvaan, hitaaseen suomentamiseen, jossa maistellaan sanoja, käytetään sanakirjoja, muita kirjoja ja nettiä, pyydetään apua kollegoilta, jätetään asioita kehittymään ja odotetaan oivalluksia.
 
Raakakäännösvaihe on istuttanut tekstin kääntäjän päähän, niin että hän tuntee kirjan kokonaisuuden. Nyt tekstiä työstäessä henki, rytmi ja sävy ovat tärkeitä.
Kapari-Jatta on tutustunut J. K. Rowlingiin jo ennen ensimmäisen Potter-kirjan lukemista, lukenut hänen muita teoksiaan ja pyrkinyt ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Hän haluaa suomentaa Rowlingin teoksen, kuten tämä olisi kirjoittanut sen, jos olisi kirjoittanut suomeksi. 
 
Merkitys ja tunne sanojen takana on hyvässä käännöksessä aina tärkeämpää kuin jonkin yksityiskohdan tarkka käännös. Kääntäjä kääntää kielestä toiseen ajatuksia ja mielikuvia, ei sanoja irrallaan kokonaisuudesta. 
Kun Rowlingilla on tekstissään karamelli joka paisuttaa kielen paksuksi "Ton-Tongue Toffee" (tonnikielitoffee) Kapari-Jatta päätyy monen vaihtoehdon kautta sanaan "kilokielimelli", joka toistaa Rowlingin leikkisyyttä ja osin jopa alkusoinnuttelua, joka englannissa on yleisempää kuin suomessa.  
Ensimmäisen Potter-kirjan Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ensimmäinen luku on otsikoitu "The Boy Who Lived" (poika joka eli), mutta se ei tarkoita, että poika ei eläisi enää, vaan että poika eli elämäänsä ja elää edelleen. Kapari-Jatta suomensi otsikon muotoon "Poika joka elää" ja on ollut tyytyväinen, koska sama ilmaisu toistuu sarjan myöhemmissä osissa ja tämä suomennoshan kestää. 

5. Seuraava vaihe on värittämistä. Nyt suomentaja ei enää paljon katso alkutekstiä, vaan hakee Potter-suomennokselleen värikkyyttä, Rowlingin tapaan, ei omaansa. Yleensäkään kääntäjä ei käännä omalla tyylillään, sillä jolla hän kirjoittaa silloin kun ei käännä. Hän on kirjailijan tulkitsija, vaikka luokin uuden teoksen.

Synonyymisanakirjat ovat tärkeitä värittämisvaiheessa, kun sanoja pyöritellään ja vertaillaan etsittäessä sekä juuri sopivaa sanaa että vaihtelua.
Rowlingin kieli on jekkuilevaa ja välillä vanhahtavaa. Hän vääntelee uusia sanoja oikeista sanoista, vihjaa, arvuuttelee ja leikittelee. Suomentaja pyrkii saamaan aikaan saman vaikutelman niin sanojen kuin lauseidenkin osalta niillä eväillä mitä hänellä on suomen kielessä.
Viidennen kirjan nimi sai muodon Harry Potter ja Feeniksen kilta, kun Kapari-Jatta oli pyöritellyt alkukielen otsikon sanaa "order" (Harry Potter and the Order of the Phoenix) ja tullut siihen tulokseen, että sanan lukuisista merkityksistä juuri vanha sana kilta kertoo parhaiten sen mihin kirjailija on pyrkinyt.     

Kun Rowling keksii englannin kuuloisia sanoja "apparate" ja "disapparate" (appear, ilmestyä ja disappear, kadota) niin suomentajankin on käytettävä luomistaitoaan ja niinpä suomenkielisissä Pottereissa ilmiinnytään paikalle ja kaikkoonnutaan tarkoin määritellyllä tavalla loitsujen avulla.
 
Rowling käyttää tehokeinona oikeaa latinan kieltä, koska se hänen valitsemissaan yhteyksissä on englantilaiselle aivan ymmärrettävää, esim. "quietus" (quiet, hiljainen), suomentaja käyttää tekolatinaa, "hiljutus".

6. Seuraavaksi tulee siivoamisvaihe, jossa suomentaja käy taas koko tekstin läpi ja leikkaa kaiken mikä hyppää esiin liian erikoisena ja karsii pois runsautta. Tekstin on saatava ilmaa; eihän lukijaa saa läkähdyttää, ellei se sitten jossain kohdassa ole tarkoituksellista.

7. Nyt teksti alkaa olla lähes valmis. Kapari-Jatta printtaa tässä vaiheessa tekstin ja lukee sen paperilta. Hän tarkistaa, että nimet ja termit ovat oikein ja toistettavaksi tarkoitetut kohdat toistuvat samanlaisina koko kirjan mittaan ja samoina kuin sarjan aiemmissa osissa. Tätä vaihetta hän kutsuu fiilaamiseksi.

8. Fiilausta seuraa vielä höyläys. Suomentaja siirtää printtiversioon tehdyt korjaukset koneelle ja lukee vielä kerran koko tekstin läpi nopeasti, koska jos tekstissä on vielä jotain häiritsevää, niin nopeasti lukiessa se löytyy parhaiten.

Kahdeksan kertaa!

Jos ennen viimeisiä vaiheita olisi aikaa pitää pitempi tauko, ei vain välttämättömiä  verryttelypausseja, niin tekstin näkisi uusin silmin, mutta siihen ei kääntäjällä ole yleensä varaa. 
Uusin silmin näkijöitä ovat sitten kustannustoimittaja ja lopuksi oikolukija, joilta teksti kimmahtaa vielä kerran suomentajalle korjausehdotuksineen.
Jaana Kapari-Jatta toteaa, että hyvin harvoin hänellä on syytä väitellä muutosehdotuksista. Hän on huomannut, että jos jokin töksähtää yhden lukijan korvaan, se töksähtää jonkun toisenkin korvaan. No, tämähän olisi hyvä myös kirjailijoiden muistaa suhtautumisessaan esilukijoittensa ehdotuksiin. 

Jaana Kapari-Jatan kirjan otsikon salaperäiset Pollomuhku ja Posityyhtynen ovat Potter-kirjoissa kasvin ja pöllön nimet. Nekin tulevat selitetyiksi, kuten myös ankeuttaja, suojelius, oljo, metsinkäinen ja monet muut. 
Hyvin, hyvin kiinnostavaa sanojen rakentamista. 

Yksi osa kirjaa ovat lukijakysymykset ja kirjailijan vastaukset niihin.
Harry Potter -sarjahan on tehnyt myös suomentajastaan eräänlaisen julkkiksen.

Aloitellessani J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti. Olisin säikähtänyt pahanpäiväisesti, jos olisin tiennyt, että vielä jonain päivänä Suomen Tietotoimistosta soitetaan suomennoksen ilmestymispäivänä ja kysytään:"Miltä nyt tuntuu" Niin kuin hiihtäjältä tai seiväshyppääjältä.  

En ole lukenut Pottereita, mutta tiedän, että kyse on lapsille ja nuorille suunnatuista fantasiakirjoista. Päähenkilö on aluksi 11-vuotias velhopoika, joka käy ystävineen Tylypahkan taikakoulua. Jokainen kirja käsittää yhden vuoden alkaen kesästä. Maailmaa katsellaan siis seitsemän vuoden ajan näiden hahmojen silmin. Miten Harryn ja muitten lasten varttuminen näkyy kirjoissa?

Kapari-Jatta toteaa, että haukkoi henkeään ihastuksesta, kun sai käsiinsä sarjan viimeisen osan ja näki, mihin siinä päädyttiin ja miten taitavasti Rowling nivoi asiat yhteen. Kirjailija oli ilmoittanut osien määrän jo varhaisessa vaiheessa, mutta moni epäli, että sitä venytetään. Sellaista tapahtuu, kaupallisista syistä. Hyvä, että Rowlingilla oli selvä linja.

Kapari-Jatan kirja sai minut haluamaan tutustua tähän sarjaan, jota 8-vuotias lapsenlapsikin parastaikaa lukee.
Minä aion lukea molemmilla kielillä ja katsoa, miten oivaltavasti Kapari-Jatta suomentaa. 
Olen aina ollut hyvin kiinnostunut suomentamisesta. Tätäkin kirjaa luin kuin jännityskertomusta. 

Kapari-Jatta käsittelee kiehtovasti myös eri välineillä kirjoitettujen kirjojen kääntämistä. On kirjailijoita, jotka edelleen kirjoittavat kirjansa käsin ja käsikäyttöisellä kirjoituskoneella. Tällainen teksti on vienyt suomentajankin ajattelemaan kunkin ajatuksen ja lauseen kerralla valmiiksi toisin kuin tietokoneella kirjoittaessa, jolloin mahdollisuudet tekstin muunteluun ovat rajattomat.
Kapari-Jatta on myös itse aloittanut suomentajan uransa kirjoituskonetta hakkaamalla 80-luvun lopussa.
Pottereita hän on suomentanut vain tietokoneelle ja tallentanut niitä ensin disketeille, sitten cd-levyille ja lopuksi muistitikuille.

 

Kapari-Jatta antaa kirjassaan kiitosta monelle taholle tarkemmin yksilöimättä muita kuin kansikuvien tekijän, Mika Launiksen, joka oli heti ensimmäisen kirjan kohdalla oivaltanut, että nyt hänellä on upea tehtävä, koska "tämähän on elävä klassikko".
Launis on myös huomannut, että hän voi panna ensimmäisen ja viimeisen kirjan kannen rinnakkain ja tuntea, että ne kertovat samaa tarinaa.
Sama tyytyväinen olo kuin Jaana Kapari-Jatalla, joka oli tarkkana heti kirjasarjan alussa ja odotti kunnes löysi napakan muodon "Poika joka elää".
 

Aika - Joensuun kirjallisuustapahtuma 2025

Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen 
historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos

Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu  kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
 
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle. 

Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika. 
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.   
 
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.  
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.

Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa
takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman
lisäksi on käsitelty  teemoja Tosi, Minä, Lukija ja
Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017)

Jollei historian aika ole sama kuin sadonkorjuun aika, historia on enää vain julma, läikehtivä varjo, jossa ihmisellä ei ole osaa. Se joka antautuu tällaiselle historialle, ei antaudu millekään eikä puolestaan ole mitään. Mutta se joka antautuu oman elämänsä ajalle, talolle, jota hän puolustaa, elävien ihmisten ihmisarvolle, hän antautuu maalle ja saa siitä sadon, josta lähtee uusi siemen ja uutta ravintoa.
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)

Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela. 

Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tila ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle? 

Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
  
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa. 

 
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.

Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?

Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria. 

Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin. 

Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!   

 

Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman 
järjestäjille! Onnea tuleville vuosille!

Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Yo soy Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Baltian matkan jälkimietteitä 2: kuvakertomus kaikesta kauniista

Majoituimme Riiassa Opera-hotelliin aivan keskustassa. Linja-autoasemalta pääsi hetkessä alikulun kautta perille. Muutoinkaan emme käyttäneet mitään kulkuvälineitä, paitsi Jūrmalaan mennessä. Sinne menee taajaan junia. 
Ei olisi uskonut, että ollaan niin isossa kaupungissa, kun kaikki tuntui olevan lähellä. Tietysti, jos olisimme viipyneet pitempään, niin olisimme laajentaneet reviiriä ja kulkeneet raitiovaunulla. Muun muassa Kansallinen kirjasto jäi näkemättä, koska se oli kauempana ja aikaa rajatusti.
Pidän siitä, että kaupungin keskusta on kätevästi pienellä alueella. Tottakai kauniit rakennukset erottuvat, jos niillä on oma piha-alue, mutta silloin niihin ei jaksa kävellä. 
Riiassa kuten monessa muussakin Euroopan kaupungissa näkyi EU-lippu oman maan lipun rinnalla. Miksi ei meillä? 

Alunperin vuonna 1334 rakennettu Mustapäitten talo. Mustapäät oli kauppiaskilta.
Talo tuhoutui pahasti II maailmansodassa ja venäläismiehittäjät purkivat sen, mutta
1990-luvulla se rakennettiin uudelleen. Talossa järjestetään kulttuuritapahtumia.
Kuva: Ume

Pysähdyimme Raatihuoneen aukiolle kuuntelemaan sellisti Aleksandra Stricelliä, joka soitti ihania säveliä Mustapäiden talon edessä. Seurasin viehättyneenä vanhaa herraa, joka asettui aivan soittajan viereen ikään kuin kuuntelemaan tarkasti pää kallellaan. 

Vanhassakaupungissa kuuli monia kieliä: saksaa, amerikanenglantia. japania, espanjaa, portugalia, italiaa, venäjää (kaupungissa on iso venäjänkielinen väestö) ja tietenkin latvian kieltä, latviešua. 
Kun katselin latviankielisiä uutisia, niin minusta ne kuulostivat aivan Oddasat-uutisten saamelta, sama ystävällinen poljento. Latvia on toinen balttikielistä, liettua toinen. Viron kieli kuuluu itämerensuomalaisin kieliin, vaikka Viro maantieteellisesti onkin osa Baltiaa.  

Latvialaiset ovat todella pitkiä ihmisiä, tuntui että ollaan jossain mallien ja korkeushyppääjien yhteisössä. Eipä tätä ehkä saisi todeta, en vain ymmärrä, miksi. Juuri alkaneessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa kerrottiin, että tällä kaudella opettajien haasteena on ohjelmaan osallistuvien pituus - siellä on Marko Mörkö Anttila ja muita - ja pian huomasin Iltalehden jutun, jossa kuulutettiin kehorauhaa ja pyydettiin jättämään pitkätkin rauhaan.
Minusta on upeaa, että on monennäköisiä ihmisiä. Päättelin heti, että kookkaitten ihmisten kaupoissa on varmaan myös isoja kenkiä, minulla kun on isot jalat. Oikein päättelin, Origo-ostoskeskuksen Nike-outletista löysin hyvät patikointikengät tulevia seikkailuja varten. 

Riian tuomiokirkko on Baltian maiden suurin keskiaikainen kirkko. Sitä rakennettiin 1200-luvulta 1700-luvulle, tyyleissä näkyy goottilaisuutta ja barokkia. Kirkossa on maailman neljänneksi suurimmat, mitä kauneimmat urut.
Tuomiokirkossa pidetään päivällä lyhyitä urkukonsertteja. Kuuntelimme Bachin, Debussyn ja Eugène Gigoutin musiikkia. Urkuja soitti Jolanta Barinska.
Hyvä hengähdyshetki kauniisti soivan musiikin hellimänä. 

Riiassa on paljon jugend-taloja, ja aivan vanhankaupungin kupeessa on yksi maailman suurimpia jugend-keskittymiä. Haluaisin katsella tätä aluetta lisää. 

Jūrmala on merenrantakaupunki Riianlahden rannalla. Hienohiekkaista rantaa ja mäntymetsää on parikymmentä kilometriä. Kaupunki koostuu pienten kylien ketjusta, joihin on rakennettu viehättäviä taloja, hotelleja, kahviloita, hoitolaitoksia ja kylpylöitä.  

Saman kadun varrella oli mitä erilaisimpia rakennustyylejä. Persoonallisuus saa näkyä, mikä on minusta upeaa. 

Oli linnoja...

ja mökkejä.

Kuva: Ume

Oli värejä... 

ja muotoja.

Tämä talo oli myytävänä...

ja tämä kaunotar korjausta vailla.

Ortodoksikirkko on ilahduttavan kirkasvärinen.

Kuva: Ume

Sää oli lähes kesäisen lämmin. Voi vain kuvitella, miten paljon elämää tällä rannalla on ollut heinäkuussa. Latviassa on niin lämmin, että rantabisneskin kannattaa. Rantatuolit ja -petit oli nyt kasattuina sivuun, elokuuhan on ollut epätavallisen viileä. 
Meillä Suomessa ei tietääkseni ole millään rannoilla (Yyteri, Kalajoen hiekat, Kouvolan Käyrälampi jne) rantavarusteiden vuokrausta, vaan jokaisen on tuotava omat välineensä. Kyllä viime heinäkuussa olisi kannattanut perustaa vuokrauspisteitä.
Tässäpä idea koululaisille kesätyöksi: hanki parikymmentä kokoon taitettavaa rantatuolia ja vuokraa niitä ranta-alueen reunassa tarvitseville. Luulen, että kauppa kävisi hellepäivinä. 

Kuva: Ume

Ennen kaikkea tätä kaunista tutustuimme pahuuteen, siitä seuraavassa osassa matkakertomustani. Ehkä jätän sen pahuuden (holokaustimuseo ja miehitysmuseo) vähälle kuvaukselle. 
Olen niin täynnä pahuuden sallimista. Miten voi olla, että oma hallituksemmekin... uuh... 

PS Matkakumppani Unto ei ollut niin innokas kuvaamaan kuin yleensä, koska "kunnon kamerat" jäivät kotiin. Olen merkinnyt hänen ottamansa kuvat Ume, loput ovat minun.  


PPS Oi, se hauskin unohtui: simpukkasisäänkäynti erään Jūrmalan talon alakertaan. Leikkisyys kunniaan! 

Baltian matkan jälkimietteitä 1: taidetta kokemassa Tallinnan Fotografiskassa

Matka Tallinnan kautta Riikaan on takana ja monta elämystä mielessä. En kirjoita kronologista matkaraporttia, vaan aiheittain ja siitä, mikä on jäänyt mietityttämään.

Tallinnasta jäi mieleen kaiken modernin ja automaation arvostus, ehkä jopa joissain tapauksissa liiaksi. 

Hotellissa oli palvelutiski ja siellä virkailija, mutta ovensuulaite ohjasi sekä kirjautumaan että lähtemään sen kautta. Lähtöpäivän aamuna pyydettiin lisäksi tekstiviestillä ilmoittamaan kun lähtee. Saavuimme hotellille vähän ennen virallista kirjautumisaikaa ja piti vaivata respan henkilöä kysymällä, olisko huone jo vapaana. Olihan se, mutta piti maksaa 10 euroa, että pääsi sisälle - mistä hyvästä, siitäkö, että tätä asiaa ei voinut hoitaa koneella.

Hämmennyin R-kioskilla, kun puhelin korvalla seisova kassahenkilö naputti suojalasin yli asiakkaan puolella tiskiä olevaa itsepalvelukassaa, että hoidapa asiasi siinä. Olishan se laite voinut olla jossain kauempana, jolloin yksi asiakas voisi asioida kassalla ja toinen automaatilla. Miksi pitää mennä seisomaan siihen kassaihmisen eteen hoitamaan asiansa itse? 

Tallinnan modernia rakennustyyliä sataman lähellä

Tallinnan Fotografiska ei petä koskaan. Tällä kertaa esillä oli kolmen valokuvataiteilijan töitä.

 

Elliot Erwitt (1928 - 2023) syntyi Pariisissa siirtolaisperheeseen venäjänjuutalaisille vanhemmille, muutti sieltä vanhempineen Milanoon ja lopulta USA:han vuonna 1939. Erwitt opiskeli sekä valokuvausta että elokuva-alaa ja teki monipuolisesti töitä ammattikuvaajana, kunnes siirtyi freelanceriksi. 
Erwittin ura kesti seitsemän vuosikymmentä. Retrospektiivinen näyttely esittelee Erwittin leikkisää katsetta sadalla kuvalla ja dokumenttifilmillä, jossa Erwitt kertoo työskentelytavoistaan ja mieliaiheistaan.

Elliott Erwitt, Santa Monica, California, USA, 1955

Elliott Erwitt: Pariisi 1949, Barcelona 1952 ja Mother and Child, New York, 1953
"It's a family picture: my first child, my first wife and my first cat". 

Viron kieli on suomalaiselle toisinaan hyvinkin ymmärrettävää. Kuvan teksti viroksi. "See on perepilt: minu esimene laps, minu esimene naine ja minu esimene kass".


   

Kuva videolta, jossa Erwitt kertoo muun ohessa ihastuksestaan koirien kuvaamiseen.
Tekstissä sanotaan, että ne ovat niin ihmisen oloisia. 

Erwittin ihmiskuvissa on tilannekomiikkaa. Hän sanoo, että ei ole kiinnostunut maisemista, vain ihmisistä ja koirista, joissa hän kuvaa hauskaa kömpelyyttä ja haavoittuvuutta, empaattisella otteella. 
Näyttelyssä oli yksi kuva Suomestakin, lavatansseista.  

Erwitt ikuisti myös historiallisia hetkiä, kuten presidentti Richard Nixonin vierailun Neuvostoliitossa, John F. Kennedyn hautajaiset ja Barack Obaman virkaanastujaiset, sekä kuvasi aikansa suuria tähtiä, kuten Marilyn Monroeta, Alfred Hitchcockia, Grace Kellyä ja Andy Warholia. 

Videolla on hauska kohta, jossa Erwitt vetää päähänsä baskerin ja esittää itseään täynnä olevaa ns. taidevalokuvaajaa. Tyyppi on hänen kehittämänsä alter ego André S. Solidor (nimikirjaimista tulee sana "ass"), jonka hahmossa Erwitt kritisoi senaikaisen valokuvauksen joitain hassuja piirteitä. Solidorin töistä on jopa julkaistu kirja ja järjestetty näyttely Lontoossa vuonna 2011.

Fotografiskan toinen iso näyttely oli Bruce Gildenin (synt. 1947) 40 kuvaa sisältävä Why These? - Miksi juuri nämä? Gilden oli valinnut kuvat näyttelyynsä, koska pitää niitä laajan tuotantonsa parhaimpina ja hän vastaa: Why not?
Gilden on kuvannut lähes 60 vuotta ja on edelleen valokuvauksen "enfant terrible", niin rajujen aihevalintojensa kuin röyhkeiden kuvaustapojensa vuoksi. 

Gilden syntyi Brooklynissä, New Yorkissa. Hän on lähes itseoppinut kuvaaja. 

Bruce Gildenin kuvia 2010-luvulta

Gilden on kertonut pitävänsä aina salamaa valmiina ja hyppäävänsä kadulla kohtaamansa ihmisen eteen. Kasvot ovat joka karvaa ja ryppyä myöten tarkkoja. Gilden kuvaa paljon kaupunkien köyhiä ihmisiä, kodittomia, asunnottomia, ilotyttöjä ja muutoin syrjäytyneitä. 

Erwittin tapaan myös Gilden on kuvannut monissa maissa. Hänen ensimmäinen iso aiheensa oli Haitin voodoo. Sen lisäksi hän on kuvannut Japanin Yakuza-mafiaa, Irlannin hevoskilpailuja ja USA:n köyhän maaseudun väkeä.

Bruce Gilden: Quinza, Tokio, Japani, 1998

Bruce Gilden: New York City, USA, 1986

Bruce Gilden: New York City , USA, 1990

Kuvista huomaa, että Gildenillä on ollut mustavalkokuvissaan enemmän lämmintä huumoria kuin uusimmissa värikuvissa, joissa rujous ja ahdistus hyökkäävät katsojan silmille. 


Kolmas Fotografiskan näyttely oli nuoren tanskalaisen Henriette Sabroe Ebbesenin (synt. 1994) Kaleidoskooppi, jonka isoissa kuvissa ja videolla ihmiskehot vääristyvät, valuvat, yhdistyvät ja liukenevat omituisiksi läjiksi. 
Ebbesen on koulutukseltaan lääketieteen tohtori, mutta keskittynyt valokuvaan ja elokuvaan. Esitteessä kerrotaan, että hänen taiteensa haastaa katsojan tarkastelemaan kehoon ja mieleen liittyviä kysymyksiä. No, minusta nämä kuvat olivat vain epämiellyttäviä eivätkä herättäneet minua mihinkään pohdintoihin. 
Teknistä taitoa vaativia isoja kuvia, mutta ikään kuin tekniikka olisi ollut pääosassa. 

Ebbesen-video 

Semmoinen Tallinnan anti. Seuraavana päivänä ajelimme bussilla Riikaan Latviaan, jossa ihmettelin taas eri asioita. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa. 

PS Puolet kuvista on minun ottamiani, puolet mieheni. Hänkin otti kuvat puhelimen kameralla (unohti paremmat kamerat kotiin!), mikä oli vain hyvä. Ei tarvinnut kantaa painavampaa kameraa - ja eikös nämä kelpaa turistikuviksi ihan hyvin?