Pirkko Saision elämäkertatrilogiasta ja Heini Junkkaalan kirjasta Sopimaton

 

Pirkko Saision kolme elämäkerrallista kirjaa kattavat lapsuuden, teini-iän ja nuoren aikuisuuden. Myös monissa muissa kirjoissaan Saisio on kertonut kokemistaan asioista ja ajatuksistaan, niissäkin, joiden aiheena on jotain aivan muuta.
Silti pyydän - saisinko vielä yhden elämäkerrallisen, vanhuuden päiviä käsittelevän - kiitos! Ei tietenkään vielä, vaan paljon myöhemmin, vanhana sitten.

Pirkko Saisio on muutaman kuukauden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1949. Tunnistan hänen muisteluissaan paljon oman aikani sävyjä.
Keskimmäisen Vastavalo-teoksen (2000) kannen valokuva Kallion yhteiskoulun penkkaririehasta muistuttaa omia penkkaripäivän kuviani Pomarkun yhteiskoulussa. Ensimmäisessä kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) Piki istuu portailla äidin ja mummon kanssa, joilla on aikansa työväen luokan naisten habitus essuineen ja permanentteineen. Piki on ilman paitaa shortseissa, "kuten muutkin pojat". Kolmannen kirjan kannessa on Saikku mielenosoittajana lippalakissaan, 70-luvun yliopistonuorten elämää. Kirjan nimi on Punainen erokirja ja se ilmestyi 2003.

Olen lukenut nämä kirjat niiden ilmestymisen aikoihin. Nyt innostuin lukemaan ne uudelleen muutamien blogikeskustelujen innoittamana.
Kun olin saanut luku-urakkani päätökseen, niin Saisio olikin paljon esillä mediassa saatuaan kaksi isoa tunnustusta, Haavikko-säätiön Marja-Liisa Vartio -palkinnon elämäntyöstään ja Runeberg-palkinnon uusimmasta romaanistaan Suliko. 
Innostuin vielä tutkimaan, mitä uutta löytyisi näytelmäkirjailija ja dramaturgi Heini Junkkaalan Saisiosta kirjoittamasta lähes tuhatsivuisesta elämäkerrasta Sopimaton. 

Mikä erotti tämänkertaisen Saision kirjojen lukemiseni parinkymmenen vuoden takaisesta? No, kiinnitin enemmän huomiota tyyliin ja luin Saision elämästä filosofisemmalla ja psykologisemmalla katseella. Tiesin tapahtumat. 

Saision teksti on proosarunomaista ja fragmentaarista, välillä hyvin lyhyttä ja toteavaa, välillä maalailevaa. Se on vaeltelua muistoissa ja niiden tarkastelua nykyhetkestä käsin. Se on helposti syntyneen oloista ja helppolukuista. Ja se on täynnä itseironista huumoria.   

Pienin yhteinen jaettava on Pirkko itse; hän on viiden aikuisen seuraama lapsi, vanhempien, isovanhempien ja Ulla-tädin. Hän saa huomiota, mutta kokee myös vaatimuksia. Jokainen aikuisista  odottaa eri asioita. Taitaa olla vain pappa, joka antaisi lapsen olla lapsi ja kulkea poikien vaatteissa, jos niin haluaa, pitää sen lippalakkinsa, jossa on keltainen plastiikkalentokone otsassa. 
Trilogian ensimmäisen osan alaotsikkona voisi olla syyllisyys. Pieni lapsi pelkää tekevänsä väärin ja tulevansa hylätyksi. Kaikkivoipaisuuden tunne ja maaginen ajattelu saa hänet kuvittelemaan, että hän saa pelkillä väärillä ajatuksillaan aikaan pahaa.

- Eihän tulipaloa nyt kukaan toivo, sanoo mummo.
- Mutta jos yks toivoo vaan?
- Ni mitä?
En usko, että hyödyttää jatkaa, mutta minun on pakko:
- Jos esimerkiks joku pikkutyttö toivois, että esimerkiks jonnekki syttyis vaikka tulipalo, yritän. 
- Sehän olis mahdotonta, mummo keskeyttää. - Semmonen olis kyllä paha ihminen. Ilkee ihan. 

Vastavalon murrosikäisen elämää määrittävä tunne on viha. Kukaan ei ole niin tunteidensa vallassa kuin kipuileva teini. En ihan muistanut sen vihan voimakkuutta, mutta Saision kuvaukset vihasta opettajaa kohtaan, vaikeista kaverisuhteista ja isävihasta saivat omatkin muistoni esiin.
Murrosikäinen väittelee aikuisten kanssa ylimielisesti ja näsäviisaasti provosoiden, mutta ei hän silti haluaisi voittaa. Hän toivoo, että aikuiset olisivat sellaisia, joita hän voisi ihailla, mutta harva on. 
Kotioloissa hiertää se vanhemmista erottava tekijä, että he eivät ole käyneet kouluja ja tytär on oppikoululainen. Hän sulloo kirjahyllyn Leninin kootut teokset sängyn alle kaverien tullessa kylään. 

Punaisen erokirjan aikuistuvan naisen elämää kuvaa hämmennys ja ajelehtiminen. Kuka minä olen, kenen kanssa elän, mitä alan tehdä työkseni, millä elän, saanko lapsen? Seksuaalivähemmistöön kuuluva joutui salaamaan osan identiteetistään. Tähänkin kipeään asiaan Saisio suhtautuu huumorilla kertoessaan, että osa seksielämän lumosta katosi, kun se ei enää ollutkaan rikos. 

Rakastamiseen ei totu, eikä rakastamatta olemiseen.
Jossakin on satama, missä rakkaus on turvallista ja rauhallista, luultavasti, mutta hän ei tiedä missä se on. Häntä se ei kiinnosta, luultavasti.

Isä ravaa edestakaisin hänen edessään raivoaan ja katkeruuttaan huonosti nieleskellen:
- Vetren tyttö pääsi lääkikseen ja Lehtosen Seppo on kohta valmis valtiotieteen maisteri, mutta mitäs meillä? Rahaa holvataan kyllä meneen että...
- Mulla on sopimus, hän keskeyttää.
Ja isä, ivallisesti:

- Mikähän sopimus sullakin muka on?
Ja hän, huolettomasti:

- Yks vaan. 
Ja isä, kiinnostustaan peitellen:
- Se on kanssa niin helppo sanoa, että yks vaan, kun on kaikki eteen valmiiks kannettu, että... niin mikä sopimus muka?
Ja pitemmässä versiossa hän kiusoitteleee vielä pitkään, lyhemmässä heittää huolettomasti:
- Kustannussopimus. Romaanista. Että sellanen vaan. 

Yllä oleva on yksi niistä kuvitelmista miten esikoiskirjastaan kustannussopimuksen  tehnyt näyttelijäopiskelija yllättää eri ihmiset suurella uutisellaan. Todellisuudessa kotona reagoidaan uutiseen seuraavasti: 
- Voi että, äiti sanoo.
- Tolta tulee romaani, sanoo Ulla-täti, ja isä:
- Aika hyvä suola tässä. Usein on liikasuolasta, siika nimittäin. 

Saisio kirjoittaa minä-muodossa joka vaihtuu kesken kaiken hän-muotoiseksi kerronnaksi, kun hän alkaa katsella itseään ja tapahtunutta ulkoapäin. Hän muistaa hetken 8-vuotiaana, jolloin tajusi, että voi kuvata itseään hänenä, muuttaa asiat lauseiksi ja rakentaa tarinan, ja tämä oivallus innoitti häntä. 
Leikki-iässä hän oli käyttänyt muotoa "yks tekee" tilanteissa, jolloin oli sanottu, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin, ei saisi istua lippalakki päässä - "yks istuu vaan". Tämä hieman uhmakaskin sanonta jäi sitten kuvaamaan myös aikuisempaa Saikkua.

Se että Saisio käyttää koko elämäänsä materiaalina vaikuttaa myös niin, että hän saattaa kertoa saman tapahtuman eri tavalla eri kerroilla. 
Junkkaalan kirjassa on tästä paljon esimerkkejä. Tarina on Saisiolle tärkeämpi kuin todenperäisyys. 
Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa Saisio sanookin, että tämä selvitys  kirjojen synnystä näyttää todelta tänään, mutta vuoden päästä hän voisi kertoa erilaisen tarinan omasta tekstin rakentamisestaan. 

Sinusta kirjoittamasi omaelämäkerralliset romaanit eivät ole sen tunnustuksellisempia kuin muutkaan teoksesi. Larssonin ja Weinin kirjoittamat ovat olleet vähintään yhtä omakohtaisia. Eva Weinin Puolimaailman naisen olet useassa yhteydessä maininnut tunnustuksellisimmaksi romaaniksesi. Fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kautta kirjailija voi paljastaa itsestään enemmän kuin autofiktiossa. 

(Saisio on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein) 

Yllä oleva on siis ote Junkkaalan teoksesta Sopimaton (2023). Hän on kirjoittanut kirjansa sinä-muotoon kuin kirjeeksi entiselle opettajalleen, nykyiselle kollegalleen ja ystävälleen Pirkko Saisiolle.
Minusta tämä muoto on juuri oikea valinta tähän kirjaan.  

Junkkaalan kirjaa on kritisoitu siitä, että hän on niin läheinen Saisiolle ja että kirja siten olisi eräänlainen fani-kirja.
Junkkaala kertoo alkusanoissa, että hänet nimenomaan pyydettiin "todistajakertojan" rooliin. Tässä roolissa hänellä on myös omia pohdintoja, joskin vähemmän. Hän antaa Saikun tarinoida ja nimeää itsensä vaatimattomasti ja lämpimällä huumorilla kirjuriksi ja konservoijaksi.
En ymmärrä, miksi kuvattavan kohteen tunteminen jotenkin heikentäisi kirjan arvoa. Junkkaala kuvaa Saision rakastettavaksi persoonaksi, jolla on omat puutteensa. Niistäkin hän kysyy Saision läheisiltä.  

Minusta tämän kirjan heikkous on sen koko. Kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistystä. Toisaalta runsaus myös sopii kirjaan, joka kertoo Saision tyylisestä vuolaasti ja anteliaasti ajatuksiaan ja tunteitaan jakavasta ihmisestä. 

Toinen miinus tule jo tuttujen asioiden toistamisesta. Monet episodit Sopimattomassa ovat samoja, joita luin Saision itse kirjoittamasta trilogiasta. Minulle tuli sama olo kuin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään. Olin juuri lukenut useita Framen kirjoja ja katsonut hänen elämästään tehdyn elokuvan ja mietin, miksi se Jalonen nyt kertoo kaiken uudelleen. 
  

Junkkaala on listannut sanoja, joilla hän itse ja hänen haastattelemansa Saision läheiset ja työtoverit haluavat kuvata Saisiota: pelottomuus, rehellisyys, paljon, innostava, provosoiva, lojaali, tunteellinen, jyrkkä, hauska, kiihkeä... En muista, oliko siellä oikeudenmukainen ja tinkimätön, minä valitsisin myös ne.  

Eräs seikka, jota varmaan moni ei tiedä: Saisio kirjoittaa kirjansa yleensä parissa kuukaudessa, nopeimmillaan kolmessa viikossa. Tietenkin hän on kypsytellyt tekstiä mielessään pitkään, mutta itse kirjoitustapahtuma on intensiivinen ja lyhyt. 
Lopun teosluettelo onkin pitkä: sivukaupalla proosaa, näytelmiä ja librettoja, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Lisäksi esiintymiset teatteri-, elokuva-, tv- ja kuunnelmarooleissa.
Junkkaala kysyy, olisivatko kirjat jopa parempia, jos niitä olisi työstetty pitempään. Yhden kirjansahan, Punaisen erokirjan, Saisio joutui kirjoittamaan uudelleen, koska nojasi intensiivisen kirjoitussessionsa lopuksi tietokoneensa ctrl ja alt -ruutuihin, jotka poistivat tekstin ja ruudun pimennyttyä koitti vielä poistaa sen pimeyden painamalla deletestä. Saisio sai tästä kirjasta Finlandia-palkinnon. Hän on ollut seitsemän kertaa ehdolla ja voittanut paljon muita palkintoja. 
  

Vielä pieni kiva detalji. 
Junkkaala kertoo Pirkon katsovan väsyneenä makoillessaan amerikkalaista reality-sarjaa 90 päivää morsiamena. Sarja kertoo ulkomaalaisista, jotka voivat oleskella maassa vierailijaviisumilla 90 vuorokautta, jonka aikana on mentävä naimisiin, muutoin on poistuttava maasta. Saisio on kehunut sarjaa korostaen sen antamaa kuvaa kulttuurisista törmäyksistä ja hyväksikäytöstä. Minä katson samaa sarjaa ja pidän sitä hyvin avartavana. Tosi-tv-sarjojahan pitää katsoa niiden rakentelun läpi eikä mihinkään kömpelyyksiin juuttuen.

Oivaltava kansi, monipuolinen ja rajaton Saisio. 
Kannen kuva Heidi Piiroinen ja suunnittelu
Teemu Junkkaala

Linkkejä kirjoituksiini parista blogiaikana lukemastani Saision kirjasta:
Passio
Signaali

Ja yhdestä näytelmästä:

Koivu ja tähti

Riitta Jalonen, Omat kuvat

 

Alkuperäisen aikamuoto on preesens; se ei pakota poistamaan elämästä mitään. Sen tähden se on kirjallisuuden tärkein aikamuoto, vaikka sitä ei olisi kirjoitettukaan näkyville. Kirjat ovat välittäjäainetta, eri aikamuotojen kerroksissa matkustavia kuljettajia, jotka hakevat voiman taustasta, näkymättömiin häipyneiden kokemusten preesensistä. 

Tuskallisimmat kuvat ovat alimmaisina, ja ne vaikuttavat elämäämme eniten.

Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin. 

Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin olellisen väistämistä.

Riitta Jalosen omaa kirjoittamistaan pohtivassa eräänlaisessa kirjailijan jäähyväiskirjassa Omat kuvat on kohtia, jotka pysäyttävät minut. 
Olen miettinyt viime päivinä paljon omia kuviani, jotka ovat siellä alimmaisena. Tätä pohdintaa on vauhdittanut Jalosen kirjan ohella Venla Pystysen koskettava romaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa Pystynen pohtii lapsuuden traumaa ja Joonatan Tolan elämäkertasarjan toinen osa Hullut ihanat linnut. Katsoin myös Tolan äskettäisen haastattelun Filinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa. Kun Tola sanoi, että hänellä on torjunnan aiheuttama aukko muistissaan, niin tiedän mitä hän tarkoittaa. 
Trauma saa kadottamaan muistot. Sitä katselee valokuvia ja tietää siinä olevat henkilöt, mutta ei tunne heitä. Tietää myös tapahtumia muistamatta niitä. Tämä muistamattomuus nostaa surun, kun joku kysyy niistä henkilöistä, joista mielessä on tyhjää.
 
"... ja ne vaikuttavat elämäämme eniten."
Unohtaminen on psyyken tarjoama suoja silloin kun on kohdannut jotain, mikä on sillä kertaa liian tuskallista kohdattavaksi. Torjunnan ylläpitäminen vie kuitenkin voimia. Entä kun elämä tarjoaa lisää ahdistusta, maailman tila on vaikea tai tulee uusia henkilökohtaisia suruja, onko niitä voimia silloin tarpeeksi?

       

Ajatuksia Sylvia Plathista, Elin Cullhedin Euforiasta ja biofiktiosta yleensäkin

 

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen julkaistu romaani,
jota ennen häneltä oli julkaistu vain yksi runokoelma, the Colossus.
Tämän jälkeen julkaistiin nopeasti runokirja Ariel.

Luin Sylvia Plathin kirjan The Bell Jar (1963) aikoinaan nuorena alkukielellä. Aikuisiälläni, joskus 2000-luvun alussa ostin suomennoksen Lasikellon alla (1975) Anjalan kirjaston lopetusmyynnistä. Tämä kirja on tekstini alkukuvassa. Pidän sen kantta erittäin hyvänä ja kirjan mielenterveysaiheeseen sopivana. Nimi sen sijaan oudoksuttaa, onhan se kauniin kuuloinen, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa. Joulukuusen kellot tulevat mieleeni. 'Bell jar' on lasikupu, tieteellisessä tutkimuksessa käytetty näytepurkki. Symbolisesti se voisi merkitä pakenevan ihmisen vetäytymispaikkaa omaan minäänsä, jolloin "Lasikuvun alla" olisi nimenä osuvampi.  

Olen lukenut jonkin verran Plathin runoja ja aivan äskettäin luin pitkän novellin Mary Ventura and the Ninth Kingdom, jonka hän kirjoitti opiskeluaikanaan 50-luvun alussa Mademoiselle-lehdelle, jossa sitä ei julkaistu. Novelli on julkaistu vasta 2019 omana kirjanaan.

Plathistahan tuli ikoni ja myyttinen hahmo varhaisen itsemurhansa jälkeen, ja ikoneilta julkaistaan kaikkea mitä löytyy, vaikka löydöt eivät olisi kovin tasokkaitakaan. Tämä novelli ei minua sytyttänyt. 
 
Lasikellossa Plath käsittelee taidokkaasti nuoruuden hämmennystään ja mielisairaalakokemustaan. Sen miten Plathin elämä jatkui voi lukea isosta määrästä postuumisti julkaistuja päiväkirjatekstejä ja kirjeitä.
Omassa hyllyssäni on 500-sivuinen teos Letters Home vuodelta 1976. Siihen julkaistut kirjeet on valinnut Sylvia Plathin äiti Aurelia Schober Plath, joka on myös kirjoittanut esipuheen ja kommentit kunkin 1- 3 vuotta käsittävän elämänjakson kirjeiden alkuun ja joskus myös selityksiä kirjeiden sisään.
Kirjeissä on kirjeenvaihtoa vuosilta 1950 - 1963, viimeisin viikkoa ennen itsemurhaa, hyvin järkevä kirje, jossa Sylvia kieltäytyy harkitsemasta Bostoniin paluuta ja vakuuttaa pärjäävänsä mainiosti Englannissa, jossa hänellä on ilmaiset mielenterveyspalvelut ja saksalainen au-pair apunaan. Hän on mukana BBC:n keskusteluohjelmassa ja kirjoittaa Punch-lehdelle. Elämä on rikasta juuri päättyneestä avioliitosta huolimatta.
Myyttinen yksinäinen, vimmainen ja synkkyyteen vaipuva Sylvia Plath tuntuu olevan hieman eri kuin mitä todellinen Sylvia Plath on kirjeistä päätellen ollut. 

Sylvia Plath oli erittäin riippuvainen äidistään. Miksi hän muutoin olisi kirjoittanut kotoa opiskelemaan ja työelämään lähdettyään 13 vuodessa 696 kirjettä perheelleen, lähinnä äidille ja veljelle? Siihen aikaan soittaminen oli tietenkin kallista, varsinkin kaukopuhelut Atlantin taa, jonne Sylvia lähti saatuaan stipendin Cambridgen yliopistoon. Sillä matkalla hän myös rakastui brittirunoilija Ted Hughesiin, tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa asui ensin pari vuotta USA:ssa ja sitten muutti Englantiin.
Sylvia (Sivvy) kirjoittaa äidilleen koko ajan, raportoiden ja analysoiden, pikkuasioitakin luetellen ja amerikkalaisittain pirteyttä ylläpitäen. 

Lasten syntymä ja heidän hoitamisensa on lukemani perusteella ollut perfektionismiin, masennukseen ja ajoittaisiin maniajaksoihin taipuvaiselle nuorelle kirjailijalle liikaa. Myös ammatillinen kilpailu jo nimeä saaneen aviomiehen kanssa, kilpailu omasta ajasta, Sylvian turvattomuus ja mustasukkaisuus sekä vaativan maalaisasunnon ylläpito aiheuttivat riitoja. Sylvia tarrautui epävarmuuden tuntemuksissaan aviomieheensä samalla tavalla kuin äitiinsä vaatien ylenpalttista omistautumista ja huomiota. Pariskunta ajautui eroon miehen uskottomuuden jälkeen. 

Kirjeissä näkyy, miten Sylvia ponnistelee pitääkseen yllä optimismia kaikesta huolimatta. Hän on haltioissaan muutosta lasten kanssa Lontooseen, taloon, jossa runoilija W. B. Yeats on syntynyt. Siellä odottaa uusi elämä. Uudet joululahjarahoilla hankitut vaatteet ovat superihania ja uusi kampaus täysosuma. 
I do have to take sleeping pills, but they are, just now, a necessary evil and enable me to sleep deeply and then do some writing and feel energetic during the day if I drink lots of coffee right on waking...
(ote viimeisestä kirjeestä äidille 4. 2. 1963)

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed on kirjoittanut romaanin Euforia, jonka alaotsikko on Romaani Sylvia Plathista. Alkusanoina kirjassa varoitetaan lukemasta kirjaa elämäkertana ja kerrotaan, että kirjan hahmoilla ja tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa mutta ne ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, jonka Sylvia Plath -niminen päähenkilökin on kuvitteellinen hahmo. - Tällaista on biofiktio! Yksi tulkinta ihmisestä, jota ja jonka läheisiä tässä Plathin tapauksessa on tulkittu moneen kertaan milloin mistäkin tulokulmasta, usein jopa syypäitä etsien. 

Cullhed on etsinyt kirjaansa materiaalia Plathin päiväkirjoista ja kirjeistä ja kirjoittaa minä-muodossa tämän elämän viimeisestä vuodesta. Kerronta tapahtuu imperfektissä ja loppupuolella kirjaa ikään kuin asioita tulevaisuudesta haudan takaa tarkastellen, jolloin oman putoamisen näkee selvemmin kuin tapahtumien keskellä milloinkaan. 

Seuraavassa sitaatissa Sylvia on majoittunut lastenhoitajansa asuntoon järjestäessään Lontoon asumistaan. Hän on vauhdissa, liikaa yrittäen ja masennuksen jälkeen maniaan liukuneena.   
Poikaystävä hörppäsi teekupistaan. Olin saanut yleisön. He odottivat seuraavaa sanaani, seuraavaa punaisiksi maalatuilta huuliltani putoavaa ajatusta. Näytin väsyneeltä, minulla oli ryppyjä, hymyni oli vaisu ja jäykkä - mutta sitähän minä en tiennyt, sillä kuvittelin yhä, että kaikki sanomani oli totta ja että ilmensin omaa todellisuuttani. 
    Että he näkivät sen, mitä heille näytin. 
    Se ei ollut totta.
    Olin jo kuollut.
    Olin jo siirtynyt eteenpäin, enkä tiennyt, että olin tehnyt tarjouksen omasta ruumisarkustani. 
    Että olin itse asiassa allekirjoittanut sopimuksen hautapaikastani.
    Käyttänyt siihen viimeiset rahani.
    Ja pyytänyt äitiä takaajaksi. 
    Siksi hän oli huolissaan; hän aavisti sen syvällä sisimmässään kaukana Bostonissa, ja sen tähden minä i n h o s i n häntä.
    Kukaan ei saanut pysäyttää minua. Kuinka väsynyt olinkaan... Eikö kukaan todella nähnyt merkkejä? Ei, olin pysäyttämätön. Susan ja hänen poikaystävänsä olivat liian nuoria havaitsemaan varoitusmerkkejä; heistä minä olin hassu. Aivan pahuksen hauska. Tarjosin heille viihdykettä. Mitä - tuo - hullu - nainen - oikein - puuhaa?

Kyllähän tämä Cullhedin kirja on mukaansatempaava romaani, mutta tunnen jotain samaa vastenmielisyyttä sitä lukiessani kuin mitä tunsin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, jossa hän eläytyi uusiseelantilaisen Janet Framen elämään tämän elämäkertakirjojen pohjalta. 
Mieluummin luen näiden kahden kirjailijan omia kuvauksia elämästään kuin toisten kirjailijoiden toisintoja tai tulkintoja niistä.
Koen biofiktot yleensäkin jotenkin epäreiluina varsinkin silloin, jos henkilö on jo itse kirjoittanut elämäkertansa tai jos puolitodessa biofiktiossa kohdellaan kuvattavia henkilöitä huonosti ja jotakin päätettyä missiota varten vääristellen. 
Tässä en sellaista huomannut, paitsi että Cullhedin Sylvia uhoaa euforiassaan olevansa vielä joskus miestään suurempi, kun taas reaalielämän Sylvia toteaa kirjeessään äidille, että paras jäädä Englantiin lasten ja töidensä vuoksi, vaikka hän joutuukin kaiken aikaa näkemään, miten ex-miehen töitä ylistetään. Suhde äitiin on kirjeissä hyvä ja äiti tukee tytärtään sekä emotionaalisesti että taloudellisesti, kun taas Cullhedin kirjan Sylvialla on patoutunutta vihaa äitiään kohtaan. Fiktiossa tarvitaan särmiä ja isoja tunteita, siksi erilaiset painotukset.

Biofiktioita ohjataan lukemaan itsenäisinä teoksina irrallaan oikeista tosielämän henkilöistä. Hm, miksi näin? Eikös Veikko Huovisen Veitikka toimi juuri niin, että sitä peilataan Führeriin (kylläkin ilkikurisesti vääristäen, mikä tähän kirjaan sopii) eikä johonkin tuntemattomaan Adolf Hitleriin, samoin Norman Mailerin Adolfin Linna kertoo meille juuri tietyn pikkupojan elämästä, ja Tove Janssonista kertovia elokuvia me katsomme elokuvina the Tove Janssonista, kuten englannin kielessä asia näppärästi ilmaistaisiin.  

Vielä eräs huvittava anekdootti Cullhedin kirjasta. 
Sylvia on palaamassa Irlannin matkalta, jonne pakotti miehensä tarkoituksenaan saada hänet, jo toiseen rakastuneen, vielä takaisin viehätysvoimallaan. Mies karkaa Sylvian vaativuudesta ja kiihkeydestä pelästyneenä ja Sylvian on palattava laivalla yksin kotiin. Hän näkee komean pariskunnan lattialla ja päättää matkia ihailemansa tyylikkään naisen kampausta ja olemusta juuri alkamassa olevassa uudessa minuudessaan. 
Imeskelin drinkkitikkua ja katsoin naisen lyhyttä tukkaa, joka kihartui niskasta pienille kiehkuroille. Hän oli varmaankin suomalainen, sillä aina kun hän avasi suunsa, ilmoille puhkesi kurkkuääniä vilisevä sanatulva. En kyennyt irrottamaan katsettani hänestä. 
Kurkkuääniä? Suomen kielessä? Ehkä Sylvia on sekoittanut suomalaiset hollantilaisiin. Minulle taas on parikin amerikkalaista sanonut, että heidän korvaansa suomen kieli kuulostaa siltä kuin kiviä kalskauteltaisiin yhteen. 

Lopuksi pari valokuvaa teoksesta Letters Home. Nämä kuvat on otettu vain noin kuusi viikkoa ennen itsemurhaa.   
Jos ihminen näyttää tältä vähän ennen kuin tappaa itsensä kaasulla lastensa nukkuessa viereisessä huoneessa, niin luulen, että mikään muu ei selitä hänen päätöstään kuin yliryöpsähtänyt, hallitsematon perfektionismi, joka ei anna rauhaa epäonnistumisen hetkellä. Joustavamman persoonallisuuden omaava ihminen taipuu ja odottaa parempia päiviä.

Näissä kuvissahan ilo on silmissä asti, ja lapset ovat hyväntuulisia ja hyvänä pidetyn oloisia. Voi poloiset pienet Frieda ja Nicholas... ja voi miten turha itsemurha, kuten itsemurhat yleensäkin ovat. 

Tiiliskiviromaaneja ja kirjailijat mannekiineina, Claes Anderssonin pohdintaa

Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisemmin huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia. Enää ei ollut vastustamattoman houkuttavaa heittäytyä päistikkaa kuusi-kahdeksansataasivuisten romaanien kimppun. Niistä oli vuosien myötä tullut yhä paksumpia, seurauksena siitä että useimmat kirjoittivat, tai syöttivät, kirjansa tietokoneelle. Kun kirjailijat vielä kirjoittivat koneella, oli luonnollista että riuhtaisi kiukuissaan, usein kiroillen, koneesta liuskan, joka ei ollut kyllin hyvä. Tietokone taas houkutti säästämään myös huonot tai puolitekoiset tekstit, jotka myöhemmin otettiin esiin ja päästettiin mukaan. 
(Claes Andersson, Oton elämä 2011)

On kiinnostavaa miettiä, miten väline on vaikuttanut kirjoittamiseen. Onko romaani muuttunut uuden välineen myötä? Ja miten?

Kun olin nuori, hyvin moni kirjailija kirjoitti vielä kirjansa käsin kynällä ruutupaperille. Kirjoituskoneella kustannustoimittajalle jätetyt käsikirjoitukset olivat täynnä korjauksia, nuolia, ylitsevedettyjä ja lisättyjä lauseita. Kustantamo hoiti puhtaaksikirjoittamisen. Kyllä kirjat varmaan keskimäärin olivat nykyistä lyhyempiä. 
Riitta Jalonen on kertonut kirjoittavansa edelleen ensimmäisen version romaaneistaan kynällä.  
Aleksis Kivi kirjoitti käyttäen mustetta ja sulkakynää hämärässä valossa. 

Tälläkin hetkellä on lyhyen tyylin mestareita, kuten Hanna Hauru, mutta onko tietokoneajan kirjoittamisen helppoudella osansa esim. kahdessa Finlandia-voittajassa Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, 559 sivua, ja Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, 400 sivua, puhumattakaan Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjasta, jonka viimeinen 6. osa on yli 1200 sivua?

Jääkö kirjoihin helpommin "turhaa tavaraa", kun koneella tekstiä syntyy niin paljon?

Toisessa Otto-kirjassaan, viime vuonna ilmestyneessä, Andersson panee Oton pohtimaan kustannuspolitiikkaa ja kirjailijan roolia.   
Otto pahoittelee, miksi vain murhat panevat vauhtia kustantamon pr-ihmisiin ja markkinoijiin? Ja miksi kirjailijan habitus on niin tärkeä markkinoinnissa? 
Otto saa tietää, ettei saa apurahaa osallistuakseen kirjailijakonferenssiin eikä ole saanut niitä muutoinkaan.  
Hän tuntee itsesääliä, rähisee ja purkaa kiukkuaan kirjoittamalla pitkän vuodatuksen kustantamoon. 

Hän muistelee suuren kustantamon päällikön paimenkirjettä jokin kuukakusi sitten. Siinä painotetaan uusien  kirjailijoiden edustuskelpoisuutta, karismaa ja seksikkyyttä. Se näyttää olevan jopa tärkeintä jotta saavuttaisi menestystä, tulisi julkkikseksi ja idoliksi ja suuren kustantamon hyväksi mannekiiniksi. 

Otto näkee itsetietoisten ja muotitietoisten esiintyvän sanavalmiina ja suvereeneina televisiossa ja huippukiintoisissa blogeissaan ja ties missä, jotkut heistä kaiken lisäksi hyviä kirjailijoita. Hän on haljeta kiukusta. Hän teutaroi harmissaan.

Piru vieköön! Helvetin helvetin helvetti!
Otto tajuaa että on kerta kaikkiaan muuttunut fossiiliksi ja siten lakannut kiinnostamasta ja tuottamasta. Hänellä on tulevaisuus takanaan, senhän ymmärtää lapsikin! Puhumattakaan niistä katatonisista säätiöukoista ja -muoreista, jotka tekivät kaikkensa kuristaakseen sekä hänet että meidän suomenruotsalaisen kaunokirjallisuutemme. 

Andersson tarkastelee Oton alhaisia tunteita ja kouhotusta niin kertakaikkisen mehukkaasti, että lukijakin alkaa kannustaa Ottoa tämän muotoillessa kirjettään. Anna palaa Otto, täältä pesee, näytä niille! 

Allekirjoittanut ei valita, mutta vaatii muutosta! - Tietenkin vaadit, hyvä Otto, eihän tällainen peli vetele!

Raporttinsa vietyään Otto poikkeaa "nuoruutensa Waterloohon", Kosmokseen, ottaa muutaman oluen, alkaa tuntea itsensä taas normaaliksi ja tyyntyy, kun muistaa, että kaikkialla ei ole edes vapautta kirjoittaa ja julkaista joutumatta syrjityksi tai teloitetuksi. 

Mutta siis, miten on? Pitääkö kirjailijan esitellä perheensä ja vaatekaappinsa, mennä tositv-ohjelmiin ja  - niin, seurata ajan trendejä ja muokata kirjansa lukevan yleisön toiveiden mukaiseksi, murha ainakin loppuun, jos ei jo alkuun?


22.4. 
Otsikossa oli kahden i:n puutos: tiliskivi ja kirjailja, Äsken korjasin. Ja niin kuin minä hioin. Mitä tästä opin: sen että kirotusvihreet eivät haittaa, meidän tajuntamme korjaa ne lukiessa, pahemmatkin. 

Janet Frame, Owls Do Cry ja vähän kirjailijasta

Ensimmäiset Frame-kirjani

Uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (Nene Janet Paterson Clutha) alkoi kiinnostaa minua luettuani Riitta Jalosen hänestä kirjoittaman kirjan Kirkkaus.
Jo muutama vuosi sitten tunsin houkutusta tutustua Framen kirjoihin nähtyäni televisiosta Jane Campionin elokuvan An Angel at My Table, joka perustuu Framen elämäkertatrilogiaan. Silloin asia unohtui, mutta nyt  kun jo toisen kerran kohtasin saman kiinnostavan henkilön toisen taiteilijan tulkitsemana kiirehdin hankkimaan kaksi hänen varhaista kirjaansa. Aion hankkia lisää. Pakko!

Janet Frame syntyi 1924 köyhiin oloihin viisilapsiseen perheeseen Dunedinissa Uudessa-Seelannissa. Perheen tyttäristä kaksi hukkui ja ainoa poika kärsi vaikeasta epilepsiasta. Lahjakas Janet pääsi opettajankoulutukseen ja vähän jo aloittamaan uraansakin, kun ahdistus ajoi hänet itsemurhayritykseen ja sen jälkeen psykiatriseen hoitoon, jossa hänet diagnosoitiin "hermoromahduksen" jälkeen skitsofreenikoksi.  
Kahdeksan vuoden mielisairaalajakso lyhyine kotiuttamisyrityksineen parikymppisestä lähes kolmikymppiseksi muovasi Janetin persoonaa ja jätti hänelle loppuelämäksi kysymyksen, oliko hänet diagnosoitu oikein. 
Hän oli pystynyt sairaaloissa ollessaan kirjoittamaan ja lähettämään novellejaan kilpailuihin. Vuonna 1951, vähän ennen suunniteltua leukotomialeikkausta, kuten lobotomiaa silloin kutsuttiin, tuli tieto, joka pelasti Framen aivot: hän oli voittanut arvostetun kirjoituskilpailun novellikokoelmallaan Lagoon and Other Stories. 
Kun Frame toipui tarpeeksi ja pääsi sairaalasta, hän sai tukijansa, kirjailijakollegan, avulla asunnon ja rauhan kirjoittaa. Tuloksena on kolmetoista romaania, joista kaksi on julkaistu postuumisti, kolme novellikokoelmaa, neljä runokokoelmaa, laaja elämäkerta ja lukuisia erillisiä kirjoituksia kokoelmissa ja julkaisuissa. Frame on todennut useasti haastatteluissa, että kirjoittaminen pelasti hänet.
Suuri muutos Framen elämässä tapahtui 1957, kun hän muutti Eurooppaan ja asui monta vuotta Lontoossa, jossa hakeutui tuskaisuuden ja masennuksen vuoksi hoitoon. Hän matkusteli paljon, mm. USA:ssa, jossa asui pitkään taiteilijaresidensseissä. Mieleltään paljon kipuillut kirjailija menehtyi leukemiaan vuonna 2004 Dunedinissa, jossa oli viettänyt lapsuutensa. 

Frame on saanut kaikki mahdolliset uusiseelantilaiset kirjallisuuspalkinnot ja joitain muualla anglosaksisessa maailmassa. Hän on ollut myös loppumittelöissä Nobel-palkinnosta. Miksi näin arvostetulta, mielen sairastumisen ja hoidon kuvaajana uraauurtavalta kirjailijalta ei ole suomennettu mitään?

Mitä pidätte romaanin Owls Do Cry (1957) kannesta?  Minusta se on kaunis. Tytön, Daphnen, varjo kretonkiverhon takana. Kannen päälle painetut mainoslauseet voisi yleensä siirtää taakse, mutta tällä kertaa hyväksyn mainoksen, koska se on niin tosi. Nuori uusiseelantilainen kirjailja Eleanor Catton kirjoittaa, että mikä tahansa Framen kirjoista voitaisiin julkaista tänään ja se olisi mullistava. Olen samaa mieltä.

Otsikko "Owls do cry" on Shakeapearen näytelmästä The Tempest, Myrsky. 
Francie, Withersin perheen esikoinen, on vasta 12, mutta joutuu jo lopettamaan koulun ja menemään aikuisten lailla töihin. Hän unohtaa alhaisen sosiaalisen statuksensa, likaisuutensa ja puutteellisuutensa lausuessaan paatoksella:
Where the bee sucks, there suck I
In a cowslip's bell I lie,
There I couch when owls do cry.
When owls do cry, when owls do cry.
 
Withersin perheessä on neljä lasta, Francie, Daphne, Toby ja Chicks. Maailmaa tarkastellaan vuoroin heidän kaikkien kautta. 

Ensimmäinen osa on nimeltään "Talk of Treasure". Lapset löytävät aarteita kaatopaikalta, pinnaavat koulustakin päästäkseen penkomaan romuja. Lapsen näkökulma näkyy tekstin muodossa. Lapsi assosioi, hyppää yhdestä asiasta toiseen ja liukuu rennosti ajassa yhdistäen menneen ja nykyisen, joskus jopa tulevan. Pisimmät virkkeet ovat puolen sivun mittaisia.

Toinen osa on nimeltään "Twenty Years Later". Perhe yrittää pärjätä, isä uurastaen ja äiti uskonsa tukemana. Francietä ei enää ole. Kaatumatautinen Toby ja nuorin Chicks eli Teresa selviävät lapsuutensa haavoista omien valintojensa avulla, vaikka eivät hyväksykään toistensa elämäntapaa. Teresan päiväkirja on hulvattomin pinnallisuuden ja sosiaalisen kiipimisen kuvaus, mitä olen lukenut. Onko Daphnekin kadonnut? Hän on laitoksessa, jossa olemista hävetään. Lukija jää vaaran tuntuun, josta epilogi pelastaa. 

Viimeinen osa, epilogi "Anyone We Know?", on ilotulitus. Se sisältää ironisen hulluttelevan koonnan kirjassa esiintyneistä ihmisistä. Paikallisen villatehtaan johtajan vaimo lukee uutisia sanomalehdestä miehelleen. Eräs uutinen koskee tapahtumaa miehen tehtaalla. Daphne Winters -niminen nainen on saanut ylennyksen ja sen kunniaksi kolmella timantilla koristellun rannekellon. Hän oli juuri vasta aloittanut töissä sairastettuaan pitkään jotain epämäräistä tautia ja käytyään läpi parantavan leikkauksen.

Daphne on kirjailijan itsensä alter ego. Kun hoitajat mainostavat Daphnelle lobotomiaa, he viittaavat erääseen operaation läpikäyneeseen, joka pystyy leikkauksen jälkeen jopa myymään hattuja kadulla. Daphne ajattelee, että hän ei haluaisi myydä hattuja, mutta jos kerran persoonallisuus muutetaan, niin ehkä... 
Paitsi että tämä tilannehan onkin toisessa lukemassani kirjassa Faces In The Water (1961), jonka päähenkilö on mielisairaalan potilas Istina Mavet. 

Daphne Winters, Istina Mavet ja mitähän muita vielä? Janet Frame kirjoittaa puolielämäkerrallisesti, hän käyttää kokemuksiaan lähteenä.

Muistot ovat aarre, kuten kaatopaikka Withersin lapsille. Framen kirjoitus on "talk of treasure", ammentamista loputtomasta aarrevarastosta.  

Kaatopaikalla tapahtuu kaikenlaista, myös todella pahaa. Ja mitä on ajateltava siitä, että kaatopaikan päälle rakennetaan moderni kerrostalo, johon pikkuporvarillinen Teresa suunnittelee muuttaa?

Owls Do Cry on komediallinen, yhteiskuntakriittinen, aikansa asenteita ravisteleva, runollinen, kiihkeä ja elävä.

Jos Framen aivoihin olisi porattu reikä, hän ei olisi kirjoittanut yhtään kirjaa novellikokelmansa jälkeen. Lobotomialeikatuissa on ollut pianisteja, jotka ovat operaation jälkeen toistaneet samaa yksinkertaista sävelmää ja kauhuissaan juosseet pakoon pianon luota.

Framen kohdalla on pohdittu, mikä häntä vaivasi. On nostettu esiin autismia ja introverttiyttä. Eri ajat rakentavat erilaisia kategorisointeja ahdistuksen ja tuskan ilmentymille ihmisessä. Margaret Drabble on otsikoinut Owls Do Cry-kirjaan laatimansa alkusanat "A Cry of Joy and Pain", ilon ja kivun huuto. 

Kirjoitan mielisairaalakuvauksesta Faces In The Water pikapuoliin.

Tiivis tilannekatsaus lukemisiin, kirjoittamisiin, elokuviin ja Eläköön essee -haasteeseen

  

Lilliputti? Voisi olla. Mutta ei, meidän talossa on sellaisia puutarhureita, että he saavat kukat kasvamaan. Minähän olen lähes 170-senttinen, vähän olen vajonnut kuudenkympin jälkeen. 

Nyt on käynyt niin, että kymmenkunta kirjaa odottaa, että sanoisin niistä jotain ja minä vaan kirjoitan elämäkerrallista tarinaa kirjoituskurssille.

Näistä haluaisin kirjoittaa, ja vielä joistain tottavie kirjoitankin:

Toni Morrison, Tar Baby ( Oi, kirjan Jadinehan on kuin Luoja lasta auttakoon -romaanin Bride!)

Tuomas Juntunen, Näkymätön lapsi (omaelämäkerrallinen surukirja, vaikuttava)

Petri Vartiainen, Miehen ryhti (romaani kouluelämästä, hyviä pohdintoja)

Patti Smith, M Train (muistelmakirja, jossa kahvi on tärkeässä asemassa)

David Williams, Gangsterimummi (lastenkirja, jonka käänteet jäivät kummastuttamaan)

Riitta Jalonen, Kirkkaus (kirkas romaani uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka vältti juuri ja juuri lobotomian)

Juha Saari, Täydellisyyden mittakaavoja (mietityttävää lyhytproosaa, Juhalla on myös kiinnostava filosofiablogi)

Ilpo Kontula, Provinssikirurgi (kouvolalaisen kirurgin ja vaikuttajan veijarityylinen muistelmateos)

Olen taas lähdössä tapaamaan kullanmuruja muutamaksi päiväksi. Matkalukemiseksi pääsee Kyösti Salovaaran nettikirja  2112, Antiutopia   paperinivaskaksi tulostamanani (226 sivua). Kirjoittaja on määritellyt teoksensa häijyn kriittiseksi tieteisromaaniksi, joka on paitsi hävyttömän pohdiskeleva myös vetävän leppoisa.

Blogikaverien kirjat ovat kiinnostavia. Kun katselee vähän sivupalkkeja ja lukee bloggaajien henkilötietoja, niin saattaa löytyä muutakin kirjoitettua kuin blogikirjoitukset. Kyöstin kirjoitukset blogissa Deadline torstaina ovat hienoja esseitä.

Tästä pääsenkin Eläköön essee! -haasteeseen, jonka laitoin taannoin liikkeelle. Jee, sehän elää edelleen!

Ihan ilman haastettakin monessa blogissa kirjoitetaan esseekirjoista tai Kyöstin tapaan esseitä. 
Hikatusta-blogissa on mainiota essehdintää, usein huumorilla höystettynä. 

Viime aikoina näkemistäni elokuvista kiitoksen ansaitsevat Florence, jossa korostuu itsetunnon merkitys, Tyttö nimeltä Varpu lämpöisyytensä vuoksi ja eilen televisiosta katsomani ruotsalainen Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä, joka sai pohtimaan moraalia. 

Tänään olin taas kirjoituspiirissä. Kirjoitan kovaonnisesta lapsuudenperheestäni, jossa kahden kuolemantapaukseen jälkeen masennus vaanii mustana möykkynä useamman perheenjäsenen yläpuolella valmiina tiivistymään uhrinsa ympärille.  

   

Lopuksi lainaus Riitta Jalosen kirjasta. Tässä Janet pohtii kirjoittamisen merkitystä itselleen. 

   Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.
   Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa. 

Nyt on syksy. Syksyssäkin on voimaa. Nauttikaamme väriloistosta! 

---------------------------------------

Sunnuntaina 2.10. 
Hyönteisdokumentti-blogin pitäjä hdcanis on koonnut laajan ja ansiokkaan kirjoituksen, esseen, bloggaamisesta. Tässä linkki postaukseen, josta pääsee edelleen lukemaan esseen. Uskon tämän kirjoituksen herättävän kiinnostavaa keskustelua. 

Liebster Award -tunnustus ja haaste eteenpäin

Nyt taitaa olla uusi kierros Liebsteriä menossa. Olen jo kerran osallistunut tähän, mutta ei se mitään. Tässä on taas eri kysymykset. Kiitos tunnustuksesta Riitta K blogista Kirja vieköön. On muuten kiva nimi Riitan blogilla, ihan parhaita.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5 - 11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kohdat 1 ja 6 on nyt täytetty ja käyn käsiksi Riitan minulle esittämiin kysymyksiin.

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1 - 5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
Etelä-Afrikka: J. M. Coetzee
USA: Toni Morrison
Suomi: Heidi Köngäs

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva. 
Coetzeeltä ja Morrisonilta olen lukenut varmaan kaiken muun paitsi tietokirjallisuutta ja esseitä, ja Coetzeen kirjeenvaihtokirja Paul Austerin kanssa Here and Now: Letters 2008 - 2011 on sekin vielä lukematta. Kaikista en ole postannut. Luin juuri uudelleen Morrisonin Tervanuken , josta jotain ajatuksia myöhemmin.
Heidi Köngäkseltä on viimeisin, Hertta, lukematta, kahdesta hänen kirjastaan olen kirjoittanut. Luvattu kolahti minuun niin, että kun joku vain mainitseekin kirjan nimen, niin minulla nousee ihokarvat pystyyn ja tulee viluinen olo.  
Coetzee-linkki, Hämärän maat
Morrison-linkki, Armolahja
Köngäs-linkki, Luvattu

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen? 
Minäpä otin ja laskin ne! Olohuoneen isossa hyllyssä on 673 kirjaa, minun työhuoneessani on 487 opusta ja ja miehen 276. Lisäksi sängyn alla on laatikossa pino yli kymmenen vuotta sitten Anjalan sivukirjaston lopetuksesta ostamiani kirjoja ja lahjakaapissa paljon kirjoja, joita en olekaan tullut antaneeksi lahjaksi. Kirjastosta on säännöllisesti lainassa parisenkymmentä teosta. 
Puolet kirjoistani on jo opiskelijana ostamiani englanninkielisiä romaaneja. En pysty ostamaan paljon lisää, koska en saa niitä mahtumaan mihinkään. 
Ai niin lastenkirjat, ja keittiössä on keittokirjat ... ja yöpöydillä muutamia... 

Haa - Anjalan loota! En muistanutkaan, että minulla on Plathin
 The Bell Jar suomeksi. Ja Oriveden opit pitää lukea hetimiten. 

4. Kirjahyllysi aarre?
Meidän hyllymme sisältö on sekalainen ja kerroksellinen, samoin kuin kotimme sisustus.  
Saattaa siellä joukossa olla aarteitakin!
 
5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Käyn kirjoituspiirissä, pilates-tunneilla ja satunnaisesti elokuvakerhossa. Elokuvissa muutenkin (tänään Tanna!), teatterissa, näyttelyissä ja konserteissa. Kävelen, uin ja pyöräilen. 
Olen hulluna muotiin ja designiin. Meillä ei ole designhuonekaluja enkä omista kalliita vaatteita, tykkään katsella niitä taiteena. Poikkean usein Helsingissä käydessä designkaupoissa. Olen sitä mieltä, että Helsinkiin pitäisi ehdottomasti saada kunnollinen laaja suomalaisen designin museo. Nykyinen  entiseen oppikouluun tehty on aivan liian ahdas. Sen uuden kirjasto-monitoimi -talon, Helsingin keskustakirjaston, sijasta olisin ottanut uuden designmuseon. 
Käyn mielelläni kulttuuritapahtumissa. Olin juuri torstaina kirjajulkkareissa Helsingissä. Tilaisuudessa ravintola Dubrovnikissa esiteltiin yhdeksän kirjailijan uutuudet haastatteluin ja Stella Polaris-teatterin improvisoinnein. Ostin kaksi kirjaa - vaikka ne eivät mahdukaan minnekään.

6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
Yleensä yhtä.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?
Nykyään luen milloin vain, koska olen eläkkeellä. Työaikana luin iltaisin kotona ja lyhyillä työmatkoilla bussissa. 

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?
Eläkkeelle jäätyä ajattelin, että kirjoittaisin kouluelämästä. Sitten se ei enää kohta kiinnostanutkaan. Sellaista ylilyöntiä ja kohkausta on kyllä parhaillaan ilmassa uuden opetussuunnitelman ja säästöjen yhtäaikaisessa läpiviemisessä, että houkutus kirjoittaa on alkanut uudelleen kutkuttaa mieltäni.  
Kirjoitan ehkä lähipiirille omakustanteen tuokioista elämässäni, parhaista ja pahimmista. 

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
Hyvät: värit, syksyn sato, kaamosvalot, joulun odotus
Huonot: pimeys, koleus

10. Hullaannutko joulusta? 
Tottamooses hullaannun! Nyt olen jo alkanut suunnitella joululahjoja. 

11. Kuinka nollaat nuppisi? 
Jos olen pähkäillyt liikaa asioita ja väsynyt, niin katson jotain kevyttä telkkarista tai lueskelen naistenlehtiä.
Silloin tällöin, edellisestä kerrasta on vuosia, lähden yksin Välimeren alueelle lämpimään aikaan, kun merivesi on lähemmäs 30 astetta. Lämpimissä, silkin tavoin hyväilevissä aalloissa keinuminen, raukeat ihanat päivät aurinkovarjon alla ilman muuta ohjelmaa, vain aurinko, meri ja hiekka ja tietysti lukemista, ja ympärillä tuntemattomat kanssaihmiset. Tällä meditaatiolla nollaan nuppini parhaiten. Seuraava meditointimatka koittaa syyskuun alussa.

Mallorcan Alcudiassa 2014,  isolla porukalla, mikä on myös
hauskaa.

Haastan kaksi bloggaria, joiden blogeilla on hauskat nimet:
Jori, Kaiken voi lukea - Jori, niin minustakin!
Minna, There's no such thing as too many books - Minna, I agree!
Ja vielä kolmantena:
MarikaOksa, Oksan hyllyltä - Marika, jospa sieltä hyllyltä löytyisi vastauksia!

En jaksa keksiä uusia kysymyksiä. Vastatkaa noihin samoihin, kiitos!

Mukavaa viikonloppua!

Riitta Jalonen, Kuka sinut omistaa (2013)

   Jean istuu polviensa varassa ja katsoo takaikkunasta. Isä ja äiti tulevat vierelleni. Me seisomme siinä. Kenenkään käsi ei nouse vilkutukseen.
   Etuoven ikkuna on auki ja kuulen Mamin sanovan Jeanille, että pian sinä olet kotona, ja Jean huutaa minun koti on tuolla, minä nukun siellä.

Tämän kirjan ydinkohta on tässä. Minun koti on tuolla, minä nukun siellä. Lapsi ilmaisee asian juuri näin. Jalonen osaa kertoa meille, miltä sijoitetusta lapsesta tuntuu, kun häntä palautetaan sinne, minne hän aikuisten mielestä kuuluu. Hän osaa myös kertoa, miltä sisaresta tuntuu, kun pieni veli viedään pois. Jalonen ei selitä, että lapset ovat turvattomia, hän NÄYTTÄÄ sen.
Lapset ovat lähellä toisiaan ihan fyysisellä tasolla. He tietävät, minne he kuuluvat, he tietävät kenen he ovat. Suuri peikko heidän maailmassaan on aikuiset.
Aikuisista ei voi sanoa mitään varmaa. 

Mielenkiintoinen asia, mikä tuli mieleeni Riitta Jalosen kirjaa lukiessani, on se miten paljon hänen lapsikuvauksensa on samankaltaista hänen miehensä Olli Jalosen lapsikuvausten kanssa. Poikakirja, 2010, meni samalla tavalla lapsen ihon alle. Olli Jalonen kirjoittaa monisanaisemmin ja kokeellisemmin, Riitta Jalonen lyhyemmin. Molemmat ovat mestareita lasten kuvaajina.

Kun Jean on viety, Heidi, kirjan minäkertoja, keksii ensin Jeanille uuden nimen, mutta päättää sitten, että Jeania ei ollutkaan.
En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan.
Tässä kohtaa lukiessa nousi iho kananlihalle, koska juuri samalla tavalla ajattelin itse äidistäni, kun menetin hänet lapsena. Melkein häpesin äidin kuolemaa ja toivoin, että pääsisin jonnekin, missä kukaan ei tietäisi. Lapsi yrittää selvitä liian suuresta menetyksestä laittamalla sen sivuun, pois elämästään.

Hyvä, että kerroit, Riitta Jalonen. Ikävää, että Philippe, josta kirjasi kertoo, ehti kuolla eikä ehtinyt nähdä tätä tyylikästä, täynnä rakkautta olevaa kirjaa teistä kahdesta.