Baltian matkan jälkimietteitä 1: taidetta kokemassa Tallinnan Fotografiskassa

Matka Tallinnan kautta Riikaan on takana ja monta elämystä mielessä. En kirjoita kronologista matkaraporttia, vaan aiheittain ja siitä, mikä on jäänyt mietityttämään.

Tallinnasta jäi mieleen kaiken modernin ja automaation arvostus, ehkä jopa joissain tapauksissa liiaksi. 

Hotellissa oli palvelutiski ja siellä virkailija, mutta ovensuulaite ohjasi sekä kirjautumaan että lähtemään sen kautta. Lähtöpäivän aamuna pyydettiin lisäksi tekstiviestillä ilmoittamaan kun lähtee. Saavuimme hotellille vähän ennen virallista kirjautumisaikaa ja piti vaivata respan henkilöä kysymällä, olisko huone jo vapaana. Olihan se, mutta piti maksaa 10 euroa, että pääsi sisälle - mistä hyvästä, siitäkö, että tätä asiaa ei voinut hoitaa koneella.

Hämmennyin R-kioskilla, kun puhelin korvalla seisova kassahenkilö naputti suojalasin yli asiakkaan puolella tiskiä olevaa itsepalvelukassaa, että hoidapa asiasi siinä. Olishan se laite voinut olla jossain kauempana, jolloin yksi asiakas voisi asioida kassalla ja toinen automaatilla. Miksi pitää mennä seisomaan siihen kassaihmisen eteen hoitamaan asiansa itse? 

Tallinnan modernia rakennustyyliä sataman lähellä

Tallinnan Fotografiska ei petä koskaan. Tällä kertaa esillä oli kolmen valokuvataiteilijan töitä.

 

Elliot Erwitt (1928 - 2023) syntyi Pariisissa siirtolaisperheeseen venäjänjuutalaisille vanhemmille, muutti sieltä vanhempineen Milanoon ja lopulta USA:han vuonna 1939. Erwitt opiskeli sekä valokuvausta että elokuva-alaa ja teki monipuolisesti töitä ammattikuvaajana, kunnes siirtyi freelanceriksi. 
Erwittin ura kesti seitsemän vuosikymmentä. Retrospektiivinen näyttely esittelee Erwittin leikkisää katsetta sadalla kuvalla ja dokumenttifilmillä, jossa Erwitt kertoo työskentelytavoistaan ja mieliaiheistaan.

Elliott Erwitt, Santa Monica, California, USA, 1955

Elliott Erwitt: Pariisi 1949, Barcelona 1952 ja Mother and Child, New York, 1953
"It's a family picture: my first child, my first wife and my first cat". 

Viron kieli on suomalaiselle toisinaan hyvinkin ymmärrettävää. Kuvan teksti viroksi. "See on perepilt: minu esimene laps, minu esimene naine ja minu esimene kass".


   

Kuva videolta, jossa Erwitt kertoo muun ohessa ihastuksestaan koirien kuvaamiseen.
Tekstissä sanotaan, että ne ovat niin ihmisen oloisia. 

Erwittin ihmiskuvissa on tilannekomiikkaa. Hän sanoo, että ei ole kiinnostunut maisemista, vain ihmisistä ja koirista, joissa hän kuvaa hauskaa kömpelyyttä ja haavoittuvuutta, empaattisella otteella. 
Näyttelyssä oli yksi kuva Suomestakin, lavatansseista.  

Erwitt ikuisti myös historiallisia hetkiä, kuten presidentti Richard Nixonin vierailun Neuvostoliitossa, John F. Kennedyn hautajaiset ja Barack Obaman virkaanastujaiset, sekä kuvasi aikansa suuria tähtiä, kuten Marilyn Monroeta, Alfred Hitchcockia, Grace Kellyä ja Andy Warholia. 

Videolla on hauska kohta, jossa Erwitt vetää päähänsä baskerin ja esittää itseään täynnä olevaa ns. taidevalokuvaajaa. Tyyppi on hänen kehittämänsä alter ego André S. Solidor (nimikirjaimista tulee sana "ass"), jonka hahmossa Erwitt kritisoi senaikaisen valokuvauksen joitain hassuja piirteitä. Solidorin töistä on jopa julkaistu kirja ja järjestetty näyttely Lontoossa vuonna 2011.

Fotografiskan toinen iso näyttely oli Bruce Gildenin (synt. 1947) 40 kuvaa sisältävä Why These? - Miksi juuri nämä? Gilden oli valinnut kuvat näyttelyynsä, koska pitää niitä laajan tuotantonsa parhaimpina ja hän vastaa: Why not?
Gilden on kuvannut lähes 60 vuotta ja on edelleen valokuvauksen "enfant terrible", niin rajujen aihevalintojensa kuin röyhkeiden kuvaustapojensa vuoksi. 

Gilden syntyi Brooklynissä, New Yorkissa. Hän on lähes itseoppinut kuvaaja. 

Bruce Gildenin kuvia 2010-luvulta

Gilden on kertonut pitävänsä aina salamaa valmiina ja hyppäävänsä kadulla kohtaamansa ihmisen eteen. Kasvot ovat joka karvaa ja ryppyä myöten tarkkoja. Gilden kuvaa paljon kaupunkien köyhiä ihmisiä, kodittomia, asunnottomia, ilotyttöjä ja muutoin syrjäytyneitä. 

Erwittin tapaan myös Gilden on kuvannut monissa maissa. Hänen ensimmäinen iso aiheensa oli Haitin voodoo. Sen lisäksi hän on kuvannut Japanin Yakuza-mafiaa, Irlannin hevoskilpailuja ja USA:n köyhän maaseudun väkeä.

Bruce Gilden: Quinza, Tokio, Japani, 1998

Bruce Gilden: New York City, USA, 1986

Bruce Gilden: New York City , USA, 1990

Kuvista huomaa, että Gildenillä on ollut mustavalkokuvissaan enemmän lämmintä huumoria kuin uusimmissa värikuvissa, joissa rujous ja ahdistus hyökkäävät katsojan silmille. 


Kolmas Fotografiskan näyttely oli nuoren tanskalaisen Henriette Sabroe Ebbesenin (synt. 1994) Kaleidoskooppi, jonka isoissa kuvissa ja videolla ihmiskehot vääristyvät, valuvat, yhdistyvät ja liukenevat omituisiksi läjiksi. 
Ebbesen on koulutukseltaan lääketieteen tohtori, mutta keskittynyt valokuvaan ja elokuvaan. Esitteessä kerrotaan, että hänen taiteensa haastaa katsojan tarkastelemaan kehoon ja mieleen liittyviä kysymyksiä. No, minusta nämä kuvat olivat vain epämiellyttäviä eivätkä herättäneet minua mihinkään pohdintoihin. 
Teknistä taitoa vaativia isoja kuvia, mutta ikään kuin tekniikka olisi ollut pääosassa. 

Ebbesen-video 

Semmoinen Tallinnan anti. Seuraavana päivänä ajelimme bussilla Riikaan Latviaan, jossa ihmettelin taas eri asioita. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa. 

PS Puolet kuvista on minun ottamiani, puolet mieheni. Hänkin otti kuvat puhelimen kameralla (unohti paremmat kamerat kotiin!), mikä oli vain hyvä. Ei tarvinnut kantaa painavampaa kameraa - ja eikös nämä kelpaa turistikuviksi ihan hyvin? 
 

Matkalla Tallinnassa 2: valokuvanäyttelyissä

Tallinnan Fotografiskassa oli peräti kaksi näyttelyä, jotka saivat pysähtymään kuviensa äärelle pitkäksi aikaa ja jättivät miettimään. Voisin mennä heti uudelleen katselemaan toisen näyttelyn ajatonta, rauhallista elämää ja toisen muovista hypermodernia maailmaa. 

Summer, Suvi, 2018

Snezhana von Büdingen-Dyba on venäläissyntyinen nykyään Saksassa asuva valokuvataityeilija, joka keskittyy työssään sosiaalisiin kysymyksiin ja muotokuvaukseen.

Hänen laaja näyttelynsä Meeting Sofie, Kohtumised Sofie'ga, Sofien maailmassa on kuin kiehtovaan ympäristöön sijoitettu elämäkertakirja päähenkilönään Down-ihminen Sofie. 

Kuvaaja kertoo, että jo astuessaan Sofien perheen pihaan, hän hämmästyi ja sisään astuttuaan lumoutui talon satumaisesta tunnelmasta.
Sofie asuu perheensä kanssa 1500-luvulla rakennetussa maalaistalossa Eilenstedtin pikkukylässä Saksassa. Vanhemmat ovat antiikkikauppiaita ja intohimoisia vanhan taiteen keräilijöitä.
Talon ikä näkyy kuluneina ja tarkoituksella rosoisiksi jätetyillä pintoina. Kaikki huonekalut ovat vanhoja ja massiivisia, ja seinillä on tunnelmallisia maalauksia. Kuvaaja koki kodin idyllinä, josta Sofie imee itseensä harmonisuutta.

   Sofie with her mother Barbara, Sofie ema Barbaraga, 2017

Tämän näyttelyn kuvat ovat vuosilta 2017 - 2022. Kuvaaja kertoo tapaavansa ystäväänsä Sofieta edelleen. Sofie oli kuvauksien alkaessa juuri täyttänyt 18 vuotta ja valmistunut koulusta. Hän osallistuu maalaistalon töihin, viettää aikaa veljensä ja tämän ystävien kanssa ja tapaa poikaystäväänsä. 
Sofiesta on paljon kuvia ulkotöissä ja yhdessä äitinsä Barbaran kanssa, johon hän on hyvin kiintynyt.

Sofie at home, Sofie kodus, 2019

Büdingen-Dyba sanoo, että hänen tavoitteensa on tarjota teoksellaan näkymä Down-ihminen Sofien maailmaan, sen kauneuteen ja tuskaan ja edistää laajempaa hyväksyntää ja rakkautta ihmisten välillä. Hän sanoo tunnistaneensa Sofien teini-iän tunteissa itsensä, mikä poisti kaikki ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvat esteet. 

Sofie hanging out with her brother's friends,
Sofie venna sõpradega, 2018

Englantilaisen Miles Aldridgen räikeät modernin elämän kuvat ovat vastakohta Snezhana von Büdingen-Dyban kuvaamalle unenomaiselle maalaisidyllille. Aldridgen maailma on karamellivärinen, Büdingen-Dyballa se on pehmeillä maaväreillä maalattu ja kauhtunut.
Aldridgen näyttelyn nimi on Virgin Mary. Supermarket. Popcorn. Kuvat ovat vuosilta 1999 - 2020.

Mannequin Thriller #2, 2013

A Precious Glam #2 , 2011 ja The Rooms #4, 2011

 

Aldridge työskenteli ensin kuvittajana ja musiikkivideo-ohjaajana, kunnes omistautui valokuvaukselle. Hänen töissään on viittauksia film noir'iin, taidehistorian merkkiteoksiin ja popkulttuuriin.
Toistuva teema on ylellisyyden petollisuus ja maailman outoudet. Nykykulttuurin satiiri toteutuu keinotekoisena värimaailmana ja liioitteluna. 
Joku kriitikko on maininnut, että Aldridgen työt ovat yhtä aikaa retroa, futuristista ja nykyaikaa.

Homeworks #1, #7, #4 ja #5

Barbienaiset kyllästyvät kotitöihin pastellisten kodinkoneittensa keskellä ja romahtavat kesken leipomisen. He työntävät täpötäysiä ostoskärryjä kloonimaisesti toisiaan muistuttavina ja mallimaisesti meikattuina. He hymyilevät urheasti kasvot siteissä kauneusleikkauksen jälkeen. He ovat täydellisiä äitejä ja vaimoja. Mutta välillä he vaipuvat pöydälle viinilasien sekaan. 

From Here to Maternity #1

Aldridgen näyttelyyn kuuluu myös video, jossa taiteilija näyttää, miten hän työskentelee. Hän piirtää tai maalaa ensin kuvakäsikirjoituksen ja toteuttaa sen sitten huolellisesti rakennetuissa lavasteissa elokuvamaiseksi valokuvaksi, joka on aina osa suurempaa tarinaa. 
Aldridge on yksi harvoja valokuvaajia joka kuvaa edelleen pääasiassa filmille. Hän sanoo, että digitaalisesti olisi mahdotonta saada hänen haluamaansa värishokkia, joka syntyy kuvaan kemiallisissa kylvyissä.

The Pure Wonder #1, 2005

 

Kevättä Tukholmassa ja kotona

Elisabeth Bucht,  Möte med lejon

Käväisimme mieheni kanssa Tukholmassa parissa näyttelyssä.
Historiallisen museon aulassa on vastassa tekstiilitaiteilija Elisabeth Buchtin pukema leijona. Alunperin leijonapatsas on seissyt Pireuksen satamassa, tämä on kopio siitä. Neuleen etuosan teksti kuuluu: Min identitet ligger i din blick och förändras varje gång du blinkar. Niin totta!

Toinen kohteemme oli valokuvataiteen museo Fotografiska. 
Paras  sen näyttelyistä oli minulle Cooper & Gorver, I Know Not These My Hands, amerikkalaisen Sarah Cooperin ja itävaltalaisen Nina Gorverin yhdessä rakentamat valokuvamaailmat. Nämä naiset kuvaavat paljon alkuperäiskansoja ja herättävät kuvillaan eloon vanhoja tarinoita, myyttisiä satuja ja fantasioita. 

Näyttelyn nimi tulee Adelaide Crapseyn runosta: 

Amaze

I know
Not these my hands
And yet I think there was
A woman like me once had hands
Like these.

Upeat valokuvat ja vahva, unenomainen tunnelma matkalla lukemassani Sinikka Vuolan romaanissa Replika saivat minut tallaamaan mietteliäänä Tukholman katuja. Miten kaunista ihminen voikaan saada aikaan!

Ja pahaa. Pysähdyimme Åhlensin tavaratalon luona. Siinä oli paljon muitakin katselemassa kukkia ja viestejä, joissa ihmiset koittivat valaa toisiinsa uskoa hyvän voittoon terrori-iskun jälkeen.

Laivalla tuijotimme merta ja juttelimme kokemastamme. Kannelle ei tullut muita kuin eräs thaimaalainen ravintoloitsija, vanha mies pojanpoikineen. Hän antoi meille käyntikorttinsa ja kutsui kunniavieraaksi omaan ravintolaansa Phuketissa paitsi että minä en kuulemma kestäisi sitä kuumuutta. Minä? Minähän olen syntynyt väärään ilmastoon ja suorastaan rakastan hellettä.  

Helsingin Sanomissa oli juttu omasta elämästään kertovista bloggaajista, elämäjulkaisijoista, joista parhaat tienaavat aloittelevan toimittajan verran kertomalla jutustelunsa ohessa vaivihkaisesti tuotteista ja palveluista.  
Mainostamisen alkuaikoina oli ihmisiä, jotka kävelivät kadulla iso mainospahvi kaulasta riippuen, elävinä mainoksina esim. jollekin ravintolalle. Onko ammattimainen elämäjulkaiseminen siis ikäänkuin digiversio tästä, nykyaikaa?

Minähän olen elämäjulkaisija amatööritasolla, välillä kirjoja, välillä silkkaa elämää.
Hitto vie, jos olisin vähänkään ammattimaisempi, pyytäisin Fotografiskasta palkkion, kun kirjoitan ihaillen heidän näyttelystään ja Joutsen-firmalta myös pienet provikat päälläni olevan untuvatakin esittelystä. Hatun perhonen on Vanhan Ylioppilastalon joulumyyjäisistä, vetoketjuista tehty käsityö. Eihän käsityöläisiltä voi pyytää palkkiota mainostamisesta, ei voi. Heille mainostaisin ilmaiseksi. Huulipuna on Lumenen, siinähän on iso menestyvä firma. Varmaan maksaisivat, jos kertoisin, miten upealta tuntuu huulilla puna nimeltä Nordic Seduction.

Retkeilemme usein Ahvionkoskilla. 

Ahviolla on kaunista kaikkina vuodenaikoina. Minä otin viime käynnillämme kuvia sammalista ja mieheni kuvasi vesiaiheita.     

Tänään kävelimme Kymijoen rantaa.  Unto kuvasi linnun kodin, tässä vaiheessa vielä tyhjänä. 

Huomasin, että blogissani oli käyty hakusanalla "yrjö on päälä toivo on mennyt". Älähän nyt hyvä ihminen, aina on toivoa. Hyvää vapun jatkoa!