Mietin ystävyyttä

 

Eräältä oppilaalta saamani ruusukvartista valmistettu
tuikkukynttilän alusta. Ruusukvartsia pidetään sydämen
kivenä.

Luin Tiede-lehdestä, että ystävyyden kehittymiseen tarvitaan noin 50 yhdessä vietettyä tuntia. Eikö enemmän, mutta olkoon näin, keskimäärin. Tutkimus oli tehty USA:ssa haastattelemalla yli neljääsataa uudelle paikkakunnalle muuttanutta aikuista heidän solmimistaan ihmissuhteista. 

Samaisessa artikkelissa kerrotaan brittitutkijan löytämistä seitsemästä asiasta, joita ystävät usein jakavat. Näitä yhteisiksi tarttumapinnoiksi tutkimuksessa nimettyjä asioita ovat kieli, syntymäpaikka, koulutus, harrastukset, huumorintaju, maailmankuva ja mielenkiinnon kohteet. Maailmankuvaan ajatellaan sisältyvän moraali, elämänkatsomus ja poliittinen ideologia. Mitä useampi yhdistävä asia, sitä vankempi ystävyys, todetaan tutkimuksessa. 
Onneksi tutkija käyttää sanaa 'usein'. Kun mietin omia ystäviäni, niin ei minulla ole heidän kanssaan moniakaan näistä tarttumapinnoista ja juuri niiden puuttuminen on saanut meidät kiinnostumaan toisistamme.

Minusta ystävyydessä on tärkeää, että on kiinnostunut toisen ajatuksista. Blogiystävyydessähän on kyse vain siitä, se riittää. Ystävyydessä ei ole pakko tavata fyysisesti, mutta toisaalta pitää olla myös ihmissuhteita, joissa vietetään aikaa samassa tilassa ja tunnetaan toisen ihmisen ja toisten ihmisten läsnäolo. Vielä jokin aika sitten olisi tuntunut hassulta edes mainita tällainen itsestäänselvyys, mutta ei enää. Meidän aikanamme arvostetaan yksinoloa ja yhdessäololta odotetaan laatua. Tällainen asenne johtaa yksinäisyyteen.  

Usein sattuma ja olosuhteet määräävät, kenestä tulee ystäviä - aikuisillakin, tarttumapintoja tai ei. Lapsillahan ystävät löytyvät lähellä asuvista. 

Etsin tähän kirjoitukseeni sydämiä meiltä kotoa.
Kylpyhuoneesta löytyi sydämen muotoinen suolasaippua. 

Ystävyydestä ja rakkaudesta on tehty paljon lauluja.
"Mistä löydät sä ystävän, onko oikea sulle hän", kysyy Vladimir Vysotski tunnetussa Ystävän laulussaan. Minä en pidä tuon laulun kylmästä testailusta. "Ja jos silloin kun myrsky soi vain sun kumppanis vaikeroi, vene lähimpään rantaan vie, jääköön pois mikä lie." Minä voisin olla se vaikeroija ja tunturissa väsymystäni ruikuttava, ja siksikö heti hylättäisiin? Hei, armollisuutta! Toisessa harvinaisemmassa suomennoksessa sanotaan suoraan, että jos hän ei ole sinunlaisesi, niin kenkää tulee. "Älä sorru sä pilkkaamaan vaikka on hän mies tasamaan. Hän ei sovi sun seuraasi, eikä lauluusi."
Laulun lopussa sävy muuttuu, siinä korostetaan uskollisuutta: "... kuka viereesi jää kun on sinulla vaikeaa ja kun tarvitset auttajaa." Tästä pidän.

Tiedän, että en pidä ystäviini yhteyttä kovin taajaan, olen huono soittelemaan ja järjestämään tapaamisia, mutta yhdessä ominaisuudessa olen täydellinen, uskollisuudessa.
Luotan siihen, että ystävyys säilyy kuten rakkauskin ilman jatkuvaa ylläpitoa ja samanmielisyyttä. Nykyään ihmissuhteista puhutaan pehmopsykologisissa jutuissa usein kuin ne olisivat jotain liikekumppanuuksia. 
En ole koskaan lähtenyt "hankkimaan" ystäviä, he ovat vain lipuneet elämääni eri elämänvaiheissa ja sen jälkeen jääneet siihen, koska olemme olleet kiinnostuneita toisistamme. Ei tulisi mieleenkään kysellä saamieni ystävien kelpaavuutta. 
Luotan sinisilmäisesti siihen, että kelpaan itsekin, ponnistelematta.
 
Ehkä tärkeämpää kuin toisen ystäväominaisuuksien punninta olisikin tehdä joskus itselleen kysymys: Jos olisit toinen ihminen, niin olisitko itsesi ystävä?

Kalevala-korun riipus Rakkaus korulippaani pohjalta.
Koruun kuuluva ketju lienee muussa käytössä. Tästä korusta
oppilas Jenna kysyi viattomasti: "Onko tuo sydän
pääsiäismunasta?"

Onko ystävyydessä mukana rakkautta? Mielestäni on, kuten myös rakkaudessa 

ystävyyttä. Miksi niitä erotella!

Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Kahdesta kirjasta ja niiden kielestä

Tarkastelen kahta kiinnostavaa kirjaa, molemmissa on joiltain osin kielellistä haastetta ja molemmissa ihmiset elävät kovaa elämää.

Riko Saatsin romaanissa Yönistujat eletään 50-lukua. Suistamosta lähtenyt evakkoperhe joutuu häpeilemään kieltään ja tapojaan. Lapset kokevat väkivaltaa ja vanhempien väliä kiristää erilainen suhtautuminen kotoutumiseen. Loppua kohti juuri tämä ongelma nousee pääosaan.

Norjalaisen Oliver Lovrenskin kirja Silloin ennen tapahtuu nykyajassa. Se kertoo väkivallan, päihteiden ja rikosten maailmaan vajonneista neljästä teinipojasta, joille elämä tuntuu jo olevan ohi ja hyvää elämää oli kadotetussa lapsuudessa silloin ennen, jos silloinkaan. Moni kuitenkin selviää, jopa niin, että kirjoittaa kokemastaan ja näkemästään tällaisen kirjan. 

Sijoitin kuvaan kirjoja yhdistämään Suomen Mielenterveys ry:n mielinauhan, vaikka kummassakaan kirjassa ei puhuta mielenterveystermeillä, elämää on vain elettävä ja kuolema kuuluu siihen. Tänä aikana Saatsin pakolaisperheen jokaista jäsentä kuvattaisiin diagnoosien kautta: äiti Anastasia, Anni uudelta nimeltään, uupuu kuolemansairaan mummun hoidossa, isä Feodorilla eli Heikillä on vaikeuksia hillitä vihaansa ja lapset selviävät kukin tavallaan. Mummu selviää elämällä menneessä.
Lovrenskin Ivor, Marco, Jonas ja Arjan kaipaavat tukea ja hyviä aikuismalleja. He oireilevat eri tavoin. Onneksi heillä on toisensa.  
Tämän vuoden mielinauhan on suunnitellut vuoden nuori suunnittelija Arttu Åfeldt ja sen sanoma on toivo. Nauhan mukana tulleen pakkauksen teksti kuvaa hyvin sekä Saatsin että Lovrenskin kirjoja: "Liekki loistaa meissä kaikissa. Välillä kirkkaan valkoisena, välillä lepattavana ja hauraana."

Yönistujat ovat karjalaisen perinteen mukaan ruumiin vieressä valvovia perheenjäseniä, naapureita ja ystäviä. 
Kirjassa on entisajan maalaiselämää karjanhoitoineen ja pellonraivaamisineen, kaikessa mukana pakolaisina tulleiden omat tavat. 

Kirjan minä-kertoja on Anni-äiti. 

Juurakoita poltettaessa pienimmätkin lapset pääsivät mukaan hyvän tuulen suojiksi ja kalikanpoimijoiksi. Mummu katseli tulta kauempana, risti silmiään ja kumarteli eri suuntiin. Hän pyysi anteeksi korpimetsältä ja maalta niille osunutta kohtaloa. Hän kumarsi metsän reunassa makaaville tukkipuille, suojatta jääneen metsäpuron vesille, avatun aukean läpi pyyhkiville tuulille ja maan sisältä nostetulle mullalle. 

Monet näistä maalaiselämän kuvauksista tekevät minut nostalgiseksi. Oma isäni ja pappani raivasivat metsää pelloksi hevosen avulla ja omalla lihasvoimallaan, räjäyttivät kiviä ja polttivat juurakoita. Minä vein heille voileipiä ja kahvia pikkutyttönä aikuisten isolla pyörällä polkien. Myöhemmin isäni joutui tekemään päinvastaisen toimenpiteen ja  istuttamaan pelloille puuntaimia.

Saatsin Yönistujien kieli on selkeää hyvää peruskieltä, joukossa joitain karjalankielisiä sanoja erotettuna harvennetulla tekstillä. Joskus ne tuntuvat perustelemattomilta, esim kissasta käytetty "kaža" keskellä muutoin yleiskielistä tekstiä. Jotkut sanat ovat paljon erilaisissa yhteyksissä kuultuina tulleet tutuiksi, esim. "buabo", "käžpaikka" ja "pruažniekka". Yleensä vieraat termit ovat kiinnostavia ja tulevat selitetyiksi edellä tai jälkikäteen tai asiayhteyden perusteella, esim. "Nyt Tatjana oli vainaja. P o k o i n n i e k k a." Joskus termit jäävät selittämättä, esim. tilanteessa, jossa kuolleen mummun hengen kerrotaan kiertelevän neljäkymmentä päivää hyvästelemässä ennen tuonilmaisiin lähtöä ja kuvaus päättyy: "M u i s s i n s u a v a t t a n a hän palaa  ja kun on p a n a f i i d a. Ei mikään ole mitenkään lopullista." - Siis milloin? Olisin kaivannut sanaluetteloa.
Kirjan loppusanoissa viitataan Karjalan kielen nettisanakirjaan, mutta tämä on turhan työläs tie romaanin lukijalle. 
Kirjassa on myös neljä lähes kolmen sivun mittaista kokonaan karjalankielistä haastattelua hautajaisperinteistä.
Niitä lukiessa tuntuu, että aina kun on päässyt kärryille, niin tulee tekstiä, jonka ymmärtää vain osittain. Nämä taltioinnit tuntuvat romaanigenressä aivan turhilta  lisiltä, jotka voi tietenkin ohittaa, aluksi ohitinkin, mutta lopuksi yritin lukea.
 
Muahpanendahuondes oli selgie da pilvetöin. Linnut pyärettih kohti toizie, hagiettih puarua da čiyčerrettih puulois kuin olis järgi kavotettu...

veli

heräsin viime yönä ku marco soitti, se itki ja sano et
se on kuollu, ivor se on kuollu eikä mun tarvinnu
kuulla et kuka, tiesin muutenkin ja painoin vaa
punasta, mut se soitti takas ja sano jonas, sen faija
löys sen ivor, jonas on kuollu

Kertoja on Ivor, kroatialaistaustainen kaveri, kuten kirjailija Lovrenski itsekin. Ivorin haaveena on tulla lakimieheksi, mutta hän on harhautunut vaarallisiin kuvioihin, joissa monet pääsevät hengestään tai joutuvat vankilaan. 
Nimi Silloin ennen viittaa myös tilanteeseen, jossa Ivor katselee porukan elämää jo hieman etäämpää, koska hän on päättänyt selvitä ja olla poikkeus.

Ivorin kaveriporukkaan kuuluvat somalitaustainen Marco ("ja todellisuudes marcon oikee nimi ei oo marco vaan liba, liban mohamed ali"), intialaistaustainen Arjan ja norjalainen Jonas. Kaikki pojat käyvät sossussa ja ennen pitkää myös huumeseulonnoissa. Vanhemmista ei kovin paljon puhuta, isät ovat joko poissaolevia tai väkivaltaisia ja äidit uupuneita, mutta kahdella pojista on hyvä suhde isovanhempaan, joka elää vielä yhteisöllisen ajan arvojen mukaan. Jonaksen mummi tarjoaa lettuja koko porukalle ja uskoo heistä hyvää niin kauan kuin voi. 
Pojat ovat toisilleen tärkeä perhe, mutta yhteiskunnan mielestä huonoa seuraa. 

el chapo

meist piti tulla 2pac ja zlatan ja jordan ja tyson ja
elden ja banksy ja yrittäjiä niinku muskista eli ei
meiltä unelmii puuttunu vaa toivoa ja siks meist on
nyt tulossa chapoja

Poikien tarina koostuu tuokiokuvista, jotka ovat kuin proosarunoa.
Kieli on nuorten maahanmuuttotaustaisten nuorten kieltä, johon on sekoittunut maahanmuuttajien omia kieliä ja englantia ja jossa käytetään erilaisia lyhenteitä ja viittauksia mm. räppisanoituksiin ja graffititaiteeseen ja niiden tekijöihin.
Pojat taitavat kyllä yleiskielen, Marco puhuu vihastuessaan kuin joku asiantuntija tv-haastattelussa. Heidän oma kielensä on bro-kieltä, veljien kieltä, heidän kesken.

Tätä kieltä ei ole ollenkaan vaikeaa lukea. Nautin näistä päiväkirjamaisista merkinnöistä kovasti. Niissä on kiva rytmi ja loppuyllätyksiä, haikeutta ja kauneutta.

Kirjan lopussa on suppea sanasto, jossa on esim useita termejä huumeille. Muutamia sanoja googletin ja joitain päättelin englannista (esim. aight bet = allright, you bet eli niin varmaan).
 
Suomentaja Onerva Kuusi on tehnyt loistavaa työtä etsiessään norjalaiselle nuorisoslangille suomalaisen muodon. 

Oliver Lovrenski julkaisi Da vi var yngre kirjansa 19-vuotiaana vuonna 2023.
Kirja lumosi niin lukijat kuin kriitikotkin. Se nostettiin palkintoehdokkaaksi kaikkiin tärkeisiin kirjallisuuspalkintoihin ja sen käännösoikeudet myytiin 15 maahan. Suomennos Silloin ennen ilmestyi tänä vuonna, minusta alkukielinen nimi on parempi, enemmän poikien suuhun sopiva. 
Lovrenski on kertonut kirjassa olevan paljon itse elettyä. Hän on myös sanonut olleensa aivan varma, että kirjasta tulee iso juttu, koska se on aito ja kertoo sellaisesta mistä ei ole ennen kerrottu. 

Yksi tämän kirjan ansio on se, että se kertoo tavallisista, haavoittuvista pojista, jotka ajautuvat harkitsemattomuuttaan tekemään pahoja tekoja.
Nuoret kaipaavat perhettä, vaikka suhtautuvat usein lähimpiinsä torjuvasti, ja kaikillahan perheestä ei ole kuin rippeitä. Ivor on herkkä ja jopa romanttinen nuori mies, teinipoika vasta, joka katuu tekojaan, koska menettää niiden vuoksi kunnollisen tyttöystävän ja saa varoituksia monelta taholta.

Ivor kuulee telkkarin iltauutisista, että häntä puukottanutta tyyppiä on puukotettu pahasti. Kukahan se kostaja oli?
no ok se oli marco, se soitti mulle ja oli vaa et mä
skänkkäsin sen wallah mä iskin puukolla sitä
kusipäätä, ne voi painuu vittuun, mä sanoin veli,
marco, hitto veli

Lovrenskin omistuskirjoitus on koko sivun mittainen ja omistettu ihmisille joita hän ei tule koskaan unohtamaan. Hän toivoo myös, että he pystyisivät jonain päivänä antamaan anteeksi itselleen. 

Kuva kirjan takakannen sisältä

Sydämeeni koskee tämä kirja, koska olen niin paljon seurannut nuorten poikien tekemisiä ja pärjäämistä niin äitinä kuin opettajanakin. 
Näin äitienpäivää lähestyttäessä vielä yksi Ivorin merkintä:

äiti

sanotaan mutsi ettei tarvii sanoo äiti, mutsi ragee, 
sen sijaan et äiti pelkää, äiti pelkää mun puolesta

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa 1: Hyvää makua ja ystävyyttä

Viikonloppuretki Joensuuhun sattui hyvään aikaan jo siksikin, että Pohjois-Karjalassa ainoana alueena Suomessa oli lähes helle. Tietenkin olin varautunut villasukin ja pashminahuivein ja kesämekot olin jättänyt kotiin, mutta ei se mitään. Voi miten antoisa viikonloppu! 

Olen käynyt monta kertaa Joensuun kirjallisuustapahtumassa, jota on järjestetty jo vuodesta 2000.
Tapahtumalla on joka vuosi kiinnostava teema. Mieleeni ovat jääneet teemat rakas, nauru, tosi, vieras, minä, kuolema ja työ. Tämän vuoden teema oli MAKU. 
Vuoden teemaa käsitellään paitsi kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa niin myös tieteissä.
Yleensä olen mennyt junalla ja majoittunut erään ystäväni/ystävämme luo, mutta tänä vuonna mieheni lähti mukaan autoilemaan, yövyimme hotellissa ja yhdistimme reissuun myös käynnin Tuupovaarassa, joka on meidän yhteisen elämämme ensimmäinen etappi.
Tapahtuma on kolmipäiväinen. Ensimmäisen päivän paikalliskulttuurin ja runojen osuus jäi meiltä kokematta.
Toisen ja kolmannen päivän annista on niistäkin niin paljon kertomista, että kirjoitan aatoksistani kaksi raporttia. 

Kirjailija Laura Gustafsson kertoi toisenlajisista eläimistä ympärillämme ja sisällämme ja pohti lajirajoja. 

Missä menee raja ihmisen ja eläimen välillä? Entä kasvin ja eläimen?
Ei ole olemassa yleiseläintä, me vain niputamme eläimet yhdeksi ja samaksi ihmisen vastakohdaksi ja kaukana ihmisestä olevaksi. 

Mikä on kasvin ja eläimen viimeinen yhteinen esivanhempi? Antiikin maailmassa palvelija pyyhki vessakäynneillä isäntäväen takapuolen märällä pesusienellä eli eläimellä.
Kun me syömme mieluiten ylempiä eläimiä, niin eikö ihmisen liha olisi meille puhtainta ravintoa? 

Nisäkkäiden biomassasta maapallolla 36% on ihmisiä ja 60 % nautoja ja muita kotieläimiä, yhteensä siis 96 %. Linnuista 70 % on hyötyeläimiä. Vapaita eläimiä on melko vähän. 

Tappaminen raaistaa ihmistä. Entä jos kaikilla elävillä olennoilla olisi itseisarvo?
Kun Darwin määritteli ihmisen eläimeksi, katsoiko ihminen sen jälkeen, että hänellä on lupa olla moraaliton ja eläimellinen?

Niin paljon  häiritseviä kysymyksiä. 

Mietin, että jos me emme enää tappaisi eläimiä vaan antaisimme myös luonnossa elävien eläinten lisääntyä vapaasti, niin mehän jäisimme alakynteen. Tallustaisiko silloin meidän kaduillamme karhuja ja kotimme ovesta kopsottelisi sisään hirvi?
Kyllähän eläimetkin ryhmittyvät lajitovereittensa kanssa hyökkääjiä vastaan ja syövät toisia lajeja, puolustuskyvyttömiä.  
Massalihantuotannossa tapahtuu kauheita asioita. En edes uskalla ajatella sitä. Olen nähnyt televisiossa amerikkalaisia "pihvipeltoja", härkälaumoja mailikaupalla silmänkantamattomiin ja lukenut, että autolla ohiajaessa haju on kuvottava eikä molemmin puolin tietä seisovat eläimet näytä painajaismaisesti loppuvan koskaan. Olen lukenut sioista, joita pidetään niin ahtaasti, että ne eivät pysty menemään makuulle edes synnyttäessään ja kalkkunoista, jotka elävät koko elämänsä sisällä pakotettuna lihomaan nopeaan tahtiin joulupöytään.   

Kirjailija Kirsti Manninen kertoi havainnollisin kuvin maun historiasta ja siitä, miten kulloinenkin arvossapidetty tyyli on levinnyt nopeasti paikasta toiseen. Vasen muotokuva on Ranskan hovista, jonka "trendisetterit" pitkään sanelivat Euroopassa mikä on tyylikästä ja oikea ruotsalaisen ylhäisönaisen vastaavasta lookista vähän myöhemmin. Kun tietyt asut kävivät vanhanaikaisiksi niitä nähtiin vielä pitkään alemmissa yhteiskuntaluokissa.
Mannisen ryijykatsaus oli erittäin kiinnostava. Se mikä oli vähän aikaa sitten moukkamaista, saattaa olla kohta muodikasta, joten älkää hävittäkö perintöryijyjä ja muita kalleuksia, jotka juuri nyt eivät sovi sisustukseen. Itselläni on varastossa rullalla suvussa kulkenut 1800-luvun alkupuolelta peräisin oleva kasviväreillä värjätty ryijy, jonka reunaan on ikuistettu mystiset nimikirjaimet ja päivämäärä sekä joitain kuvioita, joiden ehkä uskottiin suojelevan pahalta. 

Muodin tutkimuksen professori Annamari Vänskä Aalto-yliopistosta selvitti, kuka päättää sen mistä me tykkäämme. Henkilökohtainen maku on illuusio, vaikka luulet olevasi ympäristöstäsi piittaamaton itsenäinen kulkija. Kaikki mitä ostat, tilaat tai vain selailet netissä vaikuttaa siihen mitä sinulle tarjotaan omana makunasi.  

Aiemmin maku valui ylhäältä alaspäin, suurten muotitalojen haute couture -asuista kaavalehtien kautta kotiompelijoille ja ompelimoista kauppoihin. Pian kuitenkin tapahtui myös toisinpäin. Mary Quant, Jean-Paul Gaultier ja moni muu arvostettu suunnittelija ottikin mallia katumuodista. Nykyään vaikutusta tapahtuu joka suuntaan.
 

Digitalisaatio on tuonut uusina mauntekijöinä 2000-luvulla bloggaajat ja 2010-luvulla someinfluensserit, jotka nostavat omat valintansa ja elämänsä päivityksissään esikuviksi kymmenilletuhansille seuraajilleen.
Näyttää siltä, että aivan viime aikoina on alettu kaivata perinteisiä muotilehtiä tavisinfluenssereiden sijaan tai rinnalle.  

Sinun makusi ei ole sinun. Siihen vaikuttaa monia tekijöitä: sosiaalinen luokka, ryhmä johon identifioidut, ammatti, moraaliset kysymykset, ympäristö ja aika.
Yksi ajan ilmiö on myös nuo meistä tietoa keräävät algoritmit.
Hei, huijaa niitä, selaile vähän kaikkea tai älä mitään, jos haluat saada makusi enemmän omaksesi (tämä siis oma aivoitukseni).  

Ystävykset. Mitä tyyli kertoo?
Kumpi heistä on afrikkalaisen kirjallisuuden
tutkija emerita ja kumpi vuonna 2010 eläkkeelle jäänyt
kieltenopettaja?

Seminaarin ohessa vietin aikaa muutamien ystävieni, eritoten kuvassa kanssani kävelevän Raisan kanssa. Mikään ei virkistä kuten hyvien ystävien seura! Eläköön pitkät ystävyyssuhteet!
Keskustelimme päivien annista, oman elämän tapahtumista, ilmiöistä ja kulttuurista.  

Kävimme myös katsomassa elokuvan Finding the Money, joka oli erittäin kiinnostava. Mitä on valtion velka? Onko meillä syytä huoleen? Mitä raha on?
Suuri osa meni minulta ohi, koska en todellakaan hallitse taloustermejä, mutta juuri tällainen haastava tieto vasta onkin kiinnostavaa. 

Paluumatkalla ajelimme Tuupovaaran kautta ja kävimme katsomassa taloa, jossa asuimme parisen vuotta, 1975 - 1977. Olimme vuorovuosin töissä ja auskultoimassa eli pätevöitymässä opettajiksi Joensuun yliopistossa.
Koulu, jossa työskentelin äitiysvapaani molemmin puolin (esikoinen syntyi Tuupovaarassa), oli purettu ja vähän kauemmas tiestä oli rakennettu pieni päiväkodin ja alakoulun luokat käsittävä koulurakennus upeine leikkipihoineen. En ole missään nähnyt niin suurta ja niin hyvin varustettua piha-aluetta lapsille. Sillä pihalla ei tarvitse kilpailla siitä, kuka ehtii keinuun tai kiipeilemään.  

Pohjois-Karjalan korkeudella on jo vaaramaisemia

Ystävyyden aakkosia, ystävänpäivänä 2024

Innostuin näpräilemään aakkosten kanssa. Yritän löytää joka aakkoselle jotain ystävyyyteen liittyvää? Eiköhän se onnistu... katsotaan... jätän ihmisten nimet pois ja turvaudun vieraskielisten aakkosten kohdalla englantiin tai ruotsiin, ellen keksi mitään suomenkielistä. 

Koronakevään 2020 eristystä pehmennettiin
keksimällä laittaa nalleja ikkunalle viestimään, että
että täällä ollaan ja vielä me tavataan.
Kuvasin nalleni 2.4.2020

A 

- avuliaisuus
- arvostus
- anteliaisuus

B
- blogiystävyys

C
- caring eli välittäminen 

D

- dear - ystävä rakkain

E
- ei - ystävälle on helppo sanoa myös mitä ei halua
- erillään olo - tarvitsematta selitellä, ollaan yhdessä silloin kun sopii
- etäystävyys - elämä erottaa, ystävyys säilyy 
- elämänkumppani (usein paras ystävä)

F 
- fairness eli reiluus

G

- gratitude, kiitollisuus

H
- hyväksyminen
- hellyys
- helppous - ystävien kesken pitää järjestää helppoja tapaamisia, ei mitään mutkikasta ja vaivalloista, ei kotipäivällisiä, jos kumpikaan ei tykkää kokata, vaan keskustelu kahvilassa kahdestaan, lenkki tai uimareissu

I 
- ilo
- ikuisuus (ystävyys ei häviä, se pysyy ikuisesti, jos ystäviä pitää "karsia", niin ei siinä silloin ollut kyse ystävyydestä) 

J 
- juttelu, vaivaton jouten olo yhdessä
- joustaminen - kaikki toisen rajoittaminen tai määräily on ystävyydelle vierasta 

K
- kaveruus
- kiinnostus
- kannustaminen
- kahvittelut

 

L
- luottamus
- leikinlasku
- lapsuudenystävä (eräs ystävyyden laji)

M
- muistot

N

- nauraminen yhdessä

O 
- osanotto

P
- parhaan toivominen ystävälle
- puuhastelu yhdessä

Q
- questions - kiinnostus, jota osoittaa kysymyksillä
- quietness - ystävän kanssa saa olla myös hiljaa

R
- rakkaus - turha erotella, kyllä ystävyyteenkin liittyy rakkautta, vanhoissa kirjoissa ystävyyttä kuvataan usein samalla tavalla kiintymyksenä ja palona toisen seuraan kuin nykyään vain rakkautta 
- rentous - ystävän seurassa ei tarvitse pingottaa
- ruoka -yhdessä syöminen yhdistää

S
- sisaruus
- sielunkumppanuus
- sydänystävä

T
- tuttuus
- tapaamiset
- toveruus
- tilanneystävä (eräs ystävyyden syntymisen muoto: pelikaveruus, jumppaystävyys, työkaveruus, kirjapiiriläisyys, somekaveeraus)

U

- uskoutuminen
- uskollisuus

V
- vastavuoroisuus, jonka ei tarvitse olla mitenkään laskettua ja tasapuolista, jossain ystävyysssuhteessa voi itse olla aktiivisempi osapuoli, jossain toisessa passiivisempi

- väitteleminen, joka on mitä virkistävin keskustelun muoto ja ystävän kanssa turvallista 
- vertaistuki

W
- Why? - yhdessä kyseleminen ja selvän ottaminen

X
- XL-määrä hyvää tahtoa (hyvin keksitty, hyvä minä...!)

Y
- ymmärtäminen
- yksinäisyyden karkoitus

Z
- zzz, nukkuminen toisen luona - ystävän oppii tuntemaan paremmin, jos käy yökylässä ja näkee toisensa aamupörröisenä

Å

- åh, men - hämmästely ja ihastelu, keskittynyt ote keskustelussa ystävän kanssa (olipas tämä kirjain vaikea, mutta niinpä vain selvisin!)

Ä
- äta tillsammans
- Älä! - rehellinen varoittaminen, jos ystävä näyttää olevan valitsemassa väärin, mutta ei painostusta

Ö
- överit - keskusteluöverit ja kävelyöverit, nauruöverit

Kyllä näissä tuiskuissa ystäviä tarvitaan. 
Raahustaja toivottaa kaikille mukavaa päivää!

Pohdin Sanna Marin -kohua ja esitän kysymyksiä

Olin ällistynyt, kun puolitoista vuotta sitten loppiaisena tuijotin televisiosta, miten USA:n istuvan presidentin usuttama roskajoukko rynni kongressitalolle ja otti kuvia toisistaan puhemiehen huoneessa heiluttelemassa virallisia papereita ja puhemiehen nuijaa. Koin saman syvän hämmästyksen tunteen, kun näin videon, jossa Suomen pääministerin "ystävät" pilailevat hänen virka-asunnollaan virallisissa lähetyksissä käytetyn sermin edessä Finland-kyltti paljaiden rintojensa edessä. Luin, että oli julkaistu myös video, jossa he marssivat humalaisina hoilaten pitkin pihaa kuin teinipissikset muutaman muun vieraan kanssa. Jos videointihuoneessa olisi ollut rekvisiittana Suomen lippu, olisivatko tytöt pilailleet sen kanssa? 

Esitän lisää kysymyksiä, koska tämä tapaus vaivaa minua. Se vaivaa paljon. 

- Miksi pääministeri Sanna Marin kerää ympärilleen porukan somevaikuttajista, jotka kalastelevat seuraajia ns uskaliaisuudella? Pintajulkkikset elävät julkisuudesta. Tietenkin he pörräävät korkeassa asemassa olevan päättäjän ympärillä, mutta miksi hän viihtyy heidän seurassaan ja kutsuu heitä ystäviksi? 
Lasten esikoulukirjoissa on tehtäviä, joissa kysytään, mikä ei kuulu joukkoon. Somevaikuttaja, somevaikuttaja, pääministeri, somevaikuttaja, somevaikuttaja? Helppo tehtävä. 

- On muutamia virkoja, joissa kaikenlainen varovaisuus on erityisen tärkeää turvallisuuden ja uskottavuuden kannalta. Presidentin, pääministerin, ulkoministerin ja puolustusministerin ainakin on oltava tarkkoja julkisuuskuvastaan. Miksi pääministerimme on mukana lähes sadan hengen biletyssivustolla, jonka - tietenkin - piti olla salainen? Somessa mikään ei ole salaista. Sudenkuopat välttää sillä, että välttää ne. 

Miksi en saisi esittää näitä kysymyksiä nyt kun mokaaja on nainen?
Mitä tasa-arvoa se on, että Alexanderia moititaan, kun esiintyy lehdistötilaisuudessa shortseissa ja lapsen pyynnöstä tikkatauluna huvipuistossa, mutta Sannaa pitäisi vain kiittää "instituution ravistelusta", kun esiintyy videoilla, joissa huudellaan rivouksia ja kiehnätään Sabinan kanssa tanssilattialla?
Pitääkö naisten tekemisiä katsoa läpi sormien, antaa tasoituspisteitä? Noloa, erittäin noloa! 

Olen lukenut myös sellaisia selityksiä, että pääministeriä pitää ymmärtää hänen nuoruutensa vuoksi. Onko vähän alle nelikymppinen enää niin nuori?
Ja ovatko tuonikäiset sitten yleensäkin liian kypsymättömiä vaativaan valtakunnalliseen virkaan? Toivon, ettei näin olisi.
Eikä olekaan. Jokainen on yksilö. Eivät kaikki milleniaalit tarvitse stressaavan työn vastapainoksi raskaita huveja. Jotkut virkistyvät esim. lukemisesta. (Haa, sainpahan tähänkin kirjoitukseeni lukemisen ylistyksen ylivertaisena harrastuksena!) 
Tietenkin vanhemmilla ihmisillä on enemmän kokemusta ja viisautta. Fyysinen jaksaminen vain vähenee. Pitää olla superihminen, että viideltä aamulla nukkumaan mentyään herää yhdeksältä virkeänä eikä viikonlopun bileputken jälkeen ole "edes krapulaa", kuten Sanna Marin omasta kunnostaan totesi. (Edes? Mitä muuta sitten voisi olla - kooma?) 

Miksi pääministerin juhlimisessa "railakkaastikin" korostetaan sen "normaaliutta"? 
Anna Kontula puuttui Twitter kirjoituksessaan tähän asiaan sanomalla, että pääministeriä ei pidä puolustella sillä, että kaikki muutkin kännää, koska Suomessa on paljon ihmisiä, joilla ei ole tapana juhlia humalassa vapaa-aikanaan ja heidän elämäntapansa on myös ihan oikea. Olen samaa mieltä.
Ei tämä juhlinta nyt ainakaan mitään ihailtavaa ja esimerkiksi asetettavaa ole. Se on yksi vapaa-ajanviettotapa, joka houkuttelee yhä harvempia nuoria. 
THL:n tilastot näyttävät, että suomalaiset juovat vähemmän ja harvemmin kuin ennen ja 18 - 24 -vuotiaista vajaa kolmannes ei juo koskaan.   

Tämän tärkeämmiltä asioilta tilaa vieneen kohun yhteydessä jotkut ovat puhuneet myös siitä, että media on toiminut väärin, kun on julkaissut saamansa materiaalin ja että koko ongelma on median luoma.
No, entäpä jos törttöilyistä olisi vaiettu? Silloin me eläisimme edelleen sitä aikaa, kun Kekkosen sairaus salattiin ja monet linjasta poikkeavat ajatukset piti jättää sanomatta. Sitäkö me haluamme? Sitäpaitsi olisi niistä julkaisuista somealustoilla kuitenkin kohuttu ja vängätty ja ihmetelty, miksi virallinen media on hiljaa - olivat ne sen verran erikoisia ulostuloja. 
Mielestäni avoimuus ja läpinäkyvyys sekä korruptoitumaton vapaa media ovat erittäin tärkeitä demokraattisia arvoja. Ei media saa olla vallan alla ja sen pönkkänä vaan valppaana vahtina. 

Vastuullisuus? Uskottavuus? Riskien välttäminen? Näissä asioissa on nyt säröä. 
Pelkään, että esiin tulee vielä jotain uutta ja pahempaa. Tänään ei tietääkseni ole ainakaan vielä julkaistu mitään uusia videoita.
 
Sanna Marin, kuuntelisistko Vladimir Vysotksin laulun Mistä tunnet sä ystävän? ja miettisit, mitä oikea ystävyys on. 
Ystävä ei ole sellainen joka vuotaa sinusta noloja videoita asemaasi vaarantaen.

Tulee mieleen myös, oliko näidenkin videoiden tarkoitus positiivinen. Ajateltiinko peräti, että bilettäjä-Sanna imago lisää suosiota nuorempien kannattajien keskuudessa?   

Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvittää

Kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa

Silloin ystävyys punnitaan

Menee muut menojaan

Siitä tunnet sä ystävän

Kun on vierelläs vielä hän

Turhat tuttavat silloin ois

Hävinneet pian pois

Vivian Gornick pohtii ystävyyttä

 

Ihminen parhaimmillaan. Vuosisatojen ajan tämä oli avainkäsite kaikkien vakavasti otettavien ystävyyden määritelmien takana: ystävä on hyveellinen olento, joka puhuttelee minussa olevaa hyveellisyyttä. Miten vieras käsite terapeuttisen kulttuurin lapsille! Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkismme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme. Coleridge ja Wordsworth kammoksuivat moista itsensä paljastamista, mutta me ihailemme sitä. Me haluamme ennen kaikkea tuntea, että meidät tunnetaan kaikkine puutteinemmekin, ja mitä enemmän puutteita, sitä parempi. Kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.  

Vivian Gornick pohdiskelee muistelmakirjassaan Erikoisen naisen kaupunki (suomennos 2022, alkuperäinen teos The Odd Woman and the City 2015) ystävyyttä, läheisriippuvuutta, yhteiskuntaluokkia ja New Yorkia. Gornick kirjoitti teoksen kahdeksankymppisenä. 

Vivian talsii pitkin Manhattanin katuja uskollisen ystävänsä Leonardin kanssa, on tehnyt niin jo parikymmentä vuotta kerran viikossa, koska he eivät siedä enempää toistensa ironista marmattamista. Molemmat ovat pisteliäitä ja rehellisiä eivätkä kaihda neuvomasta toisiaan. 
Vivian ei välitä tavarasta, krääsä ahdistaa häntä, ja koristeellisuudesta pitävä Leonard taas on täyttänyt kotinsa monikulttuurisella taiteella ja antiikkisilla  huonekaluilla. Kumpikaan ei persoonallisista tyyleistään huolimatta viihdy kotonaan, vaan kaipaa kaupungin sykkeeseen, joka heille on kodin jatke. Pitkät kävelyt vievät lapsuuden ajan kaltaiseen ajattomuuteen. Tunnit menettävät merkityksensä, katuja piisaa ja joka kadunkulmasta aukeaa uusia elämyksiä, uusia kohtaamisia ja näytelmiä joita seurata.   
Gornick sanoo, että New Yorkin syke sopii yksinäisille. Se tekee yksinäisyydestä siedettävää. On turvallista, kun tietää, että kirjakaupat, kahvilat ja metroasemat ovat lähellä eikä äänimaailma ole tylsä.
 
Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilamaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. 

Ennen tuota siteeraamaani kohtaa Gornick on kertonut Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin ystävyydestä 1700-luvun lopulla. Ystävyyttä kesti vajaat kaksi vuotta ja se hiipui siihen, että kumpikaan ei enää tuntenut olevansa parhaimmillaan toisen seurassa. 
Gornick sanoo, että usein ystävyydessäkin on romanttisia tunteita. Ero rakkauden ja ystävyyden välillä ei ole niin jyrkkä kuin usein ajatellaan.  
Ystävien ei tarvitse olla samanlaisia. He voivat erilaisina olla toistensa peilejä, kuten hän ja Leonard, "erikoinen nainen" ja homomies.  
Ihmissuhteen pysyvyydessä tärkeää on se, että pystyy keskustelemaan toisen kanssa ilman uhkaa.

Hyvä keskustelu ei tarkoita samoja kiinnostuksia tai luokkaa tai ihanteita, vaan se on temperamenttikysymys: jokin saa ihmisen vaistomaisesti vastaamaan arvostavasti "noinhan se menee"  eikä väittelynhaluisesti "Miten niin muka?" Kun temperamentti on samankaltainen, keskustelu ei juuri koskaan tyssää vaan virtaa vapaana ja pidäkkeettömänä, ja silloin kun temperamentti ei ole samanlainen, saa olla yhtenään varpaillaan. 

Tässäkin muistelmakirjassaan, kuten myös 80-luvun lopulla kirjoittamassaan Fierce Attachments (suomennos Toisissamme kiinni 2021) Gornick kuvaa hauskasti äitinsä vähäistä luottamusta tyttärensä taitoihin ja pärjäämiseen. 
Suorapuheinen äiti ei voi millään uskoa, että yliopistosta valmistunut ja jo menestystä kirjailijana saavuttanut tytär on pyydetty pitämään puhe, jonka hän on itse kirjoittanut ja jota kukaan ei lue etukäteen.  
"Nu", hän sanoi lopulta, "jos siellä ei pidetä puheestasi, sinun käsketään vain häipyä."

Jos on äiti ollut epäileväinen tyttärensä kykyjen ja elämänvalintojen suhteen, niin on tytärkin itseironinen paitsi tarkkaillessaan itseään ja Leonardia niin myös katsellessaan nuorta itseään. 
 "Kerran 1970-luvulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla... "

'Jewish mama' on käsite, jolla on vankka todellisuuspohja. Vähemmistöön kuuluvien siirtolaisten on yleensäkin vaikea uskoa, että heidän lapsistaan voi tulla jotakin heitä itseään enemmän. Gornickin lapsuudenmiljöö Bronx on ollut työläisten ja siirtolaisten kaupunginosa, jota se ei ole enää.  
Gornickin äidin kaltaisia itsevarmoja juutalaismammoja on myös Woody Allenilla elokuvissaan. He marssivat käsilaukku heiluen poikansa työpaikalle kesken palaverin muistuttamaan lämpimästä pukeutumisesta. 

Gornick tuo rakkaudessaan New Yorkiin mieleeni Woody Allenin monet New York -leffat ja Fran Lebowitzin jutut Netflix-sarjassa Kuvittele olevasi kaupungissa. Lebowitz kulkee äreänä New Yorkin katuja ja keskustelee välillä kaupungista ja sen muutoksista Martin Scorsesen kanssa. 

Pidän Arto Schroderuksen suomennoksista yleensäkin ja kahden Gornickin kirjan osalta nyt viimeksi. Tästä eteenpäin luenkin sitten Gornickia englanniksi. Muutamia eseekirjoja on tilattuna.
Tunnen ystävyyden kaltaisia tunteita kirjallista Gornickia kohtaan. Mielelläni flaneeraisin hänen kanssaan Nykissä.

Ystävyys?
En ymmärä, miten kukaan voi irtisanoa ystävyyden ja tehdä siitä erosta oikein numeron. Sen ymmärrän, että ystävyydet hiipuvat ja ovat välillä hiljaisemmassa vaiheessa olosuhteista ja elämäntilanteista johtuen. Vanha ystävä on kuin henkivakuutus. Se on olemassa, vaikka ei sitä aina niin muistaisikaan. 

On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää. 
No, nyt en ymmärrä. Ei kai tuossa toisessa kategoriassa ole edes kyse mistään ystävyydestä, vaan väärinkäsityksestä!
Gornick palaa tähän kysymykseen ja pohtii, että ehkä tässäkin on lopulta kyse temperamentista. Ulospäin suuntautuneet ihmiset virkistyvät helpommin kuin melankoliset, ja New York on täynnä ihmisiä, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua sitoutumisen ja liittymisen välillä. Joskus kaupunki tuntuu  horjahtelevan näiden kahden kaipuun vaikutuksesta. 
 
Suurkaupungit?
Niitä rakastan. Istanbul, Barcelona... juuri se, että voi kävellä ja aina aukeaa silmien eteen uutta, jokainen kaupunginosa on tunnelmaltaan erilainen ja ihmiset monenlaisia. Hiljaisesta maasta tulevalle tällaiset kaupungit ovat valtavan inspiroivia.
Tänään ja tässä, tämän kirjan kysymyksiä pohtiessani, asetankin itselleni tavoitteeksi New Yorkin matkan, ei haaveeksi vaan tavoitteeksi. Vuoden sisällä.
Voitte odotella matkakertomusta.  

Lukurauhan päivänä 13. helmikuuta 2022

Albert Edelfelt,
Hyvät ystävät (Berta ja Capi), 1882

Lukurauhan päivä alullaan. Hain juuri eilen kaksi minua jo ennen lukemista innoittanutta kirjaa kirjastosta, Karin Smirnoffin romaanin Sen for jag hem ja Iida Rauman kirjan Hävitys. Sain myös viestin, että hankintapyyntöni kahdesta kirjasta oli hyväksytty ja varasin ne,  Mieko Kawakamin Heaven ja Breasts and Eggs. Kiitos näiden kirjojen esittelystä Elegialle (klik). 
 
Olen tavattoman kiitollinen siitä, että nykyään kirjoja saa niin helposti ja halvalla. Olen myös päättänyt, että niin hyvin kuin saankin kirjoja omasta kirjastostani (suurkiitos Kyyti-kirjasto!) niin myös ostan enemmän kirjoja itselleni. Hei ystävät, oikeita painettuja kirjoja ostamalla me takaamme sen, että saamme niitä tulevaisuudessakin!
Kirjojen ostamisen toisille olen alkanut kokea vaikeaksi, mutta lahjakortti kirjakauppaan sopii kaikille. 

Aina ei ole ollut näin hyvin, ei lähellekään näin. 

Kristiina Vuoren 1600-luvun Turusta kertovassa romaanissa Samettiin kätketty nuori kätilövaimo Margareta palaa kotiin rankan työpäivän jälkeen ja löytää portaaltaan lahjan, jota parempaa ei voisi saada. Salaperäisessä paketissa on ranskankielinen runsaasti kuvitettu lapsenpäästöopas, lahja varakkaalta ihailijalta Alexander Gerriltä.
Nostan nyytin ylös. Se on kevyehkö mutta kova ja teräväkulmainen. Vaikuttaisi kirjalta, mutta tuntuu hassulta, sillä enhän minä osaa lukea kuin auttavasti. Kirjansitojalta voi ostaa kirjoja, mutta eihän niitä rahvaan kodeissa loju. Jonkun porvarin huonekunnasta saattaa löytyä Lutheruksen katekismus ja virsikirja, mutta ei tavallisesti sen enempää. Kirjat ovat myös tyyriitä eikä niitä jätetä noin vain ihmisten kynnyksille, sään armoille ja jokaisen ohikulkijan varastettavaksi.

Kirjassa on nahalla päällystetyt puukannet ja sirot messinkisoljet. Margareta kääntelee varoen kirjan lehtiä ja huomaa, että koukeroisin kirjaimin painettu kieli ei ole Ruotsinmaan kieltä, mutta oivaltaa, että sen voisi kääntää, ja jo kuvat kertovat hänelle paljon sellaista, mistä on hyötyä hänen ja muiden itseoppineiden kätilövaimojen työssä. 
Putoan istualleni penkille ja tukahdutan tyttömäisen riemunkiljahduksen kämmeneeni.  

Nykyään kirjoja todellakin lojuu lukemisen harrastajien pöydillä. Minä ryhdyn seuraavaksi siivoamaan tätä ns työhuonettani, koska ensi yöksi tulee yövieras. Lukija kyllä hänkin, joten kirjoja on hyvä ja toivottavaakin olla esillä. 
Toivottelen hyviä lukemisia ja hyvää huomista ystävänpäivää! Kirjoitukseni kuvassa on Albert Edelfeltin maalauksesta tehty postikortti, jossa Bertalla on ystävänään kirja ja pieni söpö koira. Mainioita ystäviä nekin, mutta eivät tietenkään voita ihmistä. Ihminen on ihmiselle... ihminen. Margaretallekin kirjan lahjoittaneesta liikemies Gerristä tulee aviomies. He kääntävät kirjan yhdessä, minkä tehtävän varjolla saavat rauhassa viettää aikaa yhdessä, tutustua ja rakastua. Seurustelu ennen avioliittoa ei ollut noihin aikoihin sopivaa käyttäytymistä. Historiallinen romaani lisää tyytyväisyyttä omaan elämään nykyajassa, niin paljossa on menty eteenpäin ja niin moni ennen vaikea asia on nyt itsestäänselvyys.     

Ystävyydestä: lainaan Eeva Kilpeä ja Sara Ehnholm Hielmiä ja alan pohtia autofiktiota

Katselen viiden vuoden päiväkirjakalenteriani. Olen menossa alun neljättä vuotta tämän kirjan kanssa, vuosi 2022 vielä mahtuu. Mitähän olen puuhaillut ystävänpäivänä?

14.helmikuuta 2018
ke,
lämpötila 0
pilatekseen Mervin kanssa
Aapon perhe iltakylässä

14.helmikuuta 2019
to
+4
Tyttökullat lounas Lamykin's
illalla elokuvissa Unton kanssa, If Beale Street Could Talk

14.helmikuuta 2020 on jäänyt jostain syystä tyhjäksi, oli varmaan niin paljon menoa ja meininkiä, etten ehtinyt tehdä muistiinpanoja.

Olenpas minä ollut sosiaalinen ystävänpäivinä, ja nykyiseen verrattuna muinakin päivinä. Nyyh...
Vietin sunnuntaina ystävänpäivää kaksin mieheni kanssa. Hiihdimme, minä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ladulla muutama rivakampi suksija ohitti minut ja muutama suoritukseensa keskittynyt vastaantulija suhahti ohi tervehtimättä, hitaammin hiihtelevien kanssa vaihdettiin hymyjä ja muutama ystävällinen lause. Itse otan kävellessä ja hiihtäessä katsekontaktia vastaantulijoihin, mutta ulkoiluasuissa ei aina tunnista tuttuja varsinkaan vauhdikkaampia, ja nykyään moni on myös omissa kuulokemaailmoissaan.

Koronalle kiitos olen tajunnut hyvin syvästi, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat minulle. On ikävä sekä lähisukulaisia että ystäviä. En pidä etäyhteyksiä paljon minään. Haluaisin kovasti tavata ihmisiä ihan fyysisinä olentoina, nauraa yhdessä, halata ja katsoa silmiin. 
 
Ilman läheisiä ihmissuhteita ihminen lakkaa tuntemasta itseään, hän epämääräistyy ja hajoaa persoonattomuuteen. Siinä ehkä yksinäisyyden ahdistavuus. Koko ajan me kaipaamme tunnustamista kuin valtio. Kysymme toisilta itseämme. Läheisen seurassa persoonallisuus kiinteytyy ja eheytyy. 
- Eeva Kilpi, Naisen päiväkirja 

Eeva Kilpi kirjoittaa pahemmasta yksinäisyyden tilasta kuin mitä minulla koronavirusta välttelevänä on, enhän minä edes asu yksin, minulla on kotona hyvää seuraa. Tiedän kuitenkin, mistä hän puhuu ja koen siitä jotain nyt kun pandemia-ajassa aletaan mennä jo toista kevättä. 

On lohdullista, että tällainen olosuhteista johtuva yksinäisyys on ohimenevää ja  korjautuu aikanaan. Onhan myös sellaista emotionaalista yksinäisyyttä, johon ei auta, että ympärillä on elämää, koska yksinäisyyteen kivettynyt ei pysty menemään mukaan tai mikään seura ei poista häneltä yksinäisyyden tunnetta.    

Mutta siis, leuka pystyyn. Jaksaa, jaksaa...   
Tänään paistaa aurinko. Kohta ei aamulla tarvitse kirkasvalolamppua ja parvekkeen valoketjun voi laittaa pois päältä.
Aion vaihtaa kukille mullat.  

Olen lukemassa Sara Ehnholm Hielmin esseekirjaa Ja sydän oli minun. Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa mm autofiktiosta, jota olen itsekin paljon  miettinyt, ja yksinäisyyden teema on vahvasti mukana.
Loppujen lopuksi ihmiset kuitenkin aina kirjoittavat yksinäisyydestä. Norjalainen lastenkirjailija Stian Hole on ilmaissut asian osuvimmin:"Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta."

Kieli on läpinäkyvää kuin ikkunalasi. Sen sijaan että sanoisi "katso minua", hän sanoo "katso minun kanssani". 
Tämä sitaatti katsomisen suunnasta viittaa Karl Ove Knausgårdin tapaan kirjoittaa omasta elämästään tyylikkäästi. 

Palaan myöhemmin Ehnholm Hielmin kirjaan ja tarkastelemaan lisää kysymystä, mikä tekee autofiktiosta tasokasta.

Oivallan, miksi jotkut autofiktiotyylillä kirjoitetut teokset ovat ärsyttäneet minua suuresti ja miksi tämä tyyli joillakin kirjailijoilla toimii loistavasti. Kysymys on katseen suunnasta ja vähän muustakin.
    

Kuka rakastaisi mörökölliä?

Minun piti tänään kirjoittaa matkustamisesta ja sen tärkeydestä. Kuviakin on jo tehtynä jutun koristeeksi, niitä taannoisen matkani kuvia. Mutta eipä syntynyt juttua vielä, kun oli niin paljon muuta tekemistä ja ajattelemista. 
Kävimme katsomassa lukion kakkosluokkalaisten vanhojen tanssia kauppakeskuksessa Kouvolassa. Eilen olimme jo Tuusulassa vastaavassa tilaisuudessa, tosin vielä tärkeämmässä, koska siellä tanssi omia lapsenlapsia. Oi nuoruus ja kauneus, ja kyllä sitä onkin itse vanha, kun nyt ollaan tässä. Elävästi muistan vielä oman lukioaikani loppuvaiheet, vanhojen päivästä kirjoituksiin. 

No, löysin onnistuneen sarjakuvan ystävänpäivän tiimoilta. Katsokaa, miten pienillä viivoilla ja muutoksilla on kuvattu isoja tunnetiloja. Mahtavaa piirrostyötä. 
Entä asia, järkyttyminen huomioiduksi tulemisesta, miten viehättävää. Ja onko siinä huomioijilla pientä kiusantekoakin, mutta ei kovin pahaa.
Joka tapauksessa, jokainen on laulun arvoinen, ja eiköhän aikuisiin päde sama mikä lapsiin: ystävyyttämme ja rakkauttamme tarvitsevat eniten ne, joka sitä vähiten ansaitsisivat. Kilttiä on helppo rakastaa, mutta kuka rakastaisi mörökölliä?

Viikon 14 krapu (ystävä, tie, pettymys)

Kuva: Ume

Ystävyys

Olin päivän poissa, koska äiti kuoli eikä kotoa päästetty kouluun. 
Pakenen koulun pihaan kuin turvaan. Tiedän, että sinä odotat siellä. Me jatkamme siitä, mihin jäimme, mhän olemme parhaat ystävät ja tärkeät toisillemme.

Sinä et ole meidän paikalla! 
Missä sä olet, Laura? Seisot Vapun kanssa vaahteran alla. Te nauratte ja lähdette kävelemään käsikoukkua. Petturi. Muistan, äiti on kuollut. 

Huomaat kellon soidessa minut ja tulet luokseni. 
Myöhemmin kerrot, että sinä luulit minun jääneen kokonaan pois koulusta äidin kuoleman takia. Sinulla oli kiire saada uusi ystävä. Siirrän pettymyksen sivuun kuten surunkin. 

Kun koulu on ohi, me valitsemme omat tiemme.

Missä sä olet?    

Kuva: Ume

                                                   
                                              Konkurssi

- Sieltä se löyty. Oli hirttäny ittensä kaupan kattoon.
Isäni soittaa ja kertoo paikkakunnan uutisia. Hirttäytyjä on lapsuudenystäväni, aivan ensimmäinen, ottotytär naapurista.

Tiemme erkanivat, kun minä lähdin oppikouluun ja Pike jäi kansakouluun. Teininä ihailin ystävääni. Hän oli jo aikuinen, kauppa-apulainen, ja asui omassa asunnossa, kun minä vain kävin koulua. Lähdettyäni opiskelemaan ja töihin kauas kotiseudulta yhteydenpitomme muuttui satunnaiseksi.

Miksi? Mikä pettymys vei sinut tähän epätoivoiseen tekoon? Sanoivat, että kauppasi oli menossa konkurssiin. Mutta sehän on vain maallista! Olitko sinä niin turvaton? 

Kirjoitit minulle kirjeen vähän ennen kuolemaasi. Et osannut kertoa epätoivostasi, enkä minä osannut lukea rivien välistä. Olen niin pahoillani.

                          - - - - - - - - - -

Cara (linkissä haasteen alku) ja Susupetal (linkissä tämä viimeisin, viikon 14 sanat ja koonta), ideoivat helmikuun alussa kirjoitusprojektin, jossa joka viikko kirjoitetaan sadan sanan tekstejä, eli krapuja, joissa käytetään annettuja kolmea sanaa. Tämän viikon sanat ovat ystävä, tie ja pettymys. Jotkut ovat kirjoittaneet jo monta lyhyttekstiä, minulla nämä kaksi omaelämäkerrallista tarinaa ovat ensimmäiset. 
Olen käynyt lukemassa toisten kirjoituksia, siellä on todella ansiokkaita tekstejä. Käykää tekin! Viikoittaiset kirjoittajat löytyvät em. blogeista.  

Kiitos, Jari!

Jari on kiittänyt minua eilisessä blogikirjoituksessaan Alistajat ja nostajat. Hän on kiittänyt minua ennenkin ja minulta on jäänyt vastaamatta. Jarin blogissa ei ole kommentointimahdollisuutta. 

Kiitos blogin kautta syntyneestä ystävyydestä, Jari! Olen saanut taannoisista keskusteluistamme ja sinun blogipakinoistasi paljon ajateltavaa. Olemme keskustelleet paljon mielenterveyteen liittyvistä ja muista asioista, välillä käyneet pitkiä väittelyjäkin.

Jarilla on blogi nimeltä Aspects & Transpects. Se on ollut välillä muilla nimillä, mm. Matkani hienoksi vanhaksi herraksi. 'Transpects' tulee siitä, että Jari on painiskellut virheellisen transsukupuolisuusoletuksen kanssa, ja aspekteja Jarilla on lukuisia. Hän määrittelee itsensä blogissaan ihmisyyden pohtijaksi ja korostaa arvokkuutta. 

Meidän blogiystävyytemme alkoi erään toisen blogin keskusteluissa naurusta, oliskohan siitä jo pari kolme vuotta. Totiseen keskusteluun ilmestyi hauskoja ja traagisia hahmoja, ronski ja eläväinen Muuttomies Montonen, jyrkkä Konekiväärimies, herkkä Koululainen ja muita. Aloin aavistaa, että hahmot ovat fiktiivisiä, ehkä jonkinlaisia sivupersoonia ja tulevat samasta lähteestä. Ei sillä ollut niin väliä, keskustelu oli hauskaa, yhtä ilotulitusta, jännittävää ja yllättävää. Jouduin kyseenalaistetuksi ja kiusoitelluksi. Nauroin ääneen aina uuden hersyvän kommentin ilmestyessä. Sitten taisin suutahtaakin, ei ollut enää kivaa, jolloin Jari ilmoittautui minulle sähköpostissa.

Jari on mahtava kirjoittaja. Hänen vertauskuvansa ja omat keksimänsä sanat ovat vailla vertaa. Jokin aika sitten hän kuvasi tyhjänpäiväistä tekstiä suoltavia kirjoittajia jotenkin näin:"...jätkät tikkaa koruompeluksia." Tarkkaa sanamuotoa ei löydy enää, koska Jari poistaa koko ajan kirjoituksiaan ja aloittaa alusta. 

Jarilla on itseironiaa ja nöyryyttä. Blogikirjoittamisen vetovoimaa pohtiessaan hän totesi:"Kai minä olen blogiseksuaali." 
Jari, kai blogi on meille kaikille blogikirjoittajille kurottautumista toisia kohti. 

Jarin blogissa ei ole kommenttilaatikkoa, koska hän on ahdistunut aiemmin saatuaan vihapostia omasta elämästään kertoessaan, Jarihan on käynyt läpi erittäin raskaita vaiheita, joissa olisi tarvittu nostamista eikä alistamista ja arvostusta epäilyn sijaan. 
Jari innostuu, jolloin hän purskahtelee - mutta onko se nyt niin vaarallista. Minusta kiihkeys on aina parempi kuin laimeus. 

Sanon taas, Jari, sen mitä ennenkin, älä poista kirjoituksiasi lopullisesti. Talleta ne jonnekin hyvään säilöön. Banksy silppusi taidetoksensa, vähän jäi. Älä tee samaa.
Toivon, että menestyt kirjallisissa suunnitelmissasi, joita sinulla riittää. 
Uskon, ja tiedänkin, että blogillasi on muitakin sinua arvostavia lukijoita kuin minä. 

Kirjoitat kauniisti blogikirjoituksesi lopussa: "Nostaminen ei aiheuta nostajassa puutostilaa. Hän tekee sen henkisestä rikkaudestaan päin." 
Osuin samaa asiaa käsittelevään ajatukseen Maggie Nelsonin kirjassa Argonautit, jonka juuri luin: "Jos minulta kysytään, arvokkaimmat nautinnot maan päällä lipsahtavat toisen ilahduttamisen ja itsensä ilahduttamisen väliin. Joku voisi sanoa sitä etiikaksi." 

Kirjoitan tätä Benalmádenassa Espanjassa. Täällä kaikki hyvin, niin puitteet kuin terveyskin. Kostea ilma on tehnyt hyvää kovia kärsineelle keuhkolleni. En yski enää. Painan mäkiä ylös ja kävelen tuntikaupalla... missä kaikkialla, siitä myöhemmin.