Miten tavallista onni onkaan

 

Aamupäivällä 30.11. matkalla Koivusaaren
ulkoilualueelle. Kuva: Ume 

Patikoin aamulla kohti mielikävelyreittiäni Myllykosken Koivusaareen. Olin palannut tapaamasta sukulaisia Satakunnassa. Nämä matkat ahdistavat minua, koska perillä on kaksi ihmistä, joiden terveys huolestuttaa ja tuottaa surua. 

Olin junassa hermostunut nopeista junan vaihdoista Tikkurilassa ja Tampereella ja jännitin, mitä olisi edessä. Luin Amani Al-mehsenin kirjaa Hayati, rakkaani. Olin juuri lukenut kohdan, jossa moderni opettaja vie koulutyttöjä maalta retkelle Bagdadiin ja päähenkilö, teini Amal, kuuntelee hotellin vastaanottovirkailijan ja opettajansa keskustelua. Hymyilin nuoren terävälle kritiikille maan tapoja kohtaan ja upposin Amalin vielä tässä seesteiseen maailmaan.
Kuulutus keskeytti lukemiseni. Täältä junan ravintolasta teille parhaille matkustajille mitä upeinta päivää! Olemme valmistaneet teille ansaitsemanne parhaimmat herkut. Olkoon matkanne nautinto ja odottakoon teitä perillä ilo ja onni. Olkoon teidän tulevaisuutenne onnea täynnä. Perheenne voikoon hyvin ja vallitkoon rakkaus perheenjäsentenne välillä. Teille rakkaille, parhaille matkustajille menestystä ja siunausta talousasioissa ja ystävyydessä... Tämän suuntaista, pitkään, korostuksella jonka yhdistin arabikieliin. 
Ihmiset nostivat katseensa laitteistaan ja alkoivat katsella toisiaan myhäillen. Minä ja vieressäni istuva nainen olimme yhtä hymyä. Totesin: "Niin suloista."

Se kirjan kohta: 
Virkailija ojensi opettajalle pinkan avaimia, ja he kiittelivät vuolaasti toisiaan, mitä kohteliaimmalla kielellä. Kohteliaisuudet tuntuivat olevan irakilaisille ikuinen kilpailu. Sellainen, joka ei päättyisi koskaan, jos toinen ei lopettaisi sitä. Amal ajatteli, että eihän kukaan voisi loputtomiin jaksaa kiitellä ja siunata Allahin nimeen toista, hänen perhettään, ystäviään, autoa joka toi hänet tänne, tehdasta joka auton teki, myyjää joka auton myi, autotien rakentajaa ja lopulta serkun miehen suvun esi-isiä myöten jokaista sitä läheltä liipannuttakin sivullista. No, ehkä hieman liioitellen, mutta kuitenkin. Stakfarallah, voi luoja, Amal ajatteli ja pidätteli naurua. Onneksi aina löytyi luovuttaja.  

Teinit ovat armottomia, mutta arabeilla kohteliaisuudet ovat tosiaan aivan toisella tasolla kuin esim. eurooppalaisilla. Olen aiemmin törmännyt kirjallisuudessa kursailuun tarjoilun yhteydessä. Se on aivan muuta kuin suomalaisten "ei mua varten tarvitte kahvia keittää, mutta jos ittellänne on kahviaika niin sitte". Arabit vakuuttavat, että eivät ole tarjoilun arvoisia, vaan tarjoajaa alempana kaikissa hyveissä ja ansioissa ja emännän on lopulta pakotettava heidät vastaanottamaan tarjottu vieraanvaraisuus.

Amani Al-mehsenin kirja on teos, joka avaa silmiä näkemään vastuksia, jotka irakilaisten maahanmuuttajanaisten on voitettava päästäkseen kokemaan vapautta. Kirja on kirjailijan äidin, Iman Al-Hashemin, elämästä inspiraationsa saanut vahva elämäntarina. Iman Al-Hashem valittiin Suomen ensimmäiseksi Vuoden pakolaisnaiseksi vuonna 1998.

Aiemmin luin Sara Al Husainin romaanin Kenelle maa kuuluu. Kirja sisältää kolmen irakilaisen henkilön tarinan, sodan keskellä Bagdadissa asuvan koulutytön Zainabin, yksin Suomeen pakolaisena saapuneen nuoren miehen Mustafan ja Malmössä kahden kulttuurin välissä elävän lukiolaisen Leylan. 
Sara Al Husaini on se kirjailija, joka on aiemmin kirjoittanut napakan, rohkean kirjan Huono tyttö.

Miten hyvin nämä kirjat sopivatkaan tähän itsenäisyyspäivän alle. 

Sitä näkyvä rasismi alkuun oli, yhteiskunnan reppanat yskivät pahaa oloaan metroissa, he oksensivat linja-autopysäkeillä vihaansa, avattu Karhu-tölkki kädessään. Nykyään sitä samaa tulee paskarannun jättäneiltä puhdaspaitaisilta ekonomisteilta ja eduskunnan pukumiehiltä, tavat joilla he kutsuvat sinua paskaläikäksi on vain säädelty sopivammiksi, ei kunnioittaakseen sinua, vaan eduskunnan arvostettuja ja kiiltäviä pylväitä, tämä kun on kunniallinen instituutio. He ovat Suomen selkäranka, jonka nikamien välilevy työntyy hermojuuriaukkoon, se puskee elävää kipua, joka vie köyhiltä ja osoittaa sormella paskaiseen maahanmuuttajaan, ruokalähettiin ja siivojaan. 
(Kotimaassaan hammaslääkärin uraa suunnitellut vessasiivooja Mustafa masentuu koettuaan epäoikeudenmukaisuutta.)

Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? 
(- - -)
Ne jotka pelkäävät, ovat usein unohtaneet olevansa yhtä hetkellisiä vierailijoita kuin mekin, maahan syntyneitä maahanmuuttajia koko sakki, sielläkin, jossa maa kantaa nimeäsi, missä kansa näyttää sinulta. 
Vieraita, joiden oleskelulupa saattaa päätyä milloin tahansa. Turisteja, jotka vierailevat maailman pinnalla ja palaavat kohta takaisin  näkymättömiksi.
(Leyla pohtii, minne hän kuuluu, Ruotsin Malmöhön jossa hän on elänyt niin kauan kuin muistaa vai maahan jonne vanhemmat kaipaavat.)

Nyt on mitä mainioimmat kävelykelit ja säät. Kosteaa, raikasta ja ajankohtaan nähden lämmintä. Sammaleet loistavat kuin smaragdit.  
Kävelyretkeni lopuksi päädyin siihen, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy. Sairas siskoni alkaa väsyä riippumatta siitä, missä hän on hoidossa. Ihminen väsyy. 

Äitinsä elämästä kirjoittanut Amani Al-mehsen kuvaa kirjassaan kauniin hetken. Pakolaisnainen on päässyt ensimmäisen kerran yksin uuden kotikaupunkinsa Kuopion torille. Lapset ovat hoidossa ja kielitunti on peruttu. Arka nainen haltioituu huomatessaan, että kaikki on ihan samanlaista kuin kotipuolessa, tori täynnä elämää, ihmisiä, puheensorinaa ja musiikkia. Hän on raskaana, aina nälkäinen ja himoitsee ihanalta tuoksuvia muikkuja, mutta ei raaski ostaa niitä vain itselleen. Silloin ystävällinen myyjä ojentaa hänelle rasian ja sanoo "ilimanen". 
Hän katsoi toripöytien äärellä istuvia ihmisiä ja näky lämmitti hänen sydäntään. Miten tavallista onni olikaan.  

Kotiin päästyä päivä oli valostunut ja huomasin, että kotitalo heijastui lammikosta. Meidän talo on 60-luvun lopulla rakennettu vankka rakennus. Kotiin on aina kiva tulla lyhyiltä sekä pitkiltä retkiltä. 

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Anna Soudakova, Varjele varjoani

 

Anna Soudakova on lapsena Pietarista (silloinen Leningrad) Suomeen muuttanut kieltenopettaja. Varjele varjoani (2022) on hänen toinen maahanmuuttoa tarkasteleva sukuromaaninsa. Esikoisteos Mitä männyt näkevät (2020) sai paljon kiitosta ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Myös Varjele varjoani on ollut sekä kriitikoiden että lukijoiden suosiossa. 

Miten paljon elämä voikaan muuttua yhden sukupolven aikana!
Vera ja Georgi perustavat 80-luvulla ensimmäisen yhteisen kotinsa seitsemän neliömetrin huoneeseen keskelle Leningradia ns kommunalkaan. Kommunalkat olivat yhteisasuntoja, entisiä yhden perheen isoja huoneistoja, joiden makuuhuoneissa asui yksi tai useampi ihminen. Kymmenkunnalla perheellä saattoi olla yhteisenä vain yksi keittiö, vessa, kylpyhuone ja eteistilat, joten sopeutumiskykyä tarvittiin. Nuoren parin asunto järjestyy kun Georgin äiti jättää heille huoneensa, pakkaa tavaransa ja muuttaa ystävän datšalle maalle. 
Kun elämä käy liian vaikeaksi Neuvostoliiton hajoamisen alla ja Suomen presidentti Mauno Koivisto järjestää inkerinsuomalaisen taustan omaaville venäläisille mahdollisuuden muuttaa Suomeen, nuori perhe, jossa on nyt jo kouluikäinen tytär, tarttuu tilaisuuteen.

Suomessa asunto järjestyy Turusta Varissuolta. Siirtyminen yhdestä huoneesta kokonaiseen huoneistoon, jossa on oma kaappi jopa imurille, tuntuu uskomattomalta. Kaikki on uudessa maassa outoa, äärimmäisen siistiä ja järjestäytynyttä, lähikaupan tuotevalikoima häikäisee ja aiheuttaa paniikkia, myyjätkin ovat oudon hymyileviä. Kieli on outoa, nopeiten sen oppii koululainen Nina, joka näyttää muutoinkin sopeutuvan parhaiten. Vera pääsee töihin taidemuseoon ja saa vähitellen samoja töitä kuin Leningradissa, Georgi taas joutuu huonon suomen kielen taitonsa ja englannin kielen osaamattomuutensa vuoksi jättämään uransa. Kunnianhimoisesti omalla urallaan edenneelle geologian tohtorille tukien vastaanottaminen tuntuu nöyryyttävältä. Onneksi ystävän kautta löytyy töitä autoalalla. 

He olivat pyytäneet huonetta, mikä oli synnyttänyt ymmärtämättömyyttä, sitten ihmetystä ja lopulta epäuskoa. Virkailija yritti ensin selittää, mutta näytti sitten paperilta pohjapiirrosta. (- - -)
Nina heittäytyi huoneensa lattialle ja lauloi. Vera ja Georgi seisoivat käsi kädessä olohuoneessa ja kuuntelivat kodin kaikua. Niin paljon valkoista! He eivät tienneet mitä heidän kuuluisi tehdä kaikella sillä tilalla, kaikilla niillä hyllyillä. Mistä aloittaa? 
Aurinko paistoi olohuoneen suuresta ikkunasta ja lämmitti Veran poskea. Jos näin kerran täällä kuului elää, niin kyllä he sen oppisivat. He täyttäisivät valkoisen tyhjyyden väreillä.
Ja he lähtivät hakemaan matkalaukkujaan turvakodista. 

Kyllä he sen oppisivat... ? 

Hän ei tiedä paikkaansa täällä. Hänestä tuntuu koko ajan siltä, että hän on varastanut tämän nurkan, missä yrittää elää elämäänsä.

Myös Veran vanhemmat muuttavat Varissuolle, kun heidän tuntemansa Neuvostoliitto hajoaa ja kaikki muuttuu oudoksi.
Äiti vaatii Veralta suoraselkäisyyttä, puistelee päätään tämän huonolle pukeutumiselle ja vahtii Ninan kasvattamista venäläisen kurinalaisesti suomalaisen vapaamielisyyden keskellä.
Vanhempi maahanmuuttajaväki tuhahtelee yleensäkin suomalaisille tavoille ja elää pienessä piirissään omia juhliaan juhlien. 

Nina kasvaa rusettipäisestä pikkutytöstä opiskelijaksi, joka tekee gradua ympäristön vaikutuksesta maahanmuuttajaidentiteettiin eikä löydä vastausta kysymykseen, mikä on hänen oma paikkansa. "Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?"
Suomalainen aviomies Ossi etenee urallaan, verkostuu ja vaurastuu. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta Nina alkaa pelätä. Hän pelkää työttömyyttä, terveyden menetystä ja lastensa, Pietarin ja Irman, tulevaisuutta. Ossille kaikki on selvää ja yksiselitteistä, lasten kasvatuskin. Hän on rento isä, joka osaa lastensa kieltä. Jaksaako hän kuulla Ninaa? Miten heidän avioliittonsa käy?
Eletään jo aikaa jolloin Venäjän kaduilla ulkomaisia tuotteita mainostavat taulut ovat muuttuneet valtaviksi Z-kirjaimiksi, ja julisteissa lukee "rauhan puolesta". Teini-ikäinen poika Pietari ei halua itseään kutsuttavan Petjaksi. Pieni Irma rakastaa venäjänkielisiä loruja. Milloin hän kieltäytyy menemästä isovanhempien mökille, nostalgisesti datšaksi sisustettuun vapaa-ajan asuntoon, jossa saa puhua vain venäjää? 

Pidän tässä romaanissa aivan kaikesta. 
Kirjassa on hyvä rakenne ja ilmaisuvoimainen kieli. Miljöön kuvaus on kaunista, olkoon kuvauksen kohteena sitten asunto tai kokonainen kaupunki. 

Maria Andrejevnan koti oli täynnä elettyä aikaa, hapsuisia lampunvarjostimia, koristeommeltuja liinoja, valokuvia, ikoneita, kirjoja. Sänky oli pedattu tilkkutäkillä, sen päällä oli suuri pitsityyny. Pitkien kynttilöiden liekit heijastuivat toilettipöydän peileistä, ja erkkeri-ikkunan yläosassa keimaili kolme maalattua satuolentoa: tulilintu, tuuliori sekä kultajoutsen. Vanhoista saduista tutut hahmot olivat olleet isän lahja pienelle tyttärelleen. 

Maria Andrejevna on kommunalkan vanhin ja sen alkuperäinen asukas. Itse asiassa hän asuu omassa kodissaan. Hänen isänsä oli ollut tsaarin palveluksessa ja saanut perheelleen lahjaksi upean asunnon, jonka huoneet jaettiin ja isoimpiin niistä rakennettiin väliseinä, kun "kaiken hyvän jakamisen pakko saavutti talon ylimmän kerroksen". Maria asuu lapsuuden makuuhuoneessaan, lausuu runoja ja on ystävällinen äitihahmo kaikille. Talossa asuu monenlaista väkeä, jotkut ovat asuneet jo pitkään, kuten juutalainen lääkäri Jakov Lvovitš, Afganistanin veteraani Petrovitš ja Georgin lapsuudenystävä underground-valokuvataiteilija Borja (Boris) Smelov, jonka näyttelyn Vera ehkä saisi kuratoida myöhemmin Suomessa. Kaikki hahmot on kuvattu, niin että heidät näkee silmissään. 

Googlasin Boris Smelovin. Mahtavia mustavalkokuvia!

Kirja jakautuu neljään osaan, joissa kussakin liikutaan edestakaisin ajassa erilaisten tapahtumien ja muistojen mukana. Ensimmäinen osa kertoo Leningradin ajasta, toisessa ollaan 90-luvun Varissuolla, kolmannessa ja neljännessä 2000-luvulla ja aivan viime vuosissa. 

Dialogi on luontevaa ja kerronnassa on haikea ja kaunis sävy silloinkin kun se sisältää kriittisiä kysymyksiä.

Minua jäi askarruttamaan kotoutumisen vaikeus.
Kun Vera keskustelee entisen kommunalka-ystävänsä Emman kanssa, joka on päätynyt Ruotsiin Kuninkaalliseen filharmoniseen orkesteriin, ruotsalaistunut ja ihastunut kaikkeen uudessa kotimaassaan, hän sanoo, että ymmärtää ystäväänsä, mutta kokee oman suomalaistumisensa toisin. Hän sanoo rakastavansa suomalaisia ja näkevänsä että he ovat vapaita ihmisiä.
Mutta en usko, että koskaan pystyn muuttumaan heiksi, ajattelemaan samoja vapaita ajatuksia, unelmoimaan suuria. 

Kun Nina on lukionsa vanhaintasseissa, hän suree sitä, että tansseja katsomaan tulleet äiti, mummo ja vaari eivät yhtään ymmärrä, mistä on kyse. Illalla hän karkaa yhteisestä illanvietosta venäläisten bileisiin, joissa on aluksi tuttua ja hauskaa, mutta lopuksi ei. Miksi? Miksi hän ei jatkanut iltaa tutussa lukioporukassa, jossa hänellä on hyvä ystäväkin ja pientä ihastusta ilmassa? 

Kirjan nimi "Varjele varjoani" on Joseph Brodskyn runosta "Kirjeitä seinälle". 

Olet oikeassa: täytyyhän jotakin olla myös takanapäin.
Hyvä, että nyt jäävät pimeään jälkeeni
ei mykkä hahmo pulunharmaa viitta harteillaan, 

ei sielu, ei ruumis - varjo tiililläsi vain.

Soudakovan kirjaa lukiessani tuntui monessa kohtaa siltä, että olen ollut vierestä  todistamassa sitä, mistä hän kirjoittaa. Olemme tunteneet Kuhmon ystävyyskoulutoiminnan kautta erään venäläisen perheen 80-luvulta asti. Heidän tyttärensä asuu nykyään perheineen Helsingissä.
En halua juttuni venyvän liian pitkäksi, joten kirjoitan ehkä vielä oman kirjoituksensa tämän kirjan kouluun liittyvistä huomioista ja siitä "kulttuurishokista", kun vierailimme O:n kanssa toistemme luokissa, joissa oli aivan erilaista. 
Itselläni on ollut pari isoa muuttoa, joiden kautta eläydyin vahvasti Veran, Georgin ja Ninan tuntoihin. Eivät ne tietenkään ole olleet lähellekään yhtä järisyttäviä kokemuksia kuin heidän muuttonsa, mutta tiedän kuitenkin, mitä on vierauden tunne ja pelko siitä, että uusi paikka ei ala tuntua kodilta.  

Kulttuurien kohtaamisesta, be my guest!

 

Tässä on kirja, joka näyttää konkreettisin esimerkein, miten todella paljon kulttuurien ja kielten erilaisuus merkitsee.
Kiinalainen Xiaolu Guo opiskeli elokuva-alaa Pekingin yliopistossa ja on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut useita elokuvia sekä kirjoittanut kirjoja kiinaksi ja englanniksi. Vuonna 2002 hän muutti Lontooseen ja alkoi pitää päiväkirjaa, joka on ollut alkuna romaanille A Concise Chinese-English Dictionary For Lovers.
Kirja on ensimmäinen Guon englanniksi kirjoittama kirja ja se julkaistiin Kiinan jälkeen Englannissa vuonna 2004. 
Xiaolu Guo on asunut useissa Euroopan kaupungeissa ja käynyt opettamassa USA:ssa.

Nuori kiinalainen nainen saapuu Englantiin yrittäjävanhempiensa lähettämänä päämääränään oppia englantia, mikä nostaisi hänen statustaan työmarkkinoilla kotiin palattua. 
Naisen nimi Zhuang Xiao Qiao on mahdoton briteille, joten hänestä tulee pelkkä Z. 
Z kulkee pieni sanakirja ja muistivihko mukanaan ja opettelee kunnianhimoisesti uusia sanoja, mutta joutuu huomaamaan, että niillä on aivan eri sisältö englannin kieltä puhuville kuin kiinalaisille. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa oudoksumiaan sanoja ja ihmettelee aikamuotojen käyttöä. Miten verbiä "love" voi taivuttaa eri aikamuotoihin? Rakastaminenhan on ikuista!
Hänen kielitaitonsa on aluksi todella vähäistä, mutta paranee kaiken aikaa paitsi kielikurssilla niin myös sen ansiosta, että hän löytää rakastetun ja käy hänen kanssaan keskusteluja sanoista ja niiden merkityksestä sekä kulttuurien välisistä eroista.  

I no speaking English.
I fearing future. 

'I want see where you live', I say.
You look in my eyes. 'Be my guest.'
That's how all start. From a misunderstanding.

Kun Z tapaa miehen, hän tajuaa toisella tapaamisella kohteliaisuuden väärin ja muuttaa välittömästi tämän pinttyneen poikamiehen kotiin. "Be my guest" tässä tilanteessa siis merkityksessä "ole hyvä, tule vaan käymään".
Nainen ei ole ikinä ennen ollut rakkaussuhteessa eikä hän tiedä, mitä siihen kuuluu, mutta tulee huomaamaan, että sana "love" kaiken muun ohella on aivan eri sisältöinen mitä hän on odottanut. Vaikka hän oppisi kaikki englannin sanat, hän ei ehkä koskaan ymmärtäisi tätä miestä. 

Lännessä on opittava olemaan yksin ja yksilöllinen, vaikka Z:lle juuri läheisyys, yhteisöllisyys ja samanlaisuus on aina tuonut turvaa. Miksi jopa rakastavaiset haluavat pitää kiinni yksityisyydestään? Eikö yksityisyys, "privacy", juuri tee länsi-ihmisistä yksinäisiä ja johda avioeroihin? 
Kiinan kielessä sama kirjainmerkki tarkoittaa kotia, perhettä ja joskus taloakin, kun taas englannin sana "family" ei tarkoita paikkaa, vaan monenlaista abstraktia asiaa, kuten sukua, sukupuuta ja yhteisöä. 
Kiinan perhe-kirjainmerkissä on ylimpänä katto. Sen katon alla elää laaja perhe isovanhempineen ja sukulaisineen yhdessä jakaen kaiken.

Z ihmettelee kielen kautta asioita, jotka meille länsimaisille ovat muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, mutta ansaitsisivat tulla mietityiksi. 

Kiinan kielessä lause alkaa ajan tai paikan määreellä. Last autumn on the Great Wall we eat barbecue./Viime syksynä Muurilla me grillasimme.
Z selittää, että tämä järjestys on siksi, että kiinalaiselle aika ja paikka ovat isompia kuin pieni ihminen, kun taas englannin kielessä useimmiten ensimmäisenä lauseessa, tärkeimmällä paikalla, on ihminen. We had barbecue on the Great Wall last autumn./Me grillasimme Muurilla viime syksynä. 

I not intellectual either. In the West, in this country, I am barbarian, illiterate peasant girl, a face of third world, and irresponsible foreigner. An alien from another planet. 

Huonosti kieltä puhuvan onnettomuus on aina se, että hänet nähdään tyhmempänä mitä hän on. Länsimaissa ihmisillä on kaiken lisäksi taipumus nähdä kaikkien muiden kulttuurien ihmiset jotenkin vähempiarvoisina. Valitettavasti!

Eräs erottava asia on huumori. Z ei näe hauskoina asioita, joille miesystävän kaverit nauravat ja hänen on todettava kyllästyneenä, että "humour" taitaa olla länsimainen asia. Niin on myös tietty kohteliaisuus. Kiinalaiset puhuvat suorasanaisesti, tavalla joka länsimaisesta ihmisestä on töksähtelevää.
  
Välillä Z tuskastuu ja vuodattaa päiväkirjaansa katkeruuttaan siitä, että hän joutuu näyttäytymään vähäisempänä mitä on. Hänellä on päämääränään intellektuaalin elämä ja menestyminen, kun taas masennukseen taipuvainen miesystävä, kuvanveistäjä, haaveilee elämänsä yksinkertaistamisesta ja muutosta maalle.
Z:n viisumiaika on päättymässä ja mieli myllerryksessä. 

Mitä Z ei ehkä täysin ymmärrä on se, että mies, vaikka onkin häntä parikymmentä vuotta vanhempi, on myös etsimässä identiteettiään. Hän ei tunne olevansa  kotonaan vaikka onkin kotimaassaan, eikä hän ole "kaikki länsimiehet" vaan oma persoonansa. Myös Z näkee stereotypioita. Hänen on vaikea tunnistaa ihmisiä, koska hänelle kaikki länsimaalaiset kasvot näyttävät samalta.

Pidän Guon kirjasta. Se jättää paljon pohtimista. Se on samalla kertaa syvällinen ja hauska. Se tuo myös mieleen omia kasvukipujani ja kommelluksiani kielen kanssa USA:n vuodelta nuorena opiskelijana. 

Z kuulee puhuttavan avokaadosta, kun keskustelukumppani kertoo olevansa asianajaja, "advocate", ja käyttää tätä sanaa siitä lähtien huomaamatta eroa. 
'So what you do?' I ask.
'I am an avocado', he replies.
'Avocado?' I am surprised to hear. Is a fruit also a job?  

Pitääpä kertoa eräs monista omista kielikommelluksistani USA:ssa. Tarvitsin pyyhekumia ja olin katsonut sanakirjasta, että se on "india rubber". Silloin ei itse kerätty tavaroita kaupassa, vaan niitä pyydettiin kauppiaalta (miten kaukaiselta tuollainen aika tuntuukaan... !). Niinpä astelin "drugstoreen" (usalainen myymälä, jossa on kaikenlaista pikkutavaraa, lääkkeitä sekä aamiaiskahvila) ja kajautin: "May I have an india rubber, please!" - Vastaukseksi naurua ja:"Oh, I guess they make them in India, too." - Pyyhekumi on "eraser" ja "rubber" on kondomi. Kyllä myyjä pyyntöni ymmärsi, koska brittienglannissa rubber-sanalla on molemmat merkitykset, kunhan nauroi ulkomaalaiselle, ystävällisesti. 
Oh my gosh, minähän voisin myös kirjoittaa kirjan "Pikku-Maiju maailmalla". 

Z reppureissaa myös Englannin ulkopuolella, yksin, miesystävän pakottamana, ja me pääsemme näkemään Eurooppaa hänen silmillään ja oivaltamaan asioita uusista näkökulmista, mikä onkin tämän kirjan yksi hienoimpia anteja. 

Olin kirjoittamassa, että Guon kirjaa  lienee mahdoton suomentaa kielivertailujen vuoksi, mutta kappas, tarkistin: kirja on suomennettu vuonna 2008 nimellä Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Suomentaja on Ulla Lempinen. Nimessä on tietenkin viittaus Mao Zedongin laatimaan Pieneen punaiseen kirjaan. Kumpikaan teoksista ei ole pieni.