Ystävyyden aakkosia, ystävänpäivänä 2024

Innostuin näpräilemään aakkosten kanssa. Yritän löytää joka aakkoselle jotain ystävyyyteen liittyvää? Eiköhän se onnistu... katsotaan... jätän ihmisten nimet pois ja turvaudun vieraskielisten aakkosten kohdalla englantiin tai ruotsiin, ellen keksi mitään suomenkielistä. 

Koronakevään 2020 eristystä pehmennettiin
keksimällä laittaa nalleja ikkunalle viestimään, että
että täällä ollaan ja vielä me tavataan.
Kuvasin nalleni 2.4.2020

A 

- avuliaisuus
- arvostus
- anteliaisuus

B
- blogiystävyys

C
- caring eli välittäminen 

D

- dear - ystävä rakkain

E
- ei - ystävälle on helppo sanoa myös mitä ei halua
- erillään olo - tarvitsematta selitellä, ollaan yhdessä silloin kun sopii
- etäystävyys - elämä erottaa, ystävyys säilyy 
- elämänkumppani (usein paras ystävä)

F 
- fairness eli reiluus

G

- gratitude, kiitollisuus

H
- hyväksyminen
- hellyys
- helppous - ystävien kesken pitää järjestää helppoja tapaamisia, ei mitään mutkikasta ja vaivalloista, ei kotipäivällisiä, jos kumpikaan ei tykkää kokata, vaan keskustelu kahvilassa kahdestaan, lenkki tai uimareissu

I 
- ilo
- ikuisuus (ystävyys ei häviä, se pysyy ikuisesti, jos ystäviä pitää "karsia", niin ei siinä silloin ollut kyse ystävyydestä) 

J 
- juttelu, vaivaton jouten olo yhdessä
- joustaminen - kaikki toisen rajoittaminen tai määräily on ystävyydelle vierasta 

K
- kaveruus
- kiinnostus
- kannustaminen
- kahvittelut

 

L
- luottamus
- leikinlasku
- lapsuudenystävä (eräs ystävyyden laji)

M
- muistot

N

- nauraminen yhdessä

O 
- osanotto

P
- parhaan toivominen ystävälle
- puuhastelu yhdessä

Q
- questions - kiinnostus, jota osoittaa kysymyksillä
- quietness - ystävän kanssa saa olla myös hiljaa

R
- rakkaus - turha erotella, kyllä ystävyyteenkin liittyy rakkautta, vanhoissa kirjoissa ystävyyttä kuvataan usein samalla tavalla kiintymyksenä ja palona toisen seuraan kuin nykyään vain rakkautta 
- rentous - ystävän seurassa ei tarvitse pingottaa
- ruoka -yhdessä syöminen yhdistää

S
- sisaruus
- sielunkumppanuus
- sydänystävä

T
- tuttuus
- tapaamiset
- toveruus
- tilanneystävä (eräs ystävyyden syntymisen muoto: pelikaveruus, jumppaystävyys, työkaveruus, kirjapiiriläisyys, somekaveeraus)

U

- uskoutuminen
- uskollisuus

V
- vastavuoroisuus, jonka ei tarvitse olla mitenkään laskettua ja tasapuolista, jossain ystävyysssuhteessa voi itse olla aktiivisempi osapuoli, jossain toisessa passiivisempi

- väitteleminen, joka on mitä virkistävin keskustelun muoto ja ystävän kanssa turvallista 
- vertaistuki

W
- Why? - yhdessä kyseleminen ja selvän ottaminen

X
- XL-määrä hyvää tahtoa (hyvin keksitty, hyvä minä...!)

Y
- ymmärtäminen
- yksinäisyyden karkoitus

Z
- zzz, nukkuminen toisen luona - ystävän oppii tuntemaan paremmin, jos käy yökylässä ja näkee toisensa aamupörröisenä

Å

- åh, men - hämmästely ja ihastelu, keskittynyt ote keskustelussa ystävän kanssa (olipas tämä kirjain vaikea, mutta niinpä vain selvisin!)

Ä
- äta tillsammans
- Älä! - rehellinen varoittaminen, jos ystävä näyttää olevan valitsemassa väärin, mutta ei painostusta

Ö
- överit - keskusteluöverit ja kävelyöverit, nauruöverit

Kyllä näissä tuiskuissa ystäviä tarvitaan. 
Raahustaja toivottaa kaikille mukavaa päivää!

Miksi luen ja miksi pidän blogia

 

Olen lukenut neljä - viisivuotiaasta ja lukeminen on edelleen yksi parhaita asioita elämässäni. Tämä on yksinkertainen asia eikä vaadi enempää pohdintaa. Jotkut kiinnittyvät lukemiseen, toiset johonkin muuhun.
Lähes yhtä intohimoisesti kuin kirjoja harrastin nuorempana neulomista, mikä minulle kyllä on nimeltään kutomista, siis puikoilla langasta. Kudoin vallapaitoja, liivejä, tunikoita, myssyjä ja huiveja, mutta en koskaan lapasia ja sukkia koska ne kuluvat.

Entä, miksi kirjoitan ja miksi julkaisen kirjoituksiani?
Kirjoittamalla selvittelen asioita itselleni. Se on jatkoa lukemiselle. Lukeminen sytyttää minussa kirjoittamisen halun ja olen kirjoittanut ajatuksiani kirjoista ja muusta päiväkirjanomaisesti jo paljon ennen kuin blogeja oli olemassakaan.

Miksi en sitten jatka kirjoittamalla vain itselleni, vaan pidän blogia (ja olen linkittänyt blogini Facebookiin ja Instagramiinkin)?
Kaksi syytä: 1) Toivon keskustelua, joka sekin on asioitten selvittelyä ja lisäksi sosiaalista somekanssakäymistä samanmielisten ja erimielisten ihmisten kanssa. Arvostan blogivierailijoitani paljon ja vastaan jokaiseen kommenttiin. 2) Se minulle mieluinen pysyvyys (sama kuin neuletöissä, niissä joita ei kuluteta nopeasti). Blogissa kirjoitukset säilyvät ja ovat löydettävissä tuota sivurullaa ja tunnisteita tutkimalla. Joskus väitän keskusteluissa, että en ole lukenut jotain kirjaa ja huomaan myöhemmin, että olen jopa kirjoittanut siitä, blogi tukee siis muistia. Kaikista lukemistani en kirjoita, mutta pyrin laittamaan nekin muistiin muualle.

Blogikommentoinnissa olen ihmetellyt sellaista asiaa, että on bloggareita, joilla on avoin kommenttilaatikko, mutta he eivät ikinä vastaa, jos kommentoit sinne. En tarkoita sitä, että vastaukset viipyvät, se on aivan luonnollista, tarkoitan ei koskaan. Vastaamattomuus on epäkohteliasta.

Sain joulutorilta ostamani muotilehteä lukevan pikkutontun kavereiksi Aarikan tontut Lukutoukan ja Viisaan. Tämä kolmikko kuvaa minua bloggarina erinomaisesti. Olen lukutoukka ja useimmat kirjoitukseni ovat kirjoista ja kirjallisuudesta, joskus kirjoitan välipalaksi kevyitä oman elämän juttuja ja joskus harvoin kirjoitan jotain viisaana pitämääni kokemuksen rintaäänellä. 

Viime vuonna kirjoitin 83 juttua blogiin. Se on keskimääräinen luku blogivuosinani. 
Viime vuoden aikana on käyty ylivoimaisesti eniten lukemassa Matilda Levorannan kirjasta tekemääni juttua Totuus nuoruudesta (klik), vaikka kirjoitin sen vasta heinäkuussa. Kirjalle on ollut näemmä tarvetta.
Koko kohta 11-vuotisen blogiaikani suosituin kirjakirjoitus on ollut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta käsittelevä kirjoitukseni (klik) vuodelta 2014, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja sitä juhlittiin laajalti myös kirjallisuudessa. 
Muista aiheista eniten on kiinnostanut kirjoitukseni Vanhuus ei tule yksin (klik). Tämän asian pohtimiselle on siis myös ollut tarvetta. Voisin parin vuoden kuluttua  tehdä tähän juttuuni päivityksen, koska kuten siteeraamassani Anne-Mari Kaskisen runossa sanotaan 'Kuinka vähän me vanhuudesta tiedämme/kunnes se astuu/itse ovesta sisään/emmekä luule mitään'. 

Olen linkittänyt muutaman vuoden ajan kirjoituksiani Facebookiin, johon liityin sinnekin paljon myöhemmin kuin useimmat muut. 
Koska Kirjagramia on kehuttu ja bloggareita on siirtynyt sinne, niin päätin mennä tutkimaan Instagramiin, mikä siellä olisi paremmin kuin Bloggerissa. No, se ei ole vajaassa parissa kuukaudessa selvinnyt, mutta jatkan yhä selvittämistä.
Kokeilin saman tien X:ääkin - kirjoittajalle täysin turha.

Toistaiseksi näen kirjoittajana Instassa vain puutteita verrattuna blogialustoille kirjoittamiseen. Kirjoituksen on oltava lyhyt eikä siihen voi laittaa erilaisia fontteja tai kuvitusta alkukuvaa enempää. Siellä "tykätään kuvasta", jonka oheen siis sopii lyhyt teksti. Instagram onkin alunperin tarkoitettu kuvien julkaisemiseen. Valokuvaharrastajillehan tämä palvelu on hyvä. He voivat julkaista kuviaan ja saada palautetta toisiltaan.
Osa ahkerista kirjabloggaajista jaksaa kirjoittaa Instaan eri juttuja kuin blogiin. Minä kokeilin ikään kuin vinkkauksena laittaa osan blogitekstistäni; no siihen sopii ehkä neljännes, ei hyvä. Olen siis julkaissut kuvan ja pyytänyt mennä lukemaan tekstin blogista.

Rehellisesti sanottuna, blogi on minulle ruisleipää ja insta pikkuleipää.
Hei huhuu, tulkaa kirjagrammaajat takaisin bloggareiksi, täällä on kunnon meininki! Tai kertokaa minulle, mikä mauste minulla on jäänyt huomaamatta siitä pikkuleivästä. 

Vielä kirjavinkki, tällä kertaa lyhyt, sopisi Instaankin.
Irlantilaisen Claire Keeganin lämminhenkinen, hitaasti kulkeva pienoisromaani Nämä pienet asiat on syvästi koskettava kirja, kohottava ja merkityksellinen.
Hiiliä kotitalouksiin kuljettavan Bill Furlongin mieltä painaa asia, jonka ohi oma perhe, koko kaupunki ja kirkko, varsinkin kirkko, katsovat. 

... Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Olisiko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä?

Rohkeus toimia oikein lisää onnellisuutta, jopa sellaisesta lukeminen kylmänä pakkaspäivänä tekee onnelliseksi. 
"Upea. Hiljaisen radikaali." Näillä sanoilla Ali Smith suosittelee kirjaa sen takakannella.

 

Vivian Gornick pohtii ystävyyttä

 

Ihminen parhaimmillaan. Vuosisatojen ajan tämä oli avainkäsite kaikkien vakavasti otettavien ystävyyden määritelmien takana: ystävä on hyveellinen olento, joka puhuttelee minussa olevaa hyveellisyyttä. Miten vieras käsite terapeuttisen kulttuurin lapsille! Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkismme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme. Coleridge ja Wordsworth kammoksuivat moista itsensä paljastamista, mutta me ihailemme sitä. Me haluamme ennen kaikkea tuntea, että meidät tunnetaan kaikkine puutteinemmekin, ja mitä enemmän puutteita, sitä parempi. Kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.  

Vivian Gornick pohdiskelee muistelmakirjassaan Erikoisen naisen kaupunki (suomennos 2022, alkuperäinen teos The Odd Woman and the City 2015) ystävyyttä, läheisriippuvuutta, yhteiskuntaluokkia ja New Yorkia. Gornick kirjoitti teoksen kahdeksankymppisenä. 

Vivian talsii pitkin Manhattanin katuja uskollisen ystävänsä Leonardin kanssa, on tehnyt niin jo parikymmentä vuotta kerran viikossa, koska he eivät siedä enempää toistensa ironista marmattamista. Molemmat ovat pisteliäitä ja rehellisiä eivätkä kaihda neuvomasta toisiaan. 
Vivian ei välitä tavarasta, krääsä ahdistaa häntä, ja koristeellisuudesta pitävä Leonard taas on täyttänyt kotinsa monikulttuurisella taiteella ja antiikkisilla  huonekaluilla. Kumpikaan ei persoonallisista tyyleistään huolimatta viihdy kotonaan, vaan kaipaa kaupungin sykkeeseen, joka heille on kodin jatke. Pitkät kävelyt vievät lapsuuden ajan kaltaiseen ajattomuuteen. Tunnit menettävät merkityksensä, katuja piisaa ja joka kadunkulmasta aukeaa uusia elämyksiä, uusia kohtaamisia ja näytelmiä joita seurata.   
Gornick sanoo, että New Yorkin syke sopii yksinäisille. Se tekee yksinäisyydestä siedettävää. On turvallista, kun tietää, että kirjakaupat, kahvilat ja metroasemat ovat lähellä eikä äänimaailma ole tylsä.
 
Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilamaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. 

Ennen tuota siteeraamaani kohtaa Gornick on kertonut Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin ystävyydestä 1700-luvun lopulla. Ystävyyttä kesti vajaat kaksi vuotta ja se hiipui siihen, että kumpikaan ei enää tuntenut olevansa parhaimmillaan toisen seurassa. 
Gornick sanoo, että usein ystävyydessäkin on romanttisia tunteita. Ero rakkauden ja ystävyyden välillä ei ole niin jyrkkä kuin usein ajatellaan.  
Ystävien ei tarvitse olla samanlaisia. He voivat erilaisina olla toistensa peilejä, kuten hän ja Leonard, "erikoinen nainen" ja homomies.  
Ihmissuhteen pysyvyydessä tärkeää on se, että pystyy keskustelemaan toisen kanssa ilman uhkaa.

Hyvä keskustelu ei tarkoita samoja kiinnostuksia tai luokkaa tai ihanteita, vaan se on temperamenttikysymys: jokin saa ihmisen vaistomaisesti vastaamaan arvostavasti "noinhan se menee"  eikä väittelynhaluisesti "Miten niin muka?" Kun temperamentti on samankaltainen, keskustelu ei juuri koskaan tyssää vaan virtaa vapaana ja pidäkkeettömänä, ja silloin kun temperamentti ei ole samanlainen, saa olla yhtenään varpaillaan. 

Tässäkin muistelmakirjassaan, kuten myös 80-luvun lopulla kirjoittamassaan Fierce Attachments (suomennos Toisissamme kiinni 2021) Gornick kuvaa hauskasti äitinsä vähäistä luottamusta tyttärensä taitoihin ja pärjäämiseen. 
Suorapuheinen äiti ei voi millään uskoa, että yliopistosta valmistunut ja jo menestystä kirjailijana saavuttanut tytär on pyydetty pitämään puhe, jonka hän on itse kirjoittanut ja jota kukaan ei lue etukäteen.  
"Nu", hän sanoi lopulta, "jos siellä ei pidetä puheestasi, sinun käsketään vain häipyä."

Jos on äiti ollut epäileväinen tyttärensä kykyjen ja elämänvalintojen suhteen, niin on tytärkin itseironinen paitsi tarkkaillessaan itseään ja Leonardia niin myös katsellessaan nuorta itseään. 
 "Kerran 1970-luvulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla... "

'Jewish mama' on käsite, jolla on vankka todellisuuspohja. Vähemmistöön kuuluvien siirtolaisten on yleensäkin vaikea uskoa, että heidän lapsistaan voi tulla jotakin heitä itseään enemmän. Gornickin lapsuudenmiljöö Bronx on ollut työläisten ja siirtolaisten kaupunginosa, jota se ei ole enää.  
Gornickin äidin kaltaisia itsevarmoja juutalaismammoja on myös Woody Allenilla elokuvissaan. He marssivat käsilaukku heiluen poikansa työpaikalle kesken palaverin muistuttamaan lämpimästä pukeutumisesta. 

Gornick tuo rakkaudessaan New Yorkiin mieleeni Woody Allenin monet New York -leffat ja Fran Lebowitzin jutut Netflix-sarjassa Kuvittele olevasi kaupungissa. Lebowitz kulkee äreänä New Yorkin katuja ja keskustelee välillä kaupungista ja sen muutoksista Martin Scorsesen kanssa. 

Pidän Arto Schroderuksen suomennoksista yleensäkin ja kahden Gornickin kirjan osalta nyt viimeksi. Tästä eteenpäin luenkin sitten Gornickia englanniksi. Muutamia eseekirjoja on tilattuna.
Tunnen ystävyyden kaltaisia tunteita kirjallista Gornickia kohtaan. Mielelläni flaneeraisin hänen kanssaan Nykissä.

Ystävyys?
En ymmärä, miten kukaan voi irtisanoa ystävyyden ja tehdä siitä erosta oikein numeron. Sen ymmärrän, että ystävyydet hiipuvat ja ovat välillä hiljaisemmassa vaiheessa olosuhteista ja elämäntilanteista johtuen. Vanha ystävä on kuin henkivakuutus. Se on olemassa, vaikka ei sitä aina niin muistaisikaan. 

On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää. 
No, nyt en ymmärrä. Ei kai tuossa toisessa kategoriassa ole edes kyse mistään ystävyydestä, vaan väärinkäsityksestä!
Gornick palaa tähän kysymykseen ja pohtii, että ehkä tässäkin on lopulta kyse temperamentista. Ulospäin suuntautuneet ihmiset virkistyvät helpommin kuin melankoliset, ja New York on täynnä ihmisiä, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua sitoutumisen ja liittymisen välillä. Joskus kaupunki tuntuu  horjahtelevan näiden kahden kaipuun vaikutuksesta. 
 
Suurkaupungit?
Niitä rakastan. Istanbul, Barcelona... juuri se, että voi kävellä ja aina aukeaa silmien eteen uutta, jokainen kaupunginosa on tunnelmaltaan erilainen ja ihmiset monenlaisia. Hiljaisesta maasta tulevalle tällaiset kaupungit ovat valtavan inspiroivia.
Tänään ja tässä, tämän kirjan kysymyksiä pohtiessani, asetankin itselleni tavoitteeksi New Yorkin matkan, ei haaveeksi vaan tavoitteeksi. Vuoden sisällä.
Voitte odotella matkakertomusta.  

Blogi vanhenee...

Blogi vanhenee - entä bloggaaja? No, hän se vasta vanheneekin! Matka vähän päälle kuusikymmenvuotiaasta päälle seitsenkymppiseksi muuttaa ihmistä enemmän kuin vuosikymmenet keski-iässä. Lapsena tulee kasvupyrähdyksiä ja ikääntyessä vanhenemistihentymiä.  

Mutta siis - blogiin! Viikko sitten blogini saavutti kunniakkkaan kahdeksan vuoden iän. 
Olen ikääntynyt blogini kanssa, käynyt blogiaikana läpi rintasyöpäleikkauksen (kaksikin, kun ensin leikattiin liian pienin marginaalein), molempien peukalonivelten leikkaukset, muutaman keuhkokuumeen ja aika paljon tuskaa maailman tilasta. 

Poikkeusaika, karanteeninomainen elämä, joka on kestänyt kesän väljempää kautta lukuunottamatta jo vuoden, ei ole minulla paljon kirjoittamistahtia haitannut.
Lukijana ja kirjoittajanahan sitä ei ole koskaan karanteenissa, koska näissä  puuhissa voi mielikuvituksen voimalla seikkailla missä vain.
Muutaman kerran olen varoitellut lukijoita tauoista, mutta mitä vielä. Kone on kevyt eikä sen näpyttelyssä peukkuja tarvita. Rintasyöpä antoi aiheen, joka synnytti monta kirjoitusta. Yleensä sairauksista selviäminen kohottaa aina mieltä ja antaa energiaa. 

Blogissani on menossa nousukausi blogikäynneissä, mistä olen kiitollinen. Minähän olen sellainen bloggari, joka ei kirjoita itselleen vaan selkeästi toisille ja jos huomaisin, ettei kukaan käy lukemassa, niin uskon, että en jatkaisi julkista kirjoittamista. Inspiroidun kommenteista ja ilokseni minulla myös on hyviä kommentoijia. Kiitos teille ja kaikille lukijoille!
 

Joku voi olla kiinnostunut luvuistakin: olen julkaissut 695 tekstiä, kommenteja on kertynyt 10319, viime kuussa blogivierailuja oli 7996 ja tässä kuussa tähän mennessä 4975. Näistä käynneistä ei pidä turhaan riemastua, osa on aivan varmasti jotain summittaisia harhapistäytymisiä, jopa koneita. Nyt ei kävijöissä näy outoja sivustoja, paitsi yksi pornosivusto, jolta on käyty uskollisesti blogissani jo vuosia. Pitäisi varmaan olla kiitollinen.

Olen juuri lukenut tyylikkään romaanin, Lontoossa ja välillä muissa maissa asuvan kosmopoliitin Mohsin Hamidin teoksen Fundamentalisti vastoin tahtoaan. 

Mohsin Hamid syntyi Pakistanissa, vietti osan lapsuuttaan USA:ssa isänsä työskennellessä siellä vierailevana professorina ja palasi nuorena opiskelemaan USA:n parhaisiin yliopistoihin Princetoniin ja Harvardiin. Hän suoritti sekä kansainvälisen politiikan opinnot että lakiopinnot ja sai työpaikan yrityskonsulttina New Yorkissa, jossa toimi myös journalistina kirjoittaen niin amerikkalaisiin kuin pakistanilaisiin lehtiin. Hamid on ollut aina kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Hän oli Princetonissa Joyce Carol Oatesin ja Toni Morrisonin oppilaana ja aloitti Morrisonin työpajassa esikoiskirjansa Moth Smoke, joka julkaistiin vuonna 2000. The Reluctant Fundamentalist ilmestyi 2007 ja käännettiin 25 kielelle. Suomeksi kirjan on kääntänyt erinomaisesti Tero Valkonen. Kaksi Hamidin myöhemmin ilmestynyttä teosta on myös suomennettu, esikoista ei. 

Fundamentalisti vastoin tahtoaan on saanut useita palkintoja. Guardian-lehti valitsi sen yhdeksi kaikkien aikojen parhaiten omaa vuosikymmentään kuvaavaksi romaaniksi. 

Kirjassa on mielenkiintoinen asetelma. Changez-niminen mies kertoo Pakistanin suurkaupungissa Lahoressa elämäntarinaansa siellä tapaamalleen amerikkalaiselle, jonka vuorosanoja emme kuule. Voimme aavistaa ne, mutta vain aavistaa, ja ehkä tulkitsemme väärin. Missä aikeissa vieras on? Entä Changez? Kumpi stalkkaa toista vaiko molemmat toisiaan? Tunnelma on pahaenteinen. 

Changez on ollut yksi harvoista omasta maastaan stipendin Princetoniin saaneista. Paikan päällä hän huomaa olevansa tiedoissaan paljon amerikkalaisia edellä, mikä on siellä yleinen huomio ulkomaisten stipendipaikan saaneiden keskuudessa. Aluksi Changez elää amerikkalaista unelmaa, mutta kaikki muuttuu 11.9.2001 pommi-iskujen jälkeen. Changez alkaa katsoa asioita eri tavalla ja häntä aletaan katsoa eri silmin, kuten jokaista arabia ulkonäöltään muistuttavaa.

Minusta tuntui silloin - ja jos rehellisiä ollaan niin tuntuu yhä - että Amerikka oli keskittynyt pelkkään esittämiseen. Teidän yhteiskuntanne kieltäytyi pohtimasta yhteistä tuskaa, jonka kautta olitte sidoksissa niihin, jotka olivat kimppuunne hyökänneet. Te vetäydyitte uskomuksiin omasta erilaisuudestanne, olettamuksiin omasta ylivertaisuudestanne. Ja te kävitte niiden uskomusten pohjalta toimiin koko maailman suuruisella näyttämöllä, joten koko planeetta sai kärsiä teidän kiukunpuuskienne seurauksista, eikä pienimpänä kärsijänä suinkaan ollut minun perheeni, joka odotti sotaa tuhansien kilometrien päässä. Sellainen Amerikka piti pysäyttää sekä ihmiskunnan että Amerikan itsensä nimissä. 

Kirjallisuuslehti Kirkus Reviews on tiivistänyt kirjan merkityksen näin: "Upea, varoittava tarina ja ankara muistutus etnisen profiloinnin, väärinymmärryksen ja vastakkainasettelun jatkuvasta hinnasta." 

Tämä kirja vie helposti ajatukset kirjallisuuden antiin tiedon ja ymmärryksen lisääjänä. Kirjojen kautta olen saanut tutustua moniin sellaisiin kulttuureihin, jotka muutoin olisivat jääneet minulle tuntemattomiksi. 
Usein ymmärtäminen syvenee kirjoittaessa, kun etsii lisää tietoa. En tunne, että olen kovin sivistynyt tai tietävä nykyäänkään, päinvastoin, huomaan, miten paljon on sellaista mitä en tiedä, mutta uskon, että olisin tietämättömämpi ja maailmankuvaltani suppeampi, ellen lukisi kirjoja. 
Mutta tiedon lisääntyminen on kaunokirjallisuuden lukijalle tietenkin vain sivutuote. Se mikä vetää lukemaan on erityinen lukemisen nautinto. Kirjoittamaan vetää sama nautinto. Parhaillaankin tunnen tyytyväisyyden hyrinää siitä, että olen tässä kirjoituksessa aika hyvin saanut ilmaistuksi sen, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat minulle tärkeitä nautintoja ja että blogi on tärkeä, koska saan sen kautta peilata lukukokemuksiani ja niiden herättämiä ajatuksia toisten kokemuksiin. Sekin on nautinto.
Kauan eläköön kirjablogit!

Seuraavaksi luen Pohjois-Koreasta salakuljetetuista teksteistä kootun teoksen, jonka kirjoittaja käyttää salanimeä Bandi (Tulikärpänen) ja kirjailija-psykoterapeutti-elämäkertakirjoittamisen kouluttaja Pepi Reinikaisen omasta nuoruudestaan erikoisessa sisäoppilaitosmuotoisessa tyttölukiossa kirjoittaman muistelmateoksen Nuoruuteni Nunnala. Kaksi uutta todellista maailmaa, jotka kirjailijat tarjoilevat minulle kaunokirjallisessa muodossa. Kiitän!  

 

Vuoden kaunein teksti

Joskus törmää johonkin niin kauniisti soivaan tekstiin, että sitä on luettava yhä uudelleen, lopuksi ääneen. Tänä vuonna se on ollut eräs tunnelmakuvaus, jota romaanihenkilö, kirjailija, kehittelee kirjan tarinassa. Tekstistä on osa valmiina aiemmin, kirjan lopussa se on täydellisenä. Koneelta tippunut liuska löytyy lattialta kellastuneena, siinä on tämä upeasti viimeistelty teksti. Oli se aika jolloin kirjoitusvälineenä oli kirjoituskoneet, nuo samantien tulostavat koneet, kuten joku nykylapsi on tämän koneen erinomaisuutta kuvannut.
Kirjoitan tekstin kokonaan, koska sitä ei voi katkaista, se on täydellinen näin.   

Aikaa kahden rakkauden välillä hän ajatteli kuin tilavaa, valoisaa huonetta, jonka ikkunoiden takana vuodenajat kiireettömästi vaihtuvat. Seinillä on heijastuksia aamun valosta. Kuuluu pianonsoittoa: siitä huoneluku lisääntyy, jossakin etäällä on nuori, valkoisiin pukeutunut tyttö pianon ääressä; tuuli leyhyttelee ikkunaverhoa. Hidasta heräämistä, ajan pehmeää keinahtelua, paljaiden jalkojen ääntä puulattialla. Huoneen ilmassa tuntuu kukkien, omenoiden, aamuisen leudon tuulen tuoksua, ja parfyymin, puhtaiden silitettyjen vaatteiden ja huonekaluvahan tuoksua. Iltapäivän varjot ovat pitkät ja viileät; kirjan lehdet kahahtelevat verkalleen. Nyt musiikki taukoaa. Vaimeasti, seinien himmentäminä, tuskin kuultavina erottuvat äänet ulkoa. Vähitellen ne voimistuvat. Huoneen hiljaisuus täyttyy niistä; sen omiin leppeisiin tuoksuihin alkaa sekoittua sikarin, pakokaasun, miehen hien hajua; piipputupakan, tuolin selustalle heitetyn takin ulkoilmanhajua, ja likapyykin, aamun sanomalehden, väkevän kahvin ja vielä lämpimien lakanoiden hajua. Nyt kissa, joka on maannut kylläisenä lattialla, herää. Huone käy varjoisaksi, ahtaaksi; nyt se on jo täynnä savua, melua ja hajua, raitiovaunujen jarrutusääniä, laastinpölyä, askeleita ja huutoja. Seinät ovat ohuet, voimattomat. Ovien ja ikkunoiden lukot eivät enää pidä: nyt huone on auki katujen yöhön. 

Tämä kirja on julkaistu 1999. Olen lukenut sen ehkä julkaisuvuonna tai seuraavana. Se ei vaikuttanut silloin minuun kuten nyt. Minun mielessäni on tapahtunut jotain, mikä on saanut minut vastaanottavaisemmaksi tämän kirjailijan tyylille. Nyt nautin tämän tekstin täydellisyydestä ja sen viipyilevästä unenomaisesta tunnelmasta. Tulee mieleen vesivärimaalaus, ehkä triptyykki, jossa alun vaalea keveys vaihtuu tummenevan ja hälyisemmän kautta lopun synkkään kohtalonomaisuuteen, tai elokuvan käsikirjoitus, kohtaus, johon katsojana haluaisi jäädä pitemmäksi aikaa, tai sävellys. 
Tämän kirjailijan teksti on aina hiottua välimerkkejään myöten. 

Kiitän kaikkia lukijoitani ja kommentoijiani vuodesta 2020. Olette minulle tärkeitä! Kiitän myös kaikkia, joiden blogeissa olen saanut viihtyä. 
Miten erilaisia kirjoitustyylejä bloggareilla onkaan! Mikä varasto perusteltuja mielipiteitä ja sanoilla iloittelua. 

Kiitos Raija Siekkinen! Ehdit kirjoittaa paljon, vaikka elämäsi jäi lyhyeksi. 

1939 - odotuksen vuosi

Muutama kirjoitus sitten tarkastelin vanhoja lehtiä ja lupasin kirjoittaa aiheesta lisää. En unohtanut, tässä tulee. 
Tarkastelen nyt kuvassa näkyvää Suomen Kuvalehden vuosien 1938 ja 39 taitteeseen sijoittuvaa kaksoisnumeroa.

Pysähdyin liikuttuneena artikkeliin 1939 - odotuksen vuosi. Siinä lehden nimimerkki Hoviennustaja päättelee, miten hyvin kaikki menee vuonna 1939. 
     Tosin on Japanilla ja Venäjällä jälleen ristiriitoja, mutta ne sovitetaan. Saksa toivoo innokkaasti siirtomaita ja näyttää siltä kuin se sellaisia saisikin. 
     Vuoden 1939 loppupäivinä on maailman yleistilanne tavallista parempi. Mutta taloudellinen tilanne ei ole lohduttava. 
     Vuotta 1939 voidaan kutsua "odotuksen vuodeksi".

No, me tiedämme, miten kävi. Ennustus ei olisi voinut huonommin mennä. Toinen maailmansota alkoi, ja Suomi joutui siihen mukaan raskain menetyksin. 
Yhdessä asiassa Hoviennustaja onnistui melko hyvin. Hän veikkasi, että suomalaiset tiedemiehet saavat menestystä ulkomailla ja Nobel on tulossa. Nobel tuli, mutta ei tiedemiehelle vaan kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle.

Sekä WSOY että Otava ovat saaneet lehdestä kokonaisen aukeaman, jolla suosittelevat lahjakirjoja pukin konttiin. Molemmilla on listaukset Koko perheelle, Äidille, Isälle, Isolle siskolle, Isolle veljelle ja Perheen pienimmille, Otavalla lisäksi Tädille ja Sedälle. 
Kun tarkastelen näitä listoja, huomaan että scifiä ei ole olemassa ja tietokirjoja on paljon joka ryhmässä. Isolle siskolle suositellaan Alli Wiherheimon Morsiamen kirjaa, Kodin kirjaa ja Syntymäpäiväkirjaa ja Isolle veljelle Erkki Kivijärven tietoteosta Seuraelämän säännöt, Jokamiehen luonnonkirjaa ja voimisteluopasta.
Daphne du Maurierin romaania Rebekka mainostetaan vuoden suurimpana menestysromaanina Englannissa ja Amerikassa. Kirjasta tuli klassikko, jota luetaan tänäkin päivänä. Alfred Hitchcock teki sen pohjalta elokuvan 1940 ja voitti sillä parhaan elokuvan Oscarin. 

Lehtien kansissa ei ollut ennen mainoslauseita sisällöstä. Jossain vaiheessa ne tulivat, ja nykyään kansi on joskus niiden peitossa. 
Kannen kaunottaren nimeä ei ole mainittu, olisiko Ester Toivonen, mutta kuvaajan nimi näkyy vasemmassa yläkulmassa, Marjatta Weöres.  
Lisää tuon ajan lehtien kansia näkyy tässä tilauslipukkeessa, joka oli lehden välissä. Huomatkaa, tilaajan nimi ja osoite riittää. Eihän silloin kaikilla puhelinta ollut.

Mainoksissa on Palmu-saippuaa, Nivea-voidetta, Havin partavaahdoketta, Silon leninkejä, Kestilän turkkeja, Bayerin aspirinia, Sun-Maid-rusinoita ja tupakkaa. 

SF-filmillä on lähes koko sivun mainos Toivo Särkän käsikirjoittamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit, ensi-ilta 25.12. Helsingissä, Tampereella, Turussa, Viipurissa, Lahdessa, Kotkassa, Kuopiossa, Porissa ja Lappeenrannassa. 
Viipurissa...

Entä artikkelit? Muutaman asiajutun lisäksi lehdessä on useampi novelli, Anni Swanin joulusatu lapsille, kaksi jatkokertomusta, pakinoita, pilakuvia ja pulmatehtäviä. 
Huomiotani kiinnittää Maila Talvion juttu Miten kirja syntyy, ja värikkääseen tyyliin kirjoitetut matkakertomukset ulkomailta. 
Pyhän maan joulu -nimisessä artikkelissa kuvataan,  miten vainotut juutalaiset vyöryvät kristityn mandaattiherran Englannin avustamana maahan, jota arabit ovat hallinneet toista vuosituhatta. Santa Barbaran mustat ruusut ja Kalifornian ruusupappi kertoo liftausreissusta espanjalaista tunnelmaa henkivässä Santa Barbarassa. 
Japanilaisesta runoudesta on kolme sivua pitkä kuvallinen artikkeli, jonka on kirjoittanut T. Vilpponen, Japanilainen runo, "älyn hovikumarrus sydämelle". 
Hyvin paljon kulttuuria sisältävä siis tämä lehti vuosikymmenten takaa. 

Maila Talvio kertoo kirjastaan Itämeren tytär seuraavasti:
Kirjan ilmakehä tahtoo olla kauttaaltaan historiallinen, s.o. syntynyt aikansa tomusta ja asiallisten tietojen pohjalla. Mutta tämä, samoinkuin ihmiskohtalotkin, ovat käyneet mielikuvituksen valohämyn läpi.                                                               . . . . . .

Arvatkaas mikä päivä huomenna on? - Maanantai - juu, mutta  myös minun blogini kuusivuotispäivä.

Mihin se  aika meni? No, lukemiseen, kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, asioista selvän ottamiseen, kuten nyt, kun etsin tietoa ihmisistä noiden tummentamieni nimien takana, toisten blogeissa vierailemisiin ja kommentointiin, oman blogini kommentteihin vastailemisiin. KIITOS teille, jotka olette käyneet lukemassa ja monet jopa kommentoimassa! Olen niin nauttinut keskusteluista kanssanne.

Jokin aika sitten, vuoden alussa, koin blogiaikani ensimmäisen turhautumisen blogin pitämiseen, mutta se meni nopeasti ohi. Aioin silloin hidastaa, mutta kyllästymisen tunteeni tunnustaminen veikin uuteen innostukseen.  
On tämä kirjoittelu vaan niin kivaa. Poden parhaillaan lieviä flunssaoireita ja onnittelen itseäni harrastuksesta, jota voi tehdä puolikuntoisenakin. Jos olisin himohiihtäjä, niin olisin ehkä tyytymättömämpi tällä hetkellä, kun ulkona paistaa aurinko ja on mitä upein ulkoilusää.

Antoisaa sunnuntaita kaikille! 

Kiitos, Jari!

Jari on kiittänyt minua eilisessä blogikirjoituksessaan Alistajat ja nostajat. Hän on kiittänyt minua ennenkin ja minulta on jäänyt vastaamatta. Jarin blogissa ei ole kommentointimahdollisuutta. 

Kiitos blogin kautta syntyneestä ystävyydestä, Jari! Olen saanut taannoisista keskusteluistamme ja sinun blogipakinoistasi paljon ajateltavaa. Olemme keskustelleet paljon mielenterveyteen liittyvistä ja muista asioista, välillä käyneet pitkiä väittelyjäkin.

Jarilla on blogi nimeltä Aspects & Transpects. Se on ollut välillä muilla nimillä, mm. Matkani hienoksi vanhaksi herraksi. 'Transpects' tulee siitä, että Jari on painiskellut virheellisen transsukupuolisuusoletuksen kanssa, ja aspekteja Jarilla on lukuisia. Hän määrittelee itsensä blogissaan ihmisyyden pohtijaksi ja korostaa arvokkuutta. 

Meidän blogiystävyytemme alkoi erään toisen blogin keskusteluissa naurusta, oliskohan siitä jo pari kolme vuotta. Totiseen keskusteluun ilmestyi hauskoja ja traagisia hahmoja, ronski ja eläväinen Muuttomies Montonen, jyrkkä Konekiväärimies, herkkä Koululainen ja muita. Aloin aavistaa, että hahmot ovat fiktiivisiä, ehkä jonkinlaisia sivupersoonia ja tulevat samasta lähteestä. Ei sillä ollut niin väliä, keskustelu oli hauskaa, yhtä ilotulitusta, jännittävää ja yllättävää. Jouduin kyseenalaistetuksi ja kiusoitelluksi. Nauroin ääneen aina uuden hersyvän kommentin ilmestyessä. Sitten taisin suutahtaakin, ei ollut enää kivaa, jolloin Jari ilmoittautui minulle sähköpostissa.

Jari on mahtava kirjoittaja. Hänen vertauskuvansa ja omat keksimänsä sanat ovat vailla vertaa. Jokin aika sitten hän kuvasi tyhjänpäiväistä tekstiä suoltavia kirjoittajia jotenkin näin:"...jätkät tikkaa koruompeluksia." Tarkkaa sanamuotoa ei löydy enää, koska Jari poistaa koko ajan kirjoituksiaan ja aloittaa alusta. 

Jarilla on itseironiaa ja nöyryyttä. Blogikirjoittamisen vetovoimaa pohtiessaan hän totesi:"Kai minä olen blogiseksuaali." 
Jari, kai blogi on meille kaikille blogikirjoittajille kurottautumista toisia kohti. 

Jarin blogissa ei ole kommenttilaatikkoa, koska hän on ahdistunut aiemmin saatuaan vihapostia omasta elämästään kertoessaan, Jarihan on käynyt läpi erittäin raskaita vaiheita, joissa olisi tarvittu nostamista eikä alistamista ja arvostusta epäilyn sijaan. 
Jari innostuu, jolloin hän purskahtelee - mutta onko se nyt niin vaarallista. Minusta kiihkeys on aina parempi kuin laimeus. 

Sanon taas, Jari, sen mitä ennenkin, älä poista kirjoituksiasi lopullisesti. Talleta ne jonnekin hyvään säilöön. Banksy silppusi taidetoksensa, vähän jäi. Älä tee samaa.
Toivon, että menestyt kirjallisissa suunnitelmissasi, joita sinulla riittää. 
Uskon, ja tiedänkin, että blogillasi on muitakin sinua arvostavia lukijoita kuin minä. 

Kirjoitat kauniisti blogikirjoituksesi lopussa: "Nostaminen ei aiheuta nostajassa puutostilaa. Hän tekee sen henkisestä rikkaudestaan päin." 
Osuin samaa asiaa käsittelevään ajatukseen Maggie Nelsonin kirjassa Argonautit, jonka juuri luin: "Jos minulta kysytään, arvokkaimmat nautinnot maan päällä lipsahtavat toisen ilahduttamisen ja itsensä ilahduttamisen väliin. Joku voisi sanoa sitä etiikaksi." 

Kirjoitan tätä Benalmádenassa Espanjassa. Täällä kaikki hyvin, niin puitteet kuin terveyskin. Kostea ilma on tehnyt hyvää kovia kärsineelle keuhkolleni. En yski enää. Painan mäkiä ylös ja kävelen tuntikaupalla... missä kaikkialla, siitä myöhemmin. 

   

Ystävänpäivänä tuumailtua

Ystävällisyydellä voi kaikkea muuta tehokkaammin koskettaa ihmisen tunteita - pelkällä älykkyydellä ei päästä lähimainkaan samaan.

Ystävällisyys on onnistumisten selkäranka. Se on tärkein tekijä ihmisten välisen kitkan poistamisessa ja se mahdollistaa ihmiskoneiston sulavan käynnin. 

Ystävällisyys on yksi niistä harvoista asioista, joita ei koskaan voi antaa pysyvästi itseltään pois - se palaa aina takaisin. 

Ylläoleva teksti on laina jostain, en tiedä alkuperää. Olen tekstin kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Alkukuvan kortti on nimetön, Tiimari-kortti. Tiedättekö muuten, että meillä Kouvolassa toimii ainoana paikkana Suomessa edelleen Tiimari! Vau.  

Minusta tärkeintä ystävyydessä on kannustamisen ohella lohduttaminen. Ihminen osaa kyllä itse vaatia itseltään, liikaakin. Sitä ystävä ei saa koskaan tehdä. Ystävä saa huomauttaa, jos on huolissaan toisen valinnoista, mutta määräillä ja tuomita ei saa.

Ystävyydessä on tärkeää järjestää helppoja tapaamisia. 
Ystävien kesken tapaamisessa voi olla vuosienkin välejä, ja silti ollaan heti tuttuja ja jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Ystävyyteen ei kuulu vastavuoroisuuden laskeminen. Tavataan siellä missä on mukava tavata ja silloin kun on mukava tavata.  

En ymmärrä miten ystävyydestä voi irtisanoutua tai joutua pahaan riitaan ystävän kanssa. Minulle elämääni lipuneet ystävät ovat arvokkaita. Joskus ystävät kasvavat erilleen, yhteydenpito laimenee, mutta voi myös voimistua uudelleen, kun on sopiva aika.

Kuuntelin kerran, miten oma silloin noin viisivuotias poikani jutteli samanikäisten kavereittensa kanssa, pikkupojilla oli menossa keskustelu ystävyydestä. Höristin korviani, kun kuulin poikani selventävän asiallisella äänellä, kuka heistä on hänelle sillä hetkellä paras kaveri ja kuka toiseksi paras ja kuka jää häntäpäähän. Kaikki suhtautuivat tyynesti sijoituksiinsa. Myöhemmin kysyin huolestuneena, voiko noin jaotella, ja hän sanoi, että voi tietysti, kaikki niin tekevät. Lasten käytännönläheistä suhtautumista, ystävyyden harjoittelua.   

Lapsuudenystävät jäävät monesti, koska myöhemmin ystävyydessä painavat enemmän muut asiat kuin naapuruus. Elämän varrella on aina mahdollisuus saada uusia ystäviä.

Vanhimmat ystävyyssuhteeni ovat opiskeluajalta ja alkuvuosilta työelämässä.
Myöhemminkin on syntynyt ystävyyssuhteita töissä ja eläkepäivinä yhteisten harrastusten yhteydessä, joistakin mieheni ystävistä on tullut myös minulle ystäviä, ja lasten kasvettua aikuisiksi heidän puolisoistaan ja näiden vanhemmista on tullut paitsi uusia tärkeitä sukulaisia niin parhaimmillaan myös hyviä ystäviä.

Kesällä luokkatapaamisessa tunsin lämmintä ystävyyttä entisten luokkakavereitteni kesken viidenkymmenen vuoden takaa. Niin tunsivat varmaan muutkin, koska tapaamisen jälkeen meillä on alkanut laaja muistojen jakaminen.

Myös blogikeskusteluissa, omassa ja toisten blogeissa, tunnen monesti ajatusten jakamisen synnyttämää ystävyyttä ihmisten kanssa, joita en luultavsti koskaan tapaa enkä ehkä edes halua tavata. Särkisikö tapaaminen lumouksen, paljastuisin huijariksi - tuoko muka kirjoitti noin, tuonnäköinen ja -kuuloinen...!   

On vielä eräs asia, jonka haluan nostaa esiin ystävyydessä: ystävyys kuuluu osana rakkauteen, ja ystävyydessä on aina mukana rakkautta. Ihan turhaan näitä tiukasti erotellaan. Rakkaus on laaja käsite. Romanttinen rakkaussuhde on siitä vain osanen. 

Ystävyydessä vaalitaan ystävällisyyttä. Ystävyys voitaisiin määritellä hyväntahtoisuudeksi toista kohtaan. Miten tärkeää se onkaan tänä päivänä, jolloin viha on niin yleistä, että vihaisen ihmisen ulosannille on oikein keksitty oma terminsä vihapuhe. Mutta ei siitä nyt...

Meidän sirottimet rakastavat

Kuva kertoo - KEVÄT! Ja blogimaailman etiketti!

Tämä on meidän keittiön ikkuna eilen valoa päin katsottuna.
Eei... ei meillä ole satanut lunta. Miten niin?

Ajattelin aloittaa Kuva kertoo -sarjan. Saa nähdä, tuleeko siihen koskaan muuta kuin tämä ikkuna.

Onhan minulla myös sarja Hämmästelyä, josta siitäkin on ilmestynyt vasta ensimmäinen osa. Pitää ensin saada jokin erikoisempi hämmästelyn aihe, niin innostun kirjoittamaan. Veroparatiisit ei edes hämmästytä. Journalistien kansainvälinen yhteistyö verovehkeilyn selvittämisessä kyllä sekä hämmästyttää että ihastuttaa.
Tänä aamuna kauhistuin taas rasismiuutisia sanomalehdissä. Se on niin hämmästyttävää, etten sanotuksi saa. Enkä oikein jaksaisi enää sitä vihaa.  

Edellisessä kirjoituksessani en kyllin kiittänyt blogien pitäjiä ja niiden kommentoijia.
Aamulla jumpassa ajattelin koko ajan, miten paljon olen saanut rikastuttavaa ajateltavaa blogikeskusteluista ja miten erilaisiin ihmisiin olen tutustunut. Jumppaliikkeet tuli tehdyksi hyvin loppuun saakka, kun mieleni askarteli tämän aiheen parissa enkä huomannut lihasväsymystä.
Jos en olisi seikkaillut blogeissa, en olisi ehkä koskaan tutustunut transnuoreen, psykoosissa käyneeseen sivupersoonia rakentavaan ihmiseen, kirjailijoihin ja tutkijoihin, rikollisten parissa työskentelevään henkilöön, masennuksistaan kertoviin, ulkomailla asuviin suomalaisiin jne jne.

Olen poikkeillut jonkin verran myös englanninkielisissä, brittien ja amerikkalaisten blogeissa, liitinpä seurattavien listaani kirjailija Jenny Lawsonin blogin The Bloggess. Hänellä oli jokin aika sitten maanmainio kirjoitus, jossa hän listasi omat sosiaalisen median sääntönsä, "social media etiquette", huumorilla tietysti. 

Klikkasin äsken Katsojat, ketä minulla käy. Siis kymmenestä eri maasta juuri nyt tutkimassa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia! Kuka sieltä Burkina Fasostakin eksyy minun blogiini? Tuleeko hän jonkin kuvan houkuttamana vai tutkimaan eksoottiselta näyttävää kieltä?

Voitko katsoa tätä nauramatta?

Minusta on epäreilua viitata johonkin, josta ei sitten kerrokaan. Siispä  tässä tulee Lawsonin etiketin parhaita paloja suomennettuina ja blogimaailmaan sovitettuina (alkuperäisessä on mukana facet, tviitit ja muut). 
Lawson toivoo, että hänen sääntöjään levitettäisiin (kun Oprah Winfrey ei kerran niitä huolinut), itse asiassa hän uhkaa, että jollet jaa niitä, niin 20 enkeliä kuolee.

1. Laita kirjoitukseesi niin vetävä otsikko, että sitä on pakko tulla lukemaan. Ei sen tarvitse olla totta. Lawsonin otsikko oli Rejected by Oprah. Hän antoi ymmärtää, että Oprah Winfrey hylkäsi hänen etikettijuttunsa tylysti. Minä olisin voinut laittaa tähän omaani vaikka Ruben hylkäsi, en olekaan Pressiklubissa. No, onhan minulla sentään huutomerkit houkuttelemassa! 

2. Pidä lukijasi varuillaan ja hämmentyneinä. Vihjaa, että kaikki kommentoijat eivät ole oikeita ystäviä.

3. Raivostu ainakin kerran päivässä toisten mielipiteistä. Älä hyväksy kommentoijiltasi mitään oman mielipiteesi vastaista tai kyseenalaistavaa. 

3. Jaa superseksikkäitä omakuviasi blogissa. Mitä siitä, jos äiti ja jotkut tuntemattomat, yhdentekevät tyypit näkevät, pääasia että se yksi tietty näkee tai ne tietyt näkevät!

4. Lue tahallaan väärin sarkastiseksi tarkoitettu kommentti. Pyydä myötätuntoa, ja kun toisetkin ovat sitä mieltä, että kyseessä on harmiton huumori, poista nämä ihmiset ystävistäsi. 

5. Levitä jalot periaatteesi netissä ja saa toiset syyllistymään, vaikka et itsekään noudata sääntöjäsi. 

Tähän etikettipostaukseen on tullut tähän mennessä lähes 200 kommenttia. 

Eräs Dwayne oli kirjoittanut tosi nasevia lisäyksiä. 

Tässä muutama ohje Dwayneltä.

* Huokaile usein, miten mahtava oma sukupolvesi onkaan ja kuinka paljon muilla olisi sinulta ja ikätovereiltasi opittavaa.

* Muokkaa aiheitasi ja tyyliäsi sen mukaisesti, mitä käydään eniten katsomassa.

* Mäkätä poliittisesta korrektiudesta ja kirjoita samaan juttuun jotain rasistista, seksististä tai homofobista. 

* Älä koskaan tutki mitään asiaa sen tarkemmin, kaikkihan on netissä totta. 

* Älä kerro kaikkea blogipostauksessasi, vaan lupaa, että kerrot tosiystäville loput sähköpostilla tai faceryhmässä. 

Hei Lukija, mitä olet mieltä näistä ja keksitkö lisää ohjeita blogietikettiin?

-------------------------------------------------
Lisäys 8.4. 

Tällainen tämä meidän köökin akkuna on silloin kun valo ei osu siihen noin paljastavasti. Rupesi nolottamaan tuo alkukuva - siksi tämä uusi tämänpäiväinen. 

Tähän sopisi jokin sellainen someohje, että julkaise aina kaunisteltuja kuvia - tai rumisteltuja, jos se on se vaikutelma, mihin pyrit. 

Likakin voi loistaa milloin aurinko siihen sattuu.- Goethe

Ystävyydestä

Tämä on Positiivarit-kortista ja ehkä paras yhteisöllisen elämän ohje. Tällä pärjää aika pitkälle porukoissa.

Toinen ystävyyteen liittyvä miete, mistä pidän ja minkä olen kokenut todeksi, on lainaus Armi Ratialta. 

Ystäviä ei hankita.
He liukuvat elämäämme miltei huomaamatta
ja vähitellen he jäävät siihen.
Elämän suurimpana lahjana.

Eräs tutkija jaotteli lehtihaastattelussa ystävyyden kolmeen lajiin: lapsuudenystävyys, oikea ystävyys ja tilanneystävyys.
Lapsuudenystävyys syntyy sen kanssa kuka on saatavilla, asuu naapurissa tai kulkee samaa koulumatkaa, ja se saattaa jatkua läpi koko elämän, vaikka ystävyksillä ei olisi paljonkaan muuta yhdistävää kuin se yhteinen lapsuus.
Oikea ystävyys on sielunkumppanuutta.
Tilanneystävyyttä syntyy tilanteissa: kursseilla, synnytyslaitoksella, hiekkalaatikon reunalla, työpaikalla, matkoilla.
Sekä lapsuudentutusta että jumppakaverista voi tulla myös oikeita ystäviä.

Tällaisia jaotteluja voi tietenkin tehdä monella tavalla. Tärkeintä on, että kokee ystävyyttä ja tietää olevansa tärkeä jonkun mielessä.

Ystävänpäivä on tullut meille muunneltuna amerikkalaisesta Valentine's Day -perinteestä. Se on siis USA:ssa ja muissa anglosaksisissa maissa romanttisen rakkauden päivä. Sitä se oli myös jo ennen Amerikkaan rantautumistaan antiikin Roomassa ja keskiajan Euroopassa. 
Amerikan kautta uudelleen Eurooppaan tuotuna (kaupallisena tuotteena, mutta voimmehan me tehdä siitä ei-kaupallisen!) päivä pysyi osassa maita edelleen rakastavaisten päivänä, mutta mm. Suomessa se muuntui ystävyyden päiväksi. Meillä Ystävänpäivää alettiin viettää 80-luvulla. Ruotsissa on Alla Hjärtans Dag, jota juhlitaan kuten Suomessa sekä ystävien että rakastavaisten kesken.   

Odotamme viikonloppuvieraiksi kahta 13-vuotiasta rakasta. Käymme taidenäyttelyissä ja teatterissa, päivitämme kuulumisia. Eläköön sukupolvien välinen ystävyys!

Eläköön myös blogiystävyys! Blogiystävät ovat juuri sellaisia ystäviä, jotka liukuvat elämäämme vähitellen blogikirjoitusten ja kommenttien muodossa. 

Malja blogiystävyydelle!


---------------------------------

14.2. Tämä ystävällinen, paratiisillinen minimaailma syntyi Unto-vaarin ja lasten yhteistyönä. He rakensivat erilaisia ympäristöjä punaisen puusydämen ympärille. 

Ilo irti kamerasta