Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

 

    Sen huomaan, että koulumaailmassa on vuosi vuodelta enemmän pois työntäviä voimia. Tuntuu kuin kaikki tehtäisiin päinvastoin kuin opettajakunta ehdottaa. Kun ongelmana on keskittymisongelmat ja ruutuaika, oppilaille annetaan omat läppärit ja kehotetaan lisäämään pelillisyyttä. Kun ongelmana on irrallisuuden tuntu, lisätään valinnaisuutta ja vaihtuvia opetusryhmiä. Opiskelustressiin annetaan lääkkeeksi yliopistojen pitkää matematiikkaa painottava sisäänotto. Yläkoulun motivaatio-ongelmia ratkaistaan vähentämällä peruskoulun valinnaisaineiden tuntimäärää. Apua tarvitsevien inkluusio hoidetaan kehittämällä pelkäksi raportoinniksi jäänyt kolmiportainen tuki ja laittamalla erilaiset oppijat ilman lisäresurssia yhteen.
    Ehkä kaikkein pahin: mitä enemmän nuorten pahoinvointi lisääntyy, sitä enemmän kouluissa tapahtuvaa kohtaamista vähennetään tekemällä siitä tilastoihin perustuvaa työlästä, byrokraattista toimintaa.
(22.11.2022 Tommi Kinnunen)

Lukion äidinkielen opettajat Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo kirjoittivat runsaan vuoden ajan kirjeitä toisilleen koulun tilasta ja omasta jaksamisestaan ja kirjeenvaihto julkaistiin kirjana Huokauksia luokasta.
Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo irtisanoutui opettajan virastaan ja päätti keskittyä toiseen ammattiinsa kirjailijan työhön. Kinnunen jatkaa äidinkielen opettajana ja pitää kirjailijan työtä kiinnostavana kakkostyönä, jossa on erotuksena ansiotyöstä vapauden maku. 
Paitsi ammatti ja työssä uupuminen, niin Kinnusta ja Rytisaloa yhdistää myös pohjoinen. Kinnunen on syntynyt Kuusamossa ja Rytisalo Sodankylässä. 

Kirjeet käsittelevät sekä sitä onnea mitä nuorten ihmisten kasvun seuraaminen ja siihen vaikuttaminen tuo että myös kaikkea mikä hankaloittaa niin opettajien kuin oppilaidenkin elämää ja aiheuttaa uupumista ja muita mielenterveysongelmia. 

     Koulun ratkaistavaksi ei voi sysätä kaikkea, missä yhteiskunta on epäonnistunut. Koulun ei tule hoitaa kuntoon ylipainoa, valtion velkasuhdetta, keski-ikäisten taloustaitoja tai kansallista masennusta. Koulun tehtävänä on kasvattaa ja opettaa, ei tuottaa joka vuosi erilaista polttoainetta työelämän muuttuviin tarpeisiin. 
     Koulu on jo sinänsä itseisarvo, kasvun ja oppimisen paikka, jonka yleissivistävyydestä täytyy pitää huolta. Vain monipuolisuudella synnytämme kulttuuria, emme yksipuolisilla putkitutkinnoilla. Tässä maailmassa mikään muu ei turvaa suomalaisten elämää kuin koulu. 

Edellä ote yhdestä Tommi Kinnusen teesistä koulun palauttamiseksi siihen, mitä se joskus oli ennen kuin uudistusvimmaiset pääsivät toteuttamaan itseään eli keksimään yhä lisää huonoja ideoita opettajien ja opetettavien hankalasti toteutettavaksi. 
Kinnunen luettelee kaikkea mitä itsekin olen entisenä opettajana, koulussa työskentelevien lähisukulaisten työtä seuratessa ja eri-ikäisten lastenlasten isoäitinä harmitellut: suurkoulut, nopeat uudistukset, etäopetus ja hybridiopetusmallit (opettaja opettaa yhtä aikaa osaa oppilaista luokassa ja kotiin jääneitä etänä), huonon koulumenestyksen paikkaaminen oppivelvollisuuden pidentämisellä, inkluusio ilman lisättyä opetushenkilökuntaa, opettajien ohittaminen muutosten suunnittelussa, koulurakennusten huono kunto, oudosti järjestetyt opetustilat ja kirjojen puute.  

Minna Rytisalo kiittelee kirjekaveriaan hyvistä kiteytyksistä. 
Allekirjoitan joka kohdan ja lisään yhden: konstruktiivisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus. [ - - - ] Ilman kivijalkaa ei ulotuta innovoimaan. Ensin pitää olla työkalut ja valmiudet käyttää niitä, vasta sitten voi luoda jotain uutta. Uusi tieto rakentuu entisen varaan. Tieto syvenee, merkitykset aukeavat, asioiden yhteydet selkeytyvät, sellaista se parhaimmillaan on. Se ei ole silppua sieltä täältä eikä nopeita projekteja tai korkealentoista tulevaisuushähmän hamuilua. Aito oppiminen vaatii aikaa, kypsymistä, toistoja ja työtä, keskittymistä ja hitaita liikahduksia. Vasta sitten tulevat oivallukset.   

Sitaattini näyttävät kirjoittajien tyylieron. Molemmat ovat hyviä kirjoittajia, Kinnunen on ilmaisussaan ekonomisempi, Rytisalo rönsyävämpi. 
Molemmat selittävät asioita kirkkaasti ja ovat pettyneitä ja vihaisia, välillä kyynisiä. Molemmat haluaisivat saada opettaa, tehdä oikeaa opettajan työtään,  tilastoimisen, palaveeraamisen ja kaiken muun oheistyön sijasta. 
Rytisalo pelkää, ettei hän enää koskaan palaudu uupumisestaan. "Kuinka kauan ihminen on toipilas vai pitääkö minun vain hyväksyä se, että olen loppuikäni hitaampi ja herkempi kuin ensimmäiset 45 vuotta?" 

Olin vähällä jättää lukematta tämän kirjan, koska olen ollut niin harmissani asioista, mitä koulumaailmassa viime vuosina on tehty väärin, vääriä asioita.  

Toimin opettajan työssä vuosina 1974 - 2010. Olin yhtä puolen vuoden alakoulusijaisuutta ja yhden vuoden kakkosluokan englannin opetusta lukuunottamatta töissä yläkoulun puolella (nimi oli yläaste vuoteen 1999 asti, jolloin perusopetus jaettiin alakouluun, luokat 1-6, ja yläkouluun, luokat 7-9). Aloitin työni suoraan peruskoulussa aikana jolloin Suomessa siirryttiin oppikoulusta peruskouluun pohjoisesta alkaen. Opetin myös elämänkatsomustietoa kymmenisen vuotta ja yhtenä vuonna omalle valvontaluokalleni kuvaamataitoa (anteeksi oppilaat, epäpätevänä). 

Paras opetussunnitelma laadittiin mielestäni vuonna 1994, jolloin lisättiin runsaasti valinnaisaineitten osuutta. Oppilaat viihtyivät, motivoituivat ja jaksoivat, kun saivat syventäviä kursseja mieliaineissaan ja lukuaineiden oheen taidetta, liikuntaa ja jotain omaan harrastukseen liittyvää. Opettajatkin innostuivat tarjoamaan erilaisia kursseja ja koulun yhteisöllisyys kukoisti. Juhlia pidettiin, näytelmiä valmistettiin valinnaiskurssilla. Tietenkin jotkut teknokraatit näkivät suuren vaaran siinä, että nyt on koulu liian helppoa, kun siellä voi olla lyhytkurssien joukossa mopokurssi tai lemmikkieläinten hoito. Uutta tiukempaa suunnitelmaa alettiin laatia tietämättä vielä, että juuri tämän kivan opetussuunnitelman toteuttaminen toi Suomelle parhaan Pisa-tuloksen ikinä. Olen iloinen, että sain opettaa sinä aikana.  

Yhä enemmän ministerit ja konsultit, joilla ei ole kosketusta käytännön kouluelämään, määräävät toteutettavaksi sellaista minkä jokainen koulussa työtä tekevä tietää turhaksi tai jopa vahingolliseksi. Jokainen haluaa jättää oman jälkensä, vaikka viisainta olisi ollut lakata uudistamasta silloin, kun kaikki oli erinomaisella tolalla. 
Petyin siihen, että Li Andersson hyväksyi oppivelvollisuuden pidentämisen. Jos oppilas on käynyt koulua pakotettuna, pinnaten ja lusmuillen, jo monta vuotta, on täysin turhaa lisätä sitä piinaa ja odottaa minkään muuttuvan. Korjauksia pitäisi tehdä paljon aiemmin, heti kouluelämän alussa. Nyt lukioon menee joukoittain akateemisilta taidoiltaan erittäin heikkoja oppilaita, jotka vain odottavat 18 vuoden ikää ja jäävät sitten pois. Jokainen ymmärtää, mitä vaatimuksia tämä asettaa opettajille.

Yksi asia mikä itseäni hämmästyttää erityisesti on oppikirjojen väheksyntä.
Kun opettajista koostuva työryhmä valmistaa oppikirjan, se on tutkittu ja pätevä opetusväline, jonka oheen voi hankkia maun ja opetusryhmän tason mukaan lisämateriaalia. Mikä siinä on muka paremmin, että opettaja kaiken muun ohella valmistaa joka tunnille omat materiaalit? Kaikkein hassuinta on tietysti se itseohjautuvuuden tulkinta, että ilman pohjatietoa oleva oppilas itse etsisi tiedot suuresta digiavaruudesta. 
Kun aikuinen ihminen menee kurssille, hänkin odottaa saavansa jäsenneltyä tietoa hyvin sulateltavassa muodossa - ja hän on sentään aikuinen elämänmittaisine pohjatietoineen.
Itseohjautuvuutta syntyy, kun on saanut kipinän ja haluaa tietää lisää, ei se voi olla opetusmetodi.
Koululaisella puhuisin itseohjautuvuuden sijasta omatoimisuudesta, jonka odotetaan lisääntyvän iän mukana. Ja minne on hävitetty ahkeruus - koko sana kuulostaa arkaaiselta, vaikka juuri ahkeruutta tarvitaan siinä kun pänttää esim kielten sanastoa kivijalaksi kielen oppimisessa. 

Ainoa henkilö, jonka olen huomannut viime aikoina puhuvan koulun puolesta on Sixten Korkman, joka on pitänyt erittäin epäviisaana kohdistaa säästötoimenpiteitä koululaitokseen ja sanonut, että koulutusta on päinvastoin vahvistettava. 
Myös Rytisalo kiittelee Korkmania eräässä kirjeessään sekä koulun että taiteen ja kulttuurin tukemisen puolustamisesta. Rytisalo mainitsee, miten kulttuurin puolustamista perustellaan sen terveysvaikutuksilla ja sosiaalisen pääoman kasvattamisella. "Asia on kuitenkin yksinkertaisempi. Taiteen arvo on kiistaton. Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee. Jos taide kuolee, ihmisyys kuolee."     

Vielä haluan ottaa kantaa Huokauksia luokasta -kirjan kansikuvaan. Eräissä kirjeissään kirjekaverit keskustelevat heistä otetuista mainoskuvista. Kinnunen haluaisi olla pehmeämpi kuvissaan, mutta hänet halutaan aina kuvata jämynä äijänä. No, tässä hän on rentona takkatulen ääressä. Rytisalo sen sijaan on  kuvattu tiukkailmeisenä ja ryhdikkäänä kuin upseeri. Tausta on pimeä, tummempi kuin minun kuvassani. Kokonaisuus on aika synkkä, mukavista opettajista olisi varmaan saanut leppoisammankin kuvan. 

Kiitos kirjasta, Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen! Jaksamista ja onnistumisia!

Minna Rytisalon ja Juuli Niemen kirjat rakkaudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta

Olen lukenut kaksi viime vuonna julkaistua romaania, joissa molemmissa rakastavaiset ovat eri yhteiskuntaluokkaa. Molemmissa rakkaus on syvää ja aiheuttaa tuskaa, vaikka kannet puhuvat toista. Toisen kansi kertoo jostain hattarankevyestä ja toisen on väritykseltään hailakka ja ruma. Ei anneta kansien hämätä.

Molemmat kirjat ovat tekijöidensä esikoisromaaneja. 
Juuli Niemi on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja. Ennen romaania Et kävele yksin hän on tehnyt elokuvakäsikirjoituksia ja julkaissut novellikokoelman ja neljä runokokoelmaa.
Minna Rytisalo on kotoisin Sodankylästä ja toimii äidinkielenopettajana Kuusamossa. Hän on kirjoittanut kolumneja ja kirjallisuutta käsitteleviä tekstejä. Lempi on tulos Rytisalon kahdenkymmenen vuoden ajan vaalimasta haaveesta kirjoittaa oma kirja. 

Et kävele yksin kertoo yhdeksäsluokkalaisista nuorista. Ada on tyttö, joka ei ole tehnyt numeroa itsestään. Egzon on Suomessa syntynyt kosovolaisperheen poika, jonka koti on niin täynnä mykkää surua ja salattuja asioita, että hänen on pakko paeta sieltä kaduille ja nuorisotalolle. Kun nämä kaksi löytävät toisensa, he ovat hetken aikaa autuaita. 

Nyt kaupunki on helmiäishohtoinen ja sileä kuin koulun rantaretkellä poimitut kivet. Nyt Ada on kaunein nukke juuri minun tuoteperheestäni ja meidät on valettu toisiinsa sopiviin muotteihin ja käsivarteni on insinöörin tarkkuudella kehitetty puristamaan juuri Adan hartioita lähemmäs omiani. Kaupunkilaiset ovat kauniita ja he hymyilevät, minä tiedän tasan mihin suuntaan mennä ...

Osaamattomuus kaataa suhteen, mutta molemmat ovat oppineet jotain tärkeää.

Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein. 

Niemen kirjan vahvuus on sen todenmukaisuus. Siinä ei ole mitään yliampuvaa ja keksityn tuntuista. Se on nuoruuden ja kokemattomuuden tarina ja myös raastava kasvutarina. Eräs teini-iän suurista kysymyksistä, joka jokaisen on pakko kohdata, on se, miten päästä ja päästää irti vanhemmistaan. 
Aikamme ongelmat näkyvät Egzonin asuinalueen kuvauksessa. Toisen polven maahanmuuttajan tuska ja epävarmuus todentuvat niin Egzonissa kuin hänen veljissäänkin. 

Toinen lukemani kipeä rakkaustarina Lempi on perhetragedia. Sen kertojina on kolme henkilöä. Tämän romaanin tapahtuma-aika on Lapin sodasta nykyaikaan. 

Viljamin on lähdettävä sotaan juuri kun hän on päässyt aloittamaan elämän pientilallaan paremmista oloista tulevan kauppiaantyttären Lempin kanssa. Lempin kanssa taloon jää piikatyttö Elli, jonka pitäminen talossa on monen mielestä turhan herraskaista.

Viljami ja Lempi rakastuvat Viljamin poiketessa kauppaan ostamaan maalia ikkunanpuihin. Heidän rakastumisensa on yhtä ihmeellistä kuin Juuli Niemen tarinan Adan ja Egzonin. Viljamista kaikki on uutta ja uskomatonta.
Siitä vain tiskin yli yhtäkkiä kaikki alkoi, kun nousit käsivarsiesi varaan ja kumarruit puoleeni, jalkasi varmasti kohosivat lattiasta, et muuten olisi yltänyt, ja ulkona kuului lintujen kevätlaulu ja minä jäin punaisena katsomaan sinua, jalkasi palasivat maahan, kätesi irtautui tiskistä, silmämme eivät toisistaan, eikä siinä enää ollut ketään muita kuin sinä ja minä, me. 

Elli vaikuttaa harmittomalta, mutta hänessä asuu villi mustasukkaisuus ja hurja viha emäntäänsä kohtaan. Hän kokee, että Ilmari on hänen ihmisiään, ei Lempin eikä hänen kaltaistensa. 
Että ota jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva. Minä näin senkin törkeyden, näin miten Viljamin käsi siveli pakaraasi vaikka minä seisoin vieressä.

Pidän Rytisalon kuulaasta ja selkeästä kielestä. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen kielen rytmin.

Kirjan rakenne on harkittu ja lukemaan koukuttava. 

Prologissa taloon tulee vieras, jonka henkilöllisyys ja tulon syy selviävät vasta lopussa. 
     Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lukija odottaa, kuka on tämä henkilö, joka saa aikaan kaiken pysähtymisen ja mikä on hänen asiansa. Ellin tarina päättyy saman salaperäisen hahmon saapumiseen. Viimeisenä on kolmannen kertojan, Siskon tarina. Vielä kerran näemme tapahtumat uusi silmin, kaikkein objektiivisimmin, nykyhetkestä käsin muisteltuina, ja kaikki selviää.
  
Lempi nähdään vain toisten kautta, mutta hänen kuvansa on hyvin ehjä ja hyvin kaunis. Tiedän tarkkaan, millainen Lempi on ja pidän hänestä. 

Viljamin surumielinen hahmo ei tahdo jättää minua rauhaan. Moni sotilas tuli sodasta murtunein mielin, mutta Viljamin murtuminen on erilaista. Viljamin murhe saa hänet viivyttämään metsässä kotiinpaluutaan, koska hänellä on metsän takana talo mutta ei enää kotia.