Elokuista elämääni

Kävelykenkkini varrelta: Reunan kirjakaupan sivuseinän
muraali

 

Nyt on jäänyt bloggarilla kirjoittaminen kakkoseksi sosiaalisen elämän ollessa vilkasta. Lukeminen on tietenkin jatkunut kaiken aikaa.

Vietin mukavan viikonlopun joensuulaisen ystäväni (myös mieheni ystävä) seurassa. Yövyimme ensimmäisen yön meidän mökillä Luumäellä, saunoimme ja keskustelimme aiheista laidasta laitaan - siis hän saunoi ja ui ja olisi tehnyt sitä nautiskellen yöhön asti, jos olisi ollut yksin mökillä, mieheni piipahti vedessä, minä en enää tarennut (eiköhän se Jaakko ole jo heittänyt kylmän kivensä myös Luumäen Kivijärveen!).
Kävimme Luumäellä myös presidentti Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä ja ajelimme sitten tänne meille Myllykoskelle. Keskustelu kävi kiihkeänä kaiken aikaa.
Syyskuun puolivälissä minä puolestani matkaan tämän ystäväni luo jatkamaan juttua siitä mihin jäimme ja osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Tule sinäkin, tämän kirjoitukseni lukija! Suomen paras kirjallisuusseminaari (niistä mihin olen tutustunut) viettää juhlavuottaan, 25 vuotta mitä kiinnostavimpia teemoja ja alustuksia. Tämän vuoden aihe on juhlavuoteen sopivasti Aika. 

Ystäväni lähdettyä kävimme päiväseltään Virolahdella toisten ystävien mökillä.
Meren rannassa on eri tunnelma kuin järvien rannoilla. Kiikaroimme merimetsoja ja nautimme tunnelmasta Suomenlahden poukamassa. 

Eläköön pitkäaikaiset ystävyyssuhteet!  

Sosiaalinen meno jatkui hoitamalla muutaman päivän ajan lievästi flunssaista lapsenlasta. Pelailimme Junior Aliasta ja muita pelejä, luimme, hän J. K. Rowlingin kirjaa Harry Potter ja Azkabanin vanki ja minä Abdulrazak Gurnahin Kivisydäntä, mieheni Gurnahin romaania Hylkääminen. 
Tein Gurnahin romaaneista, tästä ja aiemmin lukemistani, sellaisen havainnon, että Gurnahin kirjat ja viime aikoina lukemani Camilla Nissisen Rihmasto ja Annamari Marttisen Tapahtui mitä tahansa ovat kerrontatyyliltään hyvin samanlaisia, hyviä lukuromaaneja kaikki. Se että Gurnah on Nobel-kirjailija ja Marttisen kirjoja mainostetaan lukuromaaneina johtuu ehkä globaaleista aiheista, pakolaisuus ja maahanmuutto. Tosin, onhan Marttisellakin sama aihe romaanissaan Vapaa.
Genrejaot ja niistä johtuva arvostus on ongelmallinen asia, jaottelu kun on usein kliseistä ilmaisua käyttääkseni "veteen piirretty viiva".

Nyt on edessä viikonloppu omaa arkea ennen kuin lähdemme mieheni kanssa jo kerran sairauden vuoksi perutulle Baltian reissulle. Hieman jännittää pysymmekö terveenä. Sen olen oppinut, että matkalle ei pidä lähteä, ainakaan minun, jos on vähäisintäkään kurkkukipua tai muuta sairastumisen oiretta. Hotellit ja laivaliput on helppo perua; junaliput, bussi Tallinna - Riika ja lentomatka ovat hankalampia, mutta niistäkin saa melkein kaiken takaisin vakuutuksen kautta. Matkalla olo on vaativampaa kuin kotoilu ja miksi olla puolinaisesti raihnaisena mukana siinä, minkä haluaa kokea täysillä. 
Seuraava kirjoitukseni on siis matkakertomus, joskus syyskuun puolella - jos kaikki menee hyvin. "Inshallah" sanovat islaminuskoiset ja "jos Jumala suo" sanoi moni suomalainen kristinuskoinen ennen vanhaan, mm. oma isoäitini lähes kaikkeen mitä oli suunnitteilla.

Vielä lyhyesti edellä mainitsemistani kirjoista, jotain, mikä on jäänyt päällimmäiseksi mieleeni.

Camilla Nissisen Rihmasto on sukutarina, joka kertoo sukupolvelta toiselle siirtyvästä kivusta ja rakkaudesta.
Kirjan Ilmari, vaatimaton pientilallaan töitä paiskiva, valtavan henkisen kestävyyden omaava mies, toi mieleeni oman isäni. Joskus kirjallisuudesta löytää tällaisia yhtäläisyyksiä. Kun vielä kirjaa lukiessani Helsingin Sanomissa sattui olemaan juttu ja kuvia perinteisestä pohjalaistalosta, niin minun mieleeni alkoi nousta haikeita muistoja lapsuudenkodistani, punamullalla maalatusta pitkästä talosta, jossa ison tuvan oven suussa oli penkki taloon poikkeaville ja katossa leipäorsi. Voi kunpa sen talon tilalle ei olisi rakennettu uutta, paljon tylsempää, ja kunpa edes se olisi entisellään kauniine pihoineen: koivukuja, ruusupenkit, meillä tytöillä lautakeinut portin pielessä (ai niin nämähän olivat sen vanhan talon aikana, äidin eläessä), tien toisella puolen liiteri ja postilaatikko, sellainen iso koppi, johon me siskoni kanssa ahtauduimme jännittyneinä odottamaan postiautoa, josta postipoika viskasi sanomalehden ja kirjeet meidän päällemme. (Olimme kyllä pieniä silloin, miten me mahduimme... olenko keksinyt tämän?) 

Luulen, että muistot ovat kuin kaitafilmikameran nauha. Ne kuumenevat ja sulavat, rätisevät inhottavasti ja värjäytyvät valkoisilla läiskillä, jotka jokainen täyttää parhaan taitonsa mukaan. Kronologia häviää, tapahtumat menevät päässä sekaisin, aikamuodot menettävät merkityksensä.

Aina kun muistelemme jotakin tapahtumaa, rakennamme sitä mielessämme uudestaan. Poistamme ja lisäämme yksityiskohtia, kehittelemme tapahtumien välille narratiivin, jonkinlaisen järjellisen syy-seuraussuhteen. Muistot rakentuvat kerroksiksi toistensa päälle, ja hiljalleen ne muuttuvat. 

Kävelylenkkini varrelta: tienvarren
ruusuja

Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa on mielenkiintoinen asetelma: eronnut isä on juuri päässyt jaloilleen vaikean eron jälkeen ja aloittanut leppoisan eläkeläisen elämän, kun yksi lapsista  tekee rikoksista pahimman, murhan. Miten rikos vaikuttaa läheisiin ja onko tästä tilanteesta mahdollista selvitä? 

Isla, Roni ja Aida ajattelivat varmaankin minusta nyt samalla tavalla kuin olin itse ajatellut omista vanhemmistani. Aikaa oli loputtomasti ja vanhemmat pysyivät siellä missä olivatkin kuin vanhat puut. Heihin saattoi ottaa etäisyyttä, heidät saattoi jättää huomiotta pitkiksi ajoiksi, joskus vuosiksi. Silti he pysyisivät.
Sama päti sisaruksiin. He pysyisivät. 

Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä.
 

Olen lukenut myös erään psykologisen rikoskirjallisuuden mestarina tunnetuksi tulleen kirjailijan monipuolisen ihmissuhderomaanin, jossa on aivan hykerryttävä ja paljastava kohta siitä, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluminen käsitetään väärin. Kirja on Karin Alvtegenin Todennäköinen tarina.

Laput silmillä kulkeva, ahdasmielinen Anna-Karin ei ole tajunnut, että hänen poikansa Niklas, joka asuu Jonaksen kanssa, ei olekaan Jonaksen kämppäkaveri vaan rakastettu ja ollut lapsuudesta asti homo. Niklaksen sisar on tiennyt asian aina, kuten moni muukin, vain homovitsejä kertovalle äidille siitä ei ole voinut puhua.

Kun Jonas käyttää itsestään vahingossa termiä poikaystävä Anna-Karinin kuullen, tämän maailma hajoaa. Hänen poikansa on vietelty!

Jos he olisivat kertoneet jotain jo silloin, kun Niklas oli ollut toisella kymmenellä, ehkä hän olisi pystynyt tekemään asialle jotain. Pitänyt huolen siitä että poika olisi saanut apua ennen kuin homous vei hänet kokonaan. Nyt hän itse oli homon äiti, ja sen sijaan että Niklas olisi tuonut kotiin miniän, joka pystyisi antamaan hänelle lapsenlapsia, poika oli valinnut lapsettoman, seksikeskeisen elämäntavan. 

Hehee, "seksikeskeinen elämäntapa", homostelu! Käy ilmi, että Anna-Karinin käsitys homoista perustuu Pride-kulkueisiin, joissa on aina räikeä ja värikäs karnevaalimeininki. Toden totta, meillä Pohjoismaissa karnevaalit ovat tuntematon asia! Onko niitä edes muita kuin Pride?
Ehkä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asiaa pitäisi tuoda enemmän esille vakavien foorumien muodossa.
Anna-Karin -parka on hädissään. Kun hän on haukkunut Jonaksen, nuoret miehet päättävät jättää vierailun kesken ja mennä hotelliin, mutta sehän pitää estää. Mitä jos ihmiset saavat tietää.

Tämmöistä elokuuta täällä. Kesä kesti tänä vuonna yhden kuukauden, ihanan heinäkuun. Nyt laskeudumme kohti syksyä. Kunpa se olisi lämmin - syksyksi lämmin - ja värikäs. 

Kävelylenkkini varrelta tämäkin: loppukesän
orvokkeja

Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.