Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki, 24 tarinaa Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu. 

Tutustuin Prinsessa Pikkiriikkiin Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa, jonka kävin katsomassa 7-vuotiaan pojantyttären kanssa keväällä. Ihastuimme molemmat. Elokuvassa uppoudutaan maailmaan sellaisena kuin lapsi sen kokee, ja siinä on kivoja silmäniskuja aikuisellekin. 
Nyt olen lukenut varovasti käännellen tämän joulukalenterikirjan, koska annan sen lahjaksi sopivasti juuri ennen joulukuuta. Huomaan, että elokuvassa toistui lapsen maailma juuri kuten se on Lampelan teksteissäkin. Lampela onkin elokuvan toinen käsikirjoittajista, toinen on Tuuli Kanervankallio.

Kirja on Lampelan yhdestoista Pikkiriikki-sarjan teos. Tekstit ovat parin kolmen sivun mittaisia, lukemaan oppinut voi niitä vähän harjaannuttuaan lukea itsekin. 
 
Jo tarinoiden nimet ovat viehättäviä, sisällöstä puhumattakaan: Luku 3, jossa pohditaan, tykkäävätkö tontut uida loskassa vaiko eivät, Luku 6, jossa eletään demokratiassa ja tapahtuu ihmeellinen ihme!, Luku 11, jossa Pikkiriikki haluaisi olla kimalteleva enkeli, mutta onkin puolikas aasi (voi raukkaa).
Miettikää mikä tragedia, jos on pieni ja kultahörsylit päässä innokkaana menossa lavalle esittämään enkeliä, ja päiväkodin täti määrääkin aasin pyllyksi, koska siihen tehtävään roolitettu Bruno on sairastunut ja enkeleitä on liikaakin! Isä ja äiti ovat jo yleisön joukossa ja täti näyttää suurelta ja pelottavalta. Pikkiriikki ei voi kuin suostua ja luopua kimalluksestaan. Mikä suru, pikkutytöthän ovat tietyssä ikävaiheessa valtavan innostuneita esittämään prinsessa-, keiju- ja enkelirooleja näytelmissä ja baletissa. 
Tarinoiden myötä kertomukseen joulun odotuksesta on upotettu myös kasvutarina. 
Kauniisti toteutetun kirjan lopussa on tyhjiä jouluaihein koristeltuja sivuja lapsen omien joulumuistojen kirjoittamista varten. 

Kun omat pojat olivat pikkuisia, minulla oli yhteen aikaan tapana lukea heille aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä. Meillä alkoi työt vasta yhdeksältä ja sekä hoitopaikka että työpaikka olivat lähellä, joten tähän lukutuokioon oli aikaa.

Mietin, eikö aikuisillekin voisi olla 24 tarinan joulunaluskirjoja. Niitä onkin eri kustantamoilla monenlaisia, ja voihan sellaisena käyttää mitä tahansa teosta, jossa on sopivan lyhyet, hyväntahtoiset tarinat.
Päivän aloitus tai lopetus kaunokirjallisuuttta lukemalla saattaa olla parempi valinta kuin sotauutisten kuuntelu.
 

Joulukalenterikirjoiksi kiireiselle aikuiselle sopivat esim. Petri Tammisen lyhytproosakirjat Muistelmat, Suomen historia ja Se sano, Sinikka Nopolan lehtikolumneista toimitetut kirjat Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, Topatut alamaiset, Onko teillä tämmöistä? ja muut, samoin Anna-Leena Härkösen pakinakirjat mm. Takana puhumisen taito ja Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Ronskimman huumorin ystävälle suosittelen Rosa Liksomin mininovelleja kokoelmista Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti ja Tyhjän tien paratiisit.

 

Vesa Sisättö on koonnut kirjaansa 104 kuuluisaa möläytystä hauskoja möläyttelyjä meiltä ja maailmalta.
Hän siteeraa aluksi tietyn henkilön suusta päässeen sammakon sekä tapahtuma-ajankohdan päivämäärän, mikäli se on tiedossa ja kertoo sitten tilanteen ja sille taustaa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kaamosaamun kahvihetkeen tai yöpöytäkirjaksi.
Niitä on otsikon lupaamat 104, joten riittävät pitkälle uuden vuoden puolelle. 

Kirjaa kootessa Sisättö oli huomannut, että monet vanhemmista möläytyksistä on liitetty väärien henkilöiden suuhun ja moni on myös hioutunut alkuperäistä napakammaksi. 
Möläyttelijöissä on vallanpitäjiä, urheilijoita, taiteilijoita ja joitain taviksia jotka ovat olleet möläytyksensä ansiosta hetken kuuluisuuksia. 

Valinnassa Sisättö on käyttänyt sellaista periaatetta, että rasistiset mölinät eivät ansaitse toistoa. Tämäkin valinta, hyväntahtoisuus, puoltaa sitä, että nostan tämän kirjan aikuisten joulukalenterikirjaksi.

Mieleeni jäi erityisesti edesmennen prinssi Philipin vitsikkäät lohkaisut, olisivatko jopa harkittuja etiketin rikkomisia. Rakastavana aviomiehenä prinssi halusi huvittaa ankaran käyttäytymiskoodin puristuksessa toimivaa vaimoaan kuningatar Elisabetia ja rentouttaa virallisia tilanteita.  

Kun kuninkaallinen seurue kiersi Britanniaa kuningattaren 60 vuotta kestäneen valtakauden kunniaksi, Philip äkkäsi fanien joukossa kolean sään vuoksi foliohuopaan käärityn pikkuisen 90-vuotiaan rouvan, jonka olemus toi hänelle mieleen uunivalmiin broilerin, kumartui kättelemään rouvaa ja lohkaisi: "Aikovatko ne pistää sinut uuniin seuraavaksi?"  

Kaamos kumoon lukemalla - ja luovilla möläytyksillä! 

Tänä päivänä liput ovat liehuneet YK:n lasten oikeuksien päivän kunniaksi.
Prinsessa Pikkiriikin kanssa toivon kaikille lapsille onnellista lapsuutta! 

  

Jokunen ajatus Finlandia-ehdokkuuksista, koronapotilaana asioita pähkäillessä

No niinpä niin, ei riittänyt, että sairastin keuhkoputkentulehdusta. Kymmenen päivän antibioottikuuri oli lopuillaan, kaksoisrokotus saatu ja olo toiveikas, kun tuli kurkkuoireita ja lihas- sekä nivelkipuja. 
Mies sairasti edellä. Hänelläkin tauti alkoi kurkkukivulla ja eteni vauhdikkaasti, toisena päivänä nenäoireet ja kolmantena yskä, päivän kutakin, sitten ohi. Minulla on kolmas päivä menossa ja minulle tyypillinen oire uupumus alkaa jo hellittää. Eilen katsoin YleTeeman elokuvafestareiden aikana näytetyn  japanilaisen elokuvan Drive My Car, pituus kolme tuntia. Muutaman kerran piti kelata taaksepäin, kun olin torkahtanut. Mies kävi jo (6 päivää taudin alusta) kuntosalilla ja menee tänään viron tunnille - niin ne vahvat. Minulla menee tässä pitempään ja enemmän erakkona.

Marraskuu, kuva: Ume

Luin loppuun Thomas Mannin romaanin Kuolema Venetsiassa, jossa kolera saapuu Venetsiaan. Heh, onpa taas yksi oikein sopiva kirja luettavaksi syysflunssien aikaan. No, onhan siinä kirjassa paljon muutakin, kolera on taustalla. Upea teos, kirjoitan siitä myöhemmin. Ehkä katson elokuvankin, jonka Luchino Visconti on tehnyt tämän kirjan pohjalta. Se näkyy löytyvän eräästä suoratoistopalvelusta. Elokuva vaikutti minuun vahvasti, 70-luvullako se oli, kauneudellaan ja surumielisyydellään. 

Nyt kiinnostaa pohdiskella Finlandia-ehdokkuuksia. Palkintojen julkistushan on lähellä, 29.11.
Tilaisuus on hauska katsoa televisiosta perusteluineen ja kiitospuheineen.  

Kaunokirjallisuuden ehdokasteoksista en ole lukenut yhtään. Mieheni sai juuri päätökseen Sirpa Kähkösen romaanin 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia ja piti sitä tasokkaana. Minä olen aloittanut lukea sitä, vahva alku.
Luin HS:sta palkintoraadin perusteluja valitsemilleen kirjoille. Niissä minua harmitti arvosteluissa loppuunkulutettu termi "vimmainen" ja uusi "omalakinen". Miksei omalaatuinen, vai omaperäistäkö, persoonallista tarkoitetaan? Siitäkin käytetään paljon uutta termiä "omaääninen". 
Arveluni on, että tanssitaiteilija Jorma Uotinen antaa palkinnon Sirpa Kähköselle  tai Iida Turpeiselle romaanista Elolliset.

Muut ehdokkaat:
- Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
- Antti Hurskainen: Suntio
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia
- Miki Liukkonen: Vierastila

                           - - - - - - -

Tietokirjallisuuden ehdokkaista olen lukenut Tuomas Kyrön kirjan Aleksi Suomesta ja ihmetellyt kirjakaupassa Heini Junkkaalan teosta Pirkko Saisio - Sopimaton. Kumpikaan näistä ei mielestäni ole oikeastaan tietokirja tai sitten hyvin kevyt sellainen. Aleksi Suomesta on kuin pidennetty lehtiartikkeli ja Pirkko Saisio - Sopimaton on määritelty fiktiiviseksi elämäkerraksi, jossa on iso annos fiktiivisyyttä. 
Tieto-Finlandian valitsee lastenkirjailia Linda Liukas. En osaa ennustaa hänen valintaansa. Olisiko Suomen luonnonvaraisista metsistä kertova Pohjoistuulen metsä, jonka ovat kirjoittaneet Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo tai tuo Junkkaalan teos?
Itseäni kiinnostavat Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia, jossa tutkijat Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari tarkastelevat sitä miten Raamatun tekstejä on muovattu kunakin aikana ja Sonja Saarikosken tutkimus suomalaisista naisvangeista, Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa. 

Näiden lisäksi ehdokkaana on:
- Antti Järvi, Minne katosi Antti Järvi? - Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä.     

                                        - - - - - - - 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian soisin menevän Jukka Behmille kirjasta Ihmepoika Leon. Leon on poika, josta kasvaa jalkapallotähti. Perustelen tätä valintaani sillä, että nyt olisi erityisesti pojille suunnattu kirja, jonka kuvataan pitävän otteessaan sellaisenkin viikarin, jonka on vaikea asettua lukemaan. Poikien vähentyneestä lukemisestahan on oltu pitkään huolissaan ja tällaisia perinteisiä kirjoja on julkaistu vähän. Monena vuonna on palkittu fantasiakirjoja, olisiko nyt toisenlaisen kirjan vuoro?
En ole näitäkään kirjoja lukenut, vain katsellut kirjakaupassa. Anna Elina Isoaron ja Mira Malliuksen kuvakirja Kaksi tätiä nimeltä Veera vaikuttaa kirjalta jonka haluaisin lukea yhdessä lapsen kanssa.
 
Muut ehdokkaat:
- Ted Forsström, Åsa Lucander (suom Johannes Ekholm): Snälla Stella, sluta skälla! / Hissun kissun, Hilja!
- Magdalena Hai: Sarvijumala
- Sanna Isto: Näkymättömät
- Meri & Aleksi Korpela: Peloton peltohiiri - Lumilabyrintti

Minkä muusikko ja taiteilija Herra Ylppö valitsee palkinnon saajaksi? Jää nähtäväksi.

Väreilyä, kuva: Ume

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden julkaisutilaisuudessa finaaliin asti päässeet teokset valinneen palkintoraadin puheenjohtaja lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen puhui lastenkirjallisuuden tasosta mainiten puutteet ja isot laatuerot, joita tässä genressä nykyään on. Raadin jäsenet olivat saaneet luettavakseen kustantamoiden tarjoamat 200 tänä vuonna julkaistua teosta, joista se oli erotellut mielestään parhaat finaaliin. Pekkarinen mainitsi nimenomaan, että korkeatasoisia teoksia oli paljon enemmän kuin valitut kuusi. 
Ja tästä puheestahan nousi äläkkä! Ei olisi muka saanut haukkua. Haukkua?
Olen ollut monissa palkintotilaisuuksissa, joissa kaikissa selviteltiin ennen palkintojen jakoa kilpailuun osaaottaneiden tasoa ja annettiin asiantuntevaa kritiikkiä. Pekkarisen puhe ei ollut edes palkintojuhlan puhe vaan lautakunnan perusteluja kuuden ehdokkaan valintaan selittävä puhe. Mietin, miten hulluksi aikamme herkkähipiäisyys vielä meneekään! Onko kaiken oltava pelkkää hymistelyä. Tylsää!
Eikö olisikin ollut perin outoa, jos juuri lapsiasiavaltuutettu ei olisi puhunut hyvän lastenkirjallisuuden puolesta. 
Elina Pekkarinen kirjoittaa HS:n mielipidesivun kirjoituksessaan 21.11. olevansa hämmentynyt ja surullinen siitä, että myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden ympärillä näkyy "samaa toksista uupumusta ja vihaa", mitä hän on kohdannut muualla eri kentillä. 
Tämä lopuillaan oleva viikko on lastenkulttuurin viikko. Toivon, että edelleenkin lastenkulttuuria arvostetaan niin paljon, että sen tuotteisiin kohdistetaan paneutunutta kritiikkiä, joka paitsi että on kiinnostavaa, niin myös vie asioita eteenpäin ja nostaa tasoa. 

Kirjoitin edellä olevan monessa erässä, virkeystason mukaan. Nyt olen kahvini ansainnut - jos se jo maistuisi. Minulla sairastamiseen liittyy aina se, että kahvi ei maistu ja muutoinkin haluan vain jotain lasten ruokaa. Taannun hoidettavaksi pikku potilaaksi. 

Fuengirolan kaupungin patsas kiitokseksi
terveydenhoidon henkilöille hyvästä työstä
covid-pandemian aikana

Lopuksi tällä kuvalla kiitokseni Suomen terveydenhoidolle. Olemme mieheni kanssa päivitelleet moneen kertaan, mitä ihmiset oikein valittavat.
Onko nyt niin hirveän paha, jos joutuu odottamaan puoli tuntia rokotusta tai laboratorioon ei kutsuta ihan viiden minuutin tarkkuudella. Niissä odotustiloissa voisi rupatella niitä näitä eikä vain tuijottaa puhelintaan ja välillä sihahdella hampaitten välistä moitteita terveydenhoitajille.
Aikaa varatessa voi laittaa puhelimen kaiuttimen päälle ja lukea rauhassa aamun lehtiä tuskittelematta, miksi sieltä ei vastata. 
Siitä ei ole kauan,kun päivystäjälle mentiin ilman mitään varausta tuntikausiksi  odottamaan omaa vuoroa. 
Kouvolastakin oli (taas kerran negatiivisia) uutisia ruuhkista rokotuspaikalla. Miksi ihmeessä kaikkien pitää mennä sinne ensimmäisenä aamuna. Jo muutaman päivän päästä ei ollut jonoa ollenkaan.  

Heidi Mäkinen, Kuura ja karkaileva isomummo

 

Kiitos mielihyvän tuottamisesta, Heidi Mäkinen! Se maailma, missä Kuura, mummi, isomummo, mummin pihan vanha mies Suomi, Sini-äiti ja paras ystävä Otso elävät on lämmin ja ihmisenkokoinen. 
Kuuran ja isomummon seikkailullaan tapaamat ihmisetkin ovat kaikki hyväntahtoisia junamatkustajista poliiseihin. 

Huumori kirjassa Kuura ja karkaileva isomummo (2023) syntyy sekä tilanteista että henkilöiden persoonasta. Mikä vastustamaton kaksikko, seitsenvuotias, jolla monien sanojen merkitykset ovat vielä hakusessa ja sananlaskuilla kommunikoiva, unohteleva isomummo. Mäkinen on aivan oikein valinnut vanhukseksi ei mummia vaan hänen äitinsä isomummon. Nykyajan isoäidithän ovat täysin elämässä kiinni farkkuineen ja kasvonaamioineen. 

   "Lähdetään kävelylle", mummi sanoo ja antaa isomummolle telineen, jossa on neljä pyörää ja kahvat, joista voi pitää kiinni. Se on rollaattori.
   "Pitääkö käydä vessassa?" mummi kysyy isomummolta, joka pudistaa päätään.
   "Ei yksi pääsky kesää tee", isomummo sanoo.
   "Sananlasku."

   "Mitä se tarkoittaa?"
   "Yhden tapauksen perusteella ei voi tehdä yleistyksiä."

   "Mikä on yleistys?"
   "Mennäänpä nyt."

Kuura etsii isomummon luona vieraillessaan kaukosäädintä,
koska isomummo ei sitä kaihinsa vuoksi löydä, eikä sitä löydä
edes mummi, vaikka hänellä on vain ikänäkö. Isolla pauhaava
televisio ei kaikkia hoivakodin asukkaita häiritse.

Kuvittaja Marja Siira on sisällä Mäkisen huumorissa. Hän on piirtänyt herkällä viivalla kaiken olennaisen. 

Karkulaiset nauttimassa Näsinneulassa kolmen ruokalajin
lounastaan poliisien odotellessa kahvikupin ääressä. 

Mäkinen tietää, mikä lapsia naurattaa. Voi kuvitella naurun määrän meillä, kun luen omalle juuri seitsemän vuotta täyttäneelle pojantyttärelleni, mitä isomummo vetelee ulos käsilaukustaan junalippua etsiessään. 
Suurennuslasi ja etsiväleikit kiinnostavat lapsia, maassa on aina jotain tutkittavaa, kenties aarteita; kaikki on mahdollista. 

Kirja sopii mielestäni leikki-ikäisille ja alakoululaisille sekä itse luettavaksi että aikuisen kainalossa kuunneltavaksi. 
Tätä kirjaa on samalla tavalla kiva lukea kuin Heinähattu ja Vilttitossu-kirjoja, Risto Räppääjiä ja muita joissa on myös aikuisten taso. Kirjailija ikäänkuin vinkkaa silmää aikuiselle, me tiedämme nämä isot ongelmat, mutta esittäkäämme ne lapselle lempeästi. 

Kun isomummo on sairaalassa Kuura huomaa käytävällä kolmenlaisia ihmisiä: puolijuoksua kulkevia sinipukuisia ja valkopukuisia ja "niitä, joilla on päällään roikkuvat pyjamat ja aamutakit, vaikka on keskipäivä". Hän näkee myös ihmisiä lasikopeissa ja miettii heidän rooliaan.
  "Keitä nuo ovat?" Kuura kysyy.
   "Sairaanhoitajia."
    Huoneessa istuu neljä naista. Jokainen tuijottaa tietokoneen näyttöä ja näpyttää näppäimistöään kiivaasti kahdella sormella. Noin siis sairaita hoidetaan, Kuura miettii.

Perheetön vanhaherra Suomi pitää Kuuraa parhaana "sopimussukulaisena", joka hänellä on ollut ja aikoo myös  näyttää sen. Hänellä on tapana vetää hieno hopeaketjuinen taskukellonsa Kuuran kanssa pihapenkillä jutellessaan. 
   "Tämä on oikea kello, eikä se komenna, että lähde liikkeelle tai kerro montako askelta olet kävellyt, niin kuin ne rumat urheilukellot. Olen päättänyt, että saat tämän perinnöksi. Kaiken muun aion antaa linnuille. 
   "Kiitos, tosi ystävällistä."

Elämän ääripäissä tallustavat Kuura ja vanhukset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin keskivaiheilla olevat puurtajat. Kuura tajuaa aivan hyvin senkin, että isomummi pitää suolapurkkiaan piilossa hattuhyllyllä, suolaahan on käsketty välttää. Molempia, lapsia ja vanhuksia myös vahditaan, koska he eivät osaa pelätä vaaroja kotoa lähtiessään. 

Heidi Mäkinen on eläkkeellä oleva reumatologiaan erikoistunut lääketieteen tohtori. Hän on  kirjoittanut aiemmin kaksi aikuisten romaania.
Ei saa mennä ulos saunaiholla (blogikirjoitukseni siitä).
Ei saa elvyttää (blogikirjoitukseni siitä)

Mäkisen aikuisten kirjojen tyyli on tunnistettavissa myös Kuura-kirjassa. Siihen kuuluu sympatia ihmisiä kohtaan ilmaistuna lyhyesti, jopa lakonisesti. Aikuisten kirjoissa on leppoisan oloista ironiaa (kyllä, se on mahdollista), lastenkirjassa sen sijaan lempeys korostuu, kuten pitääkin.

PS
Ehkä laitan viikonlopulla tänne loppuun kuvan lukutuokiosta oman pikku "Kuurani" kanssa. Korjaus: hän on jo iso ja pätevä, meillähän on kuvia, joissa hän lukee minulle. Saapas nähdä, mitä huomioita kirjasta kuulen lapsen suusta. Kirjoitan sitten niistäkin.  
 

Lukutuokio 28.10.2023

Lukukaverini mielestä kirjan paras hahmo on - isomummo - koska hän kysyy aina "kuka te olette?"ja puhuu muutenkin kivoja asioita. 
Kuuraa hän haluaa opastaa, että pyrkisi kampaajaksi, ei poliisiksi. 

Suloinen Nalle Puh sekä isä ja poika Panahin elokuvia

Siivoilin kaappejani ja huomasin, että  minulta on jäänyt sinne odottamaan kirjoja vanhempien lastenlasten kasvaessa ohi lastenkirjaiän, ja alan olla myöhässä pienimmänkin kohdalla. 
Pienten oma Nalle Puh sisältää neljä pienille lukijoille sovitettu tarinaa A. A. Milnen klassikosta Nalle Puh.

Ensimmäinen tarina "Puh käy kylässä" on hellyttävä kertomus Puhista, joka on perso hunajalle ja muillekin herkuille. Puh tunkee itsensä yllätysvierailulle Kanin kotikoloon, ja Kani haluaa tarjota jotain vieraalleen.

Puh nautti aina mielellään jotakin pientä aamulla kello yksitoista. Hän katsoi ilahtuneena miten Kani otti esiin lautasia ja mukeja. Kun Kani sanoi:"Otatko hunajaa vai hilloa leivän kanssa?" Puh oli niin inoissaan että vastasi:"Molempia", ja lisäsi sitten ettei olisi kuulostanut ahneelta:"Mutta älä leivän takia vaivaudu." Sitten hän ei pitkään aikaan sanonut mitään. 

Älä leivän takia vaivaudu... miten suloista.

No, vedettyään naamaansa Kanin kaikki hunajat sekä hillot - ilman leipää - Puh tekee lähtöä... ellei herkkuja löydy lisää...   
No niin, arvaatte tietenkin kuinka siinä käy.
Kun Puh on juuttunut koloon ei auta kuin odottaa laihtumista ainakin viikko. Kani keksii Puhin takaosalle käyttöä...

 ... ja etupuolella Risto Reipas lukee Voimaa Antavaa Kirjaa.

Voi mikä viehättävä tarina, kiitos Milnen eläytymisen lasten maailmaan, jossa pehmoeläimet ovat eläviä ystäviä, ja erityiskiitos kuvittajalle.
Andrew Greyn vesiväripiirrokset ilmeikkäine hahmoineen saavat tarinan elämään. 

Aloin heti kuvitella, miten meidän näytelmäkerhoon ilmoittautunut ekaluokkalaisemme (lapsenlapsi siis, jolla jo ekaluokalla englantia ja harrastuskerhoja) laatii tästä näytelmän rakentaen kaninkolon jostain, mitä meidän lukaalista löytyy. Ja pehmolelujahan meillä on joka lähtöön.

- - -

Näin tapahtui. Luettiin ja leikittiin sydämemme kyllyydestä ja rallateltiin Nalle Puhin keksimää "pikku hyrinää". Myös toiset kolme tarinaa toimivat erinomaisesti virikkeinä leikeille, ja leikissähän voi aina keksiä lisää, kun on niin hyvät hahmot kuin Puh, Kani, Nasu, Kengu ja Risto, joille keksiä seikkailuja. 

------

Lastenkulttuurin lisäksi olen hiljattain nauttinut iranilaisen Panah Panahin elokuvasta Soratie, joka löytyy Areenasta.
Panah on kuuluisan poistumiskieltoon ja kotiarestiin määrätyn, mutta arestissakin elokuvia salaa ja puolisalaa (härnätenkin) tekevän Jafar Panahin poika.
 
Pojan tyyli on samaa kuin isän, Jafar Panahin, eli jos olet katsonut esim.  elokuvat Valkoinen ilmapallo, Tämä ei ole elokuva, Teheran Taxi ja Kolmet kasvot ja pitänyt niistä, niin takuulla pidät myös Panahi juniorin elokuvasta, joka on esikoiselokuvaksi suorastaan upea.  

Elokuvassa ajetaan autoa vuoristomaisemassa, autossa hassu perhe, jonka jäsenet ärisevät toisilleen, mutta rakkaus heidän välillään on ilmiselvää. Isä istuu takapenkillä kipsi jalassa ylivilkkaan pikkupojan kanssa, jolla on ehkä jokin ADHD:n tyylinen häiriö, etupenkillä ryhdikkäänä tyylikäs äiti pelkääjän paikalla ja kuskina perheen iso poika. Takakontissa matkustaa sairas katukoira.

Ollaan matkalla salaiseen kokoontumispaikkaan, kännykät on jätetty kotiin ja ollaan muutoinkin varuillaan. Pienimmälle ei puhuta matkan tarkoituksesta. Ilmeisesti nuori mies lähtee pakolaiseksi naapurimaahan etsimään parempia oloja. 
Äiti koittaa pitää tunnelmaa yllä, mutta kyynelet ovat herkässä. Apea kuski ei puhu mitään. 

Kaunista ja vaikuttavaa elokuvassa:

- verkkaisuus, pitkät luontevat hiljaisuudet tuttujen ihmisten kesken

- kaukaa kuvatut kohtaukset, jossa pieniä ihmisiä avarassa maisemassa ja kuulemme heidän keskustelunsa kirkkaina

- autokaraoke, jossa vilkas pikkupoika jammailee isän kanssa ja äiti laulaa täysillä suruaan ulos 

- kaunis farsin kieli

- isä satuilemassa kuutamossa mahansa päällä kerrankin rauhallisena makaavalle pikkupojalle, kohtauksen unenomaisuus 

- leppoisa huumori, isän viime hetken elämänohjeet (juniorin kuittailua seniorille?)
- kaiken kattava herkkyys

- upea musiikki

Elokuvan alkuperäinen nimi on humoristisesti Hit the Road, eräänlainen roadmovie tämäkin.

Minusta tuntui elokuvaa katsoessa ja tuntuu myös nyt jälkimietteissä, että siinä on enemmän viittauksia maan nykypolitiikkaan kuin mitä minä ymmärrän. Elokuvan viesti on ollut esitettävä verhotusti, muutoin nuorempi Panahikin olisi vaarassa tulla tuomituksi vankilaan. 
Mutta vaikka joitain nyansseja menettäisinkin, niin nautin tästä elokuvasta kovasti perhetarinana ja tarinana siitä, miten monissa maissa ihmisten on lähdettävä tuntemattomaan ja luotettava vain siihen, että salakuljettajalla on kunnon vene ja hän vie perille asti. 
 
Isän kohtalo ja perheen valvonta on vaikuttanut Panah Panahin elokuvan ilmapiiriin, jossa säpsähdellään ja pelätään jonkun seuraavan.
Oman auton sisällä ollaan vapaita ja villejä, kuunnellaan juuri sellaista musiikkia jota halutaan ja riehutaan musiikin tahdissa. 

Eroja isä ja poika Panahin välillä:

- Isän elokuvilla on farsinkieliset nimet, pojan esikoisella englanninkielinen.
- Isä näyttelee omissa elokuvissaan - nallekarhumainen ihana mies  - ja mistäpä niitä näyttelijöitä paljon saisi, koska elokuvat on tehtävä salaa - poika ei esiinny näyttelijänä ainakaan tässä esikoisessaan.  

Katsomisvinkki:
Ensi viikon keskiviikkona tulee Teema&Femillä Jafar Panahin uusin Ei karhuja, hänen pessimistisimmäksi luonnehdittu elokuvansa.
Elokuvan maailmanensi-illan aikaan Panahi oli jo vankilassa. Hän on ollut aiemminkin vankilassa, rikkonut poistumiskieltoaan, tehnyt luvatta elokuvia ja ollut nälkälakossa protestoiden saamaansa kohtuutonta tuomiota hallituksen vastaisesta propagandasta.
Miten hänen käy?
Miten paljon sananvapautta Iranissa loukataan, miten paljon loistavaa taidetta menetetään maassa, joka oli joskus taiteen kehto, Persia, maailman vanhimpia kulttuureja.
Ulkomaiset palkinnot eivät auta taiteilijaa, jos rajojen sisällä on julma diktatuuri. 

Leena Krohn, Luuta

 

Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.

Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta. 

Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen. 

Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.

Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.

Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.

Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.

Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, 
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon." 

Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.

Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
 

Epilogissa Leena Krohn kertoo miksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Hän oli antanut pojantyttärensä nukkekotiin kaksi nukkea, vanhan rouvan ja tämän pikkupiian, mutta nuket eivät mahtuneetkaan taloon, koska siellä oli jo erinäinen määrä asukkaita, oli koira ja karhu tyttärineen ja orava. Etteivät rouva ja piika jäisi aivan kodittomiksi, ne saivat kodin tästä kirjasta.

Kiitos Leena Krohn, että kirjoitit tämän kirjan ja kuvitit sen niin kauniisti!

Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin. 

Rakastan viimeistä runoa "Kynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään. 

Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, 
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta. 

En ole vielä lukenut tätä lapselle, omalle kirjallisuudenharrastajaystävälleni Liinalle, joka osaa jo itsekin lukea, Odotan innoissani, miten hän kokee tarinan draaman ja mitä sanoo kuvista.   

Muistelen, miten kovasti hän eläytyi pienempänä lastenlauluun "Mummon kanat" (Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli...) ja siitä tehtyyn animaatioon. Lapset rakastavat vaaran tuntua ja jännittäviä juonen käänteitä.

Linkkejä kirjoituksiini Leena Krohnin teoksista:
- Mitä en koskaan oppinut 

-  ja tässä samasta teoksesta lisää

- Näkki, kertomus vesirajasta

- Unelmakuolema

- Hotel Sapiens
- ja siitä hieman lisää

- Ihmisen vaatteissa

PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.

22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.   

Parhaat kohdat Finlandia-palkintojuhlan puheista

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva: Ume

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai tänä vuonna Iida Rauma ravistelevasta teoksestaan Hävitys: tapauskertomus. 
Rauma puhui kiitospuheessaan lukutaidon puolesta, jolla tarkoitti sitä, että lapsi opetetaan lukemaan ja kasvamaan lukutaidon avulla yhteiskunnassamme pärjääväksi aikuiseksi. Kaikkien ei tarvitse lukea kaunokirjallisuutta, mutta ilman lukutaitoa ihminen on huijattavissa ja heikoilla. Hän viittasi äitiinsä,  lastentarhanopettajaan, joka oli kummeksunut lukutaitokampanjoita, koska lukeminen ei ole noin vain kampanjalla saavutettavissa, vaan taito joka saavutetaan vuosien kuluessa, kun lapselle luetaan joka päivä siihen asti, että hän haluaa lukea itse.   
Hieno kiteytys Rauman puheessa: Lukutaito on yksi perustavimmista lahjoista, joita aikuinen voi lapselle antaa.

Ja palkinnon saajan valinneen piispa Mari Leppäsen puheen lopetus: Suojelkaa lapsia. 

Hävitys on ainoa Finlandia-ehdokaskirja, jonka olen lukenut. Olen myös kirjoittanut siitä (klik).
Kirja on palkintonsa arvoinen, hyvä kaunokirjallinen teos, jolla on painava yhteiskunnallinen sanoma.  

Kun mietin omaa osuuttani lukutaitoon kannustamisessa, niin voin tyytyväisenä todeta, että siinä olen ollut hyvä ja kunnianhimoinen äiti, vaikka monessa muussa asiassa huithapeli. Minähän luin lapsille iltasatujen lisäksi aamusadutkin ennen päivähoitoon menoa. 

Talviomenoita 1.12. 2022, Kuva Ume

Tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Ville-Juhani Sutinen. Hänen kirjansa Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta on ensimmäinen tyylipuhdas esseekirja, joka saa tämän palkinnon. 

Sutinen totesi, että palkinto on voitto esseelle, kauniisti ilmaistulle todelle.
Kauniisti ilmaistua totta - onpa kaunis määritelmä esseelle. Sutisella oli tässä hieman enemmän sanoja. Kirjoitan, mitä muistan television lähetyksestä, joten lainaukseni eivät ole sanatarkkoja. 

Palkinnon jakanut ylilääkäri Hanna Nohynek kertoi kasvaneensa kirjojen keskellä ja jopa harkinneensa suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja. Hän sanoi, että Sutisen kirjaa lukiessaan hän tunsi tulevansa rikkaammaksi ja hänestä tuntui siltä, että oli lukenut yhden kirjan sijaan kymmeniä kirjoja ja käynyt sadoittain keskusteluja itsensä ja kirjailijan kanssa. Näin hyvä kirja toimii!

Itse pidän kirjallisuusesseistä kovasti ja luen niitä paljon, vaikka blogissani se ei ehkä paljon näy.
Olen melko varma, että saan tämän kirjan joululahjaksi. Odotan siitä joulunpyhieni rikastajaa. 

Talviomenoita 1.12.2022, Kuva Ume

Lasten - ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Sofia Chanfreau saturomaanistaan Giraffens hjärta är ovanligt stort. Kirjan kuvittaja on kirjoittajan sisar Amanda Chanfreau. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä Kirahvin sydän on tavattoman suuri. Kirjan on suomentanut Outi Menna.

Tämän palkinnon jaosta jäi mieleeni palkinnon jakaneen näyttelijä, juontaja, luokanopettaja Ernest Lawsonin kannustus aikuisille johdatella lempeästi kirjojen äärelle sellaistakin lasta, jota ei kirjat kauheasti kiinnosta. Kun se oikea kirja osuu kohdalle niin ovi lukemiseen aukeaa. Itse hän vaati lapsena kirjalta mielikuvitusta ja valitsi nyt palkinnon saajaksi kirjan, jonka olisi lapsena lukenut. 

Sofia Chanfreau lopetti puheensa toteamalla, että on hienoa, että jokin minkä luo itseään varten omasta näkökulmastaan voi puhutella myös muita, ja kai se todistaa, että ihmiset ovat kuitenkin aika samanlaisia. 
Viittaisiko sana 'kuitenkin' tässä siihen, että niin paljon kuplaudutaan ja luodaan rajoja.
Positiivinen hieno ajatus kirjan mahdista. 

Olen katsellut kirjakaupassa tämän kirjan kuvitusta - mahtava! Olen Chanfreaun sisarusten ja Lawsonin kanssa samaa mieltä siitä, että houkutteleva lastenkirja luo uusia maailmoja.
Olen usein harmitellut kuvakirjoja, joissa lasta valistetaan tylsästi sen sijaan, että välitettävä asia upotettaisiin fantasiaan. Pelkkä opettavaisuus ärsyttää. 
Mutta siis - Finlandia-palkinnot eivät ärsyttäneet, vaan tuntuivat erittäin perustelluilta. 

KIITOS hyvistä kirjoista tänäkin vuonna! 

Isänpäivän alla 2022

 

Sunnuntaina vietämme isänpäivää. 

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on 1,3 miljoonaa isää, yli puolella Suomen täysi-ikäisistä miehistä on lapsia ja isoisiä on 563 000. 

Kirjoitan tämän isänpäivän juttuni isoisistä: eräästä lastenkirjasta, isoisistä yleensä ja omaani muistellen. 

Viime viikonloppuna tutkimme pojantyttäremme, pienen yökyläilijän, kanssa hauskaa kuvakirjaa 40 tapaa käyttää isoisää. Kirjan tekstit on laatinut yli 200 lastenkirjaa kirjoittanut Harriet Ziefert ja kuvittanut kuvataiteilija Amanda Haley. 

Kirjassa on isoisän rooleja, jotka sopivat aika moneen ukkiin, vaariin, pappaan, paappaan, äijään, taattoon ja tuffaan. 

Ruksasimme meidän pikkuisen kanssa aika monta kohtaa. Kansikin, isoisä tanssipartnerina (isoisän tehtävä nro 15) pitää paikkansa. Monesti ovat iso ja pieni heiluneet Rölli-peikon rytmiin ja tällä kertaa twistasivat jonkun radiosta kuuluneen musiikin innoittamana.

Kotona ei saa syödä sohvalla, mutta mummilassa saa, joskus.
Vaarin ja Mummin luona pitää saada jotain ekstraa, kuten omaa mieliruokaa ja jälkkäriä arkipäivänäkin.

Vaarit toimivat leikinohjaajina, erotuomareina kiistoissa, opettajina, kuskeina, kokkeina, kirjeenvaihtokavereina, pelikavereina, soutajina... 
Unto-vaari on järjestänyt etäkouluna ärräopetusta ja lukutehtäviä, palkintona tavoitteen saavuttamisesta diplomi ja stipendi. 

Meillä on aina luettu paljon niin lasten kuin lastenlastenkin kanssa.
Unto-vaari on lisäksi erikoistunut kertomaan tarinoita omasta lapsuudestaan, ajasta jolloin Vaari ei ollut vielä mikään vaari vaan pieni poika Mutin kylässä. Nämä tarinat ovat dramaattisia, niissä kuljetaan koko päivä koulussa Misse-kissan kakka housun puntissa, kiitos aamuisen heinäkasassa pyörimisen, ollaan yksin kotona pimeässä, pudotaan puusta ja joudutaan sairaalaan. Nämä tarinat ovat niin suosittuja, että minä jään kakkoseksi ilatasadun lukijana ja unikaverina. 

     

Paras mitä isovanhemmat voivat lapsenlapselle tarjota on ystävyys. Isovanhempana voi olla monella tavalla. Tärkeintä on se, että on kiinnostunut lapsenlapsistaan. 

On tutkittu, että vanhempien sukupolvien miehet, jotka omien lasten ollessa pieniä joutuivat täyttämään päivänsä työllä, ottavat takaisin menettämiään kokemuksia lastenlastensa kanssa. Jotkut jopa muuttavat lastensa perheiden lähelle voidakseen olla enemmän avuksi. Tässä pitää tietenkin muistaa oma asemansa ja rajansa, olla vain apuna ja vain pyydettäessä ja säilyttää se sunnuntaiasenne suhteessa lapsenlapseen.
On myös heitä, jotka ovat liian väsyneitä hoitamaan lapsenlapsia, asuvat kaukana tai eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaa pikkulasten kanssa, vaan odottavat heidän kasvamistaan.
Jotkut isovanhemmat ovat vielä itse työelämässä ja ne loppuvuodethan ovat usein raskaimpia. Isovanhemmaksi pitää kasvaa kuten vanhemmaksikin, ja siihen tarvitaan aikaa ja mahdollisuus.

Oma Pappani, isänisäni Juho Arvid, oli lapsuuteni kiltein ihminen. Me asuimme kolmen sukupolven taloudessa maatilalla. Pappa, pieni sitkeä mies, teki raskasta työtä, kuten muutkin talon aikuiset, mutta iltaisin hänellä oli kaikki aika meille lapsille, koska hän ei osallistunut navettatöihin.
Olen istunut pitkät tovit Papan sylissä keinutuolissa. Muistan, miten hän siirsi Satakunnan Kansan sivuun ja keskittyi keinumaan hiljaa kanssani ja kuuntelemaan mitä hänen korvaansa huusin. Pappa ei kuullut eikä myöskään nähnyt kunnolla. Hänellä oli paksulinssiset lasit, jotka minulla on tallella muistoarkussani torpanlunastuskirjan, syytinkisopimuksen, isäni sotilaspassin ym. historiallisten dokumenttien ohella. Niillä laseilla näki ehkä yhden lyhyen sanan kerrallaan, kuin suurennuslasilla.
Pappa osoitteli minulle lehdestä kirjaimia:"Siinon äs ja tosson aa..." Tavasimme lehden otsikkoa Satakunnan Kansa ja aivan varmasti Papalla on osuuteensa siihen, että opin varhain lukemaan. 

Lukiolaisena aloin painaa päälle, että Papan pitää saada kuulolaite. Vein hänet korvalääkärille, mutta monen lapsuudenaikaisen tulehduksen vaurioittamille korville näistä laitteista ei ollut mitään apua. Ajelimme hiljaisina linja-autolla kotiin, minä ehkä pettyneempänä kuin Pappa. Olisin niin halunnut tuottaa hänelle hyvää mieltä. Ymmärsin, että Pappani vaikutti tyhmemmältä kuin oli huonon kuulonsa ja näkönsä vuoksi. Jotenkin olin päässyt siihen käsitykseen, ehkä virheelliseen, että hän oli Mamman järkivalinta hänen ensimmäisen aviomiehensä Hugon kuoltua kansallissodassa. 

Papan kohdalla toteutui kirjan isoisäkäytön kohta 36 Rakkauden kohteena oleminen. Kuvassa nuorin siskoni teinityttönä osoittamassa Papalle takaisin sitä rakkautta mitä oli häneltä saanut. 

Kun olin jo opiskelemassa, kuulin että isovanhempani olivat siirtyneet vanhainkotiin. Pappa halvaantui ja eleli petipotilaana vuosia mieli kirkkaana ja aina positiivisena ja kiinnostuneena asioista. Huusimme hänen korvaansa, mitä millekin pellolle oli istutettu ja mitä meidän elämäämme kuului. Mamma kuoli viisi vuotta ennen Pappaa, joka eli yli 90-vuotiaaksi.

Kuva, Ume 1979

Tietenkin vein Papalle näytille vauvani. Alla kuvassa toinen poikamme. Pappa kysyi:"Nämä kaksko sulla vaan on?" Vastasin myöntävästi. Hän ei aivan ehtinyt nähdä kolmatta. 

Nyt minulle tuli kova ikävä sekä isääni että pappaani. 

Frank Furun lastenkirja ja vähän Helena Anhavaa

Lainasin kirjaston lastenosastolta kuvakirjan Mutta te ette ole äiti, josta heti kansikuvasta tiesin, että tätä kirjaa en lue 5-vuotiaalle lapsenlapselle, mutta halusin lukea sen itse ja katsoa, miten pakolaisuutta selitetään kuvakirjaikäiselle. 

Kirjassa on pieni ilman vanhempiaan saapunut pakolaislapsi, joka asuu laitoksessa ja käy sieltä käsin koulua, ehkä esikoululuokkaa. Hän kokee elävänsä sijaiselämää poissa omasta oikeasta elämästään ja pitää kaikkia häntä auttavia ihmisiä äidin huonoina korvikkeina. 
Ensimmäisellä aukeamalla ollaan koulun pihassa, jossa leikki aluksi sujuu, kunnes tyttö tuntee jonkun lapsen tai lastaan koulusta hakemaan tulleen vanhemman tuijottavan ja pitävän häntä erilaisena ja silloin hän muistaa ikävänsä, jolle hänellä ei ole sanoja.

Minun sisällä kiehuu. 
Kaikki menee sekaisin ja mustenee, 
enkä minä tiedä mistä se alkaa.
Mutta tiedän mihin se vie.
Siihen joka huutaa ja lyö.

Sitten tulee joku, joka hakee minut ja vie kotiin. 

 
Joku? Joku hakee, joku antaa ruokaa, joku haluaa keskustella siitä, mitä koulussa tapahtui. Pienen tytön "lainaelämän" ihmisillä ei ole nimiä.  Hän päättää, että sallii heidän olla kanssaan, jopa istua ihan lähellä, mutta: "Te ette ole minun äiti."

Ehkä olisi parasta nukkua "vähintään neljä viikkoa". "Sitten tahdon herätä anjeron tuoksuun." (Anjero on Somaliassa aamuruoka, puuron tapainen.)  

"Siellä minun kuuluisi olla." Voi ei, tämä on liian traagista. Itken vuolaasti lukiessani. Miten minä muka pystyisin lukemaan lapselle tätä! En mitenkään. Miksi edes pitäisi itkettää lasta?

Luontaisesti lapset näkevät toisensa samanlaisina, lapsuuden yhdistäminä. Miksi heissä pitäisi jo pieninä herättää tietoisuutta erilaisuudesta? Se mitä pakolaislapsi kammoksuu on sääli. Kirjan lapsikin unohtaa surunsa leikkiessä, kunnes siellä joku varhain valistettu tuijottaa tavalla, josta lapsi tietää, mitä tämä ajattelee. 
Tämä lasten kuvakirja on kirja aikuisille, ei lapsille. 

Vähitellen tyttöselle tulee yhä enemmän hyviä päiviä, jolloin hän unohtaa olla surullinen. Hän suostuu odottamiseen. 

 

Kuin unikuvaksi loppuun on piirretty se perhe, josta tyttö on joutunut eroon. Siellä Aysha (nimi selviää takakannen tekstistä) on tiukasti äidin sylissä ja vauvasisko tai -veli on mummilla, on isä ja vekkulin näköisiä isoveljiä ja isosiskoja. Kuva on päivätty Mogadishussa 7.10. 2013.
Todennäköisesti Ayshan toive entisenlaisesta elämästä on mahdoton.

"Sitten haluan herätä anjeron tuoksuun." Eeei... kuvassa pieni tyttö valvomassa petissään silmät suurina ja tuskaisina.

Tämän kirjan kirjoittaja, pietarsaarelainen Frank Furu on tehnyt lähes kymmenen vuotta töitä ilman huoltajaa maahan saapuneiden pakolaislasten parissa ja kiittää kohtaamiaan lapsia innoituksesta ja rakkaudesta. 
On tärkeää, että tätä aihetta käsitellään ja Furulla olisikin ainutlaatuisia kokemuksia, joista voisi kirjoittaa kirjan aikuisille. Toivon sitä. 

Furu on kirjoittanut kirjan ruotsiksi Ni är inte min mamma, mutta se ilmestyi molemmilla kielillä viime vuonna. Suomentaja on Katri Tapola. 

Kuvittajana kirjassa on ansioitunut Linda Bondestam, yksi Pohjoismaiden tunnetuimpia lastenkirjojen kuvittajia. Pidän näistä kuvista, jotka ilman tekstiäkin nostavat palan kurkkuun. Pieni ihminen kiukkua ja surua silmissään kohtalon heittelemänä.  

Olen lukenut viime aikoina paljon Helena Anhavan runoja. Oman näkökulmani vahvistukseksi, sen että lasta pitäisi säästää tämän elämän kauheuksilta, kirjoitan tänne vielä Helena Anhavan runon kokoelmasta Vuorosanoja vuodelta 1973.

He jotka syyttävät vanhempiaan pakkosyötöstä
ovat alkaneet informoida lasta.
Tahtovat että alla kymmenvuotiaan on tiedettävä
Vietnamista, riistosta, metyylielohopeasta, 
liikakansoituksesta, maailman luetuista päivistä.
Ei satua ja tarinaa, vain 'asiaa'.
Eikö eliminoitaisi muukin epäasia:
                                      musiikki, kuvataiteet.
On helpompi päättää mitä lapsi tarvitsee
kuin kuunnella lasta,
menneet virheet uusissa vaatteissa.
luen viisaitten naisten muistelmia, 
Vennyn, Anna Bondestamin, Sylvi-Kyllikin.
mitä silloin kun arki ja olosuhteet ahdistivat
Prunnikujalla, Pietarsaaressa, Sörkassa:
loihdittiin ruhtinatar vankkureihin,
                                     haltiatar keittiöön,
koreat vaatteet päälle.
Mielikuvitus, minänsäilytysvaisto,
omaisuutta joka kannetaan mukana.
Totisesti,
lapsen vaeltavalle mielelle pitäisi julistaa
                                                rauhoitusaika;
jotta jaksaisi olla aikuinen tässä maailmassa
on saatava rauhassa olla lapsi.


PS
Katsokaa Sami Kieksin dokumenttisarja On Hold, neljä vajaan puolen tunnin mittaista jaksoa talebanien Afganistanissa vainoamista hazara-pojista, jotka ovat nyt Suomessa nuorina pakolaismiehinä. Yksi osa oli jätetty turvallisuussyistä julkaisematta. Sarja löytyy Yle Areenasta.

Kirsi Kunnas 1924 -2021

Eilen luin taas kerran lapselle Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runoja. Olen lukenut niitä kolmelle omalle lapselle ja nyt jo viidennelle lapsenlapselle, jolle luin Kunnaksen runoja myös whatsapp-videoviesteinä pandemian alkukaranteenin aikaan, kun emme voineet tavata. 

Näytin lapselle kuvan Kirsi Kunnaksesta ja kerroin, että hän on kuollut 96-vuotiaana. Lapsi varmisti: "Häntä ei ole enää." Hän käyttää samaa lausetta katsellessaan minun vanhempieni kuvia, "Hiljaa ei ole enää" ja "Fransia ei ole enää".

Kirjassa on kaksi runoa, jotka ovat suosikkejani kauneutensa ja haikeutensa vuoksi. 

Kun tätä runoa lukee lapselle tuuturunona silitellen samalla häntä otsalta silmien välistä, hän tajuaa, että on aika laskea luomet sinisten tähtien päälle ja luovuttaa päivän leikeistä.
Runossa on jotain samaa äärettömyyttä kuin vanhojen runoilijoiden, esim. Aleksis Kiven runoissa, vaikka yleensä Kunnaksen lastenrunot ovat aivan erilaisia, leikkisiä ja rytmikkäitä loruja.  

Kun eilen halusin lukea Tiitiäisen tuutulaulun, niin pieni mummolapäivää viettävä vieraamme sanoi, että ei sitä, koska heti alkaa nukuttaa. Päiväkodissakaan hän ei nuku lepotauolla, vaan kertoi haaveilevansa. Luimme sitten niitä hurjia kuten Villit ratsastajat (Humppa ja Pomppa humppati, pomppati kaksi velikultaa...) ja dramaattisia kuten Peikon kosioretki (Kerran pikku peikko peikkuluinen, lönkkäkinttu, vääräsääri sykkyrälle hännän kääri...), jotka myös ovat aivan mahtavia ja hyvin lukemiseen sopivia. 

Voin kiittää Kirsi Kunnasta siitä, että olen saanut lapset nopeasti nukkumaan.
Omien lasten kohdalla se tarkoitti sitä, että pääsi jatkamaan töitä, korjaamaan kokeita ja suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja oppilaille. Vähän aikaa piti aina ensin ihailla nukkuvaa lasta. Nukkuva lapsi on kaiken päivän touhun jälkeen vanhemmalle ikään kuin saavutus: lapsi siinä niin tyytyväisenä ja tyynenä. Mikä sen ihanampi näky. 
Lapsenlapsen kanssa mummi saattaa itsekin nukahtaa, mutta ei se mitään, ei ole enää töitä. Kun tokenee, niin lähtee katsomaan iltauutisia. 

Tiitiäinen on pikkuinen - ja niin on moni muukin Tiitiäisen satupuun hahmoista.
Maija Karman ihastuttavissa piirroksissa pikkupeikko peikkuluinen tarpoo niitynkukkien ja heinien alla, jotka ovat kuin jättipuita, ja korvasienessä asuva Haitula keinuu koiranputken kukkavarteen kiinnittämällään nappikeinulla. Ylivoimaisten aikuisjättiläisten keskellä elävästä lapsesta on tyynnyttävää kuulla, että maailmassa on häntäkin pienempiä. 

Tämä on se toinen minun mielirunoni. Kiitos näistä ja kaikesta muusta, Kirsi Kunnas!
Tiitiäisen pippurimyllykin on aivan hurmaava ja ilkikurinen. Sen mielirunojani lienee Meritähti. 

Eli merenpohjassa Meritähti

tuhat tonnia vettä yllä.
   - Minä jaksan kyllä, 
   sanoi Meritähti.
   - On terävät sakarat, 
   ja litteät pakarat
ja paineenkestävät kakarat. 

Niin moni ikonisista hahmoista on poistunut. Ennen Kirsi Kunnasta mm Claes Andersson, Jörn Donner, Ritva Valkama, Sirkka Turkka... He ovat olleet minulle aina. 

Luettua, nähtyä, koettua

Tällä viikolla lähtivät harrastukset reippaasti käyntiin. Eilen oli päivällä vesijumppa ja illalla elokuvakerho. Muina viikonpäivänä minulla ei olekaan mitään säännöllistä menoa. Kävelen itsekseni, kun siltä tuntuu tai jos saan kävelykaverin. Yleensä lauantaisin käyn kuntosalilla ja silloin tällöin teen venyttelyjumpan YouTube -videon ohjaajaa totellen. Elokuvia ja teatteria on suunnitelmissa paljon. Olemme jo varanneet liput Kansallisteatteriin Molièren Saituriin ja pariin oman teatterin esitykseen.

Vesijumppa tuntui ihanalta tauon jälkeen. Jouduin vaihtamaan uimahallia ja ohjaajaa, koska lähihallissa ei tätä liikuntaa enää ollut tarjolla. Minulla oli mennessä hieman orpo olo kuin lapsella joka joutuu vaihtamaan koulua, mutta sopeuduin. Vesi ei ollut liian kylmää, ohjaus oli tasokasta, musiikiksi valitut vanhat iskelmät mieluisia ja löylykaverit elämänmyönteisiä naisia.

Illan elokuvana oli inkeriläistaustaisen Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto. Randla on syntynyt Tartossa ja asunut lapsuutensa Sillamäen suljetussa yhteisössä. Hän suoritti elokuvataiteen opintonsa Aalto-yliopistossa Suomessa ja aloitti lyhytelokuvilla. Näkemiin Neuvostoliitto on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Se valmistui vuonna 2020. 
Elokuvassa kerrotaan Johanneksen kasvutarina syntymästä siihen asti, kun hän murrosiän kynnyksellä muuttaa äitinsä luo Suomeen. Randla kertoo idän ja lännen kulttuurien välissä kasvavan lapsen elämästä lämpimästi. Johannes saa sekä inkeriläistaustansa että äitinsä Suomessa työskentelyn vuoksi selkäänsä Virossa, mutta paistattelee myös ihailussa vilkkupohjaisine lenkkareineen ja Dumle-karkkeineen. Isovanhemmat ovat tottuneet mukautumaan kaikkeen, nuori äiti haluaa paremman elämän ja on valinnoissaan nokkela, tsetseeniperhe on ystävinä uskollisia ja venäläisopettaja ideologiassaan vahva. Miesten juopottelu ymmärretään, miten muuten jaksaisi elämän absurdiutta. Elokuvassa puhutaan viroa, inkerinsuomea ja venäjää.
Myöhäisneuvostoaika on Virossa sekava. Kaikki mitä elokuvassa kuvataan on totta ja vakavaa, vaikka tyylilajina onkin komedia. Uraanijalostamokaupunki on ollut niin hurja paikka asua, että siellä asuneita syrjitään muualla työnhaussa. 
Elokuvan jälkeen annamme juuri näkemällemme kouluarvosanan 4 - 10 ja vuoden mittaan seurataan pisteytystä. Minä annoin tälle elokuvalle 8 ja perustelin valintani sanalla "lämmin". 

Kirjapuolella minulla on menossa dekkaribuumi ja siinä sivussa luin pari kirjaa Theodor Kallifatidesiltä. Sekä dekkareihin että Kallifatedesiin sain innoituksen toisilta bloggareilta. 

Camilla Greben kansien alatekstit jäivät kuvassani suttuisiksi. Lemmikin alatekstinä on Ruotsin paras rikosromaani vuonna 2017 ja Horroksen  alla lukee "Camilla Grebe paranee ja paranee." Arne Dahl. Kirjailija.
Molemmissa kirjoissa on hyvin suunniteltu juoni arvaamattomine, mutta uskottavine käänteineen. Juuri näissä moni dekkari menee vikaan, juoni on ennalta-arvattava tai täysin epäuskottava. Grebe ei myöskään ole kerännyt liikaa ongelmia ja vinksahtaneisuutta yhteen kirjaan. 
Lemmikissä häpeä ja siitä johtuva salailu pitkittävät rikoksen selvittämistä ja Horroksessa on kyse eräästä psyykkisestä häiriöstä. Rikostutkijaryhmän jäsenet ovat kiinnostavia persoonia omine ongelmineen. 
Enempää ei liene hyvä kertoa, koska näissä kirjoissa juoni on tärkeä. 
Näiden kirjojen yhteydessä muistui myös mieleen kirjoittajapari Anders Roslund - Börge Hellström. Ruotsin television uutispäällikkö ja toimittaja Roslund ja entinen rikollinen Hellström alkoivat kirjoittaa yhdessä tasokkaita dekkareita, joista heti ensimmäinen, Peto, sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2005. Olen lukenut Pedon ja heidän seuraavan yhteisen kirjansa Lokero 21, mutta en tiennyt, että sen jälkeen on ilmestynyt paljon lisää, myös Roslundilta yksinään. No, nyt näitäkin kirjoja on minulla odottamassa ja Grebeltä on luvun alla Kun jää pettää alta. 

Theodor Kallifatides on Ruotsissa asuva ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija kuten edellä mainitsemani rikoskirjailijatkin. Myös Kallifatides on kirjoittanut muutaman dekkarin, mutta eniten hän on kirjoittanut romaaneja, joissa muistelee elämää Kreikassa tai kirjoittaa kreikkalaisista ulkomailla.
Kallifatides tuli siirtolaisena Ruotsiin 26-vuotiaana vuonna 1964. Hän opetti aluksi yliopistossa ja toimi Bonnierin kirjallisuuslehden toimittajana. Ensimmäisen kirjansa hän kirjoitti 1969, Minnet i exil, vain viisi vuotta ruotsalaisuutta takanaan. Kallifatides on ollut hyvin tuottelias aina viime vuosiin asti. 

Isäni, kreikkalainen: erään vanha miehen muistolle (Brännvin och rosor) vuodelta 1983 kertoo Ruotsissa asuvan palkitun kirjailijan Alkis Kallidesin matkasta isänsä kuolinvuoteelle Ateenaan. Isän jättämä päiväkirja avaa näkymän tämän nuoruuteen Konstantinopolissa ja vastarintaliikkeen vuosiin Kreikan maaseudulla. Monipuolisesti kreikkalaisuutta valottava romaani, muistelma ja rakkaudenosoitus Kreikalle ja päähenkilön originellille sukulaisporukalle. 

Poika Kreikasta ( Berättelser från brunnen) 1984 on lastenkirja. Siinä on viisi  kertomusta ja hieno hiilipiirroskuvitus. Itse asiassa kiinnostuin palaamaan nuoruusvuosieni jälkeen Kallifatidesiin juuri tämän kirjan kansikuvan vuoksi, jonka näin jossain blogissa.
Kansi ja kuvitus ovat Ritva Immosen, kuten myös Isäni, kreikkalainen -kirjan kansi. 

Olipa kerran kauan, kauan sitten pienenpieni kylä suurensuuressa maassa nimeltä Kreikka. 

Tai no, ehkä se kylä ei ollut niin järin pieni eikä se maa niin järin suuri. 
Mutta ehkä minä muistan väärin. Ihmiset muistavat väärin, koska heistä tulee vähitellen aikuisia. 
Aikuistuminen on oikeastaan sitä, että muistaa. Muistaminen on usein sitä, että muistaa väärin. 
Kun ihminen kasvaa aikuiseksi, mikään ei pidä paikkaansa. 
Mutta kolmekymmentäyhdeksän kesää sitten minäkin olin pieni ja kaikki piti paikkansa. Tiet olivat suoria, vuoret korkeita, meri sininen. Appelsiinit kypsyivät syksyn mittaan ja melonit jo kesällä.

Ja kaiken yllä loisti aurinko. Suurena ja vahvana kuin leijona.

Pienen pojan muistoissa ovat tärkeinä hahmoina isoveli Rajuilma, kissa Salama, aasi Tollo ja isovanhemmat, jotka olivat toistensa vastakohtia. Isoisä oli pyöreä keppostelija, joka kertoi tekaistuista matkoistaan Kiinassa ja kehuskeli osaavansa kiinaa "hyvää päivää, tsing, tsong, tsin, tsin!", ja isoäiti oli laiha kuin tikku, vakavamielinen nainen. Hän kertoi jännittäviä tarinoita pyhimyksistä, kiusauksista ja synneistä.  
Minulle tuli näitä tarinoita lukiessani mieleen erään U Mentulan tosipohjaiset iltatarinat lapsenlapsille omasta elämästään yksinäisenä lapsena Mutin kylässä leikkikaverinaan Misse-kissa.
Lapset rakastavat kertomuksia entisajoista. Niissä on hyvä olla jännitystä ja vaaraa, suruakin. Viimeinen Kallifatidesin viidestä kertomuksesta on nimeltään Sinä päivänä minusta tuli aikuinen ja se on äärimmäisen traaginen.