Kuka saa kirjoittaa kirjoja?

 

Kirjoittamisen opettelua meillä kotona
tässä hiljattain

Taas astutaan uusi askel kirjallisuuskentällä. WSOY.n markkinointipuoli järjestää maksuttoman kirjoituskurssin kymmenkunnalle kaupalliselle vaikuttajalle, joilla on etunaan valmis iso lukijakunta, siis ne tuhannet seuraajat, jotka lukevat ja katselevat heidän sosiaalisen median päivityksiään. Oletetaan siis, että nämä fanit ostavat myös tutun somevaikuttajan kirjan/kirjoja, joita hän kirjoittaa kustantamon tilauksesta saatuaan ensin hieman koulutusta kirjoittamiseen. Kirjoittamisen opettajana tällä valmennuskurssilla on Taija Tuominen.

No, kustantamolle tämä on tietenkin liiketoimintaa. Julkkisten kirjat ovat tuottaneet hyvin jo ennen somea ja erityisesti nyt someaikana ovat ne sitten kertomuksia omasta elämästä, kuten lifestyle-blogeissakin tai kevyitä tietokirjojen tapaisia kokemusasiantuntijakirjoja blogin, podcastien tai muiden somejulkaisujen aiheesta.  
Näillä kirjoilla kustantamo korjaa rahatilannettaan. Tavallinen kirjahan ei ole käynyt kovin hyvin kaupaksi. Se ei ole kustantamoiden syy, vaan ihmisten jotka eivät osta kirjoja. 

Kaupallinen vaikuttaja, influensseri, on uusi ammatti, jossa ansaitaan julkisuudella. Kun on onnistunut hankkimaan sometililleen ison seuraajamäärän voi hakea yhteistyötä firmojen kanssa, ja kun asema on vakiintunut firmat ottavat yhteyttä ja voi valita parhaat päältä - nyt firma on siis kirjakustantamo - ja hyöty on molemminpuolinen. 

Vetoomus kustantamoille 
Meitä on vielä paljon, jotka haluamme lukea kirjoja, tasokkaita painettuja kaunokirjoja. Sellaisten kirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole omaa henkilöbrändiä. He voivat olla maan hiljaisia, joilla ei ole edes sosiaalisen median tiliä, mutta he ovat oikeita, sytyttäviä kirjailijoita. Miten on, onko heille tilaa?
Saanko minä yhä kunnon lukemista suurilta kustantamoilta?
Luotan kyllä siihen, että löytyy vielä pieniä kustantamoja, joille laatu on tärkeä ja jotka julkaisevat tasokkaita romaaneja, tietokirjoja, runoja ja esseitä, vaikka lukjakunta ei ole suuri. 

Ensimmäisen kerran kuulin kirjailijan brändäämisestä kun Riikka Pulkkinen oli aloitteleva kirjailija ja hänestä julkaistiin muotikuvan tyylisiä otoksia. Hän kirjoitti esikoisensa, romaanin Raja, vuonna 2006. Viime aikoina on alettu yhä enemmän painottaa sitä, että jokainen kirjailijakin tarvitsee näkyvyyttä, sometilin jossa kertoo lukijoilleen itsestään ja vierailuja tv-ohjelmissa. Joillekin tämä sopii, jotkut taas haluaisivat jättää mainostamisen kustantamolle ja kertoa itsestään vain kirjoissaan eikä niissäkään niin suositun autofiktion eli puolitoden muodossa vaan salatummin, rivien välissä.    

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen tarkasteli somevaikuttajien mukaantuloa kustantamon leipiin kiinnostavassa Näkökulma-kirjoituksessaan 25.8. Juttu oli otsikoitu terävästi Kyllä kirjan saa kirjoittaa - jos siihen vain on varaa. Hän kertoo, että tieto kirjailijakoulusta on herättänyt närkästystä kirjailijoissa, mistä närkästyksestä taas influensserit ovat närkästyneet Instagram-tileillään.
Voi sitä närkästymisen määrää! Onneksi en ole Instassa, en jaksaisi tuollaista. Onneksi minulla on blogissani lukijoita ja kommentoijia, joiden kanssa voi keskustella ja väitellä erilaisista ilmiöistä närkästymättä. 
Kiitos Eleonoora Riihiselle, että olet koonnut selkeän raportin Instan rönsyilevistä keskusteluista ja toimit tässä jutussa eräänlaisena Instagram-kirjeenvaihtajana minulle ja muille, jotka emme jaksa siellä kahlata. 

Vastakkain asettautuminen, sehän on nykyajan  termi, kuplautuminen. Tilanteesta huolissaan olevia kirjailijoita on nimitelty Instagram-julkaisuissa elitistisiksi portinvartijoiksi ja influenssereita syytetty helposta tallaamisesta toisten tontille rahastamaan. Ansioitunut kirjailija (Bechi, hyvä romaani), joka on itsekin somevaikuttaja (Ruskeat tytöt -blogi ym), Koko Hubara, on rohjennut sanoa, että ei usko kovin monella kaupallisella influensserilla olevan "vakavaa vihkiytymistä kirjallisuuteen". Tämän kylän homopoika -blogin pitäjä Eino Nurmisto taas on todennut, että häntä kiusaannuttaa edes ajatella, että häntä motivoisi kirjoittamisessa jokin sellainen kuin "alan edistäminen tai laadun nosto". Häneltä on julkaistu Homopojan opas. Asuntosijoittaja ja somevaikuttaja (blogi, Mamma betalar -podcasteja) Natalia Salmela on vakuuttanut, että julkaisee parisen kirjaa syksyllä, vaikka kuinka kritiikkiä sataisi niskaan. 
Mikä minusta kuulostaa todella pahalta on Salmelan ylimielinen väittämä, että somevaikuttajat riisuvat kirjallisuudelta turhaa myyttistä glorifiointia ja arkipäiväistävät kirjoja, kuten äänikirjatkin ovat tehneet. Myyttistä glorifiointia? Elitismiä? Kirjallisuudessako, siinä mikä on minulle sekä jokapäivästä leipää että juhlaa!

Äänikirjojen ja e-kirjojen nousu tarkoittaa kirjailijalle tulojen romahtamista.
Samaa merkitsee myös se, jos brändi edellä kirjoittavien kirjat nostetaan esille näyttävästi ja tuntemattomampien tekijöiden kirjat unohdetaan arvostella. Tätä on turha kieltää. 
On väärin syyttää kirjailijaa hienostelusta, jos hän on ammattiylpeä  ja tuntee mielipahaa siitä, että kuka tahansa neuleblogin pitäjä ja kauniin kuvakirjan aiheesta julkaissut tai omakohtaisen kirjan blogissa esittelemästään liikunnasta julkaissut alkaa kutsua itseään kirjailijaksi. Kirjailijoilla - niillä heistä, jotka ovat pystyneet elämään kirjoittamalla - on kyse toimeentulosta, influensserilla vain yhdestä uudesta tahosta bisneksissään. 

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä WSOY:n ja influenssereiden yhteistyöstä. 
Toisaalta myös menestyneiltä useita hyvin myyneitä kirjoja kirjoittaneilta kirjailijoilta julkaistaan välillä huonoja kirjoja, joiden myynti perustuu tunnettuuteen. Mielestäni jokaisen kirjan kirjoittajan pitäisi myös ottaa lukeva yleisö aina huomioon eikä kirjoittaa itsepäisesti vain itselleen. 
Kohdeyleisö? Johtaako julkkisten seuraaminen lukijoita yhä pinnallisempien kirjojen pariin ja laiskaan lukemiseen, jossa ei jakseta etsiä ja odottaa tekstin avautumista? Monet lapsethan aloittavat lukemisensa julkkistubettajan seuraamisella.
Tuntuu kyllä pahasti siltä, että influensseriyhteistyö on taas uusi porras alemmas kirjallisuuden tasossa. 

Etsin Sheila Kohlerin kirjoja Adlibriksestä. E-kirjoina olisin saanut useampia, painettuna kirjana yhden, joka kiinnostaa minua vähiten. Amazonasista onneksi vielä löytyy perinteisiä kirjoja. Yhä useammin törmään siihen, että varsinkin vanhempia kirjoja löytyy nettikirjakaupoista nykyään vain e-kirjoina ja äänikirjoina. Painetuista kirjoista ei oteta uusia painoksia. 
Ei kai vain syksyn kirjamessuilla myydä perinteisiä kirjoja näissä uusissa muodoissa ja nosteta pöydille koreakantisia somevaikuttajien kirjoja.  

Toive kustantamoille
Pitäkää huolta laadusta, vaikka kirjoittaja olisi kuinka tunnettu 20 000 seuraajan influensseri. 
Syksyn myyntihuippu joulu on tulossa. Julkaiskaa monipuolinen valikoima oikeita painettuja kovakantisia kirjoja kirjallisuuden ystäville, jotka ovat aina ostaneet niitä itselleen ja lahjoiksi. 
.
Vetoomus lukijoille, meille
Ostetaan kirjoja. Vain näin me saamme niitä jatkossakin. Kirja-ostos ei koskaan ole turha ostos. 

Aloin tässä lopuksi ajatella, että herranjestas minäkin olen jonkinlainen someinfluensseri. En kaupallinen kylläkään, siitä olen pitänyt visusti huolen. 
Edellistä neljä päivää sitten kirjoittamaani pohdiskelua on luettu jo lähes viisisataa kertaa... 
Tätä pitää nyt miettiä lisää. Miettimisen ohella vaikutan mieheeni metsäretkellä, jonka teemme ehkä viimeisen kesäpäivän kunniaksi tältä kesältä. Ennuste näyttää, että putoamme tämän päivän 27 asteesta tulevalla viikolla 11 asteeseen. Oi joi, mikä elokuu, en soisi sen päättyvän. 

Pohdin Sanna Marin -kohua ja esitän kysymyksiä

Olin ällistynyt, kun puolitoista vuotta sitten loppiaisena tuijotin televisiosta, miten USA:n istuvan presidentin usuttama roskajoukko rynni kongressitalolle ja otti kuvia toisistaan puhemiehen huoneessa heiluttelemassa virallisia papereita ja puhemiehen nuijaa. Koin saman syvän hämmästyksen tunteen, kun näin videon, jossa Suomen pääministerin "ystävät" pilailevat hänen virka-asunnollaan virallisissa lähetyksissä käytetyn sermin edessä Finland-kyltti paljaiden rintojensa edessä. Luin, että oli julkaistu myös video, jossa he marssivat humalaisina hoilaten pitkin pihaa kuin teinipissikset muutaman muun vieraan kanssa. Jos videointihuoneessa olisi ollut rekvisiittana Suomen lippu, olisivatko tytöt pilailleet sen kanssa? 

Esitän lisää kysymyksiä, koska tämä tapaus vaivaa minua. Se vaivaa paljon. 

- Miksi pääministeri Sanna Marin kerää ympärilleen porukan somevaikuttajista, jotka kalastelevat seuraajia ns uskaliaisuudella? Pintajulkkikset elävät julkisuudesta. Tietenkin he pörräävät korkeassa asemassa olevan päättäjän ympärillä, mutta miksi hän viihtyy heidän seurassaan ja kutsuu heitä ystäviksi? 
Lasten esikoulukirjoissa on tehtäviä, joissa kysytään, mikä ei kuulu joukkoon. Somevaikuttaja, somevaikuttaja, pääministeri, somevaikuttaja, somevaikuttaja? Helppo tehtävä. 

- On muutamia virkoja, joissa kaikenlainen varovaisuus on erityisen tärkeää turvallisuuden ja uskottavuuden kannalta. Presidentin, pääministerin, ulkoministerin ja puolustusministerin ainakin on oltava tarkkoja julkisuuskuvastaan. Miksi pääministerimme on mukana lähes sadan hengen biletyssivustolla, jonka - tietenkin - piti olla salainen? Somessa mikään ei ole salaista. Sudenkuopat välttää sillä, että välttää ne. 

Miksi en saisi esittää näitä kysymyksiä nyt kun mokaaja on nainen?
Mitä tasa-arvoa se on, että Alexanderia moititaan, kun esiintyy lehdistötilaisuudessa shortseissa ja lapsen pyynnöstä tikkatauluna huvipuistossa, mutta Sannaa pitäisi vain kiittää "instituution ravistelusta", kun esiintyy videoilla, joissa huudellaan rivouksia ja kiehnätään Sabinan kanssa tanssilattialla?
Pitääkö naisten tekemisiä katsoa läpi sormien, antaa tasoituspisteitä? Noloa, erittäin noloa! 

Olen lukenut myös sellaisia selityksiä, että pääministeriä pitää ymmärtää hänen nuoruutensa vuoksi. Onko vähän alle nelikymppinen enää niin nuori?
Ja ovatko tuonikäiset sitten yleensäkin liian kypsymättömiä vaativaan valtakunnalliseen virkaan? Toivon, ettei näin olisi.
Eikä olekaan. Jokainen on yksilö. Eivät kaikki milleniaalit tarvitse stressaavan työn vastapainoksi raskaita huveja. Jotkut virkistyvät esim. lukemisesta. (Haa, sainpahan tähänkin kirjoitukseeni lukemisen ylistyksen ylivertaisena harrastuksena!) 
Tietenkin vanhemmilla ihmisillä on enemmän kokemusta ja viisautta. Fyysinen jaksaminen vain vähenee. Pitää olla superihminen, että viideltä aamulla nukkumaan mentyään herää yhdeksältä virkeänä eikä viikonlopun bileputken jälkeen ole "edes krapulaa", kuten Sanna Marin omasta kunnostaan totesi. (Edes? Mitä muuta sitten voisi olla - kooma?) 

Miksi pääministerin juhlimisessa "railakkaastikin" korostetaan sen "normaaliutta"? 
Anna Kontula puuttui Twitter kirjoituksessaan tähän asiaan sanomalla, että pääministeriä ei pidä puolustella sillä, että kaikki muutkin kännää, koska Suomessa on paljon ihmisiä, joilla ei ole tapana juhlia humalassa vapaa-aikanaan ja heidän elämäntapansa on myös ihan oikea. Olen samaa mieltä.
Ei tämä juhlinta nyt ainakaan mitään ihailtavaa ja esimerkiksi asetettavaa ole. Se on yksi vapaa-ajanviettotapa, joka houkuttelee yhä harvempia nuoria. 
THL:n tilastot näyttävät, että suomalaiset juovat vähemmän ja harvemmin kuin ennen ja 18 - 24 -vuotiaista vajaa kolmannes ei juo koskaan.   

Tämän tärkeämmiltä asioilta tilaa vieneen kohun yhteydessä jotkut ovat puhuneet myös siitä, että media on toiminut väärin, kun on julkaissut saamansa materiaalin ja että koko ongelma on median luoma.
No, entäpä jos törttöilyistä olisi vaiettu? Silloin me eläisimme edelleen sitä aikaa, kun Kekkosen sairaus salattiin ja monet linjasta poikkeavat ajatukset piti jättää sanomatta. Sitäkö me haluamme? Sitäpaitsi olisi niistä julkaisuista somealustoilla kuitenkin kohuttu ja vängätty ja ihmetelty, miksi virallinen media on hiljaa - olivat ne sen verran erikoisia ulostuloja. 
Mielestäni avoimuus ja läpinäkyvyys sekä korruptoitumaton vapaa media ovat erittäin tärkeitä demokraattisia arvoja. Ei media saa olla vallan alla ja sen pönkkänä vaan valppaana vahtina. 

Vastuullisuus? Uskottavuus? Riskien välttäminen? Näissä asioissa on nyt säröä. 
Pelkään, että esiin tulee vielä jotain uutta ja pahempaa. Tänään ei tietääkseni ole ainakaan vielä julkaistu mitään uusia videoita.
 
Sanna Marin, kuuntelisistko Vladimir Vysotksin laulun Mistä tunnet sä ystävän? ja miettisit, mitä oikea ystävyys on. 
Ystävä ei ole sellainen joka vuotaa sinusta noloja videoita asemaasi vaarantaen.

Tulee mieleen myös, oliko näidenkin videoiden tarkoitus positiivinen. Ajateltiinko peräti, että bilettäjä-Sanna imago lisää suosiota nuorempien kannattajien keskuudessa?   

Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvittää

Kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa

Silloin ystävyys punnitaan

Menee muut menojaan

Siitä tunnet sä ystävän

Kun on vierelläs vielä hän

Turhat tuttavat silloin ois

Hävinneet pian pois

Mitä Bloggari tekee silloin kun ei bloggaa?

Mitä Bloggarimme tekee, kun ei bloggaa? No, se on itsestäänselvää, että hän lukee, kirja/kulttuuribloggari kun on. Entä muuta? Palaan lukemisiin myöhemmin, mutta ensin niistä muista hommista.

Bloggari on viettänyt aikaa mökillä, jossa puuhaa riittää ja askeleita kertyy.
Bloggarin miehen piirtämän aarrekartan avulla hän on etsinyt Pienen Mökkiläisen kanssa aarteita. Se tapahtuu niin, että etsijät saavat kartan, johon on merkitty päämökki, pikkumökki, vaja, kaivo ja sauna ja pitkin laajaa varvikkoista piha-aluetta rasteja, joissa aarteet sijaitsevat. Välillä kätköt on niin taitavasti naamioituja, että etsijät saavat kävellä pitkään ja kumarrella tutkimaan kivenkoloja ja seinien vierustoja, ennen kuin viimeinenkin on löydetty. Kun viimeisestä kätköstä löytyi suklaakeksi, todettin, että kannatti etsiä. Pienempi lisäsi, että hyvä, kun se oli viimeisenä ja sitä ennen oli luumu, koska tämä järjestys sopii vatsalle.
"Suunnistusharjoitusten" ohella Bloggari on lukenut Pikkumökkiläiselle Lapsen omaa luontokirjaa ja käynyt keskusteluja luonnon ihmeellisyyksistä, eläinten ylivoimaisista aisteista ja tavoista kommunikoida kullekin lajille tyypillisillä tavoilla. 
Kesän toinen hellejakso on saanut  Bloggarin viihtymään vedessä. Muut perheenjäsenet, nuo rohkeat, ovat suppailleet, mutta B ei, uiminen riittää. Hän ei kovin nopeasti innostu uusista asioista ja välineistä (kuten ehkä olette huomanneet...).
Veneilyä, Boggle-peliä, grillausta, ulkona syömistä. Melkein koko ajan ulkona. Semmoista se mökkeily on. Ja lukemista. 
Mökille on aina tuotava paljon tavaraa. Saarimökillä on vilpoisempaa kuin mantereella, joten lämmintä vaatetta on oltava mukana kaiken varalta. Ruokaa ei niin paljon tarvita, koska kaupat ovat lähellä.
Viimeksi Bloggarin mies otti mukaan modeemin ja he katsoivat loppuun kotona aloittamansa sarjan Rauhan hinta. Sarjassa eletään sotien jälkeistä aikaa Sveitsissä. Juutalaisia pakolaisia sijoitetaan leireille kuntoutumaan ja odottamaan, mikä maa heidät huolisi. Heidän omaisuutensa ja kotinsa on viety, eikä heitä edelleenkään haluta minnekään. Samalla liike-elämässä tapahtuu rikoksia, kun kavallettuja omaisuuksia sijoitetaan ja natsirikollisten toimintaa katsotaan sormien läpi. Kun maa alkaa polttaa, roistot pakenevat Etelä- Amerikkaan. Hyvä sarja. Jokin aika sitten Bloggari näki samaan aikaan sijoittuvan upean unkarilaisen elokuvan 1945. Hän suosittelee molempia, löytynevät Areenasta. 

Bloggarin lapsenlapsi toisesta perheestä, 12 v, oli mökillä töissä, ja nimenomaan ansiotöissä. Klapeja syntyi vauhdilla ja saunan seinä puhdistui tervamaalausta varten, kun riuska Kesäpoika pisti tuulemaan. 
Kun työt oli tehty tämä kesävieras keskittyi frisbeegolfiin isänsä kanssa, isovanhempien talsiessa perässä. Useampi rata Kymenlaaksossa tuli tutuksi. Hauskimpia hetkiä Bloggarilla oli lähteä illansuussa läheiselle lammelle seuraamaan, miten Kesäpoika etsii lampeen ohjautuneita kiekkoja. Aarteen etsintää sekin.

Eilen Bloggari kävi junalla Helsingissä yhdistetyllä kulttuuri- ja asiointireissulla. Ihana hellepäivä cityssä.
Kulttuuripuoleen kuului Kiasman näyttely Eläviä kohtaamisia jossa oli muutamia vaikuttavia videoita. Amos Rexin näyttely Maanala olisi kiinnostanut kovasti, mutta hups, tämä taidemuseo onkin kiinni tiistaisin. Erikoista, kun yleensä maanantai on kiinniolopäivä.
Asiointia oli käynti Amoena-liikkeessä hankkimassa uusia proteesiliivejä ja bikinit. Verkkokauppa on palvellut toisen rintansa menettänyttä Bloggaria hyvin aivan viime aikoihin, kunnes pienikuppisia liivejä ei ole enää saanut. Ilmeisesti yksirintaiset kohtalontoverit ovat pääosin häntä uhkeampia mimmejä. No, liikkeessä sai ihanaa palvelua ja sieltä löytyi mitä parhaimmin istuvia, kauniita ja kevyitä liivejä ja trooppisissa väreissä hehkuvat bikinit.
Tässä kohtaa kesästään kertoilevalle Bloggarille muistuu mieleen, että hän on vuoden alussa luvannut raportoida, pysyykö päätöksessään  olla törsäämättä vaatteisiin. Pysyy! Kirjoitusta ei ole syntynyt, koska ei ole mitään raportoitavaa. Bloggaaja ei löydä kaupoista uusia vaatteita, koska kaikki mitä nykyään tehdään on isoa ja väljää. Kesämekot ovat joko laatikoita tai röyhelöisiä, pikkutyttömäisiä, yöpukumaisia, ylisuuria kolttuja. Bloggaaja tyytyy vanhoihin vaatteisiinsa kunnes muoti kääntyy ja kunnes huomataan, että ostajissa olisi myös vanhempia ja pienempiä naisia. 

Bernhard  Schlinkin novellikirja Jäähyväisvärit käsittelee yhdeksässä pitkässä novellissaan syyllisyyttä ja elämän taaksepäin katselua.
Itsepetos ja valheessa eläminen kalvavat ihmistä aikansa, mutta niihinkin tottuu ja salattu menneisyys saattaa näkyä vain väsymyksenä ja apeutena.  
Ensimmäinen novelli Tekoäly kertoo DDR:stä, jossa ystävän pettäminen oli tavallista, jopa toivottavaa, mutta arkistojen avautuminen myöhemmin nostattaa kauhua ja häpeää. Tämän novellin lisäksi Bloggarin mieleen on erityisesti Vanhuudenpäivät, jossa luopumisen haikeus koskettaa. 

Yllä oleva sai B:n pohtimaan  monenlaista, ja alla oleva sähköistymään tavalla, josta pitää kirjoittaa. Coetzeen Jeesus-trilogia on jännittävä allegoria ja mysteeri. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Coetzee pilailee kanssamme. Ei suinkaan - Coetzeella on asiaa. Hyvinkin ajankohtaista asiaa. 

Näin siis kuluvat Bloggarimme päivät. Lukea pitää aina, ja kun ei pääse vähään aikaan kirjoittamaan, niin voi miten sitäkin kaipaa. 
Bloggari kävi tänään taas hakemassa lähikirjastosta varauksiaan, mm. Hannu Mäkelän teoksen Kirjoittamisen ilo. Mäkelän kirjoittaminen on astetta korkeammalla, mutta sama ilo, uskon. Kirjaston pihan iloiset kukat houkuttelivat kuvaamaan. Bloggari ojentaa niistä virtuaalikimpun kaikille tämän jutun loppuun asti lukeneille. 

Sheila Kohler, Once We Were Sisters - yksityinen tragedia vahvan yhteiskunnallisen teoksen alkusysäyksenä

Taas uusi kirjailijatuttavuus! Sheila Kohler syntyi Etelä-Afrikan Johannesburgissa vuonna 1941, eli ylellisen lapsuuden ja lähti 17-vuotiaana Ranskaan opiskelemaan ajatellen, että löytää itsensä parhaiten irtautuessaan täysin kasvuympäristöstään uudessa miljöössä vieraan kielen ympäröimänä. 

Ranskasta hän muutti USA:han palaten omaan kieleensä. Hän toimi Princetonin yliopiston opettajana ja kirjoitti työnsä ohella toistakymmentä kaunokirjallista teosta ja vuonna 2017 elämäkerrallisen teoksen Once We Were Sisters, jossa hän selittää kirjojensa taustaa ja kirjoittamisensa motiivia.
Laitoin tarkoituksella alkukuvan isona, niin että mainostekstit näkyvät. Tällä kertaa ne nimittäin pitävät täysin paikkansa. 
Muistan, miten katseeni nauliutui yläreunan nimeen jossain kirjakaupassa muutama vuosi sitten: mitä, onko Coetzee kirjoittanut tällaisenkin kirjan! Sitten hoksasin, että hän, itsekin eteläafrikkalaistaustaisena ja maataan paljon kritisoineena, suosittelee tätä kirjaa. Runsas ja kipeä muistelma. Luin kirjan silloin ja nyt uudelleen huomioni kiinnittyessä tällä kertaa osittain eri asioihin. 

Ensimmäisellä lukukerralla kiinnitin eniten huomiota traagiseen tapahtumaan, joka on varmaan ollut kohu-uutinen aikanaan. Menestynyt sydänkirurgi ajaa autonsa ulos tieltä ohjaten sen niin, että vieressä istuvan vaimon puoli autosta törmää päin puuta. Hän aiheuttaa nuoren vaimonsa, kuuden lapsen äidin, kuoleman itsekin loukkaantuen. Ja mitä tapahtuu - syytettä ei nosteta. Jopa sukulaiset muualle muuttanutta siskoa lukuunottamatta ovat sitä mieltä, että ei kannata nostaa meteliä. Mies on uraauurtavassa sydämensiirtoryhmässä, arvostettu henkilö, ja - ennen kaikkea  - paikkana on Etelä-Afrikka, jossa sivistynyt, varakas mies voi pakottaa ryhmän mustia palvelijoitaan pitämään vaimosta kiinni piestessään tätä, koska "master" on stressaantunut ja koska kotona ei ole tarpeeksi siistiä tai siksi että "mistress" on tanssinut juhlissa liian onnellisena. Syynä voi olla myös miehen demonit, joista vaimo on päässyt perille. Sen ajan Etelä-Afrikassa vaimo ei ota eroa, koska avioliitto on hänen päämääränsä ja elinkeinonsa.
Tässä avioliitossa kuitenkin vaimo on se, jolla on paljon perittyä omaisuutta. Hänen ei tarvitsisi taloudellisista syistä sietää väkivaltaista miestä, jolla kaiken muun pahuuden lisäksi on jopa syyte kollegansa pikkupojan hyväksikäytöstä. 
Vastuullinen työ ja sen aiheuttama stressi ei saa olla mikään puolustus huonolle käyttäytymiselle.   

When I tell Mother I would like to be independent, to  find meaningful work, she stares at me blankly and says  with genuine surprise, "What on earth would you want to  work for dear?" Much of her life has been a successful struggle to avoid any work. 

Voin kertoa juonen ilman mitään juonenpaljastusvaroituksia, koska kirjailijakin kertoo sen jo prologissa. 
Hän pohtii, miksi he eivät välittäneet ennusmerkeistä, hankkineet vaikka turvamiestä sisarelle varakkaita kun ovat. Oliko syynä siskosten uskonnollisen koulun kasvatus, jossa opetettiin turhia asioita ja neuvottiin sietämään ja antamaan loputtomasti anteeksi, vai oliko suurin syy Etelä-Afrikan levoton ja myrkyttynyt yhteiskunta? 
Äiti kertoi Sheilalle, että mies hakkaa Maxinea, kunnes tämä on "black-and-blue", mutta ainoa, mihin äiti kykeni, oli puristaa kätensä salaa nyrkkiin. 
Perheen isä oli kuollut aikaisin, kuten niin monet uraa luovat miehet silloisessa Etelä-Afrikassa. Kohler toteaa, että isää tuskin näki.
Miehet lähtivät aikaisin aamulla töihin limusiineillaan tienaamaan rahaa vaimon tuhlattavaksi. Vaimot vetelehtivät kotona ja tapasivat ystävättäriään palvelijoiden armeijan tehdessä kaikki työt. Naiset lähtivät usein myös lastensa ja palvelijoiden kanssa lomamatkoille ja saattoivat asua kuukausia Euroopassa ulkomaan lukaaleissaan.    

Kannen kuvassa vasemmalla on Maxine ja oikealla Sheila May, joka on kirjoissaan halunnut säilyttää English rose -tyyppisellä tavalla suloisen isosiskonsa muiston.

In story after story I conjure up my sister in various disguises, as well as other figures from  our past. Her bright image leads me onward like a candle in the night. Again and again in various forms and shapes I write her story, colored by my own feelings of love and guilt.

Tällä kertaa lukiessani Sheila Kohlerin elämästä kiinnostuin erityisesti siitä, miten hän oli sijoittanut sisarensa eri hahmoihin, vaikka en ole (vielä... luen kyllä jotain) lukenutkaan näitä kirjoja. Maxine on Freudin potilas romaanissa Dreaming for Freud, tyttöjen sisäoppilaitosihastumisista kertovassa kirjassa Cracks hän on uimavalmentaja, jonka kuolemaan tytöt ovat syyllisiä. Yhä uudelleen Sheila loihtii sisarensa kasvot ja olemuksen kirjoihinsa pitääkseen hänet lähellään, turvassa.

Taas kerran ihmettelin, miten mikään yhteiskunta keksii sellaisen jaottelun kuin apartheid. 

Apartheidin aikana ihmiset jaettiin ryhmiin, joilla oli omat alueensa, omat kulkuvälineet, rannat ja vessat. Kaikki muut kuin alle kymmenen prosentin valkoinen vähemmistö, eli mustat ja ns ei-valkoiset, jotka jakautuivat mitä eriytyneimpiin ryhmiin, joutuivat kuljettamaan passia mukanaan vieraillessaan valkoisten alueilla tekemässä heille töitä. Passi omassa maassa, ikään kuin ei kuuluisi sinne!
Valkoiset jakautuvat Etelä-Afrikassa kahteen ryhmään, Hollannista saapuneisiin afrikaansia puhuviin afrikaanereihin (osa kutsuu itseään buureiksi) ja muualta Euroopasta tulleisiin englantia puhuviin, joilla myös oli, ja on, syviä ennakkoluuloja toistensa suhteen.  
Kohler toteaaa, että totuushan oli se, että valkoiset eivät tulleet toimeen ilman mustien työpanosta raskaissa ruumiillisissa töissä, joita he eivät itse suostuneet tekemään. Siksi mustilta piti kieltää koulutus ja valkoisille tarkoitetut ammatit. Tilanteen vaiettu epäoikeudenmukaisuus oli Sheila Kohlerille selvää jo lapsena ja siksi hän halusi pois ja halusi olla aivan jotain muuta kuin äitinsä, joka kulki kotona alusvaatteisillaan miespalvelija Johnin läsnäollessa. 

Mother does not seem to consider that her body might arouse desire even in John, who has been with us now for so many years. She does not seem to see him. He, too, does not look up, bent as he is on his polishing. It is as though Mother does not consider this tall, distinguished Zulu really a man, a man with desires, needs, and rights of his own. What is he to her? A child? Half a person? An animal? A eunuch? A saint? A human polisher? 

Arrgh, tällaisesta tilannekuvasta tulee niin raivostunut olo. Sheila kertoo lisäksi, miten hänen äitinsä saattoi rupatella Johnille juoruja ystävistään viiniä siemaillen ja sitten kehottaa seuraavaksi siivoamaan jonkin kaapin, koska se haisee zululta - ei mitään pahaa tarkoittaen, hänelle kun zulu tarkoitti pahanhajuista. 

 

Tytöt rakastivat Johnia, vaikka heillä ei ollut edes yhteistä kieltä Johnin palveluenglannin lisäksi. John saatteli heidät koulubussille ja oli heidän lapsuutensa turvallisin hahmo.
Vain kerran John sanoo suoran mielipiteensä, vastauksena suoraan kysymykseen. Sheila on vierailemassa Etelä-Afrikassa ja on miehineen samassa kyydissä Johnin kanssa. Sheilan amerikkalainen mies kysyy Johnilta mustien tilanteesta, kysymys jota kukaan eteläafrikkalainen ei olisi silloin esittänyt. Mikä on mustien asema? Johnin vastaus:"The white man has failed us."

Miettiessään avuttomana viinilasi kädessä haahuilevan, etuoikeutetun rouvan elämää eläneen äitinsä vaikutusta omaan ja siskonsa elämään, Kohler oivaltaa, että se on ehkä perimmäisin syy heidän epävarmuudelleen, osa lapsuutta, jota hänen pitää tutkia lisää. Äidilläkin on oma, erikoinen taustansa kompromisseineen. 
Molemmat tyttäret ovat sitoutuneet huonoihin miehiin ja olleet huonoja eroamaan. Maxinelle hänen epävarmuutensa aiheutti kuoleman, Sheila on selvinnyt paremmin. 
On hyvä, että hän lähti ja tarkkailee lapsuutensa outoja olosuhteita etäämpää, josta ne varmaan näkeekin selkeämmin.

Myös kirjalle kehunsa antanut Coetzee halusi ottaa etäisyyttä vihan myrkyttämään synnyinmaahansa ja pyrki jo nuorena ulkomaille. Hän löysi uuden kotimaan Australiasta, jonka kansalaisuuden sai vuonna 2006. Coetzee on perustellut lähtöään sillä, että hänellä ei ole oikeutta asua Etelä-Afrikassa, johon valkoiset tulivat siirtomaavalloittajina.
Coetzee on afrikaanerisukua, Kohler toista valkoisten ryhmää. Mielenkiintoista verrata heidän näkemyksiään ja lapsuuttaan 40 ja 50-luvuilla, Coetzeen perheen elämää maatilalla kaukana muusta maailmasta ja Kohlerin Johannesburgin metropolissa ja Euroopan suurkaupungeissa. 

PS  Kohlerin kirjoja ei ole suomennettu. Pitäisi kyllä!
Jo et lue englanniksi, niin suosittelen J. M. Coetzeen elämäkertatrilogian ensimmäistä osaa Poikavuodet, kohtauksia syrjäisestä elämästä (ja tietysti kaikkea muutakin Coetzeelta), jonka kirjojen pääteema oli maansa epäoikeudenmukaisuus.

Lapset, nuo hirviöt, ja heidän hoitonsa ennen ja nyt

Kävimme taannoin Prisman Pizza Puffassa syömässä, erittäin "kiva" syödä, kun jotkut tuovat sinne niitä kitiseviä kersojaan ulisemaan... Olis porttikiellon paikka. 
Tämä lämminhenkinen viesti oli eilisen Kouvolan Sanomien tekstiviestipalstalla. 

Helsingin Sanomista silmäilen aina HS 50 vuotta sitten - koosteen. Siellä oli nimimerkin Isä Järvenpäästä lähettämä yleisönosastokirjoitus, joka oli otsikoitu "Lapset jalkarautoihin". Isä kirjoittaa, että lapsen  oikeuksista on kait puhuttu liikaa, mikä kauhistuttava asia käy ilmi myös hänen saamastaan nimettömästä kirjeestä, joka kuulostaa alakerran naapurin laatimalta:
"Pankaa nyt välillä se kakara vaikka jalkarautoihin, että edes hetkeen ei tartte kuulla  sitä kauheata töminää, mikä on jatkuvaa. Se häiritsee kyllä jo toisiakin tässä talossa. Varsinkin koska toisilla on suuret juhlat. Kun te kerran vielä muutatte pois, on se ihana asia."

Sillä lailla. Paljon ei ole ymmärrys lapsia kohtaan lisääntynyt 50 vuodessa.

No, sitten jotain lasten hoitamisesta. Monissa medioissa on kerrottu Vihreiden puheenjohtajan Maria Ohisalon ehdottamasta perhevapaauudistuksesta, jossa myös isovanhemmat voisivat käyttää osan lapsen vanhempien kiintiöstä, aikamoisen osan, 63 päivää. 
Jotenkin tuntuu, että tässäkin on vanhan toistoa. Vielä 60-luvulla äitiysloman kesto oli 4 - 6 viikkoa synnytyksen jälkeen, ei päivääkään ennen. Äidit lypsivät töissä maitoa pulloon itkien puseronsa kastumista. Mummi tai jostain lehti-ilmoituksella haalittu kotiapulainen ruokki vauvaa sitten päivisin oman äidin pullomaidolla. Useamman sukupolven maalaistaloissa vanhempi sukupolvi ei päässyt koskaan eläkkeelle, jotkut vanhat ihmiset hoitivat vähäisillä voimillaan vielä lastenlastensakin lapsia.

Miksi äiti tai isä ei haluaisi olla kotona vauvan kanssa, jos kerran saa?
Ja isompi lapsihan pääsee hyvään kunnalliseen päivähoitoon. 

Kun mummi tai isoisä olisi tuttu ihminen vauvan tai taaperon arjessa, voisi kynnys perheen auttamiseen madaltua myöhemminkin. Isovanhemmalla perhevapaajakso olisi mahdollisuus vahvistaa sidettä lapsenlapseen ja parantaa omaa jaksamistaan pitämällä enimmillään noin neljä kuukautta taukoa työelämästä tai lyhentämällä työpäivää kahdeksan kuukauden ajan. (ote Ohisalon blogikirjoituksesta)
Outo kirjoitus, jossa on monta asiaa väärin.

Vanhemmaksi tullaan yhä myöhemmin, jolloin isovanhemmat eivät usein ole enää töissä vaan ansaitulla eläkkeellä. Miten tällaiset tauot voitaisiin järjestää vielä työssä olevillekaan, joka tapauksessa pian eläkkeelle jääville, heidän työpaikoillaan?
Hyvin harva vanha ihminen asuu lähellä lastensa perhettä.

Kauheaa tässä blogikirjoituksen kohdassa on ensinnäkin epäluottamus isovanhempiin - hekö eivät muka auta lastensa perheitä ilman tällaista valtion maksamaa siedätystä? - ja kauheaa on myös lapsen hoidon kuvaaminen lepolomana, joka parantaisi isovanhemman jaksamista.
Mikään ei pidä niin kiinni ja ole välistä niin yksitoikkoista kuin pienen lapsen hoitaminen. Jos se on vanhemmalle työtä, niin vielä enemmän se on työtä isovanhemmalle, jonka jaksaminen on vähäisempää. 

Ehkä Ohisalon kaavailema lisäys perhevapaauudistukseen kertookin siitä, että jotkut nuoret vanhemmat huutavat apuun omia vanhempiaan koska lapsen hoito tuntuu heistä ylivoimaiselta. Silloin on apuna sosiaalipuoli.
Jos taas tuntee, että oma työ on niin tärkeää, ettei siitä voi olla pois, niin silloin se työ on usein myös niin hyvin palkattua, että työssä käyvä vanhempi voi maksaa hoitajalle, kuka hän sitten onkin. 
Jos taas työ on niin kivaa, ettei sieltä malta olla pois, niin silloin voisi miettiä kaksi kertaa arvojaan ja iloita etuoikeutetusta asemastaan.

Isovanhempi on kasvattanut jo omat lapsensa.
Ei isovanhemman kuulu kasvattaa lastensa lapsia arkipäivästä toiseen - hänellä on erilainen rooli, joka on myös tärkeä.  

Lapset kaipaavat hyvin pienestä omanikäisiään kavereita ja heillä on oma sosiaalinen elämänsä. Ei isovanhempi riitä! 

Meillä on seitsemän lapsenlasta, kaksi heistä vähän isompana Mentula-klaaniin liittyneitä ns. bonuslapsenlapsia. 
Kahden ensimmäisen syntyessä olimme pari vuotta aiemmin aloittaneet uudessa työpaikassa ja kuopuksemme oli vasta päässyt ylioppilaaksi, kolmannenkin syntyessä olimme vielä töissä ja innostuneita työstämme. Miten siinä olisi ehtinyt lastenlasten hoitajaksi? Eläkkeelle jäätyä taas halusin nauttia siitä, että olin vapautunut vastuusta ja sain vihdoin päättää, mitä teen omalla ajallani. Tuli sairauksiakin ja niistä toipumista. Luulen, että olemme melko keskivertotapaus isovanhempina. 

Rakastan lapsenlapsiani ja nautin heidän seurastaan.
Tätä kirjoittaessani mieheni on juuri viemässä junalle 12-vuotiasta, joka oli viikon päivät meillä. Hän teki ahkerasti kesätöitä mökillä. Hänen kanssaan kuljimme frisbeegolfradoilla, koska tämä laji on nyt hänelle kaikki kaikessa. Katsoimme pari elokuvaa ja juttelimme kaikenmaailman asioista.
Jokin aika sitten kävimme tapaamassa opiskelijalastenlasta ja  hänen kumppaniaan heidän opiskelukaupungissaan. Voi miten hyvät keskustelut meillä olikaan!
Olen mielelläni kulttuurimummi, joka lukee lapsille, kun he ovat pieniä, vie heitä elokuviin ja taidemuseoihin ja jos mahdollista matkaileekin nuorten perheiden kanssa.
Pienin lapsenlapsi asuu ainoana lähellä meitä. Hän on usein omasta toiveestaan yökylässä. Olemme molemmat kirjallisuusihmisiä, vaikka hän ei aivan vielä osaakaan lukea. Hän on siitä asti kulkenut kirjahyllymme alimman tason, lastenkirjahyllyn, viertä kun oppi kävelemään tukea ottaen. 


PS. Se unohtui mainita, että eduskunnan tietopalvelun mukaan isovanhempien ottaminen mukaan vanhempainvapaaseen maksaisi noin 15 miljoonaa euroa, jos 10 % hoitopäivistä siirrettäisiin isovanhemmille. 
Kyllä en halua saada maksua pienten kanssa viettämästäni ajasta.
Terveisin, Kulttuurimummi