Tuomo Pirttimaa, Hete

 
Kiinnostuin Tuomo Pirttimaan romaanista Hete kirjailijan nimen vuoksi. Onko hän s e Tuomo Pirttimaa, jonka tunsin paikallislehti Kuhmolaisen virkeänä nuorena toimittajana?  - ON!  

Kirjailija on tuttu, mutta kirjan nimen tulkinnassa erehdyin. Luulin, että kyseessä on neva tai suo, mutta pohjoisessa hete onkin lähde. 
Kirjan kansi on niin luotaantyöntävä, että jos kirjailijan nimi ei olisi kiinnittänyt huomiotani, niin olisin jättänyt tämän loistavan kirjan lukematta. Myyttinen lähde, tai pohjoisen autiotalo kannessa houkuttelisi lukijoita paremmin kuin tämä samea labyrintti ja kiväärit.

Ensivaikutelmani kirjailijan kuljettaessa minua kympintyttö Tirrin ja kapea-alaisesti lahjakkaan Tomin matkassa on, että onpas kiinnostava nuori rikollispariskunta, samalla tavalla paatuneita ja viattomia yhtä aikaa kuin Jari Järvelän Romeo ja Julia, mutta sitten tuleekin mukaan muita umpikujaan itsensä saattaneita, syntymässä säikähtänyt Anja ja erämiehet, vakaa Martti ja hermokimppu Utsunki. Näkökulma laajenee. Tirrin muistellessa lyhyttä, mutta monivaiheista elämäänsä tapaamme saarnaajaveljet, isän ja pojan, joille Tirri on antanut nimen Korppi Ykkönen ja Korppi Kakkonen. Lopuksi kaikkien tiet johtavat metsän keskelle autiotalolle, jossa tapahtuva puhdistava loppukohtaus tuo mieleen antiikin draamat. 

Erittäin viimeistelty hieno romaani, rikosdraama, jonka näen kuin elokuvana. Alussa on kuvaus lopun tilanteesta, jossa vanha sanonta "ei korppi korpin silmää noki" osoittautuu vääräksi. 

      Korkeimman pihamännyn latvaan lensi korppi. Se kallisteli päätään, katseli lähelle horisonttia painunutta aurinkoa ja heläytti sitten erikoisen äänen: kuin jännitettyyn teräsjouseen olisi isketty rautapuikolla. 
      Kun ääni ei aiheuttanut reaktiota kummassakaan ihmisessä, suuri musta lintu lehahti maahan  ja hyppi kuolleen luokse. Se katseli ruumista hetken, mutta jostain syystä vielä hengissä oleva kiinnosti  enemmän. Korppi käveli raskaasti hengittävän ihmisen luokse. Se näki, ettei ihminen mahtaisi sille enää mitään. Vahva ja terävä nokka kiilteli auringossa, lintu odotti. 
      Ihminen raotti luomia.
      Korppi veti pään taakse ja iski.

Sekä kosto että armo ovat läsnä.
Lukijana tunnen surua nurkkaan ahdistettujen ihmisten puolesta. Pahaa harjoittavakin voi olla uhri: olosuhteiden, tietämättömyyden ja manipuloijien uhri. 
Harvoin olen kirjaa lukiessa kokenut niin vahvaa vihaa henkilöhahmoja kohtaan kuin se mitä tunnen uskonveljiä kohtaan näiden "rangaistessa" Tirriä tämän "synnillisyydestä" vinttikamarissa ennen ja jälkeen seurojen. Harvoin olen myöskään tuntenut niin syvästi oikeutetun koston suloisuutta kuin koen Tirrin mukana hänen sylkiessään lopussa raiskaajaansa toistaen saman sanan 'noin' millä tämä oli vauhdittanut Jumalan tahdoksi naamioitua pahoinpitelyään. Ympyrä sulkeutuu.   

Tapahtumapaikkana kirjassa on Lappi. Pirttimaan pohjoisen luonnon tuntemus on vankka. Ei ihme, hän asuu Kuusamossa ja on erikoistunut toimittajana luonto- ja eräaiheisiin. 

Hyväntahtoisen Martin mietiskelemä "On kai ollut aika tavallinen elämä" -elämäkerta on koskettava yksinkertaisuudessaan. Proosarunomainen.
Siitä ote:

Aina oli pihassa koiria, joskus pentuja.
Porot vasoi keväällä tarhassa. Oli lämpimiäkin kesiä.
Toiset ui. Minä en oppinut.
Isä suuttui joskus.
Käytiin kalassa. 
Isä antoi haulikon. Käytiin yhessä lintumettällä.
Alakoulun opettaja oli umpihullu, löi ja tukisti.
Yläkoulussa oli viksumpia.

Hete on julkaistu tänä vuonna, siis aivan tuore teos ja tekijänsä ensimmäinen. En ole huomannut, että kirjasta olisi kirjoitettu vielä blogeissa. Naistenlehdistä olen bongannut kehuvia arvosteluja ja Helsingin Sanomissa oli arvostelu, jossa Antti Majander toteaa, että Pirttimaan ura alkaa lupaavasti. Maakuntalehdissä olisi myös juttuja, mutta ne ovat nykyään maksumuurin takana. Tykkäsin ennen lukea Savon Sanomien arvosteluja, jotka olivat usein paljon jäsennellympiä kuin Hesarin.  
Missä viipyy Helsingin Sanomien iso esikoiskirjailijaesittely? 

Mattias Edvardsson, Aivan tavallinen perhe

Mattias Edvardsson näyttää uuden kirjansa otsikossa Aivan tavallinen perhe (alkukielellä En helt vanlig familj) leikittelevän rikosuutisissa usein käytetyllä luonnehdinnalla. Onhan tuo tehokas määrittely; jos noillakin, noilla kunnollisilla perheihmisillä, on vaikea lapsi, jos noidenkin keskiluokkaisten pärjääjien lapsi saa murhasyytteen, niin hyvänen aika, niin voi käydä kenelle tahansa, meillekin, minullekin. 

Kirjan ensimmäinen osa on otsikoitu Isä, toinen Tytär ja kolmas Äiti. 
Tytär Stella on joutunut pidätetyksi syyllisenä murhaan. Kukin perheenjäsen käy asiaa läpi omalla tavallaan. Pappi-isä Adamin ajatukset kulkevat välillä eri rataa kuin asianajaja-äiti Ulrikan. Yhdestä he ovat täysin samaa mieltä: on tehtävä kaikki mahdollinen oman ainokaisen pelastamiseksi. Joskus oikeudenmukaisuus näyttää vaativan toteutuakseen valheita, mikä saa sekä papin että asianajajan kipuilemaan. Onko oikeuslaitoksen oikea aina oikein, tätä on pohtinut mm. Ferdinand von Schirah ansiokkaasti teoksissaan. 

Stellan äidin ajatuksia: 
Oikeustiede on ollut minun uskontoni. Onhan siinäkin omat puutteensa, jossakin mielessä melko suuriakin sellaisia, mutta olen silti uskonut vakaasti oikeustieteeseen nykyaikaisen yhteiskunnan peilinä ja johtotähtenä. 
Olen uskonut oikeustieteen olevan paras mahdollinen tapa säännellä demokraattista yhteiskuntaa. Nyt en enää tiedä, mihin minun pitäisi uskoa. On arvoja, joita ei voi selittää tai mitata pykälin. Eikä elämän tavoin myöskään laki ota huomioon sitä, mitä tavallinen ihminen kutsuu oikeudenmukaisuudeksi.

Mitä oikein tapahtui? Kuka tietää? Mitä Stellan ystävä Amina tietää? Nuoret naiset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, mutta siitä ei ole tässä tilanteessa paljon apua, jos muu maailma ei ymmärrä heitä. 
Kun oikeudenkäynti lähestyy, jännitys kasvaa paitsi päähenkilöillä, niin myös lukijalla. Onko olemassa jokin suunnitelma, ja jos on, niin tyriikö joku sen? Saammeko vastauksen? 
Loppulause tuo yllätyksen, kuten dekkarityyliin sopii.  

Tässä psykologisessa dekkarissa on vahvana teemana kasvatus. Miten nähdä hälytysmerkkejä lapsessaan ja miten erottaa ne normaaleista nuoren ihmisen kasvukivuista, miten selvitä voimakastahtoisen lapsen kanssa. Stellan temperamentin omaava on usein itse itsensä pahin vihollinen. Tässä tulee mieleen Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin. 

Adamin ja Ulrikan keskustelu keskustelemisesta on kiinnostavaa. Ulrika oli aikanaan ihastunut Adamiin juuri tämän keskustelutaitojen vuoksi.

Adam tarjosi minulle jännittäviä näkökulmia niin pieniin kuin isoihinkin asioihin. Keskustelumme alkoi usein kolossaalisen erilaisista näkemyksistä, jotka johtivat pikku hiljaa uusiin näkemyksiin ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

"Et voi vain myötäillä Adam. Toisaalta ja taas toisaalta, kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan. Keskustelut ovat voittamista varten."
"Niinkö sinusta? Minusta keskustelut ovat sitä varten, että kehitymme ihmisinä. Opin uutta joka kerta, kun näkemykseni kyseenalaistetaan." 

                                       - - - - - - - - 

En nyt vielä toivota teille hyvää joulua. Aion kirjoittaa ennen joulutaukoilua. Sen sijaan tässä vaiheessa äskeisen lainauksen innoittamana kiitän kaikkia kommentoijiani Adamin tyyppisestä keskustelusta. Lakituvassa puhutun tavoitteena on voitto, blogikeskustelussa taas - parhaimmillaan - ajatuksilla pallottelu, hedelmällinen väittely ja uusien näkökulmien saaminen. Tietenkin mukava yhtä mieltä oleminen on myös aina kivaa. Eikö vain?
KIITOS!

Ferdinand von Schirach, Rikoksia

Saksalainen Ferdinand von Schirach on toiminut vuodesta 1994 alkaen puolustusasianajajana rikosoikeudenkäynneissä. Hän on ollut kuuluisa jo ennen kirjailijan uraansa, koska osa hänen päämiehistään on ollut talouselämän ja julkisuuden näkyviä hahmoja.

Von Schirach kirjoitti esikoisteoksensa Verbrechen 2009, suomennos Rikoksia on vuodelta 2011. Tämän jälkeen on ilmestynyt lisää teoksia, joissa kaikissa von Schirach käsittelee syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä ihmisen moraalista vastuuta. Hän kyseenalaistaa ja haastaa myös lukijan tarkkanäköisillä kysymyksillään. Kertomukset perustuvat usein itse koettuihin tapauksiin.

Rikoksia-teoksen kansi - Timo Mänttärin onnistuneesti suunnittelema - on kuin aloituspuheenvuoro, ja kun ottaa takakannen mukaan, kuva kertoo vielä enemmän. Sekä takakannessa jatkuvassa kuvassa että myös paperikannen alla on yksinäisen asianajajan hahmo.

Esipuhe on minulle kirjan painavin osa. Sitä seuraavat tarinat näyttävät todeksi esipuheen sanoman. Luin kirjan muutama päivä sitten, mutta palaan aina uudelleeen lukemaan juuri tätä esipuhetta, koska se on niin tosi.

Von Schirach kirjoittaa, että suvussa on paljon lakimiehiä. Hänen edesmennyt tuomarisetänsä oli kertonut lapsille juttuja rikostapauksista aloittaen tarinointinsa aina samalla lauseella:"Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." 
Sama humaani, oikeudenmukainen mies, joka oli sodassa menettänyt vasemman käsivartensa ja oikealtakin puolen käden, meni eräänä aamuna metsään ja laukaisi kädentyngällään haulikon suuhunsa. Jäähyväisviesti parhaalle ystävälle alkoi samalla lausella, jota hän oli käyttänyt tarinoidessaan lapsille: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia..."
Kirjailija on samaa mieltä setänsä kanssa.

   Hän oli oikeassa: Me juoksemme asioiden perässä, ne ovat meitä nopeampia emmekä me lopulta tavoita niitä.  Minä kerron murhaajista, huumekauppiaista, pankkirosvoista ja prostituoiduista. Heistä jokaisella on oma tarinansa eivätkä he eroa meistä suurestikaan. Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. Juuri se hetki kiinnostaa minua. Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Esipuhetta seuraa 11 epätavallista rikostarinaa. 
Loppulauseena on ranskalaisen surrealistin René Magritten kuuluisan  omenatyön nimi Ceci n'est pas une pomme.  Magritte maalasi esineitä, mm. omenan ja kirjoitti sitten työhön näkyvästi, että tämä ei ole omena. Hänkin mietti töissään totuutta.

Ensimmäisessä tarinassa Fähner tutustumme mieheen, joka tappaa vaimonsa, mutta ei ole jollakin oudolla tapaa, asian oikein ajatellen, kuitenkaan syyllinen. 
 
Viimeisessä tarinassa Etiopialainen tutustumme mieheen, Michalkaan, joka joutuu epäonnisen lapsuuden jälkeen Hampurin alamaailmaan, sortuu tekemään pankkiryöstön ja onnistuu sen jälkeen pakenemaan Etiopiaan. Hän elää siellä monta vuotta pienessä kahvinviljelijöiden kylässä nousten arvostettuun asiantuntijan ja auttajan asemaan. Hän nostaa kylän kukoistukseen keksinnöillään, saa suloisen vaimon ja lapsen. Michalka on kylän lääkäri ja tuomari. Hänellä on kaikki hyvin, kunnes viranomaiset kysyvät passia. 
Kun Saksaan lennätetty ja viideksi vuodeksi vankilaan tuomittu  Michalka pääsee ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, lomalle vankilasta, hän tietää, että hänen on päästävä kotiin, ja niin hän yrittää anteeksipyydellen ryöstää pankin, toisen kerran elämässään. "Kuin koira", todistaa pankkivirkailija. Asianajajamme huomaa heti, että kyseessä ei ole tyypillinen pankkirosvo. Michalka ei halua aluksi edes mainita vaimoaan ja lastaan, koska tuntee näin pettävänsä heidät. Oikeudenkäynnissä on kohottava kohtaus, joita näkee joskus elokuvissa, yllätys, joka muuttaa kaiken.

Schirach sanoo, että pankkiryöstö ei ole vain pankkiryöstö. Rankaiseminen oli keskiajalla helppoa. Se oli täsmällistä kuin matematiikka; varkaalta hakattiin käsi irti, varasti hän sitten ahneudesta tai nälkäänsä. Nykyinen rikosoikeus taas perustuu syyllisyyteen, mikä todellakin on visainen kysymys.

Von Schirachin kirja on saanut minut miettimään 'ohutta jäätä'. Joskus on aika pienestä kiinni, ettei jää murru. Ihminen voi yhtäkkiä tehdä rikoksen tai joutua rikoksen uhriksi. Eivät jään alle pudonneet aina ole niin kovin erilaisia kuin jään pinnalla tanssahtelevat. Ei ole varmaa, ettetkö sinä Lukija joskus, jossakin tilanteessa joudu uppoamisvaaraan, ellet ole jo ollut siellä. Jään paksuus riippuu niin monista tekijöistä emmekä aina muista varoa.

Kevyessä rupattelussa on tapana kauhistella, ettei saateta ymmärtää, miten joku tekee rikoksen ja että itse ei tietenkään koskaan, ei missään tilanteessa. Luulen, että tällainen puhe on itsesuojelua. Sama koskee vakuuttelua, että emme tajua millaista on, kun mieli hajoaa. Meissä on kaikissa paljon samaa, samat tunteet ja intohimot, vain eri mitassa. Väitän, että me kyllä ymmärrämme. Jos uskallamme. 

Lisäys 29.5. 
Kommenttikeskusteluissa on tullut esiin Schirachin hieno kieli ja erinomainen suomennos. Enkös minä unohtanut mainita kääntäjän, kuten liian usein käy käännöskirjojen esittelyissä ja jopa arvosteluissa. Kiitos menee Raija Nylanderille!

Hanneriina Moisseinen, Isä (2013)

Hanneriina Moisseinen tekee persoonallista sarjakuvaa kipeistä asioista. Hänen kolmas albuminsa on elämäkerrallinen teos oman isän, tietokoneinsinööri Seppo Moisseisen oudosta katoamisesta työporukan retkellä Kallavedellä ja tytön elämästä tämän tragedian kanssa. Isä katosi Hanneriinan ollessa kymmenvuotias. 
Ensimmäinen osa kirjasta kertoo katoamisesta. Valokuvassa sanomalehti Karjalaisen rikosuutisesta saamme tietää faktat, ja sitä seuraavissa sarjakuvaruuduissa Moisseinen kuvittaa tapahtuneen saarella olleiden kertomuksen mukaan. 
Toinen osa Aika ennen katoamista sisältää muistoja isästä. Isä on lempeä mies, jonka kanssa tyttö viettää aikaa luonnossa. Isä lohduttaa ja selittää asioita. 
Kolmas osa kertoo ajasta katoamisen jälkeen, jolloin äidistä tulee sammunutsilmäinen ja tyttöä kiusataan koulussa. 
Lopussa tyttö haastattelee äitiään nykyajassa yli 20 vuotta isän katoamisen jälkeen ja kirjoittaa kirjeen isälle omalla käsialallaan.

Moisseisen tekniikkana on pehmeä lyijykynäpiirros. Kuvat ovat lapsenomaisia ja tekstin dialogi osittain murteella. 
Lukujen välissä on valokuvia upeista kirjontatöistä, jotka taiteilija on kirjonut vanhoihin karjalaisiin käspaikkoihin. 

Käspaikkaliinoilla on ollut Karjalassa tärkeä tehtävä vainajan viimeisellä matkalla. Niillä on merkitty kuoleman jälkeen tie kalmistolta surutaloon, jolloin vainajan sielu on kulkenut niitä myöten viimeiselle aterialle entiseen kotiinsa. Vainajaa on muisteltu yhdessä ja lähetetty sitten sielu liinatietä pitkin tuonpuoleiseen. Moisseinen on kertonut tehneensä surutyötä symbolista liinatietä kirjoessaan. Hidas ja tarkka käsityö on poistanut varuillaanoloa ja saanut muistamaan unohtunutta. 

Perheenjäsenen kuolema saa lapsen usein siirtämään asian sivuun, jotta jaksaa elää. On hyvin ymmärrettävää, että tämä tapahtuu vielä tiukemmin, kun kyseessä on selvittämätön kuolema. 
Äiti keskittyy tutkimustyöhön selvitäkseen. Tyttö häpeää tynkäperhettä ja näkee alkuun isänsä joka paikassa. Hän kärsii, mutta oppii jaksamaan laulamalla ja kulkemalla metsissä - ollaanhan Karjalan laulumailla - ja panemalla sanallisesti vastaan kyselijöille.

- Siun isälläs oli ruskkeet silimät ja niin siullakkii on.
- Entä sitten.
- Sie et ikinnään pääse erroon siitä, että  siulla on isäsi silimät.
- Entäs sitten.
- Aina kun kahot peiliin niin sie muistat isäs ja sen hävviimisen. 
- Entäs sitten.
- Sitä vaan, että siulle tullee sitten aina mieleen se hävviiminen nuista silimistäs!
- Entäs sitten?
- Että mahtaa olla vähä vaikkee elämä yhellä kun on isä hävinny!
- Entä sitten. Ei kai se siun persettäs kaiva!
- No saattaa se kuule vähä kaivaakin!!! 
- No se on kuule ihan siun ongelmas! 
- Ja entäs sitten? 
- Että sitäs vaan sitten. Ja kivat sulle. Jeespoks pallinaama.

Teksti on käännetty englanniksi sivun alalaitaan. Se on käännetty hyvin, kiitos kääntäjä Pauliina Haasjoen! Viimeinen lause äskeisessä keskustelussa: And wipe your face cause it's your butt.

Katoamisessa tapahtuu yleensä joku seuraavista: onnettomuus, rikos, itsemurha tai suunniteltu pako. Moisseisen isän katoamiseen ei tuntunut sopivan mikään näistä. 
Äidillä oli todella vaikeaa. Hän jäi yksin kymmenvuotiaan ja vauvan kanssa juuri valmistuneeseen taloon. Ihmiset loukkasivat puheillaan. 

- Kuollut saa haudan, jonne saa mennä suremaan ja muistelemaan. Voi viedä kukat, sytyttää kynttilän, laulaa, itkeä.
- Kadonnutta ei voi mennä suremaan yhtään minnekään. Sekin on epäselvää, voiko edes surra.
- Katoaminen on musta aukko, joka syö kaiken valon ja ilon.
- Sehän tässä on kaikkein vakeinta, kun ei vieläkään tiedä, miksi isäsi katosi. 
Mitä oikeasti tapahtui.
- Muistan, miten silloin toivottiin, ettei mitään häpeällistä ainakaan paljastuisi.
Luulin, että se olisi pahin vaihtoehto.
- Niin, vaikka pahin vaihtoehto oli se, mitä sitten tapahtui.
- Että mitään ei koskaan selvinnytkään.
Sen pahempaa ei varmaankaan ole. 
- Ei voi olla.

Moisseinen on tehnyt kaksi sarjakuvakirjaa ennen Isä-kirjaa. Ensimmäinen kirja Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (2005) on yhdessä kirjailija Markku Niemisen kanssa tehty teos vienankarjalaisista tarinoista, starinoista, jonkalaisia ei ole ehkä häveliäisyyssyistä hyväksytty Kalevalaan. Tämä kirja on nyt matkalla minulle lähikirjastoon. 
Toinen Moisseisen  sarjakuvakirja Setit ja partituurit (2010) kertoo ja kuvittaa ihmisille tapahtuneita noloja sattumuksia. Olen lukenut tämän kirjan joskus ja hämmästellyt sen moninaisia tekniikoita, sarjakuvaa, maalauksia ja kirjontaa.

Näyttää siltä, että karjalaisuus ja häpeä ovat toistuvia teemoja Hennariina Moisseisen töissä.

Isä-kirjaa tehdessä Moisseinen opiskeli runonlaulua kainuulaisen runonlaulaja Jussi Huovisen luona. Huovinen suri leskeyttään ja Moisseinen etsi muistoistaan isäänsä. Selma Vilhunen on tehnyt dokumentin Laulu (2014) näistä taiteilijoiden tapaamisista yli kahden vuoden aikana. 

Moisseinen on myös itse tehnyt lyhytelokuvia. Tuore hiilianimaatio Syntymäpäivä, kertoo vasikasta, joka syntyy juuri evakkoon lähdön hetkellä. Monipuolinen taiteilija siis, jolta on syytä odottaa uutta ja vaikuttavaa.