Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Äitienpäivän alla, ilkikurisesti ja mietteliäästi

Postikortti, Nea Kivelä, 2021

 
Selailin vanhaa kirjaa, johon on koottu ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista. 
Tässä kirjassa on kaksi, jotka ovat ilkikurisuudessaan aina naurattaneet minua, mutta sisältävät myös vakavamman sanoman jos pysähtyy miettimään.
 
Ensimmäinen on kuultu koomikko, näyttelijä Groucho Marxin suusta:
Äitini rakasti lapsia -
hän olisi antanut mitä tahansa
jos minusta olisi tullut sellainen.

Toinen on näytelmäkirjailija, näyttelijä Noël Cowardin huomio:
Äidinrakkaus on, erityisesti Amerikassa, 
korkeasti kunnioitettu ja paljon puhuttu tunne.
Kun sitä vielä kiihdytetään ginillä ja bourbon-
viskillä, se voi saada hirvittävät mittasuhteet.

Lapsen ja vanhemman suhde on yksi sitovimmista suhteista ihmisen elämässä.
Se ei ole valinta, vaan kohtalo. Tähän suhteeseen liittyy vääjäämättä syyllisyyttä.
Olenko hyvä äiti? Olenko hyvä lapsi? Myöhemmin sama imperfektissä, mutta ei niin polttavana enää: Olinko... riitinkö, olisinko voinut...?
Stressiä syntyy, jos tähän omien epäilysten päälle tulee vielä paljon vaatimuksia ja arvostelua ympäristöstä. 
Haluan osoittaa tuon alkukuvani lauseen kaikille nuorille, epävarmoille äideille.
Kyllä se siitä!

Lapset ovat vanhemmilleen elämänikäinen asia.
Omat lapseni ovat olleet jo kauan omillaan. Silti olen, tietenkin, tuntosarvet pystyssä kuulostelemassa, onko heillä ja heidän perheillään kaikki hyvin. 

Huomenna syödään kakkua ja nuuhkitaan ruusuja. Tunnetaan läheisyyden tunteita, ikävöidäänkin. 
Äitinä olemisen tragediahan on se, että pitää rakastaa lasta syvemmin kuin mitään muuta ja samalla on kasvatettava häntä lähtemään. 

Hyvää, aurinkoista Äitienpäivää kaikkiin koteihin! Äitienpäivän juhlijanhan ei tarvitse olla äiti. Jokainen meistä on ollut lapsi. 

PS Tiedän, että äitienpäivä kuuluu kirjoittaa näin pienellä alkukirjaimella, mutta protestoin. Minusta kaikki juhlapäivät ansaitsisivat ison alkukirjaimen. 

Anna Maria Mäki, Äänenkantama

 

Niin. Sanni oli normaali ja normaali jaksoi. Aamulla lapset päiväkotiin, sitten tehokkaana töissä päivän, illalla lapset kotiin, ruoka, leikkiä ja kotitöitä, iltapuuhat ja nukkumaan. Seuraavana aamuna sama. Ei mitään maailmaa mullistavaa, kyllähän normaali jaksoi. 

Sanni olisi jaksanut työnsä, jossa oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin kotona. Hänellä oli hieno ura ja hän oli hyvä työssään. Mutta kun kotona kaikki on yhtä sekamelskaa ja yllättäen ilmeneviä ongelmia, vauva joka vaikeroi korvakipujaan ja isompi joka saa pelottavia kirkumiskohtauksia, niin Sannin voimat hiipuvat. Miehellä on uravaihe, ollut jo pitkään, hänen pitää saada keskittyä. Myöhemmin tulisi Sannin vuoro. Niin oli sovittu. Sanni tietää illalla, että olisi pakko nukahtaa ennen kuin jompi kumpi lapsista parahtaa, kerätä voimia, mutta silloin uni ei tulekaan. 

Kaiken keskellä Sannia painaa lohduton syyllisyys jaksamattomuudestaan. Huoli lapsista ei hellitä edes sairaalan psykiatrisella osastolla, jonne hän lopulta joutuu - tai pääsee, koska eihän tuohon pitkittyneeseen uupumuksen tilaan enää muu auta kuin kemiallisesti pakotettu lepo ja pysähtyminen. 

Apua tarvitseva mieli on kummallinen. Se saattaa jopa kehitellä mielikuvitusystävän, aikuiselle. Susanna kannustaa ja arvostaa, Susanna lupaa suojella. Mutta Susanna neuvoo myös väärin. Susanna saadaan häipymään pienellä keltaisella pillerillä, ainakin hetkeksi. Jotain muuta on saatava tilalle, tai muuten Susanna tulee taas kuiskimaan sanoja Sannin suuhun, miten Sannin pitää erota miehestään ja jättää työpaikkansa ja hypätä ikunasta. Jonkun muun on sanottava Sannille "minä suojelen sinua kaikelta" ja "sinä olet ihana". Oppisiko hän jopa sanomaan itse itselleen niin?

   - Mitä oikeasti edes on oma ääni? Ei se ole muuta kuin kaikkien niitten äänten sekamelska, joita me ollaan lapsena kuultu. Ja siihen vaikuttaa kaikki ne kokemukset, mitä me on lapsena koettu.

    - Sun pitää rakentaa sinne pään sisälle toinen ääni, Harri jatkoi, - joka puhuu sen syyttäjän päälle ja muistuttaa, että sä olet hyvä ja riittävä sellaisenaan.   

    - Niin.
    - Ja kun sulla on se hyvä ääni, niin se syyttävä saattaa jäädä varjoon. Ne on molemmat sun omaa ääntäsi, mutta anna sen hyvän kantaa.

Lapsen syntymän jälkeinen aika on mullistus ihmisen elämässä, erityisesti naisen kaiken sen fyysisen muutoksen vuoksi, mitä hänessä tapahtuu.

Paitsi omat odotukset ja vaatimukset, niin myös ympäristön vaatimukset tuntuvat raskaina uudessa tilanteessa. 
On tilanteita, joissa paremmin tietäjiä riittää, mutta kukaan ei voi tietää todella, mitä toisen äitiyteen liittyy, koska lapset ovat pienestä pitäen aivan erilaisia. Kaikkien lapset eivät saa kirkumiskohtauksia. Jotkut lapset ovat kaikkeen suostuvia, toiset itsepäisiä kuin aasi. Se äiti, joka raahaa lapsen päiväkotiin yöpuvussa ei ole ehkä laiska tai lepsu; voi olla, että päivävaatteet olisi saatu lapsen päälle vain väkivallalla. 
Pikkulapsivaiheessa on ainutlaatuista iloa, mutta siinä saattaa olla myös stressiä, jota ei tule vastaan missään muussa. Anna Maria Mäen romaani Äänenkantama (2021) kertoo tällaisesta kriisiajasta ja siitä selviämisestä.  

Paitsi että Sanni alkaa löytää jaksamisensa rajoja, hänelle alkaa myös selvitä, että hänen äänensä saattaa yltää oman miehen ja muidenkin korviin. 

Jos olet kivellä keskellä järveä etkä uskalla säärikrampin vuoksi uida rantaan, niin aina voit huutaa. Äänenkantama on harvinaisen hyvin oivallettu nimi tälle kirjalle. 
Kansi on muutoinkin todella hyvä. Siinä on nainen kriisin keskellä, sekoamassa, huutamassa epätoivosta, ja nuo kirjaimetkin ovat siksi sikin sokin. Kannen on suunnitellut graafinen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti. 

Otto Gabrielsson, Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle

Olen yllättynyt siitä, miten todella tasokas Otto Gabrielssonin kirja on. 
Suhtaudun joidenkin huonojen lukukokemusten vuoksi hienoisella epäluulolla ja pelolla ns tunnustus- tai paljastuskirjallisuuteen, mutta Rikkaruoho vakuutti minut monella tavalla. Se on tasokas, erittäin hyvällä kielellä kirjoitettu pohdiskelu vaikeasta ihmissuhteesta ja siitä irti pyristelystä. Kirjassa on myös erilaisia esseen alkuja, joista kirjoittajan on hyvä tulevaisuudessa jatkaa, jos siltä tuntuu. 

Olen iloinen, että tämä kirja on juuri tällainen: kirjeen muotoinen, palavasti kirjoitettu torjutun rakkauden kuvaus. Tällaisena siinä on paloa, jota kirjeen vastaanottajan, kyynisen isän, yhdessäkään kirjassa ei ole ollut. 
Gabrielssonin kirjan vahvuus on se, että se on niin tosi.

Isä Jörn Donner, jolle kirjeenmuotoinen teksti on osoitettu, on usein kirjoittanut kirjoja pakonomaisesti, kun ei ole kirjoittamattakaan osannut olla, ja julkaisykynnyshän on hänelle ollut matala. Kirjojen määrä voittaa mielestäni JD:n kohdalla niiden laadun. Viimeisen yhdessä Rafael-pojan kanssa kirjoitetun kirjan kohdalla ihmettelin, miksi kustantaja edes julkaisi sen. Vanha kirjailija saattaa menettää arvostelukykynsä oman tekstinsä suhteen, mutta eihän kustantamon olisi pakko julkaista tekstiä, josta näkyy, että se on kirjoitettu laimeasti tylsien päivien täytteenä. Ja olihan siinä Rafaelillakin vastuunsa. Haluttiinko siinä hyötyä JD:n maineella?

Otto Gabrielsson syntyi ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lisbet Gabrielssonin ja suomalaisen kulttuurihenkilön Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa töissä ja naimisissa Tukholmassa. Samana vuonna JD sai lapsen myös suomalaisen Meri Vennamon kanssa. Hän on kuvannut näitä kahta keskimmäistä lastaan erehdyksiksi ja valitettaviksi sattumiksi. Pojistaan puhuessaan hän on aina tarkoittanut vain kahta viimeistä poikaa, vaikka hänellä on heidän ja hylätyn Oton lisäksi myös kaksi muuta "sattumalta tuotettua" poikaa nuoruuden avioliitostaan. 
Haastattelussa JD on sanonut myös suunnitelluista pojistaan, että hän ei tapaa heitä, jos heidän seurassaan on tylsää.   

Toteat Mammutin ruotsinkielisen laitoksen takakannessa selvinneesi hengissä. Vertaat itseäsi muinaiseläimeen, joka on taistellut yksin tiensä toiseen aikakauteen. Ikävä kyllä et ole ainoa, jonka näkemysten ja käyttäytymismallien olisi suonut jäävän historiaan ajat sitten. On lukemattomia ihmisiä, jotka edelleen hylkäävät lapsensa päästäkseen loistamaan estradeilla, taidenäyttelyiden avajaisissa ja julkistamistilaisuuksissa kädessään lasillinen ilmaista, hapokasta valkoviiniä. Ei ole vain surullista, vaan myös todella kiusallista, että täällä edelleen talsii sellaisia muinaiseläimiä.  

Otto Gabrielsson on kymmenvuotiaasta asti, jolloin vasta sai tietää isänsä nimen, yrittänyt pitää yhteyttä häneen ja päässyt tapaamaankin isäänsä lapsuusvuosina kerran vuodessa kesähuvilalla ja myöhemmin audienssiluonteisesti ohimennen jossain hotelleissa, aina omasta aloitteestaan. Nyt hän odottaa innolla kulttuuripappansa elämäkertaa. Se, mitä isä on kirjoittanut lapsistaan on murskata hänet. Kirjassa, jonka Otto nimeää uudelleen "Papputti - kertomus kulttuuripapasta", hän saa selväsanaisen vastauksen siihen, mitä hän on ollut isälleen. Tähän asti hän oli voinut sentään odottaa ja kuvitella, että jonain päivänä isä kiinnostuu hänestä ja jopa tukee häntä, henkisesti tai edes aineellisesti. 
JD:hän oli mennyt röyhkeydessä niin pitkälle, että oli vastineeksi isyytensä myöntämisestä pyytänyt Oton äidiltä allekirjoituksen laatimaansa paperiin, jossa kieltäytyi elatusmaksuista.

Onko arvokasta käytöstä, ettei halua tukea lapsensa kasvua edes taloudellisesti? Kaikilla eläimillä kuluu resursseja jälkeläisten ruokkimiseen. Modernissa yhteiskunnassa tarvitaan rahaa, jota vaihdetaan ruokaan, lämpöön ja kattoon pään päällä. 

Häpäisy, mikä on mustana valkoisella Mammutissa on käännekohta, joka saa Otto Gabrielssonin aloittamaan eron rakentamisen isäänsä. Tätä prosessia vauhdittaa isän käyttäytyminen "toisen erehdyksen" Susanna-tyttären hautajaisten yhteydessä. JD antaa lehdille lausuntoja, joissa kuvailee Susannaa halveksivasti alkoholistiksi ja luuseriksi, ja kun Otto tulee sisarensa hautajaisiin, "papputti", joka niihin ei osallistu,  epäilee, että reissun oikea syy Otolla on päästä häntä tapaamaan ( ! ). Miksi osallistua "typeriin hautajaisiin".  

Suomessa JD:tä on monesti kehuttu rehellisyydestä ja röyhkeästä provosoijan roolista, tosin aivan hänen viimeisinä vuosinaan kritiikkiäkin alkoi näkyä. Nykyään provosointi ja oman omituisuuden paljastelu ei ole enää niin ainutlaatuista, koska sitä on kaikkialla. 
Gabrielsson näkee isänsä pahantuulisuuden, tunteettomuuuden, ynseyden ja pelleilyn median kanssa murrosikäisen uhitteluna. Hän tarkastelee haastattelua, jossa JD käyttäytyy toimittajaa kohtaan välinpitämättömän halveksivasti ja antaa kuvaajalle vaikutelman, että tälle on suuri kunnia saada kuvata halutonta ja ylimielistä suuruutta, jonka nimi on "J". 
Gabrielsson hymyilee, kun huomaa, että mammutti-isä onkin teinipoika, hyvissä puitteissa elävä suomenruotsalainen pikkukovis, joka ei tottele auktoriteetteja, polttaa ketjussa ja rehvastelee ympäriinsä sosiaalisella vastuuttomuudellaan. 
En ole koskaan nähnyt aikuisen ihmisen liikkeiden, katseiden ja äänensävyjen uhkuvan niin selvästi murrosikää.   

Gabrielsson on melkein valmis psykologi. Nuoruus ja ammattiin valmistauminen ei ole ollut helppoa. Psykologian tuntemus näkyy kirjassa. Hän pohtii psykologian tehtävää nykyajassa niin mielenkiintoisesti, että toivon hänen kirjoittavan tästä aiheesta lisää. 
Hän kirjoittaa raikkaasti myös luontosuhteestaan, ruotsalaisesta koulusta, digimaailmassa elämisen harmeista ja eliitin olemuksesta, jota kohtaan tuntee syvää halveksuntaa. 

Otto Gabrielsson ei ihmettele isänsä saamia kunniamerkkejä ja palkintoja, koska on nähnyt, että kulttuuripapat myöntävät niitä huolettomasti toisilleen. Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi. 
Ruotsin akatemian kohun ei olisi Gabrielssonin mukaan pitänyt olla niin suuri uutinen, koska kulttuurialan taloudellinen ja moraalinen korruptoituneisuus on näkynyt jo pitkään.  
Ette elä taiteelle vaan taide elää teille. Kirjoittaminen on tapa korjailla ja maalata yhä uudestaan kauan sitten lahonnutta, matojen syömää paneelia, jotta jälleen yksi painomustekerros ylläpitäisi suurta valhettanne. 

Gabrielsson kirjoittaa tavoitteenaan sekä löytää isänsä että päästää irti. Motivaatiota näin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen laatimiseen (lyhyempiäkin hän on kirjoittanut saamatta kunnon vastausta) on lisännyt myös se, että isä vihdoin oivaltaisi itsekin millainen on.
Lopuksi haluan kiertää sinut ja tasoittaa täräyttämällä pallon maaliin. Kuulla, kuinka peli vihelletään päättyneeksi. Kiittää hyvästä mutta kovasta ottelusta ja lähteä sitten eri teille.  

JD ehti kuolla ennen kirjan julkaisua. Hän kuuli kyllä, että siitä tulee hylätyn pojan kirje. Luin erään haastattelun, jossa hän kommentoi, ettei se hylkääminen pidä mitenkään paikkaansa, koska onhan hän tavannut poikaa säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa. Kerran vuodessa!

Toivon että Otto Gabrielsson kokee tämän kirjan myötä pelin vihdoin päättyneeksi. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että isä olisi ehkä arvostanutkin sitä, että lopultakin joku sanoo hänelle totuuden. 

Somessa harhaillessani löysin myös paheksuntaa kirjaa kohtaan. Siitä ei kannata välittää.
Toivon myös, että ihmiset jotka lukematta tätä kirjaa lyttäävät sen kirjoittajan  pahansuovaksi lukisivat kirjan ja tarkistaisivat sen jälkeen mielipiteensä. 

Viimeinen kappale Post mortem on kielen juhlaa. Siinä on ironiaa, koomista huumoria, lämpöä, haikeutta, surua ja maaginen loppukuva tulevaisuuden Ötzinä herätetystä isästä, joka alkaa välittömästi ylösnousemuksensa jälkeen kimpaantuneena kiroilla ja vetää savua keuhkoihinsa. 
   
Kieli on tässä kirjassa kaiken kaikkiaan niin upeaa, että nyt kun päällimmäisin ja kipein asia on käsitelty, niin toivon Gabrielssonin löytävän energiaa kirjoittaa lisää jotain muuta. 

Muissa blogeissa tästä kirjasta:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielssonin-viimeinen-kirje.html
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle/
https://jagfickfeeling.blogspot.com/2020/05/perhesuhteita.html

Vesa Haapala, Karhunkivi

Kaksi rajaa, jotka leikkaavat toisiaan: kuoleman raja ja sinun itsesi raja. Käsität ne joskus. Ehkä joskus ymmärrät, että minun oli oltava siinä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, tarvitsit minua. 

Pysäyttävä, vaikuttava, miettimään jättävä, kaunis, runollinen, surullinen, yhteiskunnallinen, ajankohtainen, haastetta antava, monitasoinen. 

Yritän löytää adjektiiveja, joilla kuvaisin lukuelämystäni, kun olen lukenut Vesa Haapalan tuoreen romaanin Karhunkivi (2016).
Olen kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen ongelmien mykistämä, mutta yritän silti kirjoittaa jotakin. 

Karhunkiven minä-kertoja on vantaalainen, keskiluokkainen kolmen lapsen isä Lasse, kirjastovirkailija, joka työnsä ja perheen hoitamisen lisäksi opiskelee ja kirjoittaa laajaa esseetä elokuvista. Hänen lepopaikkansa on mökkipalsta. Se mistä mies tarvitsee lepoa on yksi lapsista, isäänsä yhä pahemmin haastava varhaisteini-iässä oleva psyykeongelmainen poika.

Isä kirjoittaa pojastaan ja välillä suoraan pojalleen sinä-muodossa. Perheeseen kuuluvat myös opettajana toimiva äiti ja kaksi tyttöä, joista varsinkin pieni, luottava ja valoisa Lumi antaa isälleen paljon iloa.  

Millaista on olla erityislapsen vanhempi? 
Se on jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa, nolatuksi tulemista ja rajojen koettelua.
Se on myös voimatonta taistelua kaupungin byrokratian rattaita vastaan. Erityisluokka halutaan hajottaa ja siirtää oppilaat tavallisiin luokkiin, mikä tietenkin naamioidaan pedagogisesti edistykselliseksi toimenpiteeksi. Vanhempien valitus jätetään käsittelemättä. 
Keskustelut psykologin kanssa eivät myöskään johda mihinkään. Ne ovat ongelman laastarointia paremman puutteessa.

Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen. Tahtoisin nähdä jotakin parempaa, mutta vertailukohdat, jotka saan päähäni... Ja apu, jota olemme saaneet.  

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuessa perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Pojan salaa tekemät laskut ja muu toilailu maksavat liikaa, kun budjetti on muutoinkin tarkkaan suunniteltu. 
Pahinta on se, että poika ei tajua syyllisyyttään, vaan sysää syyn teoistaan vanhemmilleen. Manipulointi, solvaukset, koko illan kestävät raivoamiset ja uhkaukset syövät isän mielialaa niin, että hän alkaa ymmärtää niitä miehiä, jotka epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin.  

- Lauri. Näinkö me aletaan joulu?
- Tiedätkö... Sulla on ihan naisen jalat, kun oot noissa kalsareissas... Äläkä pidä tota t-paitaa, sun miestissis näkyy... Jos te ette olis tollasia nihilistejä, mun ei tarttis varastaa.

Yhteisillä kalaretkillä poika rauhoittuu. Ne ovat suvantoja sodankäynnissä. Luonnonkuvaukset  ja raivaustyöt mökkipalstalla ovat suvantokohtia myös lukijalle. Niissä hengähtää ja kokee, että onneksi, onneksi tällä parhaansa yrittävällä isällä on tämä hengähdyspaikka. 

Minua koskettaa kirjassa perheen isän ahdinko ja hänen myötätuntonsa sekä poikaa että yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan, samoin kuin puolisoiden hyvä suhde ja toistensa tukeminen. 
Niin paljon kuvataan huonoja avioliittoja, miksei toimivia ja hyviä? 

Mieleeni nousee muita kirjailijoiden kuvauksia vaikeista lapsista ja vanhempien huolesta. 
Lionel Shriverin romaanissa Poikani Kevin on sama huolestunut varuillaan oleva tunnelma. Olen tyytyväinen, että Haapalan kirjassa vanhemmat ymmärtävät vaikean tilanteen samalla tavalla eivätkä riitele pojan asioista. Syyllisyyttä he kyllä molemmat tuntevat, liikaakin, ja kyselevät, olisiko pitänyt ymmärtää toimia toisin ja missä kohtaa. Vanhemman osa on huolehtia, huolehtiminen on osoitus rakkaudesta. 
Doris Lessingin kirja Viides lapsi on klassikko oudosti käyttäytyvästä lapsesta, Benistä, käenpojasta perheessä, mutta ei kai Lauri sentään ihan niin parantamaton voi olla? Benhän on kotoisin jostain kaukaa esihistorialliselta ajalta, minkä Lessing kertoi jatko-osassa Ben, in the World.  

Jossain kohti lukemisen aikana ajattelen myös Knausgårdin Taisteluni-sarjan isän huolta arasta lapsestaan ja eläytymistä tämän tunteisiin. 

Kuinka pitkälle vanhemman pinna ja ehdoton rakkaus kestää? Tappouhkauksiin asti! Päällekäymisiin? Miten väkivallattomuus-periaate voi toimia, jos iso lapsi hyökkää kimppuun? Raivoon määrätyt pillerit loiventavat tunteita, mutta voivat saada aikaan muuta pahaa.  

Myös Lauriin kiintyy ja toivoo, että tämä rauhoittuisi isänmurhassaan. Edes lepäisi välillä. Entä sen jälkeen? 
Kun isä saa hellittää, on aika kysyä, miten hän on selvinnyt?
  
Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennän sitä haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä.

Kirjan tiheä, nopeita siirtymiä sisältävä loppu kannattaa lukea tarkkaan. Minut se pysähdytti ja sysäsi lukemaan kirjaa uudelleen.  
Se, että kirja sisältää jotain arvoituksellista ja houkuttelee uudelleenlukuun on minulle hyvän kirjan ominaisuus.   

Pidän kirjan tyylissä proosan ja runollisuuden yhdistämisestä. 
Ajatteluprosessien kuvaaminen mielleyhtymineen ja muistoineen tekee kertoja-isästä elävän. Hän on ajamassa Lidliin tai istuu bussissa matkalla töihin, mutta hänen ajatuksensa liikkuvat ajassa ja paikassa, todessa ja fiktiossa. 
Ajattelu on paikka, jossa pääsee pois nykyhetkestä, mutta kun ihminen joutuu liian ahtaalle, myös hänen ajatuksensa jähmettyvät polkemaan tiettyjä ahtaita polkuja. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori. Hän on julkaissut tätä ennen kolme runokirjaa: Vantaa (2007), Termini (2009) ja Kuka ampui Ötzin? (2012). Vantaa oli Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ja Runeberg-ehdokkaana ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.   
Kuka ampui Ötzin on yhteistyö graafikko Markus Pyörälän kanssa, joka on suunnitellut myös Karhunkiven kannen.

Kansi on erittäin osuva. Sen keskeneräisyys kuvaa kirjan tunnelmaa. Vaikka kuinka yrittäisi ei saa otetta, vaan kuva hajoaa; poika, josta pitäisi pitää kiinni, pakenee ja ehkä, ehkä saa maata jalkojensa alle. 

Pyyhin nokea housuihin ja yritän ajatella, ettet tarkoita mitään siitä, mitä tapahtuu. Et tee tätä, askelesi eivät vain tapaa maata. Enkä minäkään kaikkea, mitä teen. Tahdon kestää, vaikken jaksa. Saat olla missä olet, sitä minäkin tahdon. Tahdon, että näet eteenpäin.