2019 - miten se menikään, maailmassa ja omalla kohdalla?

Kirjoitan flunssan väsyttämänä. Ääni on kokonaan poissa ja erinäisiä muita oireita. Meillä piti olla vieraita tässä pyhien välipäivinä, mutta vierailu piti perua.
Kuka keksisi paremman sanan kuin 'vieras'! Vieras? Minä emmin aina tämän sanan kanssa. Kenen kotiin nyt vieraita ihmisiä tulee, kyllä ne on tuttuja, lähimpiä, sukulaisia tai ystäviä.

Kirjoittaminen ja lukeminen onnistuvat puolikuntoisenakin, tosin lukiessa torkahtaa helposti. 

Luin Maija Laura Kauhasen erinomaisen romaanin Eliitti. Se on kirja jaotteluista, jotka luodaan teini-iässä koulupihassa, ystävyydestä ja perheestä. 
Alla pari maistiaista.

   Sanotaan, että sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi. Pystytkö käsi sydämellä sanomaan, että sinä olet valinnut minut ja Karlan? Me kolme olemme valinneet toisemme siinä mielessä kuin sairas valitsee apteekista lääkkeen. Tarpeeseen. 
   Siksi olemme perhe.
   Perhe on joukko ihmisiä, joiden olemassaolo muokkaa omaamme, koska he ovat niin lähellä, että muodostavat kuin kehikon, jonka varaan meidän on kasvettava.

Siinä perheestä ja ystävistä. Ja sitten peruskoulun arvojärjestyksestä, jonka eräs kirjan kolmesta päähenkilöstä, älykkyytensä vuoksi kiusattu Inkku, herää tajuamaan 11-vuotiaana.  

   Miksei opettaja kertonut, ettei sellaista maailmaa ollutkaan, jossa erot eivät tehneet toisista ihmisistä parempia ja toisista huonompia? Millainen opettaja jätti sen kertomatta?

   Inkku olisi pitänyt oppitunnin näin: Kaikki erot ihmisten välillä - älykkyys, koko, sukupuoli, ihonväri, uskonto, jalkojen koko, kaulan pituus, tarrakirjan paksuus, verkkareiden sivuraitojen määrä - kaikki erot, mitä ihmisten välille voidaan keksiä, keksitään. Ja sitten, niin totta kuin Maa kiertää Aurinkoa, niin totta kuin korvasientä pitää keittää, niin totta kuin hätänumero oli ennen 000 ja nyt 112, erot pannaan paremmuusjärjestykseen. Ja se paremmuusjärjestys hakataan kiveen ja se kirjoitetaan tähtiin, ja sille, joka ei sen mukaan käyttäydy, käy kalpaten. Sellainen on maailma. 
   Kukaan ei sanonut. Kukaan ei sanonut?

Viime vuosi oli minulla yksityiselämässä ja bloggailussa antoisa. 
Maapallomme yhteiset ongelmat, ilmaston lämpeneminen ja väestön liikakasvu sen sijaan huolestuttavat. Samoin sodat ja vihat. Ja tyhmyyden korottaminen arvostetuksi piirteeksi, tietenkin. 
Onko ihan pakko valita tärkeän suurvallan päämieheksi henkilö, joka sanoo vaalitilaisuudessa, että voisi milloin tahansa tappaa jonkun yleisellä paikalla menettämättä suosiotaan?
USA:n presidentti vaalitilaisuudessa Iowassa vuosi ennen valintaansa: "I could stand in the middle of Fifth Avenue and shoot somebody and I wouldn't lose any voters, Okay, it's like incredible."
Suomeksi: "Voisin seisoa keskellä Viidettä avenueta ja ampua jonkun enkä silti menettäisi yhtään äänestäjää. Onhan se, niinku, uskomatonta."
Onhan se, mutta ei kaikkien mielestä. Monen mielestä tällainen puhe on hienoa, salaviisasta retoriikkaa ja sarkasmia ja tällaisia "rohkeita ja vahvoja" ihmisiä kannattaa valita valtioiden johtoon. 
Eihän USA ole poikkeus vaan uusi ajattelumalli. 

Aaro Hellaakoski on kiteyttänyt pettymyksensä maailman menoon ja sen oletettuun ohjailijaan aika napakasti:
Herra vaiennut olet jo kaksituhatta
vuotta. Ymmärsinkö sun oikein?:
miksi puhua suotta?

Olin vuoden alussa hieman kyllästynyt bloggailuun. Kiinnostus alkoi kasvaa, ja olenkin kirjoittanut enemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, tämä on 77. pakinointini ja ainakin yksi on vielä tulossa tämän vuoden puolella.

Yksityiselämässä hienointa on ollut viisivuotisen syöpälääkityksen lopettaminen. Nyt tunnen oloni jotenkin kevyemmäksi, saan nukkua taas paksun peiton alla hikoilematta. 
Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että rintasyövän estolääkitys pitäisi pidentää viidestä vuodesta kymmeneen, koska niin kauan hormonireseptoripositiivinen rintasyöpä pyrkii uusimaan. Paitsi lääkitys niin myös kontrollit harvenevat viiden vuoden jälkeen. Pitää varmaan käydä välillä yksityisessä mammografiassa.  
Kolesteroliarvojen parantaminen on ollut kuuliaisesti menossa ja kohta mitataan. Leivän päälle laitan Keiju Alentajaa (mikä nimi!) ja ennen suosimieni kermajuustojen sijaan 5 - 10 prosenttista Polaria, joka maistuu etäisesti juustolta. Saa nähdä, onko labratulokset parantuneet ruokavalion remontilla.  

Tässä iässä on tyytyväinen, kun itse on terve ja läheisillä on asiat hyvin. On hauska seurata eri-ikäisten perheenjäsenten elämää ja kuulla, mitä eri ikäluokat ja persoonallisuudet ajattelevat maailmasta.

Joulunajan blogikirjoituksista on jäänyt erityisesti mieleeni kaksi lainausta. Toinen oli eräässä blogissa siteerattu psykologi Maaret Kallion kolumnin ajatus siitä, miten joulu toteutuu kulloisenkin elämän kehyksissä senhetkisten voimavarojen ja elämäntilanteen mukaisesti. Minullakin jäi nyt joulu vähän kesken flunssaväsyn vuoksi, mutta jatkuu varmaan vielä, kunhan tokenen. Ja onhan nytkin kiva niistellä kuusen katveessa. Toinen mieleeni jäänyt ajatus on Nalle Puhin pohdinta siitä, miten parasta ei olekaan hunaja vaan hetki ennen hunajaa.  

Tässä kuvassa on tilanne päällä aattona. Joulupukki on saanut nallen syliinsä ja kertoo omia kuulumisiaan ja minä tallennan hartaasti sohvalla istuvien ilmeitä. 


P.S. Tässä on kirjan kansi, josta nappasin tälle kirjoitukselleni otsikon. 

Naisellista ja inhimillistä

Marilyn Monroe, Hollywood 1952, kuva: Philippe Halsman

Miehillä on yleensä enemmän lihasta kuin naisilla, mutta kyllä vähemmilläkin lihaksilla pärjää ihan hyvin sekä naisten että miesten töissä nykyään. 
Marilyn Monroe treenaa kuvassa pienillä painoilla. Minulla on vielä pienemmät, joita niitäkään en muista käyttää.

Tämän vuoden kansainvälisen naistenpäivän elokuvaksi suosittelen intialaista Rayka Zehtabchin ohjaamaa lyhytdokumenttia Period. End of Sentence. Se löytyy Netflixistä. Tämän vuoksi kannattaa vaikka ottaa Netflix kuukaudeksi, se maksaa alle kympin muistaakseni.

Katselin äskettäin sarjan Dirty John, joka perustuu tositapahtumiin. Niiden pohjalta on Netflixissä myös dokumenttielokuva. Päähenkilö Debra Newell on nainen, joka antoi rakkauden kaipuussaan psykopaattisen miehen huiputtaa itseään. Debran tavalla sinisilmäinen, pehmeä ja mukautuvainen ei kannata olla, mutta muutoin peräänkuulutan naisellisuutta kaikkine siihen perinteisesti yhdistettyine piirteineen, joita ovat Wikipedian mukaan lempeys, empatia, sensitiivisyys, huolehtivuus, herttaisuus, myötätunto, suvaitsevaisuus, hoivaavuus, kunnioittavuus ja halu saada huolenpitoa.

Ehdotan naiset, että tänä naistenpäivänä pysähtyisimme juhlimaan naisellisuutta ilman loputonta pyrkimistä johonkin tai joksikin. Pysähdytään, relataan, nautitaan, annetaan miesten hemmotella meitä. (Miten minusta tuntuu, että saan tämän ehdotukseni takia osakseni paheksuntaa?)

Minusta naiselliset piirteet ovat hyviä piirteitä ihmisessä. Eivät ne ole vieraita myöskään miehissä, ja kyllä naisillakin on maskuliinisiksi tyypiteltyjä ominaisuuksia, jotka myös ovat tärkeitä.

Tämä kuva on newyorkilaisen Sarah Andersenin sarjakuvakirjasta Big Mushy Happy Lump, joka on suomennettu turhan selittävästi Elämänhallinta on illuusio. 

Itse olen aina viihtynyt hyvin tyttönä ja naisena, en ole koskaan kokenut olevani missään naisellisuuden ansassa. Minulla on ollut paljon liikkumatilaa ja vapaus valita oma tyylini olla ihminen, mistä kiitos kuuluu valtion takaamalle opintolainalle. Olen mielestäni myös saanut arvostusta, sekä sukupuoleen liittyvää että muuta. Lucky me! Samalla tavalla onnekkaita näen kyllä muitakin ympärilläni. 
Toista on suurella osalla naisista Euroopan ulkopuolella. He tarvitsevat meidän tukeamme. Se työ voisi olla feminismin keskiössä.

Luin eilen toimittaja Arla Kanervan kirjan Taiteen musta kirja, johon hän on kirjoittanut miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet naisia huonosti. Suurin osa on edesmenneitä, mutta joukossa on aikalaisiakin.
En ymmärrä, mihin tällaisella kirjalla pyritään. Haluaisin ymmärtää. 
Kirjan nimi kuulostaa me too -parodioinnilta, mutta ei ole sitä, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitettu. Alaotsikkona on Miesten mielivallan historiaa.
Esipuheessa sanotaan, että tämä on kirja rakenteista, mutta oikeasti siinä on vain yhteen kerättynä niitä samoja tuttuja kertomuksia, mitä on selvitelty elämäkerroissa ja sanoma- sekä aikakauslehtien jutuissa.
Lopussa on muutaman rivin kappale, jossa tähdennetään, että kaiken edellä kerrotun jälkeen on alleviivattava, että useimmat miehet ovat aivan kunnollisia miehiä.
Miksi tällainen kirja sitten? Mitkä mahtavat olla sen positiiviset vaikutukset ja mitkä negatiiviset?
Onko tarkoitus, että nyt pitää boikotoida Pablo Picasson kuvataidetta ja Roman Polanskin elokuvia? Innokkaana lehtien ja elämäkertakirjojen lukijana olen tiennyt kirjassa mainittujen miesten yksityiselämästä aina, samoin monen muun pahuudestaan kuulun. Olen samaan aikaan pitänyt heidän taiteestaan.
Jos joku nuorempi tai vähemmän lukenut ihminen ei tunne näitä tarinoita, niin mitä hyötyä tai iloa hänelle näistä listoista on?
Rakastan Nina Simonen musiikkia, vaikka hän on hyökännyt useiden miesten kimppuun, ampunut levy-yhtiön johtajaa, koska epäili tätä epärehelliseksi ja naapurin poikaa, koska tämän nauru häiritsi hänen keskittymistään. Simonen väkivaltaiset puuskat eivät saa hänen lauluaan Black is the Color of my True Love's Hair kuulostamaan yhtään sen huonommalta kuin jos hän olisi ollut itse lempeys miehiä kohtaan. 
Elämä on monimutkaista ja säröjensä vaivaamat ihmiset arvaamattomia. Yksityiselämä on syytä erottaa ihmisen työelämästä, aina, meillä kaikilla. Muutoin mennään ilmiantokulttuuriin, jossa ihminen ei ole turvassa missään. Historia on osoittanut, että sellaisessa ilmapiirissä kulttuuri ensin yksipuolistuu ja sitten tukahtuu.

Inhimillisyydestä puheenollen psykoterapeutti Maaret Kallio mainitsi 28.2. Helsingin Sanomien kolumnissaan, että mikrokohtaamiset ihmisten välillä ovat hyvin tärkeitä ja niissä on voimaa. Mikrokohtaamisilla hän tarkoittaa ohimeneviä hetkiä tuntemattomien kanssa. Voi hymyillä kahvilassa, ottaa katsekontaktia kadulla ja jutustella uimahallin saunassa. Huomioiminen osoittaa, että emme ole vain välineitä toisillemme, ja pienikin kohtaaminen vahvistaa hyvinvointia. 
Ajattelin, että johan on aikoihin eletty, kun tällaisestakin pitää muistuttaa, mutta annas olla, osuin juontaja Tuomas Enbusken kolumniin, jossa hän valittaa, miten häntä introverttiparkaa häirittiin ratikassa. Hän oli juuri istunut napit korvissa ja lukenut puhelimeltaan Seiska-lehteä, kun joku vanhempi ihminen oli huomauttanut poisvetäytymisestä (etsi varmaan puhekumppania, tulkitsen) jolloin hän kiskaisi napit korvistaan, nousi seisomaan ja vaati "Viihdytä minua". Semmoinen mikrokohtaaminen.  
Minä olen tyytyväinen, kun otin kaksi mikrokontaktia K-Supermarketissa tänään. Ensin juttelin kahvihyllyä täyttävän myyjän kanssa ja kiittelin, että heillä on minun tämänhetkistä mielikahviani Arvid Nordquistin tummapaahtoista Amigas -kahvia, grown by women. Siis naisten kahviviljelmien tuotantoa! Toinen mikrokohtaaminen oli kassalla, jossa osoitin myötätuntoa kassavirkailijalle, jolla oli yskää ja toivotin tsemppiä. Hyvä minä, liian usein omissa ajatuksissani kulkeva mörökölli.

Anna-lehden tuoreimmassa numerossa esitellään viisi suomalaista tiedenaista tieteen huipulta ja pariskunta, joka oli adoptoinut kaksi hylättyä lasta Etelä-Afrikasta. Juuri tällaisia naistenpäivän juttuja toivon ja arvostan. Kiitos!

Luen parhaillaan Teemu Keskisarjan tietokirjaa Aleksis Kivestä. Aleksille, hulivilille, jonka hulluus lopulta voitti, naiset olivat paljolti haavekuvia. Hänelle miehenä ja ihmisenä oleminen oli vaikeaa.
Varhaisessa näytelmässään Canzio A Kiwi "hupailee ei-neitimäisen ihanteen": Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä valmiina ampumaan ulos, koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Marilyn aloitti tämän jutun, Iso Arska lopettakoon. Molemmat kuvat ovat postikorteista. Minua naurattaa hulluna tämä loppukuva, en koskaan totu siihen. 

Iloista naistenpäivää, hyvät Naiset ja Herrat! Herrat muistakaa - ruusuja Elämänne Naiselle!

Arnold Schwarzenegger, Sydney, Australia, 1980, kuva: George Butler

Lisäys 9.3.
Keskustelu on käynyt vilkkaana tämän kirjoitukseni kommenteissa. Lisään vielä linkin Tiian blogiin, jossa hän kirjoittaa, miten ei edes halua kukkia, koska tietää, miten huonosti joillain muilla naisilla on tässä maailmassa. Tiialla on myös postauksessaan karuja tilastoja.
Ei kukkia minulle tänään kiitos

Toinen lisäys 10.3.
Antti Holmalla on myös kiva kirjoitus blogissaan Harpunsoittajanvaimo. Antti toteaa, että tietenkin myös naistenpäivänä pitäisi kehitellä kuuma kannaotto asiaan, milloinkas on sitten miestenpäivä ja onko järkeä viettää sukupuolisesti jaottelevia päiviä ollenkaan. Lisäksi Antti on keksinyt uusia juhlimisen aiheita.
Uusia juhlapäiviä