Istanbul: kirjat

 

Istanbulissa oli pieniä kirjakauppoja runsaasti ja kaikissa niissä oli vain kirjoja, kuten myös suuressa kirjabasaarissa, turkinkielisiä ja englanninkielisiä eri genrejen kirjoja, varmaan myös muilla kielillä julkaistuja kirjoja, mutta en ehtinyt tarkastella tilannetta tarpeeksi, koraaneja oli myös arabiaksi. 
Suomessa kirjakaupat ovat joutuneet laajentamaan tarjontaansa niin paljon, että osa alkaa vaikuttaa entisiltä Tiimareilta, joita taas ei muutoin ole muualla kuin  - niin, meillä Kouvolassa. 

Olin lukenut etukäteen Orhan Pamukin perustamasta museosta nimeltä Masumiyet Müzesi, Viattomuuden museo. 
Kun Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006, hänellä oli jo vuosia ollut tekeillä projekti, jonka hän saattoi toteuttaa haluamallaan tavalla tämän voiton turvin. Hän oli rakentamassa kirjaa ja museota rinnakkain ja oli hankkinut museota varten viisikerroksisen kapean talon Beyoğlun kaupunginosasta, aivan Istanbulin ydinkeskustasta. Hän oli myös keräillyt romaanin 1970-luvun maailmaan liittyvää esineistöä sieltä täältä. Romaani Viattomuuden museo ilmestyi 2008 ja samannimisen museon avajaisia vietettiin 2012. 
 
Museo on ainutlaatuinen maailmassa, koska se perustuu fiktiiviseen teokseen.
Romaani toimii ikään kuin museon esittelynä ja museo romaanin maailman kuvittajana. 

Kirjassa mies nimeltä Kemal poikkeaa kihlajaistensa alla kauppaan ostamaan käsilaukkua, johon tuleva morsian Sibel on ihastunut. Kaupassa on myyjänä nuori Füsun, johon Kemal rakastuu. Paitsi että Kemal on lupautunut Sibelille, niin uuden rakkauden esteenä on myös luokkaero. Kemal ja Sibel kuuluvat vauraaseen, länsimaistuneeseen yläluokkaan ja Füsun on työläistyttö. Kemal alkaa vierailla Füsunin luona aluksi kaukainen sukulaisuus verukkeenaan ja kun rakkaussuhteella ei ole toteutumisen mahdollisuutta Füsun avioituu toisen miehen kanssa ja muuttaa pois asunnosta. Kemal on pakkomielteisen kaipuunsa vuoksi varastanut joka kerta Füsunin luona käydessään jonkin pikkuesineen muistoksi, neuloja, sakset, soodapullon, suklaalevyn kääreen, pääsylippuja, jopa Füsunin tupakantumppeja. Hän käy myöhemmin tapaamassa kaipuunsa kohdetta myös tämän uudessa kodissa Istanbulin laidoilla ja näpistää niilläkin käynneillään jotakin. 
Museossa on vitriinejä, joihin Pamuk on sijoittanut esineitä samassa järjestyksessä kuin ne esiintyvät kirjan luvuissa, sekä Füsunin esineitä että omasta elämästään kertovia. Kuvat on varustettu teksteillä kuten "Odottamisen tuska", "Turkin ensimmäinen hedelmälimsa", "Loman antama lohtu" jne., jotkut teksteistä ovat vain selittäviä, jotkut runollisia. 
Kiinnostavalla tavalla näistä esineistä muodostuu myös epookin kuvaus, kuva 1970-luvusta, Pamukin oman nuoruuden ajasta. 

Jotkut Pamuk-fanit kulkivat hitaasti kirja kädessä ja etsivät kirjasta kunkin vitriinin esineisiin liittyviä tekstejä. Vitriinejä on 82 kirjan lukujen mukaan.
Minä olin aivan innoissani, vaikka en ollut kirjaa lukenutkaan. Miestäni museo taas ei jostain syystä vetänyt puoleensa. Hän käveli sen nopeasti läpi, vilkaisi vitriinikaappeihin ja lähti ulos kuvaamaan kissoja. 

Eräälle seinälle on kerätty kymmeniä kappaleita Viattomuuden museon erikielisiä käännöksiä mitä erilaisimpine kansineen. 
Museon ylimmässä kerroksessa on seinällä kirjan käsikirjoituksia, piirroshahmotelmia huoneista ja muuta kirjailijan kesken työskentelynsä piirtelemää. Erittäin kiinnostavaa!
Pamuk kirjoittaa kaikki kirjansa aluksi käsin, ja ne ovat laajoja, tämäkin teos englanninkielisenä 728 sivuinen + kuusisivuinen henkilöliite. Ylin kerros on myös kirjailijan luoman fiktion asunto, jossa hän, Orhan Pamuk, olisi haastatellut Kemal Basmacia vuosina 2000-2007. Pamuk on siis omassa romaanissaan cameo-roolissa. 

Kellarikerroksessa on kauppa, jossa oli erikielisiä Pamukin teoksia. The Museum of Innocence lähti mukaani. Takakannessa Financial Timesin arvostelija vertaa kirjaa romanttisen rakkauden kuvauksena Madame Bovaryyn ja Anna Kareninaan. 

Ensimmäisenä museoon tullessa museovieras kohtaa taulun, johon on kiinnitetty satoja tupakantumppeja tarkkoine aikamerkintöineen, ne Füsunin huulten välissä sauhunneet savukkeet. Teos muistuttaa perhoskeräilijöiden huolella rakennettuja tauluja. 

Taulu, josta tämä kuva on vain pieni osa,
on otsikoitu "4213 tupakantumppia".

Miettikää, mikä mahtava markkinointikikka tällainen museohanke kirjailijalle onkaan!

Pamuk sai myös museon kautta suosionsa takaisin. Häntä ei juhlittu Turkissa Nobelin johdosta, koska hän oli tukenut kurdien poliittisia oikeuksia ja arvostellut maataan armenialaisten kansanmurhasta. Hän muuttikin Yhdysvaltoihin vierailevaksi tutkijaksi Columbian yliopistoon saatuaan syytteen epäisänmaallisuudestaan ja sakkotuomion ohella myös tappouhkauksen.
Pamuk on ihmetellyt, miksi useampi ei nosta näitä rikkomuksia esiin. 

 

Olen kirjoittanut Orhan Pamukin kirjasta Kummallinen mieleni kirjoituksessani (täällä) ja samassa yhteydessä hieman myös 12 vuoden takaisesta Istanbulin matkastani.
Mainitsen jutussa Ayşe Kulinin, jonka kirjoista myös pidän paljon. 
En ollut silloin vielä kovin vaikuttunut Pamukista, mutta arvostukseni on noussut luettuani Punatukkaisen naisen ja Istanbulin kaupungille omistetun kirjan Istanbul - Muistot ja kaupunki. Istanbulhan on Pamukille samaa kuin New York on Woody Allenille. 

Kun valitsin edellisellä Istanbulin matkallani kirjakaupan hyllystä Ayşe Kulinin kirjoja, kirjakauppias nosti esiin Irfan Organ vuonna 1950 julkaistun teoksen Portrait of a Turkish Family ja sanoi, että se minun pitäisi lukea. Hän oli oikeassa: lumouduin kirjasta, jossa historia puhuu yhden perheen vaiheiden kautta voimakkaasti. Joskus yksi maailma muuttuu toiseksi kuin leikaten.
Orga kertoo, mitä tapahtui ottomaanien ajan rikkaalle perheelle modernin ajan koittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ylhäisörouva, joka ei ollut edes koskaan itse kammannut hiuksiaan joutui tottumaan elämään ilman palvelijoita ja pitämään huolen omasta kodistaan. Irfan Orga on tämän rouvan lapsenlapsi. Hän kirjoitti kirjan muutettuaan Lontooseen. Kirjan jälkisanat on kirjoittanut Irfan Organ poika Ateş Orga, musiikkialan toimija sekä myös kirjailija, jonka elämä on taas paljon erilaisempaa kuin maahanmuuttajaisänsä. 

Miten turha jako - pohdin Pohjois-Kyproksen matkalla kokemaani

Tyypillinen kyproslainen pikkupurtava,
tee ja simit

Matkat ovat ajatusten kätilöitä, kirjoittaa Alain de Botton kirjassaan The Art of Travel. Ja hän sanoo myös, että matka-ajattelun tyypillisin ominaisuus on vastaanottavaisuus. Pitää lähestyä nöyrästi jokaista uutta paikkaa, niin, miksipä ei myös omaa historiaansa. ja mieluiten junasta käsin.

Juna on ajatuksen paras apuväline. Tauotta eteenpäin kiitävä nykyhetki, kyllä vain, mutta samaan aikaan tuntuu kuin juuri junamatkan  rytmi houkuttelisi esiin muistoja, asioita joita emme enää uskoneet muistavamme.

Sitaatti on veljesten Kjell Westö ja Mårten Westö yhdessä kirjoittamasta kirjasta Vuodet.
Olisin mielellään matkustanut junassa Pohjois-Kyproksen matkallani, mutta koko saarella ei ole  rautateitä. Niitä on ollut sinä aikana, kun maa oli Ison-Britannian siirtomaa (1878- 1960) ja junilla kuljetettiin kuparia (mistä nimi Kypros), marmoria ja muita rikkauksia myytäväksi. Nyt rautateitä ei enää tarvita. Taatelit ja oliivit kulkevat kevyemmilläkin kulkuvälineillä. Maassa on myös vasemmanpuoleinen liikenne, ja näinpä aidon brittipostilaatikonkin. 

Pohjois-Kyproksen onnettomuus on sen joutuminen Turkin pelastamaksi sisällissodassa. Englannin vielä hallitessa maata kreikkalainen enemmistö alkoi vaatia maan yhdistämistä Kreikkaan ja ajaa pois englantilaisia. Maahan saatiin oma hallinto, jota johti arkkipiispa Makarios III, mutta Kreikka-haave vain yltyi kreikkalaisten kansanedustajien keskuudessa. Yhdessä sopuisasti elänyt väestö alkoi jakautua vihollisleireihin, kylissä otettiin yhteen, ja kun turkkilaiset selkeänä vähemmistönä olivat alakynnessä Turkki lähetti joukkojaan ja miehitti pohjoisosan. Pohjoisosa on nykyään nimeltään Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta eikä sitä ole tunnustanut kuin Turkki. Etelän ja pohjoisen välissä on YK:n turvavyöhyke. Ylityspaikkoja on kymmenkunta ja läpi pääsee todistamalla henkilöllisyytensä. 

Lippuja Pohjois-Kyproksella käytetään paljon
 ja niitä on aina kaksin kappalein,
oma lippu ja Turkin lippu 

Etelä-osa saarta kuuluu EU:hun ja on modernimpi ja rikkaampi kuin pohjoinen. Pohjoinen on "aidompi". Etelä on kehittänyt matkailuaan, pohjoisessa on upeita koskemattomia rantoja. 

Etelässä on korkeammat vuoret, joten ne ovat saaneet vettä paremmin kuin matalampien vuorten pohjoinen. Tällä haavaa tilanne on ilmastonmuutoksen johdosta kääntymässä vesiasiassa pohjoisen hyväksi, jolla on vesiputki Turkista meren pohjassa ja valtava pato, jossa vettä säilytetään jaettavaksi. Juomavesi ostetaan, Turkista johdettu vesi käy kaikkeen muuhun. 

Pohjois-Kyproksen matkailua jarruttaa sekin, että kaikki lennot on tehtävä Turkin kautta. Me laskeuduimme tunniksi Antalyaan, jossa lento muuttui kotimaan lennoksi ja nousi ilmaan laskeutuen vajaan tunnin kuluttua Lefkoşan (Nikosian pohjoisen puolen nimi) lähelle Ercanin kentälle. Sama systeemi palatessa.

Golden Beach (samannimisiä paljon muuallakin)
aivan pohjoisimmassa kärjessä eli Voiton nenässä

Kyproksen saari on kolmanneksi suurin Välimeren saari ja muidenkin kuin Kreikan ja Turkin kiinnostuksen kohde. Sijainti on tehnyt saaresta miehityksen kohteen useaan kertaan historiassa.
Yhtenäisenä valtiona oltaisiin vahvempia, mikä saarella hyvin tiedostetaan, mutta lietsonta vastakkainasetteluun on kiihkeää varsinkin vaalien alla, kuten nyt Turkissa. Erdogan ei kaihda mitään keinoja, kuten hyvin tiedämme änkyröinnistä Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa.

Kummallakin puolella on sekä kreikkalaisia että turkkilaisia. Osa siirtyi jaossa "omalle puolelleen", mutta eivät läheskään kaikki. Lisäksi on vähemmistöjä, mm edelleen englantilaisia.

Kylissä saattaa olla eri puolilla tietä kreikkalainen taverna ja turkkilainen kahvila, mutta hautausmaalla on sovinnolliseti sekä puolikuita että ristejä. Pohjoiskyproslaiset eivät ole erityisen uskonnollisia, kirkot ja moskeijat ovat vähässä käytössä. Naiset pukeutuvat eurooppalaisittain ja ovat yhä enemmän mukana työelämässä. Alkoholijuomia on myynnissä kaupoissa hyllykaupalla. Uimarannalla näin tuulipuvun näköiseen hupulliseen asuun pukeutuneita naisia, mutta he olivat turisteja jostain arabimaasta. Tiukemman uskonnollisen kulttuurin maista tullaan mielellään lomailemaan maihin, joissa on maltillisempaa uskonnollisuutta, mutta myös vapaamielistä länsimaisuutta

Myös Pohjois-Kyproksessa on EU:n tukemia projekteja, mutta maa ei tietenkään, vain Turkin tunnustamana ja muille olemassa olemattomana valtiona, pääse nauttimaan EU:hun kuulumisen eduista.
Pohjoiskyproslaiset eivät myöskään voi osallistua urheilukilpailuihin oman maansa edustajina. 

Graffiti Nikosian/Lefkosan 
rajanylityspaikan lähellä 

Miten turha jako kahtia tällä kauniilla saarella!

Romaani, jonka ostin basaarista, brittiläissyntyisen kyproksenturkkilaisen Metin Muratin tuore kirja The Crescent Moon Fox kuvittaa elävästi päähenkilöidensä kautta maan historiaa. Jo sen omistuskirjoitus on koskettava.
"This novel is dedicated to all Cypriots, irrespective of ethnicity, religion or political affiliation, with the hope that reconciliation and common understanding of our respective hurt and suffering may one day come to pass." 
Kirja on siis osoitettu kaikille kyproslaisille riippumatta eroavaisuuksista siinä toivossa, että vielä joskus löydetään sovinto ja ymmärrys yhteisestä kärsimyksestä.

Olen sekä Istanbulin matkallani että nyt Pohjois-Kyproksella löytänyt hyvän historiallisen romaanin, joka on elävöittänyt matkalla näkemääni. Turkin reissulla se oli Ayşe Kulinin Last Train to Istanbul. Pidän siitä, että oman maan tärkeää kirjallisuutta nostetaan esiin omalle pöydälleen turisteja varten.
Tästä voisi ottaa oppia meillä Suomessa. Entä kuka kirjoittaisi maamme historiasta hyvän historiaa kuvittavan (nimenomaan kuvittavan, ei vääristelevää ja muuksi muuttavaa biofiktiota!) lukuromaanin, jossa on aikatasoja?
Muratin kirjassa I osa käsittelee vuosia 1933 - 1965 ja II osassa ollaan nykyajassa. Kun opas kertoo päivällä historiasta, niin tällainen kirja iltalukemisena on täydellinen elämys. 
Lukevia turistejakin nimittäin vielä löytyy. Basaarikirjakaupan nuoret myyjät kylläkin totesivat, että minä olin ensimmäinen, joka osti heiltä Muratin kirjan.
 

Matkabloggaajanne kirjoittaa seuraavassa raportissaan siitä, miten miesten maailma näkyy Pohjois-Kyproksen vaatekaupoissa, miten kiva opas hänellä olikaan onni saada retkilleen ja miten hän piti kovasti yhdestä pakkomyyntitapahtumasta, sieti toisen ja inhosi kolmatta. 

Orhan Pamuk, A Strangeness in My Mind

Turkkilaisen Orhan Pamukin teos Kafamda bir tuhaflik julkaistiin alkukielellä vuonna 2014 ja seuraavana vuonna englanniksi nimellä A Strangeness in my Mind. Kirja on suomennettu vuonna 2017 ja saanut suomeksi nimen Kummallinen mieleni.

Kirja kertoo katumyyjä Mevlut Karatašin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä elämästä ja antaa samalla kuvan Istanbulista monine muutoksineen vuodesta 1969 vuoteen 2012.
Mevlut saapuu kaupunkiin maalta isänsä kanssa kuten monet muut leivän perässä. He asettuvat asumaan halpoihin rinteelle kyhättyihin hökkeleihin. Isä on bozan ja jugurtin myyjä ja poika jatkaa tätä perinteistä ammattia. Boza on lievästi alkoholipitoinen juoma, jota tarjoiltiin ennen rakia, usein sen alkoholipitoisuus kieltäen. Bozan myyjän piti paitsi pystyä kävelemään kilometrikaupalla raskaiden kantamusten kanssa, niin myös mainostamaan tuotettaan tietyllä surumielisellä huutelulla. Kun ajat muuttuivat myös bozan myynti harvinaistui ja sen tilalla alettiin myydä jugurttia ja katuruokaa, jota hinattiin kätevästi köydenpäähän sidotuilla koreilla ikkunoiden kautta talojen yläkerroksiin.

Kirjan lopussa on valokuva nuoresta katumyyjästä. Vuosilukua ei ole ilmoitettu, kuvaaja on kuvajournalisti Ara Güler.

Pamukin kerronta tuo esiin turkkilaisten elämän erityispiirteitä ja ongelmia ja sijoittaa ne yhteiskunnalllsiin tapahtumiin maan sisällä ja muualla. Honeckerin ja Brezhnevin historiallinen suudelma mainitaan, samoin New Yorkin Kaksoistorneihin kohdistunut terroriteko.
Mevlut on 12-vuotias muuttaessaan Istanbuliin. Kun hän varttuu nuoreksi mieheksi, hänelle tulee ongelmaksi, miten löytää rakastettu ja saada varattomana tämän isältä suostumus avioliittoon. Mevlut on romanttinen luonteeltaan ja haluaa itse valita vaimonsa. Hän ihastuu eräissä häissä muutaman sekunnin ajan katsomiinsa silmiin ja kirjoittaa kolmen vuoden ajan kaipaavia rakkauskirjeitä silmien omistajalle, jonka nimen on saanut selville ystävänsä kautta. Kun sama kaveri järjestää rakastavaisten karkaamisen illan pimeässä ja Mevlut kuiskailee rakkaansa nimeä tämän siroa kättä hamuillen, hän on pakahtua onnesta, mutta salaman valossa hän huomaa, että silmät eivät olekaan samat, joita hän on kirjeissään ylistänyt. Nuorempia tyttöjä ei ole tapana naittaa ennen kuin vanhemmat sisarukset ovat aviossa, ja olisiko takana myös ystävän laskelmointia, eihän tällä itselläänkään ollut vielä vaimoa.
Tässä hetkessä Mevlut kokee elämänsä ensimmäisen oudon pysähdyksen. Hän jatkaa kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut, vain vähän vaiteliaampana. Nämä hetket toistuvat hänellä aika ajoin ja saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

I had melancholy thoughts...
a strangeness in my mind,
A feeling that I was not for that hour,
Nor for that place.
- William Wordsworth, The Prelude
(Ai niin, en voi olettaa, että kaikki lukijani osaavat englantia, siispä käännän, joten kuten.
Minulla oli alakuloa... 
outous mielessäni,
Tunne etten kuulunut siihen aikaan,
Enkä paikkaan.)


Ylläoleva ote Wordsworthilta on yksi kirja alun lainauksista.
Elämä ei ole helppoa kenelläkään. Ihmiset kipuilevat perinteiden puristuksessa ja elantonsa raapimisessa. Naiset kärsivät ahtaissa rooleissaan. Kaupungin rakentaminen kiihtyy, alueita kaavoitetaan, rakennetaan kerrostaloja, tulee sähkö ja muita mukavuuksia. Mevlut kokee, että kaupunki on hänen miljöönsä enemmän kuin vanhoillinen maaseutu.
In a city you can be alone in a crowd, and in fact what makes the city a city is that it lets you hide the strangeness in your mind inside its teeming multitudes.
(Kaupungissa voit olla yksin ihmisjoukossa, ja itse asiassa, mikä tekee paikasta kaupungin on juuri se, että se sallii sinun kätkeä mielesi outouden kuhisevaan väenpaljouteensa.)

Kiinnostavin kohta minulle tässä kirjassa on keskustelu siitä, pitäisikö tuleva aviopuoliso tuntea etukäteen vai ei. Nuoret miehet kääntyvät oppineen hadjin (Mekassa käynyt uskovainen) puoleen ja saavat mielenkiintoisen vastauksen.
There are two kinds of love in our land. The first kind is when you fall in love with someone because you don't know them at all. In fact, most couples would never fall in love if they got to know each other even a little bit before getting married. This is why our Blessed Prophet Muhammad did not think it was appropriate for there to be any contact between the boy and the girl before marriage. There is also the kind that happens when two people get married and fall in love after that, when they have a whole life to share between them, and that can only happen when you marry someone you don't know.
(Meidän maassamme on kahdenlaista rakkautta. Ensimmäinen on sitä, kun rakastuu johonkuhun, koska ei tunne häntä ollenkaan. Itse asiassa useimmat parit eivät ikinä rakastuisi keskenään, jos he saisivat tutustua toisiinsa vähänkään ennen naimisiin menoa. Tämän vuoksi siunattu profeettamme Muhammed ei pitänyt sopivana, että tyttö ja poika tapaisivat toisiaan ennen avioliittoa. On myös se laji rakkautta, mikä syntyy, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja rakastuu sen jälkeen, jolloin heillä on koko elämä jaettavana, ja näin käy vain, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa.)

Mevlut ei tosiaan tuntenut Rayihaa, mutta ei hän olisi tuntenut vuotta nuorempaa kaunissilmäistä Samihaakaan, ja hadji on aivan oikeassa siinä, että vasta yhdessä eletyt vuodet näyttävät, kestääkö ja syveneekö rakkaus, oli sitä alussa tai ei.

Kirjassa on kiinnostava lukijalle puhuvan kertojan tyyli. Myös henkilöt työntyvät välillä puhumaan suoraan lukijalle ja jopa käyvät korjaamassa yksityiskohtia ja kertojan väitteitä itsestään... itse asiassa se oli näin.... tämän vain halusin tehdä selväksi. Tämä tyyli voisi vieraannuttaa, mutta tässä se ei tee niin, vaan tuo tarinaan kivaa vanhahtavaa sävyä.

Kirja on paksu, lähes 600 sivua, suomeksi enemmän, koska suomi on englantia pitempää. Tekstissä on minun makuuni jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta annan ne anteeksi, koska aina palataan Mevlutin mielen outouksiin. Lopussa hän on jo vanha mies, joka edelleen meditoi kävelemällä lyhentyneitä bozakierroksiaan kerrostalojen puristuksessa ja näkee meditoinnin tuloksena elämänsä kaikkine vaiheineen hyvänä ja onnistuneena.   

Istanbul, 2012

Olen viettänyt keväisen viikon Istanbulissa toukokuussa 2012. Tutustuin eri kaupunginosiin ja ihmettelin, miten toisistaan poikkeavia ne olivatkaan. Joissain oli hienoja suihkulähteitä ja kaikki moderni tekniikka, bussipysäkeillä sähköiset valotaulut ja ihmiset pukeutuneina länsimaisittain ja toisissa kaikki oli vanhaa ja kulunutta, kapeita kujia, joilla kulki vanhoillisesti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkialla oltiin todella ystävällisiä ja luontevan tuttavallisia, ja se on se, mistä turkkilaisissa pidän. 
Pamukin kirjaa lukiessani sain kiinnostavaa tietoa kaupunginosien historiasta. Koko ajan tuli vastaan tuttuja nimiä Eminönü, Sirkeci, Beyoğlu, Taksim-aukio, Galata, Üsküdar.

Ostin tuolla Turkin matkallani kaksi Ayşe Kulinin kirjoittamaa kirjaa. Last Train to Istanbul on historiallinen romaani ja Face to Face kertoo turkkilaisen toimittajan vierailusta kurdivangin luona, molemmat naisia. Luin nämä matkani jälkeen ja ihastuin yhä enemmän Turkkiin, joka on monikasvoinen kuten USA. 

Loppuun vielä muutamia matkakuviani ihanasta, monipuolisesta suurkaupungista Istanbulista, jossa voi kokea lännen ja idän tuulia saman kaupungin sisällä.  

Istanbulin suuri basaari, 2012

Istanbul, 2012

Derviššien tanssi, Istanbul 2012

Istanbulia iltavaloissa, 2012