Hellepäivien hetkiä

On tullut luetuksi yhtä sun toista,

kuten tämä erittäin tärkeä kirja...

ja tämä hyvin kaunis kirja...

ja tämä huimaava, hurmaavan hauska romaani, jonka päähenkilö on nesteessä lilluvat aivot...

Ei ole tullut kirjoitetuksi, 

koska uinti monta kertaa päivässä...

ja kesäluonto...

Neidonkorento -  Kuva:Ume

ja seuraelämä, jota olin kaivannut....

ja museot pitkästä aikaa...

Kotkaniemi - Kuva: Ume

Viimeiset kuvat ovat presidentti P. E. Svinhufvudin ja hänen puolisonsa Ellen Svinhufvudin kotimuseosta tämän samaisen Kivijärven rannalta, missä olen viettänyt rantalomaa saarimökillämme. Mies kävi välillä kotona hakemassa posteja, mutta minä en malttanut poistua täältä veden ääreltä.  
Kerrankin minulle sopiva sää Suomessa, aurinkolomasää! Viimeksi valitin, etten tarkene uida, kökötän rannalla villatakissani, kun muut uiskentelevat. Nyt olen pessyt hiuksenikin järvessä (biohajoavilla tuotteilla). Sauna on minusta mökillä aivan turha. Kuka sitä nyt helteellä saunaan, ja kylmällä ilmalla taas ei tarkene mennä saunasta uimaan.  

Ensi viikolla sää kääntyy viileämmäksi. Sitten pysähdyn kirjoittamaan vähän perusteellisemmin. Siihen asti heips ja nautitaan kesästä! Nyt taas uimaan, kun vielä voi. 

Juhannuksen alla koettua ja luettua (lyhyesti tällä kertaa!)

Se tuli, KESÄ! Olemme viettäneet hellepäiviä saarimökillä mieheni kanssa, hän rakentaen tiskipöytää ja puuhaten kaikkea tarpeellista ja hyödyllistä, minä joutilaana ja lukien - molemmat siis mielipuuhissamme.
Äkkäsin mökkirannassa Kymenlaakson maakuntakukan kurjenmiekan ja otin siitä kuvan. 

Jo ennen hellekautta vietimme saaressa yhden päivän pienen lapsenlapsemme kanssa vanhempien tehdessä sieltä käsin etätöitä.

Kalaa ei tullut, vaikka oli Taikahattu päässä vuoroin kummallakin onkijalla. 

Oli kyllä niin ihanaa, kun tuli kunnon helle ja voi laittaa kesämekon päälle. Ystäväni soitti ja kysyi, miltäs tuntuu nyt kun on sinun ilmasi. Taavetin vohvelibaari oli avattu, samoin kirjasto, josta sain sellaisia uutuuksia, joita Kouvolassa joutuu jonottamaan.   

- - - - - - - 

Olen lukenut kolme kiehtovaa romaania ja yhden hyvin kiinnostavan tietokirjan.  Seuraavassa niistä lyhyet luonnehdinnat, myöhemmin ehkä lisää.

Essi Kummun romaani Loiste (2020) kertoo siitä, miten vaikeaa on rakastaa epäsovinnaisesti, vaikka rakkaus olisi kuinka vahvaa. "Ehkä olen kuvitellut, että tuona iltana rakastetun kainalosta löydetty vapaus on jotain sellaista, mistä voin ammentaa koko loppuelämäni ajan jos me vain saamme toisemme, se riittää, sen jälkeen meihin ei pysty enää mikään." 

Maike Wetzel pohtii romaanissaan Tyttö joka löytyi (2018) lapsen menettämisen traumaa. Kun tuska on musertavan suuri, me haluamme uskoa ihmeeseen. Kun ainoa mitä elämältä haluaa, on saada takaisin lapsensa, niin ei sillä ole väliä, onko hänen korvannipukkansa erilainen kuin pienenä.  

Vigdis Hjorthin kirja Perintotekijät (2020) on perintöriidan yhteyteen istutettu kertomus lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä ja siitä, miten tuhoavaa ja kaikkiin perheen ihmissuhteisiin vaikuttavaa on, jos loukattua ei kuulla. Tässä kirjassa pidän erityisesti kertomistyylistä, joka on kuin aitoa puhetta toistoineen ja yhä uudelleen esiin ottamisineen. Nautin Katriina Huttusen suomennostyöstä. 

Hans Roslingin tietokirja Faktojen maailma (2018) on suositeltava teos erityisesti maailmanlopun povaajille ja kaikille niille, joiden mielestä asiat maailmassa ovat huonommin kuin ennen.  
Rosling rakensi kirjaa 18 vuotta yhteistyössä poikansa Ola Roslingin ja miniänsä Anna Rosling Rönnlundin kanssa. He näyttävät tilastoiden ja kaavioiden avulla, miten maailma on yhä parempi paikka ihmiselle elää olkoon kyse ruuan saatavuudesta tai liikennekuolemista. Sodassa kuolemisen käyrä on suoraan alaspäin, samoin lapsikuolleisuus, kun taas lukutaito ja rokotukset ovat yhä useampien saatavilla. Perheen koko vähenee kulttuuritekijöistä ja uskonnosta riippumatta sitä mukaa kuin nälkä vähenee ja elintaso nousee. 

Miksi ihmiset sitten niin helposti näkevät väärin? Rosling kirjoittaa, että meitä ohjaavat pelko, tarve kehitellä draamaa ja taipumus yleistämiseen.  
On inhimillistä muistella vanhoja aikoja hyvinä ja suhtautua tulevaan epäillen. 

                                                             - - - - - -
                                         
Hyvää juhannusta teille blogini lukijat! Nauttikaamme elämästä, kun se pirulainen viruskin on väistymässä kesän tieltä. Ostimme mökkipeliksi vanhan kunnon korona-pelin. Se saapui juuri sopivasti, voimme ottaa koronamatsin juhannuksen ohjelmaan. Mölkkyä onkin pelattu niin, että osa kapuloista on jo pahasti kolhiutuneita.

Aamu Luumäen Kivijärvellä

Koronasta kesään - miten osaisin toimia oikein?

Ihmispoloisella oli alkuun korona-aikana helppoa, kun ei tarvinnut ajatella itse, kunhan vain noudatti ohjeita. Mitä  karanteeninomaisemmin eleli sitä parempi. Nyt on paljon vaikeampaa, kun taudin hiipuessa harkintaa on ohjailtu poloiselle itselleen, rajoituksia höllennetään ja puretaan, kesä houkuttaa liikkumaan ja palveluita olisi tietysti suotavaa käyttää, niin että työpaikat pysyisivät. Mieli on levoton ja läheisiä sekä ystäviä on ikävä. 
Jos ei tapaa omiaan, tulee syyllinen olo, mikä nynny minä oikein olen, julma peräti, jos pysyn piilossani. Sitä seurailee kavereitaan, missä tahdissa he lähtevät liikkeelle; yksi jumittaa yhä eristyksissä, toinen hiipii esiin varoen ja kolmas kirmaisee kuin vasikka kesälaitumelle. Toisaalta mieltä painaa pelko tartunnasta, koska eihän se tauti mihinkään ole hävinnyt. Se leviää maailmalla yhä ja voi levitä meilläkin liikkuvien ihmisten mukana minne vain. 
Tartunnat ovat vähentyneet, tarttuvuusluku on ollut jo jonkin aikaa alle yhden ja virallinen nollapäiväkin on jo kirjattu, mutta sille, joka saa taudin ei noista tilastoista ole mitään hyötyä.  

Ihmispoloinen kokeilee maskia, puntaroi ja miettii, miten edetä, katselee kalenteriaan, josta on vedetty yli useita tapahtumia. Hän alkaa kirjata sinne uutta!

Yllä kuvattu ihmispoloinen olen tietysti minä.
Olen lähtenyt karanteeninomaisuudestani pikkuhiljaa ulos kuin karhu pesästään.

Ensin avautui kirjasto varauksien hakemiseen, ja hain pinon varaamiani kirjoja. Tänään se on jo muutoinkin auki, paitsi että omatoimiaikoja ei ole.
Seuraavaksi kävin shoppailemassa kevätvaatteita, mikä tuntui jo ihan samalta kuin ennen, ihanalta. Heti löytyi puseroita ja kenkiä minulle, joka yleensä olen kranttu.
Yhtä kivalta tuntui kampaajalle meno, kun edellisestä käynnistä oli kolme ja puoli kuukautta. Kampaamoni on ollut auki koko ajan, minä vain en ole uskaltanut mennä sinnekään. Oli kyllä turvalliset järjestelyt. Ensin vietiin käsien pesuun ja desinfiointiin, sitten maski naamalle. Myös kampaajallani oli maski, ja otsahiuksia leikatessaan hän antoi vielä minulle käteen varrellisen muovisuojan, jota saatoin pitää kasvojeni edessä. Ai miten siistit latvat ja kiva otsatukka! Piristävää.
Viikonlopulla otimme ison askeleen. Kävimme mieheni kanssa lasten perheitä tapaamassa kahdessa kaupungissa  ja yövyimme hotellissa. Toisessa paikassa yksi perheenjäsen, pojantytär, oli osallistunut Helsingin Black Lives Matter -mielenosoitukseen, jossa oli noin kolmetuhatta osallistujaa.  
Tuusulassa kävimme katsomassa Fjällbon puiston uutta laituria Tuusulanjärven rannalla. Turun perheen kanssa olimme Ruissalossa retkeilemässä ja illalla kävimme tutustumassa kehittyvään Kakolanmäkeen ja jopa istuskelimme jokirannan terassilla. Kaupunkilomailua ja ihana sää.

Tuli onnellinen olo läheisten näkemisestä ja turistina olosta. 
Me emme halailleet, mutta emme isommin vältelleetkään ketään. Minä tein käsi sydämellä -tervehdyksiä ja mieheni kosketti kenkänsä kärjellä tervehdittävän  kenkää, mikä lapsista oli hauskaa.

Näin se maailma taas avautuu pienelle ihmiselle. 

Isossa Prismassa Turun lähistöllä huomasin, miten ihmiset eivät varoneet yhtään, toisin kuin meillä Kouvolassa. Johtuu varmaan siitä, että väkeä on enemmän ja nuorempaa kuin meillä. Joku kiilasi hyllystä tuotteen vinosti minun edestäni poski poskea hipoen. Minulla oli maski mukana (R-Collectionin kaunis lintukuvioinen), laukussa. Olisi tuntunut oudolta käyttää sitä. Sitten ei varmaan tuntuisi, jos olisi paha tilanne ja pakko kuitenkin liikkua.  

Huomenna tavataan ystäväpariskunta Kouvolassa. Mennään istuskelemaan kävelykadun varrelle kahvilan terassille. Nyt tuntuu houkuttelevalta olla ihmisten ilmoilla ja ulkona. Kotilounaskutsujen aika on sitten, kun syystuuli tuivertaa.  
Reissuja on kaavailtu Jyväskylään ja Kainuuseen (sinnekin pitkästä aikaa, kiitos koronan ja ulkomaanreissujen estymisen!). Lasten perheitten kanssa suunnittelimme tulevia yökyläilyjä varoen, kun ei vielä tiedä tulevasta.
Kunpa kaikki menisi hyvin eikä tarvitsisi perua suunnitelmia ja eristäytyä karanteenimuotoisesti enää. 

Kuvat tähän kirjoitukseeni on  kirjasta, jota tuijotin kävelylenkeilläni Reuna-kirjakauppamme ikkunassa, kunnes menin ostamaan sen. Kirjassa on kuvia eläinten halailuhetkistä. Siellä on nujakoivia nuoria norsuja, pikku pingviini isän lämmintä vatsaa vasten, merisaukot nukkumassa käsi kädessä, kuten nillä on tapana, leijonauros halailemassa pentuaan ja tuuppaamassa tätä hellästi pois päänsä päältä, lauma oranginpoikasia, jotka rakastavat halaamista ja suukottelua ja pitävät toisiaan kädestä ja paljon muita. Viimeisenä on omenan painoinen vastasyntynyt pandakarhunpentu emonsa sylkyssä. Kannen pesukarhut pitävät tosiaan kädestä halaillessaan puuta. 

Halaaminen on nisäkkäille tyypillinen keino hakea läheisyyttä. Meillä Suomessa on viime aikoina - ennen koronaa - kättelyn tilalla alettu käyttää paljolti halaamista. Jotkut vieroksuvat sitä ja haluavat säilyttää vanhan kättelytavan. Virallisissa tilanteissa kättely varmaan onkin paras, mutta meiltä on puuttunut tuttavallisempiin tilanteisiin sopiva tervehtimismalli, johon halaus sopii mainiosti. Saa nähdä, miten nämä tavat palaavat, vai alammeko vain kumarrella virusten pelossa. 
Viruksesta puheen ollen, päiväkirjojani kahlatessani (kauhea urakka, yhdeksäs menossa ja parikymmentä jäljellä) osuin yhteen flunssan kuvaukseen vuodelta 1996. Totean päiväkirjassa, että kohta koko perhe on selättänyt wuhanilaisen. Niinpä, noita Aasiasta lähteneitä flunssia on ollut aika ajoin, neljä vanhaa koronavirustakin vaikuttaa edelleen. Ehkä niiden sairastaminen on jättänyt kuitenkin jotain immuniteettia tähän uusimpaan. 
Paljon mielenkiintoista tutkimustietoa on odotettavissa. Mikä ero on superlevittäjällä ja sellaisella, jolta löytyy tartunta, mutta ei levitä tautia? 
Miksi tämä virus tarttuu niin paljon vaarallisempana vanheneviin soluihin?

Ihmispoloinen on utelias ja toiveikas. Kesä on alullaan ja helteet sekä muu ihanuus vasta edessä päin.  
Tällä hetkellä sataa kovaa, luonto kiittää.  

Koittakaapas kaikki pysyä tahoillanne terveinä ja viettää kesää mahdollisimman normaalisti! Sairastumatta. Halaillenkin, jos siltä tuntuu... 

                                ..................................

Samana päivänä lisättyä

Sain juuri kuulla tutun ihmisen, vähän alle 70-vuotiaan, korona-kuolemasta. Aviomies oli saanut sairauskohtauksen ja vaimo lähtenyt mukaan ambulanssiin. Mies kuoli sairauteensa ja vaimo kolmen viikon kuluttua koronaan aivan äskettäin. Surullista. Ja muistutus siitä, että  kannattaa edelleen olla varovainen.
Tuntuu oudolta, kun tämä tulee lähelle. Tähän asti kenelläkään tutulla ei ole ollut edes todettua tartuntaa. 

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja

  
 Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä. 
   Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
   Koska emme voi vain elää. 

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin. 
Erinomainen suomennos Omistautuminen on Antti Nylénin. 
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta. 
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus. 

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin. 
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.  

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa. 

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.

On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija.  Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan  - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta." 

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

   Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun. 
   Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys. 

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja. 

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa. 
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa. 

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia.  Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.

Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen. 


P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.