Ossi Nyman, Häpeärauha

 

Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.

Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 

Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 
Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 

 

Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide.  

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.

Hikikomori, salaryman ja psykopaatti, Milena Michiko Flašarin ja Ossi Nymanin mieshahmoja, ja mitä kaikkea mahtuu feminismiin

Sveitsiläinen Milena Michiko Flašar on kirjoittanut romaanin I Called Him  Necktie japanilaisesta ongelmasta, joka koskee poikia ja miehiä. Kirjailijan äiti on japanilainen, joten kulttuuri on hänelle äidin kautta tuttua.

Kaksikymppinen nuori mies on piileksinyt omassa huoneessaan parisen vuotta. Vanhemmat tuovat hänelle ruokaa ja puhtaita vaatteita oven taa ja hän palauttaa tarjottimen ja likapyykkinsä samaan paikkaan. Vanhempien työssä ollessa hän vaeltelee kotinsa sisällä ja käyttää vessaa ja suihkua. Vanhemmat ovat yrittäneet saada poikansa takaisin normaalielämään uhkaamalla, lahjomalla ja jopa väkivallalla, mutta  poika on pitänyt päänsä. Nyt hän on uskaltautunut ulos puistonpenkille, josta käsin tarkkailee päivittäin elämää ja ohikulkevia ihmisiä. Vastapäiselle penkille istuu virkamies solmioineen, salkkuineen ja eväsrasioineen, mutta hän ei vietä siinä vain ruokatuntiaan vaan koko päivän.  

Kaksi miestä, nuori ja keski-ikäinen ottavat kontaktia toisiinsa ensin nyökkäämällä, sitten jo esittäytymällä ja lopulta uskoutumalla. Sekä maailmasta luopunutta Taguchi Hiroa että työttömäksi joutumistaan salaavaa Ohara Tetsua vaivaa syyllisyys ja epäonnistumisen kokemukset joissain ihmissuhteissa. Syyllisyyttä ylläpitää ja estää käsittelemästä kulttuuri, jossa korostetaan pidättyväisyyttä ja kunniaa. Kasvojen menettäminen on asia, jota pelätään ja jonka vuoksi tehdään itsemurhia. 
Miehet kuuntelevat toisiaan ja löytävät toisistaan sielunkumppanuutta. Pitkien puistoistuntojen päätteeksi he löytävät kumpikin voimaa yrittää uutta alkua. 
Lukija nauttii tarinoiden melankolisesta, kauniista kielestä ja seuraa jännittyneenä, miten muutos onnistuu.

Aasialaisen kulttuurin kunnia-käsitettä on vaikea ymmärtää. Jos minä vaimona huomaisin mieheni teeskentelevän työhön lähtöä, niin tuskin olisin mukana valheessa pitkään. Ohara Tetsun vaimo Kyōto herää varhain laittamaan miehelleen lounaspaketin matkaan ja toivottaa hänet illalla kotiin raskaan työpäivän jälkeen. Hän ei halua loukata miehensä kunniaa.

Hikikomori (jap. 引き篭もり "eristyksiin vetäytyvä") on sana, jota käytetään japanilaisista nuorista miehistä, jotka eristäytyvät sosiaalisesti, jotkut muutamaksi kuukaudeksi, jotkut jopa yli kymmeneneksi vuodeksi. Syiksi on löydetty tiukan koulutusjärjestelmän ja työelämän aiheuttamat paineet, tapa asua kotona pitkään, työttömyys, digimaailmaan uppoamisen helppous ja houkutus (kaikki hikikomorit eivät kuitenkaan ole nörttejä) sekä perinteinen mietiskelyyn vetäytyminen ja häpeäkulttuuri. Hikikomorin koko perhe saattaa eristäytyä häpeän vuoksi, ja häpeä estää usein myös psyykkisen avun hakemisen lievän vetäytymisen muuttuessa sairaaksi tilaksi.  
Taguchi Hiron vanhemmat selittävät ensimmäisenä eristäytymisen vuonna, että heidän poikansa on lähtenyt Amerikkaan vaihto-oppilaaksi ja toisena, että tämä palautuu vaihdosta ja etsii suuntaansa. Tietysti läheisillä on epäilynsä, mutta niistähän vaietaan

My room was like a cave, as always. I had grown up here. I had essentially lost my innocence here. I mean growing up signifies a loss. You think you are winning. Really you are losing yourself. I mourned the child I had once been, whom I heard in rare moments pummeling wildly in my heart. 

I didn't want to be a man who thinks he is winning. Didn't want to fit in any suit. Not to be a father who tells his son:You must work. Father's voice. Mechanical. 

Hikikomoreita on joidenkin tilastojen mukaan Japanissa jopa satojatuhansia. Samantyylistä käyttäytymistä on todettu muuallakin, varsinkin Aasian maissa. 
Jotain on vialla yhteiskunnan miehille asettamissa vaatimuksissa, jos oma huone ja mykkyys, lapsuuteen jämähtäminen, on pojalle mieluisampaa kuin eläminen aikuisena miehenä maailmassa toisten ihmisten kanssa. 

Onko poikien paossa omaan loukkoonsa jotain samaa kuin joskus tytöillä anoreksiassa, oman itsensä menettämisen pelko kasvamisen myötä? 

Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti antaa kuvan psykopaatista, Maurista, joka kiduttaa, raiskaa ja tappaa huvikseen naisia. Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa Mauri kertoo minä-muodossa elämästään ja ajatuksistaan kymmenen vuoden välein, 1997, 2007 ja 2017. 

Lapsena olin usein haaveillut, että pääsisin yksin yöksi Koskikadun ja Rovakadun kulmassa sijaitsevaan Palikka-nimiseen lelukauppaan. Tuossa kuvitelmassani avasin kaikki hyllyjen pakkaukset ja leikin leluilla vain sen aikaa kuin minua huvitti ja heitin ne sitten tylysti pois. Kun nyt ajattelen tuota kuvitelmaa, on minun myönnettävä, että suurinta iloa minulle tuotti juuri tuo aiheuttamani tuho, ja se että lelu oli minun jäljiltäni käyttökelvoton, eikä kelvannut enää myyntiin.

Samalla tavalla kuin Mauri on halunnut lapsena kohdella leluja, hän aikuisena leikkii tappamillaan tai vielä vähän elämässä kiinni olevilla naisilla. Hänen jälkeensä naisesta ei ole mitään jäljellä. Hän jopa paistaa ja syö osan naisesta rituaalinomaisesti paistettuna, koska keitoksi valmistaminen olisi epäkunnioittavaa. Psykopaatilla on omanlaisensa kunniakäsitys. 
Mauri suunnittelee tekonsa niin, että hänen jäljilleen on vaikea päästä. Lapsuudestakin löytyy yksi pikkutytön tappo.
Minulla oli jo silloin ollut syylliset kasvot ja kun minulta oli kysytty mitä Sonjalle oli tapahtunut, minä olin ollut niin hermostunut, että olin alkanut nauraa. Arton ja Sonjan isäkin oli laskenut katseensa maahan, ja häntä oli ollut ikävä katsella sen jälkeen, kun Sonja oli löytynyt. Heidän perheensä oli kulkenut pitkään naama vakavana ja toisissaan kiinni, ja tuntui helpottavalta, kun he viimein muuttivat pois.

Kai syyllisyys oli samanlainen asia kuin ihmisoikeudet, joita ei oikeastaan ollut olemassa, vaan jotka oli keksitty ja painettu paperille ja niistä oli tullut sillä tavalla totta. 

Psykopaattisen naisvihaajan kuvaus on uskottavan tuntuista. Ennen kuin alkaa suunnitellun kidutussessionsa ruotsinlaivalla Mauri pyyhkii vessassa takapuolensa naiskirjailijan kirjan lehdillä ja katselee inhoten tax free -myymälässä kulkevia naisia.
Huomasin heitä katsoessani, että sorkkamaiset korkokengät ja ylöspäin paksunevat jalat saivat naiset näyttämään lätissään säpiseviltä sioilta. 

Arvelen, että  Nymanin kirja pitäisi lukea feministisesti: tällaista sitä sattuu naisille miesten hallitsemassa maailmassa. Mistäkö näin päättelen? No, kirjan nimestä ja siitä että Nyman on feministisen puolueen jäsen. Tekstistä en tätä näkökulmaa löydä. Mauri ei kehity ajatuksissaan eikä teoissaan. Psykopaatti iskee yhä uudestaan. 
Kirjan lopussa Nyman kirjoittaa erään henkilön suuhun sellaisen ajatuksen, että me elämme aikaa, jossa mieskirjailijan on tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, koska muuten tätä syytettäisiin naisvihasta. Tämän kuullessaan Mauri pohdiskelee, ettei sitä siltikään olisi turvassa, koska ihmisten olisi helppo uskoa, että kirjailija olisi itse oikeasti murhannut ja paloitellut jonkun. Tässä menee tietysti Mauri ja Ossi Nyman päällekkäin. Mutta eikö tämä kuulosta pikemminkin me too -kampanjan arvostelulta? Mies on kuvattava saatanaksi, vähempi ei naisille riitä.  

Pidin kirjan alusta, jossa tyhjäntoimittajan oloinen pornon suurkuluttaja Mauri lorvehtii armeijasta kiirehtimättä kotiinsa. Sitten jysähti, Maurilla oli toiset kasvot. Niitä kasvoja sai katsella pitkään. Olisin toivonut jotain lisää juonikuvioon, se psykopaatin kuva tuli liiankin selväksi.

Taas ärsytti Nymanin kielessä pluskvamperfektin ja persoonapronominien runsas käyttö, kuten hänen edellisessäkin romaanissaan Röyhkeys. Aloin odottaa milloin seuraava liiallinen pronominien toisto tulee vastaan. Suomen kielessä pronominisubjekti näkyy verbimuodossa, joten sitä ei aina tarvitse mainita. Erikoinen aikamuoto ja persoonapronominien toistaminen tuo mieleen lasten käyttämän kirjoitustyylin. Esimerkki tästä: "Hän oli lopulta saanut olutta väärään kurkkuun ja hän oli  yskinyt pitkään ja olutta oli valunut hänen leukaansa pitkin hänen paidalleen." 
Kai kyseessä on tyyliseikka, mutta en keksi, miksi Mauri kertoo asioista näin ja mitä tällä tyylillä halutaan kertoa. 

Toinen harmitus minulle on kirjailija Miina Supiselle kuittailu. Siis se kirjan käyttö vessapaperina. Kirjamessuilla Nyman vastasi tästä asiasta tiedustelevalle haastattelijalle, että kyseessä ei ole naiskirjailijoiden halveksiminen yleensä, vaan vastaus Miina Supiselle, joka ei Imagen kirjoituksessaan arvostanut tarpeeksi Nymanin esikoista. Minusta romaanin käyttäminen tällaisiin kuittailuihin on romaanin halveksimista ja pikkumaista. 
Sitäpaitsi, ei se Supisen kirjoitus ole huono, ja kirjailijan pitää osata ottaa vastaan ruusut ja risut. Lukijan lukukokemus on aina oikea, kuuntele häntä kirjailija!  

------

Kun nyt Ossi Nymanin yhteydessä mietin feminismiä, niin luin uutisista, että Keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja Miriam Putula on huolissaan siitä, että nuoret naiset muuttavat pois maaseudulta ja sanoo, että tarvitsemme asian korjaamiseksi feminististä aluepolitiikkaa. Jaa, tämä tuo mieleen Timo Hännikäisen Ilman-pamfletin, älkää tytöt jättäkö poikia peräkamareihin. 

Mitä kaikkea intersektionaalinen feminismi pitääkään sisällään? Kaiken? Jos ollaan ajamassa kaikkia epäkohtia, niin onko enää kyse feminismistä?

Onko se feminismin ideologian mukaista, että fantasia-alusvaatemuotinäytöstä Victoria's Secret ei enää järjestetä? 
Olen katsonut noita näytöksiä televisiosta ja nauttinut niihin luoduista satumaisista maailmoista. Syynä epäsuosioon joutumiseen on kai ollut se, että ei ole reagoitu tarpeeksi nopeasti vaatimukseen vaihtaa maailman kauneimmat mallit tavallisiin pulskiin naisiin. Transnainen oli ymmärretty valita mukaan, mutta se ei riittänyt. 
Haloo, muotinäytökset ovat taidetta, josta sensuuri saisi pysytellä kaukana! En minä ainakaan halua nähdä malleina taviksia. Eikö feministisessä ajattelussa pitäisi hyväksyä kaikki naiset, myös kauniit? 
Bodyshaming-näkökulman lisäksi olen kuullut myös sellaista kritiikkiä, että tytöt saavat huonon esimerkin, kun näkevät catwalkilla laihoja malleja. Hui hai! Kyllä tytöt tajuavat, että mallitytöillä on pitkät sirot luut. Ei kukaan saa sellaisia laihduttamalla. Anoreksian syyt ovat aivan muualla kuin siinä, että saa nähdä kauniita ihmisiä. 
Miksi kaiken pitää olla niin arkista!

------

Loppukaneetti: Poukkoilin - näennäisesti -  kyllä nämä kirjoitukseni eri osat liittyvät kaikki toisiinsa. Kaikissa niissä mietitään sukupuolta ja kysytään, miten olla onnellinen omassa sukupuolessaan.  

Hämmästely jatkuu: sketsit ja anteeksipyynnöt

Ville Ranta: Iltalehti  23. - 24.11.2019

Taas täällä hämmästellään.

Hämmästelen sitä, että jos joku esittää julkisen anteeksipyynnön, kuten nyt Pirkka-Pekka Petelius kahdeksankymmenluvulta peräisin olevien Hymyhuulet huumorisarjassa esittämiensä sketsihahmojen loukkaavuuden vuoksi, niin suuri joukko someaktiiveja ryntää haukkumaan häntä anteeksi pyytämisestä. Eikö olisi korrektia odottaa, mitä niiden vähemmistöjen edustajat vastaavat, joilta Petelius pyytää anteeksi.

Mutta eihän nykyään mitään odoteta. Kaikki heti ulos vaan, mitä mieleen tulee. 
Jos tulee uskoneeksi väärää tietoa, ja vaikka levittää poliitikon puheesta vääristeltyä totuutta tai kokonaisuudesta irrotettuja lauseita eli trollaa tajuamatta olevansa vihapuheen levittäjä, niin ei se mitään, kiireiselle sattuu.

Petelius teki viisaasti, pyysi anteeksi jo hieman etukäteen, ennen isompia hyökkäyksiä. Aikamme tuntien. Ilmeisesti kyseessä poliittinen kauhun tasapaino: jos meitä tutkitaan, niin kyllä sitten teitäkin. 

Silloin kun Petelius esitti Aake Kallialan kanssa sketsejä, joilla tuotiin esiin eri ryhmiin kohdistuvia ennakkoluuloja, ne kai ymmärrettiin juuri näin, ennakkoluuloille nauramisena, tai sitten vain yliampuvana pelleilynä. Ainakin itse ymmärsin kärjen osoittavan stereotyypittelijöihin. En pitänyt näistä sketseistä niiden jankkaavuuden vuoksi. Juuri se samanlaisena toistuva hahmottelu ilman juonta saikin sketsit tuntumaan muutaman jakson jälkeen vain nolostuttavalta rienaamiselta. Mustalaishahmot olivat monipuolisempia ja pitemmälle työstettyjä kuin saamelaishahmot. Muistan, että niistä olikin keskustelua ja jotkut romaniväestön edustajat sanoivat, ettei niissä ole moitittavaa.

Kun nykyään on tapana katsella yksittäisiä sketsejä irrotettuna ohjelmakokonaisuudesta, niin eiväthän ne toimi. Tarkoitus häviää. Koska näillä sketseillä on huudeltu pilkaten saamelaistaustaisille ihmisille, niin ymmärrän hyvin, että niiden esittäjä on asiasta pahoillaan.

Minulle tulee tässä katsojan johtopäätöksiin luottavassa tyylissä mieleen äskettäin lukemani Ossi Nymanin romaani Patriarkaatti. Nyman kuvaa psykopaatin, joka mässäilee naisten kiduttamisella ja ilmeisesti lukijan pitäisi täysin ilman kehittyvää juonta tai muutoksia päähenkilössä tajuta, että kirja onkin naisten puolella. Motto, joka yleensä on jotain, mistä kirjailija on samaa mieltä, pitää myös ajatella käänteiseksi. Minä en tekstistä näe, miten kirja pitää lukea, mutta teen päätelmäni siitä, että Nyman on feministipuolueen jäsen, ja nimihän antaa myös viittauksen siihen suuntaan. Sama oli noissa nunnuka-vitseissä, katsojan pitää kääntää saamelaispilkka pilkkaajaa kohti.
Ei nyt tästä sen enempää, koska kirjoitan Patriarkaatista oman postauksensa.

En pidä tosikkomaisuudesta. Sketsihuumorissa on aina "pilkattu" ryhmiä. USA:ssa on loputon määrä vitsejä sulatusuunin eri kansallisuuksista, mutta nyt sinnekin on iskenyt mielensänpahoittajavirus. Simpsonien intialaistaustainen Apu-kauppias on kuulemma rasistinen hahmo. Minusta tämän sarjahahmon kautta on nostettu esiin rasismia eikä harjoitettu sitä. 

Pitäisi ottaa huomioon tapa millä vähemmistön edustaja esitetään, eikä vain suoraviivaisesti tulkita kaikkea vähemmistöjen esille nostoa rasismiksi. 
Jotkut ovat tietenkin sitä mieltä, että vain itse kyseiseen vähemmistöön kuuluva saa esittää oman vähemmistönsä hahmoja. En olisi tässä näin tiukka, mutta kyllähän hyväksyntä nousee, kun islaminuskoisista laskee roisia leikkiä Ali Jahangiri eikä Alpo Jahkonen.

Johtuuko yleistynyt henkinen likinäköisyys googlauskulttuurista ja siitä, että kaikkea voi kelata? Sarjoja ja elokuviakin voi katsoa kotilaitteilla, niin että kelaa ohi "turhien kohtien" ja silloin nyanssit jäävät kokematta ja usein paljon olennaista häviää. 

Hymyhuulet sarjasta minulla on jäänyt mieleen positiivisena Antti Raivion ja Ville Virtasen kömpelöt teinipojat Aki ja Turo ja Kallialan ja Peteliuksen nuorisopastori Leo ja ystävänsä Marko, joissa on samaa hellyttävyyttä kuin Akissa ja Turossa.  

Niitä, jotka kaivelevat esiin vanhaa, silloin korrektia, nykymaun mukaan vähemmän korrektia viihdettä nostaen tämän viihteen tekijöitä tuomittaviksi, haluan muistuttaa siitä, että tärkeämpää olisi keskittyä tekemään hyvää viihdettä nyt ja katsoa eteenpäin. 

Mitä jäi mieleen kirjamessuilta

Tämä kuva on hotellin hissin seinästä. Radisson Blu Aleksanteri on tapetoinut hissinsä tyylikkäällä kirjatapetilla, joten oikean yöpymispaikan valitsimme messureissulle. Kun messuhallissa katselin toinen toistaan koreampia kirjarivejä, tämä puuteriin vivahtava valkea tapetti alkoi viehättää kovasti. 

Aloitin kirjamessuohjelmien seuraamiseni toimittaja Kari Lumikeron haastattelusta. Lumikerolta on juuri ilmestynyt muistelmamateos Uutismies. Toimittajan työ on muuttunut hurjasti seitsenkymppisen Lumikeron uran alkuvuosista tähän päivään. Kun hän ensimmäisiä uutislähetyksiä tehdessään kantoi 12-kiloista nauhuria, mukanaan teknikko ja kuvaaja eikä päässyt itse  mukaan nauhojen  leikkaamiseen, niin nykyään hän tekee kaiken työn itsenäisesti kännykkäpuhelimella. 

Helppo, kaikkien hallittavissa oleva tekniikka on tuonut uutistoimittajien työhön myös sen ikävän puolen, että he joutuvat korjaamaan erinäisillä somealustoilla julkaistua tahallisesti tuotettua väärää tietoa. Juuri väärän tiedon levittäjien vuoksi ammattitaitoinen journalismi onkin nykyään tärkeämpää kuin koskaan.

Myös ammattitoimittajat alistetaan monissa jyrkän kontrollin yhteiskunnissa palvelemaan valtiota, tästä kertoo tämän illan Docventures-elokuva Our New President. 

En ymmärrä, miten kukaan edes voi toimia journalistina, jos ei saa pitää kiinni toimittajan etiikasta ja kertoa totuutta, olkoon se ruma tai kaunis. 
Millaista mahtaa olla toimittajien koulutus niissä maissa, joissa median tärkein tehtävä on julistaa rakkautta valtiota kohtaan?

Messukaverini Unto ja minä hajaannuimme hyvin pian eri tahoille. Hän oli lähes koko ajan yläkerran suljetussa tilassa kuuntelemassa historialuentoja, minä taas puikkelehdin messuhallia nurkasta nurkkaan. Tiedetorilla olin useamman kerran. 

Eräässä keskustelussa kysyttiin, mihin menet kirjallisuus. Riikka Pelo esitti ja toivoi, että yksilöön keskittyvästä aletaan siirtyä enemmän yhteiseen. Ihmisellä on kyky rakentaa ja kuvitella asioita, joten oma elämänpiiri ei voi olla ainoa, mistä kirjoittaa. Hän toivoi utopioita dystopioiden rinnalle. 

Juha Siro mainitsi, että hyvä kirjoittaja kirjoittaa ikuisuutta varten, tällainen on mm. juuri Nobelin palkinnon saanut Olga Tokarczuk. 

Molemmille keskustelijoille kieli on kirjallisuudessa tärkein.  

Autofiktio on ollut pitkään vallitsevana trendinä, samoin romaanin liukuminen esseen suuntaan. 

Tällaisen tyylin arvostus tuli hyvin ilmi erään haastattelijan yhteenvedossa. Hänellä oli haastateltavana kaksi nuorta kirjailijaa. Toinen kirjailijoista, Aino Vähäpesola, on luonut romaaniinsa Onnenkissa autofiktiopersoonan (esseepersoonan, alter egon ja mitä näitä termejä nyt onkaan) ja lähtenyt rakentamaan romaania esseestä, kun taas toinen, Anssi Hemmilä, on kirjoittanut Ilosaari-romaanissaan fiktiivisesti kolmesta kaveruksesta, joista yhdessä hän kysyttäessä löysi omia piirteitään. Haastattelija tiivisti niin, että Onnenkissa on romaanin ja esseen seos ja Ilosaari perinteisempi vanhan tyylin romaani. Hemminki totesi, että hän luuli kirjoittavansa uuden romaanin, ei vanhaa. 

Ossi Nyman kertoi pyrkineensä Patriarkaatti-romaanissaan pääsemään psykopaatin mielen sisälle. Hän oli tutkinut useita sarjamurhaajakeissejä eikä kirjoittaminen ollut tuntunut ollenkaan kivalta, kuten hänestä oli tuntunut esikoisromaania Röyhkeys kirjoittaessaan. 

Hänellä on keskellä romaania essee Vertigo-elokuvasta, elokuvaharrastaja kun on. Haastattelija Jussi Tiihonen kysyi tämän esseen merkityksestä romaanissa, johon Nyman vastasi, että kyllähän hän voi tehdä saman minkä Knausgårdkin on tehnyt ja että hän oli töksäyttänyt sen siihen tuottamaan lukijalle epämukavuutta. Hmmph. Tämä kirja on minulla vielä lukematta, kiinnostaa kyllä. Nymanin mielestä patriarkaatti ei ole yksin miesten laatima ja heille eduksi oleva valtakunta, vaan sitä pitävät yllä naisetkin. 

Mitä itse ajattelen autofiktiosta ja essehdinnästä romaaneissa? Olen pitänyt kovasti, mutta olen myös vähän kyllästynyt. On monta kirjaa, joille olisi ollut eduksi olla kertomatta, että tarina pohjaa oman tai jonkun toisen elämään. Fiktio fiktiona kunniaan, kiitos!

Ja tästä onkin hyvä siirtyä Mikko Rimmiseen. Mitkä ovelat ilmeet tässä kuvassa. Rimminen on juuri kertonut Antti Majanderille, että kirjailijan työ on "sellaista ajatushäpeltelyä" ja hänen  henkilöillään on tapana syyllistyä arkisen häikän keskellä "järkyttävään paisutteluun". 

Rimminen kokee, että omien näkemysten siirtäminen fiktioon ei sovi hänelle, se tappaisi häneltä fiktion, ajatushäpeltelyä sen pitää olla. Runous on kuningaslaji, jota Rimminen ainakin toistaiseksi tyytyy ihailemaan, proosa tuntuu omimmalta tulokulmalta. 

Rimmisen uusimman romaanin nimi on Jos se näyttää siltä.

Tiedetorin keskusteluista paras seuraamani oli haastattelu 'Kuka saa tulla Eurooppaan'.

Teija Tiilikainen haastatteli kahta tiedenaista, joilla on paljon tietoa ja tuoreet kirjat tästä aiheesta.

Anna-Kaisa Hiltunen on tutkinut EU:n turvapaikkapolitiikan vaiheita. Hän totesi, että ongelmat ovat pysyneet ärsyttävän samoina vuosikymmenten ajan: vastuun jako maiden kesken ja vallan jako unionin ja sen jäsenmaiden kesken. Etelä kohtaa turvapaikanhakijat konkreettisesti, pohjoinen ja keskinen Eurooppa kehittelevät strategioita ja itä välttelee koko asiaa. Kirjan nimi on Euroopan porteilla.

Taina Tervonen ja valokuvaaja Anna Autio ovat tehneet yhdessä kirjan Hukkuneet. Sen kansi koostuu hukkuneiden nimistä, joiden keskellä erottuu hennosti kirjan nimi. 

Tervonen on haastatellut kirjaansa Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa henkilöitä, jotka ovat kohdanneet arjessaan Välimereen hukkuneita. Hänen haastateltavanaan on ollut monenlaisia ihmisiä ruumiita merestä poimineista kalastajista oikeuslääkäreihin ja pormestariin, joka on suunnitellut budjetin siihen, miten järjestää hautaaminen tunnistamattomille. Kyse on konkretiasta, ei filosofisista kysymyksistä. 
Kirjan tekijät ovat tavanneet myös kadonneiden henkilöiden perheitä Senegalissa. Senegalista on ollut pakko lähteä taloudellisista syistä. 

Kaikki lähtijät ymmärtävät riskin, mitä meidän on omassa turvallisessa elämässämme vaikea hahmottaa. 

Laiton maahanmuutto on bisnestä paitsi salakuljettajille niin myös aseteollisuudelle ja yrittäjille, jotka järjestävät rajavalvontaa. Lähtijälle kyse on koko omaisuutensa ja elämänsä laittamisesta yhden kortin varaan. 

Tätä haastattelua kuunnellessa huokaisin syvään sen puolesta, että EU pääsisi yksimielisyyteen ja viisaaseen suunnitelmaan pakolaisten auttamisesta ja että lähtömaissa tilanteet rauhoittuisivat. 
Nyt kun Suomikin joutui kriisivuonna 2015 ottamaan vastaan jonkin verran turvapaikanhakijoita, alamme ymmärtää, mitä pienen Lesbos-saaren väki on kokenut. 

Tässä siis jotakin siitä, mitä kolmena päivänä messuilla koin. 
Kallio-lavalla kuuntelin useammankin lukiolaisnuorten järjestämän haastattelutilaisuuden.  
Antti Rönkä oli vakuuttava oman kirjansa aiheesta keskusteltaessa. Kustantamon ständiä ohittaessani kuulin miten häneltä siellä kysyttiin, mitkä ovat nykyajan nuorten miesten ongelmia. Aika laaja ja yleistävä kysymys. Näin, miten Rönkä hymyili ja alkoi miettiä, että sekä nuorilla naisilla että miehillä on nuorten ihmisten ongelmia. Enempää en ehtinyt kuulla.  
Röngän Jalat ilmassa ei päässyt Helsingin Sanomien 10 parhaaksi valitun esikoiskirjan joukkoon. Harmi!
Olen lukenut noista kymmenestä kirjasta vain Katriina Huttusen teoksen Surun istukka ja osan Arsi Aleniuksen romaania Villa Alpha. Haastattelua kuunnellessa aloin kiinnostua kahdesta runoteoksesta: Sinikka Huusko, Suolaruusu ja Jouni Teittinen, Sydäntasku. 

Kirjamessujen tungoksessa kulkiessa tuli sellainen olo, että toisin kuin väitetään, Suomessa kyllä luetaan edelleen paljon sekä tietoa että fiktiota. Tämä tekee minut onnelliseksi. 

Reissulukemisena minulla oli Olga Tokarczukin 'Alku ja muut ajat', kirjana, Untolla Knausgårdin 'Poissa päiväjärjestyksestä' lukulaitteella. Minusta se laite on korvike, joka ei sovi minulle. 
Kirjoittaako Tokarczuk ikuisuutta varten? - Kyllä.   

Ossi Nyman, Röyhkeys

Olen lukenut ajankohtaisen kirjan, josta epäröin kirjoittaa, koska kirja herättää kysymyksiä, joihin ei ole suoraviivaista vastausta.

Ossi Nymanin esikoiskirja kertoo paljolti hänestä itsestään, enimmäkseen yksinkertaisella kaiken arkielämän, syömiset, lukemiset ja odottamiset yksityiskohtaisesti raportoivalla tyylillä, mutta samalla se onnistuu pöyhimään työn käsitettä ja asenteita heitä kohtaan, joille ei ole töitä ja joista osa ei edes halua tehdä työtä. 
Kirjan viimeisessä luvussa, jossa työtön minäkertoja käy kirjoittajakoulutuksessa, tyyli muuttuu ylirealistisesta kokeilevaksi ja fantasioivaksi kertojan hahmotellessa itselleen taitelijaidentiteettiä. 

Ensimmäisessä luvussa Turku päähenkilö on Turussa Bruce Springsteenin keikalla. Hän on yksinäinen tarkkailija, nuori mies, jonka ujoutta lisää se, että hän epäilee toisten näkevän itsensä loisena. Hän ei ole käynyt koskaan oikeissa palkkatöissä vaan aina harjoittelussa, eikä ole saanut näin ollen oikeaa palkkaa vaan päivärahaa.

Kertoja on käynyt ammattikoulun keittiöpuolen, mutta ei mainitse, miksi ei ole hakenut oman alansa työtä, vaan tehnyt harjoittelua puutarhatöissä, joissa olisi viihtynytkin, mutta sitä työtä hänelle oli järjestetty työvoimatoimistosta vain kolmeksi kesäksi. Saan sen käsityksen, että kertoja ei ole tähdännyt töihin ollenkaan, ja kyllä, hän sanoo myös suoraan olevansa työn välttelijä. 

Olimme Heikin kanssa valmistuneet yhtä aikaa ja saaneet valmistujaispäivänä rehtorilta ruusut, jotka olimme heittäneet kotimatkalla ojaan. Kaupungilla olimme katselleet ylioppilaita, jotka olivat heitelleet karkkia kuorma-autojen lavoilta ja oli tuntunut, että heillä oli vielä monenlaista edessä. Meillä oli ollut ammatit ja oikeus työttömyyskorvaukseen ja teimme Heikin asunnossa saavillisen kotiviiniä ja joimme sen viikossa. Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin. 

Mietin, onko alakoululaisen tyylinen kirjoitustapa tehokeino vai osaamattomuutta. Kaikki banaalitkin asiat luetellaan ja minä-sanaa käytetään turhan paljon verbin kanssa.
"Nousin jyrkkää hiekkatietä kalliolle ja metsään. Kävelin rauhassa vielä korkean metallisen piipun jälkeenkin, jonka kohdalta minä yleensä lähdin juoksemaan."
Miksi kustannustoimittaja ei ole vetänyt äskeisestä minä-sanaa yli? Nämä lukuisat tekstistä pomppaavat minä-sanat ovat ärsyttäviä ainakin minun kielikorvalleni. 

Toisessa luvussa Tampere kertoja osallistuu työllistymiskoulutuksiin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan niiden järjestäjien työllisenä pitäminen.  Kertojamme tarkkailee kurssilaisia ja miettii, onko heissä hänen tapaansa työn pakoilijoita vai vain saamattomia tai epäonnisia. Suurin osa ryhmästä on hiljaa ja vastailee mitäänsanomattomasti yli-innokkaan uraohjaajan kysymyksiin. 
Uraohjaaja kehuu ryhmää huikeaksi ja tekee heille tärkeitä kysymyksiä, kuten onko karkki ja cokis terveellistä syötävää. 
Kurssilaisista yksi ainoa, Marko, on aktiivinen. Hän puhuu kansalaispalkan puolesta. 
Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa, että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa. Jos taas haluat saada enemmän rahaa, niin meillä löytyy ammatteja tankotanssijasta palomieheen ja puhelinmyyjästä aivokirurgiin. Marko sanoi, että tällöin jokainen ihmisen ymmärtäisi lapsesta saakka, että hän riitti ihan vain olemalla olemassa, ja hyvässä lykyssä nämä ihmiset alkaisivat ajatella, että myös tuolla toisella ihmisellä on sama oikeus olla olemassa kuin minulla.

Tässä kohtaa kirjan lukemista aloin kysellä vakavasti. 
Entä jos yhä useampi valitsisi toimettomuuden, niin kuka meitä kaikkia pitäisi yllä? Yhteiskunnan rakenteiden ylläpito vaatii osallistumista. 
Pitää tehdä myös raskaita ja likaisia töitä. Pitää rakentaa teitä ja siltoja, pitää kuskata roskia ja pestä likapyykkiä.
Tiedän erään nuoren miehen joka kävi ammattikoulun autonasentajalinjan, mutta ei valmistuttuaan halunnutkaan olla "rasvamontussa" eikä tehdä muita "paskaduuneja", joihin sitten yllättäen kuuluivatkin lähes kaikki, mihin hän olisi pystynyt. Minusta hän vaikuttaa toimettomana melko väsähtäneeltä. Ehkä päivätyö antaisi kuitenkin hyvän ja virkeän olemuksen, itsetuntoa ja kunnon yöunet. 
Toisaalta, kun työtä ei kerta kaikkiaan ole kaikille, niin nykyistä byrokraattista ja kallista tukijärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa eikä mutkistaa, kuten suuntaus on viime aikoina ehkä ollut. Lisään "ehkä", koska en tiedä hallituksen suunnitelmista kuin jotain pintapuolista, mikä on näkynyt otsikoissa. 

Minäkertojan tyttöystävä Kaisa oli lähtenyt Pariisiin, jonne kertoja ei ollut Kelan rahoista riippuvaisena voinut lähteä. Hän pelkää, että Kaisaa alkaa hänen toimettomuutensa  ärsyttää ja kertoo toivovansa joskus, että myös Kaisa olisi yhtä kunnianhimoton kuin hän ja suostuisi elämään yhteiskunnan tuilla, "olisimme kuin kaksi aikuista lasta". 
Hmm, tottakai Kaisaa alkaa ärsyttää! Haluaisin tuupata kertojan ylös ja antaa kannustuspotkun persuuksiin. 

Kirjan kolmas luku Helsinki kertoo tilanteesta kaksi vuotta myöhemmin.  
Kertoja on nyt kirjailijakoulutuksessa ja saa ohjausta tunnetuilta kirjailijoilta. Hän haluaa tulla samanlaiseksi kuin nämä itsensä kirjailijaksi esittelevät Rimmiset ja muut, kuuluisammaksi vain. Hän suunnittelee romaania, jonka ensimmäinen osa sijoittuisi Turkuun, toinen Tampereelle ja kolmas vielä kirjoittamaton Pariisiin. Kertojalle ilmestyy kesken kaiken taiteilijanimi, snobahtava Lahdenmäki. Hän asuu yhdessä Kaisan kanssa, joka nyt arvostaa hänen aloitteellisuuttaan. Hän on jo jotain. Kirjoittajakurssilaisen olo vain on ristiriitainen, oliko hän onnellisempi Turun aikana ilman tavoitetta, meneekö elämä hukkaan, jos hän menestyy. 
Kerronta on irronnut arkitodellisuudesta. Kirjoittaja kuvittelee tuntemiensa ihmisten elämää ja muistelee lapsuuttaan, jossa isä jyskytti ennen töihin lähtöään pojan huoneen ovea ja käski etsiä töitä. 
Tässä luvussa on kivaa ironiaa omasta mahtavuudesta ja lupaavaa kieltä. 

Alan uskoa, että Nyman on hyvällä alulla. Röyhkeys on siis myös kirja kirjailijaksi kasvamisesta. Toivon, että Nyman julkaisee lisää ja menestyy. 

Mielestäni tämä kirja kuvaa kasvamista yleensäkin. Ammattikoulun käyneet pojat ovat monesti hyvin lapsellisia siirtymään aikuiseen elämään. Jos siinä vaiheessa putoaa, niin elämä voi ankeutua ja ovet sulkeutua. Nymanin/Lahdenmäen isä on oikeassa.

Kirjan nimi Röyhkeys on mielestäni joko kysymys tai ironinen veto. 
Näettekö te todellakin tällaisen häpeilevän ja aran tyypin, minut, röyhkeänä? 
Pitäkää tunkkinne, en ala pelleillä olevani huikea, kun minun on vaikea sitä huikeutta nähdä.  

Kirjan pohjalta noussut kohu on ollut osittain yksipuolista, koska siinä on keskitytty vain yhteen osaan kirjasta, työn välttelyyn. Aihe myös tietenkin myy ajankohtaisuudellaan, joten se on ollut hyvä täky mainonnassa.

Kirjan kansi on outo, liian värikäs ja iloinen, nuorisokirjamainen. Hahmo on ilmeisesti Nyman itse. Olisin tehnyt tähän kirjaan rauhallisemman kansikuvan. 


Lisäys 31.12.
Kävin lukemassa lehtikirjoituksia ja toisten blogikirjoituksia. Yleensä kirjaa on kehuttu, myös tyyliä. 
Minua häiritsi aikamuotojen kömpelö käyttö (esim. tuossa ensimmäisessä sitaattissani pluskvamperfektin ja imperfektin vaihtelu) ja turhat minä-sanat (siis esim. näin, oma keksimäni esimerkki:leikkasin viipaleen leivästä, laitoin voita päälle ja minä söin sen). Harmittaa, kun en ymmärrä, mihin kirjailija tällä pyrkii. Selvittäisikö joku sitä minulle?
Toinen asia, mikä oli minulle uutta, oli se, ettei arvosteluissa ja blogikirjoituksissa ole pohdittu tämän romaanin esiintuomaa elämäntapatyöttömyyden käsitettä. Kirjahan ei  olisi saanut huomiota näin paljon ilman sitä.
Joku kommentoija oli kysynyt, miksei kirjaa ole kirjoitettu suoraan pamfletin muotoon. Se on hyvä kysymys. Itsekin olin jossakin keskustelussa päätellyt, että työn käsite on nostettava uuteen pohdintaan. Tämä kirja on myös merkki siitä. 
Kirjasta on hyviä kirjoituksia mm. seuraavissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen kauneudesta, Opus Eka ja Hannan kirjokansi. 

Lisäys 9.1.
Keskustelu sen kun vain jatkuu. Luin juuri viimeksi pitkään keskusteluketjuun kommentoineen Opus Vei -blogia pitävän ararararsin tekstin "Tällaisiakin ihmisiä on", jossa hän puhuu oivaltavasti työhaluttomuuden tabuistamisesta.