Tytöt ja pojat muukalaisina maailmassa Sandun ja Khemirin kirjoissa

Olen lukenut melkolailla peräkkäin suomalaisen Cristina Sandun ja ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanit. Löysin näistä kirjoista niin paljon yhteistä, että tuntuu houkuttelevalta kirjoittaa niistä yhdessä samanlaisuuksia ja erilaisuuksia etsien.  

Cristina Sandun kirjassa Vesileikit (2019) kuljetaan kahdella tasolla. Kursiivilla kirjoitetuissa teksteissä ollaan jossain entisiä itäblokin maita muistuttavassa köyhässä suljetussa maassa, joka ei edes ole virallinen valtio, seuraamassa tupakkatehtaan tyttöjen päämäärätöntä kisailua joella ja myöhemmin valmistautumassa kuviouinnin kansainvälisiin kilpailuihin uimahallissa joen toisella puolen, koska vain sieltä voi saada passin ja osallistua kansainvälisiin kilpailuihin. Kun kyllästynyt valmentaja näkee tytöt surkeine muovikasseineen ja likaisine varpaankynsineen hänen on vaikea peittää halveksuntaansa, mutta kun he pääsevät näyttämään taitojaan, tämä tuntee verensä kohisevan ja elämän olevan taas mahdollisuuksia täysi.
Viimeinen kohtaus on kapakassa, jossa ukot hieman noloina seuraavat kaljakolpakot edessään kilpailuja, naisten juttuja, ja joutuvat toteamaan, että kotikylän tyttöjä ei kilpailussa näy. Jänistivät, arvelee joku. Karkasivat? 

Kuin poijut he ponnahtivat ylös, sukelsivat sitten kuin sorsat. Kuusi jalkaa nousi, näpäytti ilmaa, katosi. Seuraavaksi kaksitoista jalkaa nousi ja alkoi taipua, samaan tahtiin kiihtyen ja vettä pärskyttäen, kunnes ne lakkasivat olemasta jalkoja. Kun vartalot pyörähtivät kuperkeikkaan, takapuolet vilahtivat kuin sinisimpukat. Viisi käsiparia heitti yhden vartalon vaakasuorana ilmaan. He järjestäytyivät rinkiin, joka pyöri ensin hitaasti ja sitten nopeammin, voimaa kasvattaen. Niin tyttöjen silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet taipuivat vinoon. 

Toisella tasolla seurataan viittä nuorta naista Anitaa, Paulinaa, Sandraa, Bettyä ja Ninaa ensiaskeleissaan ulkomailla eri puolilla maailmaa ja lopuksi Lidiaa, joka palaa vuosien jälkeen ja on taas kotimaisemissaan nimeltään Lidia oltuaan vuosia joku muu. Hän esittää terävän kysymyksen lapsuudentuttuaan, vanhaa Lintukasvattajaa jymäyttäville naapurimaan aurinkopaneeliyrittäjille, jotka letkauttavat vastauksen kutsumalla häntä miss Amerikaksi. Hän on siis viettänyt pitkän ajan USA:ssa. Lidia katselee surullisena vanhentunutta miestä, maata ja sen rappiota. Lintukasvattaja ei ole kilpaillut kyyhkysillään enää vuosiin. Linnut, kuten muukin elollinen, ovat saaneet osansa maahan kylvetyistä myrkyistä, mutta vanha mies kutsuu kyyhkyjään silti kaunottariksi. Aurinko paistaa kuumasti ja kylän naiset tarjoilevat kirsikkapiirasta ja viiniä. 

Jonas Hassen Khemirin romaanissa Soitan veljilleni (2012) ollaan Tukholmassa. Päähenkilö, ulkomaalaistaustainen Amor kulkee pitkin kaupunkia vastaillen puhelinsoittoihin ja kuvitellen niitä. Seuraamme Amorin ajatuksia ja reittiä. Kieli on pelkistettyä proosaa, jossa on paljon nuorisokielistä dialogia. 
Soouu brroouu mikä meininki?
Veljet ovat sekä sukulaisia että kavereita, jotka pitävät toisistaan huolta. 

Soitan veljilleni ja sanon: Äsken sattui niin sairas juttu. Ootteko kuulleet? Mies. Auto. Kaksi räjähdystä. Keskellä kaupunkia.

Soitan veljilleni ja sanon: Ei, ketään ei ole otettu kiinni. Ei ole epäiltyjä. Ei vielä. Mutta tästä se alkaa. Valmistautukaa.  

Millaista on olla epäilty? Se on varomista, tosia ja kuviteltuja silmäyksiä, tarkkailtuna olemista, itsetarkkailua, vainoharhaa. Se on sitä, että miettii tarkkaan pukeutumisensa, kun lähtee ulos, eikä vahingossakaan lue metrossa vieraskielistä kirjaa. Se on sitä, että lopulta pitää kysyä veljiltä, onko varmaa, että ei ole se, jota jahdataan, koska itsestä tuntuu, että on. 

Astun kadulle.

Näköhavainto miehestä, kuuntelen.

Lähden kulkemaan metroasemalle. 

Kohde liikkuu länteen, kuuntelen. 

Otin esiin lompakkoni, vilautin matkakorttia ja painuin laiturille johtaviin liukuportaisiin. 

Kohde on matkalla alas laiturialueelle, toistan, kohde matkalla laiturialueelle, kuuntelen.

Istuin yhdelle laiturin penkeistä ja odotin.

Kohteella on mukanaan  reppu, kuuntelen. 

En katsellut uteliaana muita matkustajia, en kirjoitellut vihkoon, en ottanut kuvia puhelimellani.

Musta reppu, riittävän iso sisältääkseen...

Vainoharhaisten ajatusten keskellä tuoreen isän, lapsuudenkaveri Shavin, hösöttävä lapsiarjen höpsöys tuo kerrontaan mukavan arkitason. Amor ei edes halua kuunnella kaverinsa ääniviestejä, kun ne ovat aina sitä samaa. Banaania, duud. Tyttö söi tänään ekan kerran banaania! Voitko tajuta?
 
Elämä ympärillä jatkuu, mutta Amor on lopulta jännitystilansa ajamana siinä tilassa, että höpisee kyykyssä bussikatoksen takana kuolleelle Mummilleen.
Löytyykö apu veljistä?  

Oota siellä veli.

Mä tuun.

Mä oon matkalla.

Mä oon kohta siellä. 

Tyylillisesti Sandun ja Khemirin kirjat ovat aivan erilaisia. Sandun tyyli ei ole minimalistista kuten Khemirin, vaan laajemmin maalailevaa.
Molempien tekstit tuovat jotenkin mieleen rukouksen, mitä sanaa Sandu käyttääkin, kun kuvaa tyttöjen käsiä veden päällä heidän joella leikkiessään, vielä päämäärättömästi, vain leikkimisen ilosta.

Molemmat kirjailijat kuvaavat muukalaisuutta, ennakkoluuloja ja rasismia.
Eri maihin muuttaneet kuusi tyttöä, jotka eivät edes välttämättä ole kisojen yhteydessä loikanneet tytöt, kokevat itselleen nauramista ja väheksyntää. Aina ei ymmärretä, että ennen kielen sujuvaa tuottamista on kielen sujuva ymmärtäminen ja nyanssit on helppo havaita jopa elekielestä. Aina ei edes välitetä olla kohteliaita muualta tulleelle.
Sandun kirjassa näytetään myös lukijalle hänen ennakkoluulonsa. Yhden tytön työhönsä kohdistuvat pohdiskelut saavat lukijan yhdistämään ne aikuisviihdetoimintaan (itätytöt!), mutta onhan niitä pieniä huoneita hikisine lakanoineen muuallakin kuin bordelleissa. 

Molemmissa kirjoissa jää paljon rivien väliin. Arvostan sitä, että minua lukijana arvostetaan, luotetaan siihen, että täytän aukot, koska tiedän asioista ja osaan eläytyä. Luotetaan myös siihen, että luen tarkasti. 
Molemmissa kirjoissa on vain vähän päälle sata sivua, mutta ne tuntuvat paljon isommilta.
En tiedä ärsyttävämpää tyylivirhettä kuin se, että asiat sekä kuvataan että sen päälle vielä nimetään ja selitetään, ymmärrätkös nyt varmasti. 

Yhteiskuntien arvostelu on koko ajan yksityisten tapahtumien taustalla niin Sandulla kuin Khemirilläkin.
Mikään ei ole mustavalkoista. 
Vaikka Sandun tytöt kokevat kovia valmentajansa piiskauksessa, jossa jokainen väärään suuntaan sojottava varvas on epälojaaliuden merkki, he eivät kuitenkaan elättele mitään ruusuisia muistoja lapsuudestaan "vanhassa maassa". Se mitä he ovat menettäneet on lapsuuden viattomuus, mutta sen kaikki menettävät kaikkialla.
Myös Khemirin Amur muistelee kaiholla lapsuuden selvitymiskeinoja. Kun uimavahti kutsuu arabilasten uimaporukkaa pilkallisella nimellä, serkkutyttö Ahlem juoksee vauhtia ottaen ja tyrkkää tämän altaaseen.
... Ahlem oli ohjus ja uimavahti vihollisalus ja Ahlem oli tikankärki ja vahti häränsilmä ja serkku otti vauhtia ja vahti seisoi selin oikeaan suuntaan ja tyrkkäisy muutti vahdin räsynukeksi ja suu päästi lyhyen kirkaisun ja vahtimiehen tätimäinen kangasmyssy osui veteen vasta useita sekunteja omistajansa jälkeen ja me riemuitsimme ja Ahlem oli sankarimme... 
Kuten tästä sitaatista näkyy Khemiri ei kirjoita pelkästään proosarunoa muistuttavalla säetyylillä. Joukossa on myös muutaman sivun pituisia lähes välimerkittömiä tekstejä. Rytmi on harkittu. 

Kirjailijoissa yhteistä on se, että molemmat ovat saaneet esikoiskirjastaan lähtien hyvää kritiikkiä.
Jonas Hassen Khemiri on saanut useita palkintoja niin näytelmistään kuin romaaneistaan. Esikoisteos Ajatussulttaani (2003) on dramatisoitu näytelmäksi ja sen pohjalta on tehty myös menestynyt elokuva. 
Khemirillä on tunisialainen isä ja sitä kautta tietoa arabikulttuurista ja maahanmuuttajista.   

Cristina Sandu on Helsingistä kotoisin oleva, nykyään Englannissa asuva kirjailija. 
Hänen esikoisromaaninsa Valas nimeltä Goliat pääsi vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. 
Sandulla on romanialainen isä, mistä näen vaikutteita hänen molemmissa romaaneissaan. 

Olen lukenut Khemiriltä Ajatussulttaanin ja Isän säännöt. Haen tänään kirjastosta hänen August-palkitun romaaninsa Kaikki se mitä en muista. Kirja on ollut minulla  jo kerran lukupinossa, mutta jäänyt sillä kertaa lukematta.
Sandun esikoinenkin näyttää olevan kirjaston hyllyssä. Lainaan sen samalla.
Mitenkäs siellä, onko tullut luetuksi kirjoja näiltä kirjailijoilta? Suosittelen! 

Marjaneh Bakhtiari, Toista maata

Toista maata (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on murrosikäisiä tyttöjä. Se on myös tarkkanäköinen yhteiskunnallinen kannanotto maahanmuuttajuuteen ja erilaisiin ennakkoluuloihin. Kirja kertoo median vallasta mielipiteiden muokkaajana ja siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia kaikkialla.
Marjaneh Bakhtiari muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa Ruotsiin Iranista. En käytä hänestä nimitystä maahanmuuttajakirjailija, koska hän kyseenalaistaa sanan maahanmuuttaja ja kysyy, milloin se muuttaminen oikein loppuu, milloin saa olla maahan muuttanut.

Bakhtiari ei kerro vain perinteistä tarinaa siitä, miten maahanmuuttajat kärsivät, kun heidät niputetaan keskenään samanlaisiksi ja alempiarvoiksi kuin alueen syntyperäiset asukkaat. Hän kertoo myös, miten heitä alistetaan ja nolataan täysin päinvastaisella tavalla, aiheettomalla hymistelyllä ja kohtelemalla kuin ymmärtämätöntä lasta. 
Hän pysäyttää meidät kokemaan ilmapiirin taksikopilla, jossa farsinkieliset arkkitehdin koulutuksen saaneet ja bussikuskeiksi päätyneet hymähtelevät Åkelle, porukan ainoalle syntyjään ruotsalaiselle tämän selän takana Åken paheksuessa näiden miesten pettymystä ja ikävöidessä ajatustenvaihtoa skooneksi toisten omanlaistensa, autoista kiinnostuneiden jätkien kanssa. 

Eräällä kirjan päähenkilöistä yliopistomies Mehrdadilla on työhuoneensa seinällä teksti "En halua tuntea/ olevani toista ylempi/ enkä toista alempi/ Sillä siinä on ylemmyyden alku". Tämä on kiteytys siitä, mitä Bakhtiari tähdentää kirjassaan. Hän haluaa, että me näemme yksilöt, emme streotypioita.

Kirjan alkukielinen nimi Kan du säga Schibbolet viittaa Raamatun tarinaan, jossa neljäkymmentäkaksituhatta efraimilaista joutuu tapetuksi, koska eivät osaa ääntää sanaa šibbolet (tähkä) oikein.
Kieli on tärkeä asia Bakhtiarin kuvaamien ihmisten elämässä. Mehrdad, joka korostaa kulttuurierojen ohi katsomista ja ihmisten samankaltaisuutta kaikessa olennaisessa, puhuu huolitellumpaa ruotsia kuin syntyjään ruotsalaiset, teini-ikäisillä niin Malmössä kuin Teheranissa on oma kansainvälinen nuorisokielensä ja vanhat pari sanaa ruotsia osaavat maahanmuuttajat kokevat sivullisuutta koko maahanmuuton jälkeisen elämänsä ajan. 
Kirjan koskettavimpia kuvauksia on kuvaus Mehrdadin äidistä, vain farsia puhuvasta Shamsista, joka ei pääse poikansa tv-haastattelun yleisöön, vaan jää istumaan bussipysäkille, jossa pitäisi vaihtaa bussia, käsilaukku ensimmäiseen bussiin unohtuneena pystymättä selittämään kenellekään ahdinkoaan.
Yhteiskunnallisesti aktiivisen Mehrdadin vaimo Noushin on ollut nuoruudesssaan yhtä aktiivinen vallankumouksellinen kuin miehensä, mitä tytärten on vaikea uskoa huonosti ruotsia puhuvasta, valjusta äidistään. 
Kirjailija on sirotellut sinne tänne farsinkielisiä ajatuksia ja dialogia, jotka jätetään kääntämättä. Näin lukijakin saa vähäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä.
Samaistuin kielipuolisten ulkopuolisuuteen kahdesta ajankohtaisesta syystä: 
1) "koronavanhuus" ja 2) digilaitteet, joiden kanssa olen jatkuvasti ymmälläni. 
Mieheni hankki meille uuden modeemin, josta seurasi whatsappin ja tulostuksen uudelleen asentamista ja kaikenlaista harmia. Lisäksi hän kalibroi minun koneeni värejä, mikä ei aivan onnistunut toivotusti: pelkäsin, että koko kone räjähtää, kun näyttö alkoi leiskua kuin revontulet. Olen täysi ummikko näissä asioissa, enkä pärjää omin taidoin, mutta paljon minua taitamattomampiakin on, jopa nuoremmissa. Kun koronaepidemiassa päälle 70-vuotiaat - aivan aiheesta, ja suurkiitos ! - neuvottiin pysymään turvassa kotona, niin siinä sivussa minulle tuli semmoinen imagon päivitys, että voi surku, sivuraiteillahan tässä ollaan, ja miten en sitä ole jo aiemmin ole käsittänyt. Silti tällaiset kokemukset ovat vain häive siitä, mitä sellainen ihminen kokee, jolle portti yhteiskuntaan on kiinni kielen osaamattomuuden vuoksi.  

No, palatakseni takaisin Bakhtiarin kirjaan, listaan sen ansioina tärkeän teeman lisäksi huumorin, kielen ja moniulotteiset henkilöhahmot. 
Erikoiskiitos Leena Peltomaalle, joka on suomentanut kirjan, niin että me  kuulemme hänen suomennoksessaan niin nuorten hiphop-vaikutteisen kielen, Åken skånskan kuin Noushinin virheellisen ruotsinkin. 

Kirjan tärkein juonikuvio on teinien, Parisan ja Baranin matka vanhempien synnyinmaahan Teheraniin. Parisilla missiona on "aitojen" kuvien nappaaminen köyhyydestä, hunnutetuista naisista ja parrakkaista miehistä koulutyötään varten. Pikkusisko Baran pakotetaan mukaan mummia tapaamaan. Serkku Negar, DJ Nigga, tekee kaikkensa, että sisarukset näkisivät vain hänen rajaamansa Teheranin, jossa rikkaat nuorevat ajelevat katumaastureilla alkoholin ja huumeiden höyryisistä bileistä toisiin, "koska eihän Iran nyt mikään Saudi-Arabia ole". 
Kirjassa on muitakin juonikulkuja, joista liikuttavimpana pidän leskeksi jääneen Åken ja hänen iranilaisen anoppinsa yhteiseloa ja ystävyyttä ilman yhteistä puhekieltä. 

Bakhtiarilta on ennen tätä romaania ilmestynyt samanaiheinen romaani Kalla det vad fan du vill vuonna 2005. Se on suomennettu nimellä Mistään kotosin. 
Minusta nuo ruotsinkieliset nimet ovat paljon hauskemmat ja enemmän kirjan tyylin mukaiset kuin suomennoksiin valitut totisemmat nimet. Kun kirjan alussa kiitellään "likkoja ja jätkiä" ja kiitossanat lopetetaan sanoihin "Ja Jan-Erik, ilman sua ei kirjaakaan", niin nimi saisi olla samaa linjaa. Ja katsokaa nyt kanttakin! 

Lueskelin, mitä tästä kirjasta on lehdissä ja blogeissa kirjoitettu kirjan ilmestymisen aikoihin. Joissain kirjoituksissa kirja on saanut sapiskaa liiasta pituudesta. Minusta tähän aiheeseen kyllä sopii pitempi muoto, 604 sivua tuntui sopivalta, ei pitkitetyltä eikä toisteiselta. Bakhtiari haluaa tuoda esiin kaikki mahdolliset mielipiteet, joten henkilöitäkin on paljon. Eri ikäluokissa on erilaista ajattelua ja esimerkiksi Mehrdadin opiskelijoissa on sekä niitä, jotka arvostavat hänen näkemystään että niitä, jotka käyvät kampanjaa hänen erottamisekseen rasismin vuoksi. Esimiehellä aiheuttaa päänvaivaa, voidaanko maahanmuuttaja tuomita rasismista maahanmuuttajia kohtaan, varsinkin kun hän vain korostaa sitä, että heihin pitää suhtautua kuten muihinkin. 
Koen, että  Bakhtiari puhuu Mehrdadin suulla. Hän mainitsee eräässä kohtaa Jonas Hassen Khemirin romaanin Ajatussulttaani (Ett öga rött) ja oman esikoisensa, joista molemmista intoiltiin juuri maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä tilanteessa Bakhtiarin huumori kääntyy ironiaan päin. Kuulen Mehrdadin luennoivan äänen tv-väittelyssä juuri ennen kuin keventävä musiikki taas katkaisee keskustelun: "Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys." 
Tarvitseeko tätä itsestäänselvää asiaa yhä vain tähdentää? -  Tarvitsee! 
Kun Åken iranilainen anoppi pahoittelee, että Åke-rukka on vienyt autonsa arabien korjaamoon eikä ruotsalaiseen, useimmat meistä alkavat tehdä mielessään eräitä yleistäviä johtopäätöksiä tai torjua niitä. Kyseessä on kuitenkin vain nämä tietyt korjaamot, tämä tietty vanharouva ja hänen vähän hupaisakin käsityksensä, jolle voi hymyillä hyväntahtoisesti.  
Armoton Bakhtiari ei päästä meitä helpolla.    

Haluan laittaa tänne loppuun Marjaneh Bakhtiarin kuvan kirjan takaliepeestä. Hän näyttää niin mukavalta, niin helposti lähestyttävältä ja kertakaikkisen kivalta ihmiseltä, mikä näkyy tekstissäkin. 

Bakhtiarilta ei ole suomennettu kuin nämä kaksi romaania. Ehkä elvytän ruotsin kielen taitoani ja luen jatkoksi Födelsedagen, Farväl till dem på land tai Godnattsagor för barn som dricker (ohho!). Kuulostavat houkuttelevilta nämäkin. 

  

Niukkaa ja runsasta, Thúy ja Khemiri

Kaksi kirjaa, aivan eri tyylit. Kim Thúy on koonnut pienoisromaaniinsa Ru (2009) tuokioita valtavasta aineistosta, koko omasta viisikymmenvuotisesta, vaiherikkaasta elämästään, niukasti, maistiaisia sieltä täältä, ja Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa kymmenestä päivästä koti-isän elämässä pitkästi ja  yksityiskohtaisesti pohdiskellen. 
Thúyn tekstit on ladottu ilmavasti, kukin muisto tai ajatus lyhimmillään 2 - 4 riviä sivullaan ja pisimmillään vähän toista sivua. Khemirin teksti on tavallista pitkää proosaa kappalejakoineen ja viikonpäivien nimillä merkittyine lukuineen. 

Thúy on Vietnamin venepakolainen, joka on Malesian pakolaisleiriltä valittu kiintiöpakolaisena perheineen Kanadaan. Hänen kirjansa aihe on muukalaisuus. Khemirillä on ruotsalaisen äiti ja tunisialainen isä. Hän on syntynyt Ruotsissa ja asuu siellä edelleen. Hän on käsitellyt aiemmissa teoksissaan maahanmuuttajien elämää, mutta romaanissa Isän säännöt (2018) henkilöt voisivat olla mistä tahansa hyvinvoivasta länsimaasta. He ovat esimerkkejä isyydestä eri sukupolvissa. 

Rakkaus on molempien kirjailijoiden teksteissä pulmallinen asia.

Kuva: Jean-Francois Brière, kirjan liepeestä

Ru-kirjan tekstit ovat kauniita kuin timantit tai pienet miniatyyritaulut, mutta minä petyin, kun ne loppuivat niin lyhyeen. Thúy avasi kiehtovan maailman näyttämällä sitä pikkuisen ovenraosta ja sulki oven heti. Siellä vilisi kiinnostavia sukulaisia, joista olisin halunnut lukea lisää, samoin hänen autistisesta pojastaan. Olisin kaivannut myös leveämpiä siveltimen vetoja, miljöötä ja ajankuvaa. Pidän tuokioista kootuista muistelmateksteistä mm. Claes Anderssonilla ja Mark Levengoodilla, mutta jokin Thúyn teksteissä häiritsee. Ne vaikuttavat minusta kerätyltä materiaalilta, josta syntyisi upea romaani, kun niitä vielä runsauttaisi.

Kävin tutkimassa, mitä muuta Thúy on kirjoittanut. Ru on esikoiskirja, sen jälkeen ovat ilmestyneet Mãn (2013) ja Vi (2016), molemmat pienoisromaaneja. Man on ravintolamaailmassa tapahtuva rakkauskertomus ja ainakin Vi on samalla tuokiometodilla oman elämän tapahtumista rakennettu kuin esikoinenkin. Kävin myös katselemassa Goodreads -arvosteluja ja olihan siellä joku, joka oli kokenut samoin kuin minä ja jäänyt kaipaamaan jotain enemmän. Vi:stä käytettiin myös nimitystä pitkä novelli. 
Ovatko tämäntyyppiset kirjat suosittuja nykyään, koska ne sopivat kiireiseen elämäntyyliin? Niitä voi sekä kirjoittaa että lukea katkelma kerrallaan.

Lähteminen kymmenvuotiaana vietnamilaisesta kulttuurista täysin uudenlaiseen elämään on jättänyt kirjailijaan jälkensä irrallisuuden tunteena. Lapsuus yläluokan tyttönä tätien ja palvelijoiden ympäröimänä muuttuu köyhän pakolaisvaiheen jälkeen itsellisen naisen elämäksi uuden kulttuurin alueella ranskankielisessä osassa Kanadaa. Oma nimikin, joka sitoi perinteeseen, vaihtuu uuteen, jolla hän voi olla kuka tahansa.  

Vietnamilainen sananlasku sanoo: Vain pitkätukkaiset pelkäävät, sillä kaljupäätä ei kukaan voi kiskoa hiuksista. Niinpä minä yritän parhaani mukaa hankkia itselleni vain sellaista, jonka pystyn itse kantamaan. 

Paitsi tavaraan kiinnittymättömyyttä hän kertoo myös, ettei osaa eikä halua sitoutua miehiin. 

Rakastan miehiä samalla tavalla, en halua saada heitä omakseni. Vastaavasti minä olen miehille yksi monista, minulla ei ole erityistä roolia, en ole pysyvä. En tarvitse heidän läsnäoloaan, sillä en osaa kaivata poissaolevia. Heidät korvaa aina joku toinen, he ovat aina korvattavissa. Jos eivät ole, ainakin tunteeni heitä kohtaan on.
...
Sen sijaan lapseni ovat opettaneet minulle verbin rakastaa, he ovat antaneet sille merkityksen. Jos olisin tiennyt, mitä rakastaminen tarkoittaa, en olisi hankkinut lapsia. Nimittäin sen kerran kun rakastaa, sitä rakastaa loppuelämänsä, niin kuin eno numero kahden vaimo täti numero kaksi, joka ei osaa lakata rakastamasta peluripoikaansa, sitä joka polttaa perheensä omaisuutta kuin pyromaani. 

Mietin, onko muukalaisuudella ja menettämisillä mitään tekemistä siinä, osaako sitoutua toiseen ihmiseen, vai onko kyseessä luonteenpiirre. Johtaako varhainen menettämisen pelko aina tunteettomuuteen ihmissuhteissa? Usein on niinkin, että juureton tarrautuu tiukemmin ja uskollisemmin kuin turvallisissa oloissa elänyt. Varhaislapsuudella on suuri merkitys ja jos kymmenvuotiaaksikin asti on saanut kokea turvaa, niin se vahvistaa ihmistä. 

Kuva: Pierre Björk, kirjan liepeestä

Khemirin kirjan ensimmäisessä luvussa, keskiviikkona, 'poika, joka on isä' ottaa vastaan muualta saapuvan isänsä, josta käytetään nimitystä 'isoisä joka on isä' ja viimeisessä luvussa, perjantaina, hän vie tämän lentokentälle paluumatkaa varten.
Poika pyytää pientä viestiä turvallisesta perilletulosta, mikä isästä on turhaa.

Jos et viesti, minä kostan, isä sanoo puoliksi leikillään. Miten, isoisä kysyy. Kirjoittamalla tästä, isä sanoo. Tee se, isoisä sanoo. Kirjoita kirja pojasta, joka heittää kadulle rakkaan isänsä. Pikemminkin siitä tulee tarina isästä, joka kohtelee perhettään kuin omaisuutenaan, isä sanoo. He hymyilevät toisilleen. Noita viimeksi mainittuja asioita he eivät sano. He vain hyvästelevät. 

Molemmat isät ajattelevat toisistaan ennakkoluuloisesti ja väärin. Alkuun nuorempi mies näyttää erinomaiselta häärätessään koti-isänä uupumukseen asti, samalla muistellen oman isänsä välinpitämättömyyttä, mutta vähitellen saamme vaimojen kautta uutta näkökulmaa. Ehkä poika ei vain muista isänsä uhrauksia ja ehkä hänelläkin on huonoja isäominaisuuksia, pelkkä läsnäolo kun ei takaa hyvää isyyttä, kuten ei äitiyttäkään.

Isä keinottelee pojan suusta äidin korvatulpat. Yksivuotias alkaa huutaa. Nelivuotias rakentaa autotallin. Yksivuotias hajottaa autotallin. Nelivuotias heittää yksivuotiasta pallolla. Yksivuotias luulee heittoa leikiksi ja hakee pallon ja antaa sen nelivuotiaalle. Nelivuotias piilottaa pallon. Isä kalastaa legon yksivuotiaaan suusta samalla kädellä joka kymmenen minuuttia aiemmin oli kakassa. Nelivuotias ilmoittaa kyllästyneensä leikkimään duploilla. Yksivuotias hieroo silmiään. Isä katsoo kelloa ja tajuaa että nelivuotiaan lähtöön esikouluun on vielä puolitoista tuntia. Hän toivoo, että aika kuluisi nopeammin, toivoo, että päiväkodissa olisi paikka yksivuotiaaalle.  

Isä kyllästyy vanhempainvapaallaan, mököttää ja on marttyyri. Isä mökkiytyy ja rähjääntyy eikä jaksa lähteä minnekään silloinkaan kun voisi. Moderni isä on kotiin jäätyään samanlainen kuin äiti vastaavassa tilanteessa, yhtä turhautunut ja yhtä pettynyt jaksamattomuuteensa. Ehkä moderni isä myös rakastaa syvemmin lapsiaan kuin entisaikojen etäinen isä, koska on nähnyt niin paljon vaivaa heidän vuokseen.
Tunnistan Khemirin nuoressa isässä paljon itseäni, varsinkin nuorta itseäni, mutta nykyistäkin: perhekeskeisyyttä,  täydellisyyteen pyrkimistä, taipumusta murehtimiseen, rakkauden tarvetta, oman lapsuuden puutteiden ja isän persoonan vatvomista.

Huvittaa kirjan takakannessa oleva mainoslause 'Mestari on palannut'. Tällä viitataan Khemirin aiempiin menestysteoksiin Ajatussulttaaniin ja Kaikki se mitä en muista. Tulee mieleen urheilusankarit, Makhan Amirkhani nyrkkeilykehässä ja Mörkö jäällä. Huomaatteko, olen seurannut urheilua, sen sivuilmiöitä ainakin!

Pidän molempien kirjojen kansista, Ru-kansi on upea! Kiitos suunnittelusta Sanna-Reeta Meilahti! Isän säännöt -kirjasta ei löydy kannen tekijää. 
Khemirin kirjan alkuperäinen nimi Pappaklausulen on mahtava, suomennos ei aivan vastaa sitä. Isyyden säännöt, isäsopimus..hmm?
Sana 'ru' on ranskaksi puro ja vietnamiksi kehtolaulu. Molemmat sopivat muistelemiseen hienosti. Hyvä, että sana selitetään kirjan alussa, muutoin se käännetyissä versioissa tulkittaisiin helposti henkilön nimeksi.     

Molemmilta haluan lukea lisää. Khemiriltä olen lukenut Ajatussulttaanin, josta pidin kovasti.  
Thúyn kirjoissa minua houkuttaa löytää niistä lisäpaloja Run jättämiin palapelin aukkoihin. 

Tämmöistä luettu täällä ja näin koettu

Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.

Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne. 
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin. 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.

Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut? 
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa. 
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.

Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
    Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
    Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.

Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
    Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden. 
Jaska yskäisee: 
    - Tässä on Veera, minun...
    - Toit sitten ryssän Karkulahelle.
    Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla. 
    - Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
    Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
    Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden. 
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.

Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme. 
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen. 

Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?

Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård!