Baltian matkan jälkimietteitä 3: pahuus

Riian Holokaustimuseon kokoelmista, erään keskitysleirivangin
hahmottelema piirros. Vangit ottivat ison riskin tallentaessaan 
elämäänsä tekstein ja kuvin, joita kätkettiin leirin alueelle.
Siksi että me saisimme tietää. 

Tekoälyn määritelmä pahuudesta:

"Pahuus tarkoittaa yleisesti kaikkea sellaista, minkä ihminen mieltää moraalisesti vääräksi tai hyvän vastaiseksi. Se on laaja moraalinen käsite, joka liittyy pahantekoon, ilkeyteen ja turmiollisuuteen. Pahuus eroaa tyhmyydestä, sillä se on tietoista hyvän vastaista toimintaa." 

Tietoista hyvän vastaista toimintaa. Jostain vahingossa tehdystä voidaan sanoa, että teki pahaa tyhmyyttään, mutta poliittisesti valittu linja, jossa jaotellaan osa ihmistä toisten elämää haittaavaksi rupusakiksi ei ole tyhmyyttä eikä myöskään harmitonta valinnanvapauden toteuttamista - se on valittua pahuutta, joka johtaa helposti puheista tekoihin, sortaviin määräyksiin ja lakeihin, väkivaltaan ja lopulta kansanmurhaan. Pahuus alkaa pienin askelin, joita ei saisi hyväksyä.

Kun oma ryhmä nähdään ainoana oikeana ja muut eliminoitavana haittana, niin ollaan pahuuden ytimessä. 

"Jakamaton ihmisarvo" on termi, jota käytetään nykyään paljon ajattelematta, mitä se tarkoittaa. 
Se tarkoittaa sitä, että ihmisten yhdenvertaisuudessa ei jousteta eikä tehdä kompromisseja.
Se joka tajuaa tämän termin, ei ehdota, että toisen näköisille muualta tulleille riittää pienempi sosiaaliturva kuin oman näköisille täällä kauan asuneille ihmisille. Hän ei oleta, että muualta tulleelle lapselle kelpaa vähäisempi koulutus kuin omille ja pyri erottamaan lapsia toisistaan. 
Jakamattoman ihmisarvon pitäisi olla poliittinen ja henkilökohtainen lähtökohta, ei tavoite.

Olen miettinyt paljon sitä, mikä saa ihmisen harkitusti valitsemaan poliittisen puolueen jonka pääsanoma on se, että suuri osa maailman ihmisistä on vihattavia ja huonoja ihmisiä, joita ei saa päästää meidän lähellemme.

Miten tällainen ihminen pärjää yhä monikulttuurisemmassa maailmassa? Miten hän perustelee arvojaan lapsilleen? Nauttiiko hän matkustellessa muista kulttuureista ja ottaa oppia siitä, miten muualla tehdään, vai hymähteleekö hän ylimielisesti ja löytää kaikkialta todistetta omille asenteilleen?
Millaisen aivopesun hän on tehnyt itselleen?

Vielä muutama vuosi sitten kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallista, ainakin lähellä, Euroopassa - kaukana on ollut sotia aina. Ei ollut mitään äärioikeiston tyylistä liikehdintää eikä suurta epäsopua siitä, millä arvoilla Suomea johdetaan. 
Tätäkin mietin Baltian reissullamme, varsinkin sen jälkeen kun olimme käyneet Holokaustimuseossa ja Miehitysmuseossa. Eikö ihminen koskaan opi!

Baltian matkan jälkimietteitä 2: kuvakertomus kaikesta kauniista

Majoituimme Riiassa Opera-hotelliin aivan keskustassa. Linja-autoasemalta pääsi hetkessä alikulun kautta perille. Muutoinkaan emme käyttäneet mitään kulkuvälineitä, paitsi Jūrmalaan mennessä. Sinne menee taajaan junia. 
Ei olisi uskonut, että ollaan niin isossa kaupungissa, kun kaikki tuntui olevan lähellä. Tietysti, jos olisimme viipyneet pitempään, niin olisimme laajentaneet reviiriä ja kulkeneet raitiovaunulla. Muun muassa Kansallinen kirjasto jäi näkemättä, koska se oli kauempana ja aikaa rajatusti.
Pidän siitä, että kaupungin keskusta on kätevästi pienellä alueella. Tottakai kauniit rakennukset erottuvat, jos niillä on oma piha-alue, mutta silloin niihin ei jaksa kävellä. 
Riiassa kuten monessa muussakin Euroopan kaupungissa näkyi EU-lippu oman maan lipun rinnalla. Miksi ei meillä? 

Alunperin vuonna 1334 rakennettu Mustapäitten talo. Mustapäät oli kauppiaskilta.
Talo tuhoutui pahasti II maailmansodassa ja venäläismiehittäjät purkivat sen, mutta
1990-luvulla se rakennettiin uudelleen. Talossa järjestetään kulttuuritapahtumia.
Kuva: Ume

Pysähdyimme Raatihuoneen aukiolle kuuntelemaan sellisti Aleksandra Stricelliä, joka soitti ihania säveliä Mustapäiden talon edessä. Seurasin viehättyneenä vanhaa herraa, joka asettui aivan soittajan viereen ikään kuin kuuntelemaan tarkasti pää kallellaan. 

Vanhassakaupungissa kuuli monia kieliä: saksaa, amerikanenglantia. japania, espanjaa, portugalia, italiaa, venäjää (kaupungissa on iso venäjänkielinen väestö) ja tietenkin latvian kieltä, latviešua. 
Kun katselin latviankielisiä uutisia, niin minusta ne kuulostivat aivan Oddasat-uutisten saamelta, sama ystävällinen poljento. Latvia on toinen balttikielistä, liettua toinen. Viron kieli kuuluu itämerensuomalaisin kieliin, vaikka Viro maantieteellisesti onkin osa Baltiaa.  

Latvialaiset ovat todella pitkiä ihmisiä, tuntui että ollaan jossain mallien ja korkeushyppääjien yhteisössä. Eipä tätä ehkä saisi todeta, en vain ymmärrä, miksi. Juuri alkaneessa Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa kerrottiin, että tällä kaudella opettajien haasteena on ohjelmaan osallistuvien pituus - siellä on Marko Mörkö Anttila ja muita - ja pian huomasin Iltalehden jutun, jossa kuulutettiin kehorauhaa ja pyydettiin jättämään pitkätkin rauhaan.
Minusta on upeaa, että on monennäköisiä ihmisiä. Päättelin heti, että kookkaitten ihmisten kaupoissa on varmaan myös isoja kenkiä, minulla kun on isot jalat. Oikein päättelin, Origo-ostoskeskuksen Nike-outletista löysin hyvät patikointikengät tulevia seikkailuja varten. 

Riian tuomiokirkko on Baltian maiden suurin keskiaikainen kirkko. Sitä rakennettiin 1200-luvulta 1700-luvulle, tyyleissä näkyy goottilaisuutta ja barokkia. Kirkossa on maailman neljänneksi suurimmat, mitä kauneimmat urut.
Tuomiokirkossa pidetään päivällä lyhyitä urkukonsertteja. Kuuntelimme Bachin, Debussyn ja Eugène Gigoutin musiikkia. Urkuja soitti Jolanta Barinska.
Hyvä hengähdyshetki kauniisti soivan musiikin hellimänä. 

Riiassa on paljon jugend-taloja, ja aivan vanhankaupungin kupeessa on yksi maailman suurimpia jugend-keskittymiä. Haluaisin katsella tätä aluetta lisää. 

Jūrmala on merenrantakaupunki Riianlahden rannalla. Hienohiekkaista rantaa ja mäntymetsää on parikymmentä kilometriä. Kaupunki koostuu pienten kylien ketjusta, joihin on rakennettu viehättäviä taloja, hotelleja, kahviloita, hoitolaitoksia ja kylpylöitä.  

Saman kadun varrella oli mitä erilaisimpia rakennustyylejä. Persoonallisuus saa näkyä, mikä on minusta upeaa. 

Oli linnoja...

ja mökkejä.

Kuva: Ume

Oli värejä... 

ja muotoja.

Tämä talo oli myytävänä...

ja tämä kaunotar korjausta vailla.

Ortodoksikirkko on ilahduttavan kirkasvärinen.

Kuva: Ume

Sää oli lähes kesäisen lämmin. Voi vain kuvitella, miten paljon elämää tällä rannalla on ollut heinäkuussa. Latviassa on niin lämmin, että rantabisneskin kannattaa. Rantatuolit ja -petit oli nyt kasattuina sivuun, elokuuhan on ollut epätavallisen viileä. 
Meillä Suomessa ei tietääkseni ole millään rannoilla (Yyteri, Kalajoen hiekat, Kouvolan Käyrälampi jne) rantavarusteiden vuokrausta, vaan jokaisen on tuotava omat välineensä. Kyllä viime heinäkuussa olisi kannattanut perustaa vuokrauspisteitä.
Tässäpä idea koululaisille kesätyöksi: hanki parikymmentä kokoon taitettavaa rantatuolia ja vuokraa niitä ranta-alueen reunassa tarvitseville. Luulen, että kauppa kävisi hellepäivinä. 

Kuva: Ume

Ennen kaikkea tätä kaunista tutustuimme pahuuteen, siitä seuraavassa osassa matkakertomustani. Ehkä jätän sen pahuuden (holokaustimuseo ja miehitysmuseo) vähälle kuvaukselle. 
Olen niin täynnä pahuuden sallimista. Miten voi olla, että oma hallituksemmekin... uuh... 

PS Matkakumppani Unto ei ollut niin innokas kuvaamaan kuin yleensä, koska "kunnon kamerat" jäivät kotiin. Olen merkinnyt hänen ottamansa kuvat Ume, loput ovat minun.  


PPS Oi, se hauskin unohtui: simpukkasisäänkäynti erään Jūrmalan talon alakertaan. Leikkisyys kunniaan! 

Baltian matkan jälkimietteitä 1: taidetta kokemassa Tallinnan Fotografiskassa

Matka Tallinnan kautta Riikaan on takana ja monta elämystä mielessä. En kirjoita kronologista matkaraporttia, vaan aiheittain ja siitä, mikä on jäänyt mietityttämään.

Tallinnasta jäi mieleen kaiken modernin ja automaation arvostus, ehkä jopa joissain tapauksissa liiaksi. 

Hotellissa oli palvelutiski ja siellä virkailija, mutta ovensuulaite ohjasi sekä kirjautumaan että lähtemään sen kautta. Lähtöpäivän aamuna pyydettiin lisäksi tekstiviestillä ilmoittamaan kun lähtee. Saavuimme hotellille vähän ennen virallista kirjautumisaikaa ja piti vaivata respan henkilöä kysymällä, olisko huone jo vapaana. Olihan se, mutta piti maksaa 10 euroa, että pääsi sisälle - mistä hyvästä, siitäkö, että tätä asiaa ei voinut hoitaa koneella.

Hämmennyin R-kioskilla, kun puhelin korvalla seisova kassahenkilö naputti suojalasin yli asiakkaan puolella tiskiä olevaa itsepalvelukassaa, että hoidapa asiasi siinä. Olishan se laite voinut olla jossain kauempana, jolloin yksi asiakas voisi asioida kassalla ja toinen automaatilla. Miksi pitää mennä seisomaan siihen kassaihmisen eteen hoitamaan asiansa itse? 

Tallinnan modernia rakennustyyliä sataman lähellä

Tallinnan Fotografiska ei petä koskaan. Tällä kertaa esillä oli kolmen valokuvataiteilijan töitä.

 

Elliot Erwitt (1928 - 2023) syntyi Pariisissa siirtolaisperheeseen venäjänjuutalaisille vanhemmille, muutti sieltä vanhempineen Milanoon ja lopulta USA:han vuonna 1939. Erwitt opiskeli sekä valokuvausta että elokuva-alaa ja teki monipuolisesti töitä ammattikuvaajana, kunnes siirtyi freelanceriksi. 
Erwittin ura kesti seitsemän vuosikymmentä. Retrospektiivinen näyttely esittelee Erwittin leikkisää katsetta sadalla kuvalla ja dokumenttifilmillä, jossa Erwitt kertoo työskentelytavoistaan ja mieliaiheistaan.

Elliott Erwitt, Santa Monica, California, USA, 1955

Elliott Erwitt: Pariisi 1949, Barcelona 1952 ja Mother and Child, New York, 1953
"It's a family picture: my first child, my first wife and my first cat". 

Viron kieli on suomalaiselle toisinaan hyvinkin ymmärrettävää. Kuvan teksti viroksi. "See on perepilt: minu esimene laps, minu esimene naine ja minu esimene kass".


   

Kuva videolta, jossa Erwitt kertoo muun ohessa ihastuksestaan koirien kuvaamiseen.
Tekstissä sanotaan, että ne ovat niin ihmisen oloisia. 

Erwittin ihmiskuvissa on tilannekomiikkaa. Hän sanoo, että ei ole kiinnostunut maisemista, vain ihmisistä ja koirista, joissa hän kuvaa hauskaa kömpelyyttä ja haavoittuvuutta, empaattisella otteella. 
Näyttelyssä oli yksi kuva Suomestakin, lavatansseista.  

Erwitt ikuisti myös historiallisia hetkiä, kuten presidentti Richard Nixonin vierailun Neuvostoliitossa, John F. Kennedyn hautajaiset ja Barack Obaman virkaanastujaiset, sekä kuvasi aikansa suuria tähtiä, kuten Marilyn Monroeta, Alfred Hitchcockia, Grace Kellyä ja Andy Warholia. 

Videolla on hauska kohta, jossa Erwitt vetää päähänsä baskerin ja esittää itseään täynnä olevaa ns. taidevalokuvaajaa. Tyyppi on hänen kehittämänsä alter ego André S. Solidor (nimikirjaimista tulee sana "ass"), jonka hahmossa Erwitt kritisoi senaikaisen valokuvauksen joitain hassuja piirteitä. Solidorin töistä on jopa julkaistu kirja ja järjestetty näyttely Lontoossa vuonna 2011.

Fotografiskan toinen iso näyttely oli Bruce Gildenin (synt. 1947) 40 kuvaa sisältävä Why These? - Miksi juuri nämä? Gilden oli valinnut kuvat näyttelyynsä, koska pitää niitä laajan tuotantonsa parhaimpina ja hän vastaa: Why not?
Gilden on kuvannut lähes 60 vuotta ja on edelleen valokuvauksen "enfant terrible", niin rajujen aihevalintojensa kuin röyhkeiden kuvaustapojensa vuoksi. 

Gilden syntyi Brooklynissä, New Yorkissa. Hän on lähes itseoppinut kuvaaja. 

Bruce Gildenin kuvia 2010-luvulta

Gilden on kertonut pitävänsä aina salamaa valmiina ja hyppäävänsä kadulla kohtaamansa ihmisen eteen. Kasvot ovat joka karvaa ja ryppyä myöten tarkkoja. Gilden kuvaa paljon kaupunkien köyhiä ihmisiä, kodittomia, asunnottomia, ilotyttöjä ja muutoin syrjäytyneitä. 

Erwittin tapaan myös Gilden on kuvannut monissa maissa. Hänen ensimmäinen iso aiheensa oli Haitin voodoo. Sen lisäksi hän on kuvannut Japanin Yakuza-mafiaa, Irlannin hevoskilpailuja ja USA:n köyhän maaseudun väkeä.

Bruce Gilden: Quinza, Tokio, Japani, 1998

Bruce Gilden: New York City, USA, 1986

Bruce Gilden: New York City , USA, 1990

Kuvista huomaa, että Gildenillä on ollut mustavalkokuvissaan enemmän lämmintä huumoria kuin uusimmissa värikuvissa, joissa rujous ja ahdistus hyökkäävät katsojan silmille. 


Kolmas Fotografiskan näyttely oli nuoren tanskalaisen Henriette Sabroe Ebbesenin (synt. 1994) Kaleidoskooppi, jonka isoissa kuvissa ja videolla ihmiskehot vääristyvät, valuvat, yhdistyvät ja liukenevat omituisiksi läjiksi. 
Ebbesen on koulutukseltaan lääketieteen tohtori, mutta keskittynyt valokuvaan ja elokuvaan. Esitteessä kerrotaan, että hänen taiteensa haastaa katsojan tarkastelemaan kehoon ja mieleen liittyviä kysymyksiä. No, minusta nämä kuvat olivat vain epämiellyttäviä eivätkä herättäneet minua mihinkään pohdintoihin. 
Teknistä taitoa vaativia isoja kuvia, mutta ikään kuin tekniikka olisi ollut pääosassa. 

Ebbesen-video 

Semmoinen Tallinnan anti. Seuraavana päivänä ajelimme bussilla Riikaan Latviaan, jossa ihmettelin taas eri asioita. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa. 

PS Puolet kuvista on minun ottamiani, puolet mieheni. Hänkin otti kuvat puhelimen kameralla (unohti paremmat kamerat kotiin!), mikä oli vain hyvä. Ei tarvinnut kantaa painavampaa kameraa - ja eikös nämä kelpaa turistikuviksi ihan hyvin?