Vain kolme kuvaa - s niin kuin syyskuu

Ensimmäisenä s-alkuisista sanoista mieleeni tulee lähimpien nimiä, siskot, sydämellisyys, sivistys, söpöys, sivullisuus, syvällisyys, sisin, salaisuudet, sadut, sisuuntuminen, sinisyys... siniset vaarat ja siniset ajatukset... sametti. Kuvitusta näille? Ehkä jotain muuta helpommin kuvina ilmaistavaa. 

1. SYKSY

Syksyssä rakastan värejä ja lämpimien syksyjen rikkautta. Kun kesän kukkaistutukset alkavat valua kadulle ja kaikki on luonnossa runsasta ja rönsyävää, tuntuu kuin olisi jossain etelämpänä. Kylmät ja viimaiset syksyt ovat kauheita tylyydessään. Tämä syksy on ollut parhaita, huomiseksi ja ylihuomiseksi on luvassa helleasteita, ehkä vielä perjantaiksikin. Iltaisin on suloista, kun päivällä valoa kerännyt aurinkokennolamppu syttyy parvekkeella ja luen hyvää kirjaa sohvalla. Talvikaan ei pelota, kun syksy on pitkä ja muutos kylmään aikaan loiva. 

2. SANOMALEHDET

Olen aina pitänyt sanomalehdistä. Kun Kouvolan Sanomat lopetti jokin aika sitten printatun sunnuntailehden, niin myös sunnuntain Helsingin Sanomat alettiin jakaa meillä vasta maanantaiaamuna.
Mieheni lukee sunnuntaina lehdet verkosta näköislehtinä ja yritti minullekin mainostaa miten helppoa on suurentaa haluamansa jutut ja tuijotella niitä läppäriltä. Tiedän, mutta kun se e i  o l e  s a m a. Minä luenkin sunnuntain aamukahvilla mieluummin kirjoja kuin katselen lehtiä ruuduilta, jotain otsikoita tosin vilkaisen puhelimesta. Maanantaiaamu onkin sitten minulle kunnon lehtiaamu ja hyvä startti viikkoon. 
Luen myös paljon aikauslehtiä, kotiin tilattuina ja kirjastossa.

Kunpa lehdet ja kirjastot säilyisivät yhtä kauan kuin minäkin. Hei, hallituksen saksijat - nämä ovat jokapäiväistä kulttuurin leipäämme! 

3. STEINBECK

Steinbeck (John Steinbeck, kiinnostavaa miten joistain kirjailijoista käytetään vain sukunimeä - Hemingway, mutta J.D.Salinger) on yksi niitä kirjailijoita, jonka teosten lukeminen johdatteli minua nuorena amerikkalaisen kirjallisuuden pariin.
Kasasin kuvaan omasta hyllystä sieltä löytyvät Steinbeckin kirjat ja hämmästyin: kasan kolme ylintä on lukioaikana ostamiani (merkkasin silloin aina kirjan alkulehdille sen vuoden, jolloin hankin kirjan). Helmi luettiin yhteisenä, siitä keskusteltiin ja ehkä kirjoitettiinkin, The Red Pony olen ostanut muuten (eihän me kai luettu englannin tunnilla romaaneja?), samoin Keltaisen kirjaston Taipumaton tahto on koulukurssien ulkopuolelta. Opettaja varmaan innosti Steinbeckin lukijaksi.
Ai mikä hämmästytti - no se, että enhän minä niin köyhä nuori ole ollutkaan kuin muistan! Silloin piti oppikouluun menijän ostaa kaikki koulukirjat ja koulutarvikkeet 11-vuotiaasta 18-vuotiaaksi. Perheillä oli tili kirjakauppaan. Meillä oli köyhää - ja minä ostin ylimääräisiäkin kirjoja!
Keräsin varmaan vaihtorahat bussilippuostoista ja säästin isoäidiltäni saamat munkkirahat. Koulussa ei ollut ruokalaa ja meillä samalla bussilla kulkevilla oli tapana viettää aikaa baarissa. Joku osti aina joskus munkin, niin että saimme olla siellä - minä en. Pidin itseäni kurissa, kun ei kukaan muu pitänyt. Ehkä. Päättelen näin. Olisipa hauska päästä aikamatkalle omaan lapsuuteen ja saada todeta, mikä niissä muistoissa on totta, mikä matkan varrella keksittyä. 

                                       -------

Vain kolme kuvaa -haaste on bloggaaja Kristiina K:n alkuunpanema. Hän myös kerää kunkin kuun kirjoituksia, mutta tässä kuussa ei ole tainnut vielä kukaan muu kirjoittaakaan - olenpas minä aikainen. Laitan linkin koosteeseen myöhemmin. 

 - Ja tässä se on (klik).

Huhtikuuko kuukausista julmin?

 

T.S. Eliotin pitkästä runosta Autio maa (The Waste Land, 1922) on jäänyt elämään suosituksi lainaukseksi sen alku "huhtikuu on kuukausista julmin". Ehkä siinä on jotain tunnistettavaa kylmien maiden asukkaille, joiden on keväällä herättävä talvikohmeestaan. Ihmiset murehtivat nuutuneisuuttaan ja kalpeuttaan. Koti kaipaa piristystä, ikkunat pitäisi pestä ja vähintään hankkia uusia tekstiilejä tai kimppu leikkokukkia pöydälle. Naistenlehdet toitottavat miten on päästävä bikinikuntoon, ehkä nykyään ei enää niin paljon (bodyshaming). Epäilen, että koronatalven jälkeen nuutuneisuus on isompaa kuin ennen.

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuri kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.
(Lauri Viljasen suomennos)

April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

Niiden maiden ihmisiä, joilla ei ole pitkää, rankkaa talvea tämä huhtikuun määritelmä ei varmaan puhuttele millään tavalla. Mutta käyttävätkö hekin silti huhtikuusta adjektiivia julma?

"Torstai on toivoa täynnä" on sanonta, jota käytetään miettimättä, miksi. Joko torstaisin aletaan odottaa viikonloppua?
John Steinbeckin pienoisromaani Sweet Thursday sai suomalaisen käännöksen nimeksi Torstai on toivoa täynnä. Siitäkö tämä sanonta on lähtenyt liikkeelle hauskan alkusoinnun vauhdittamana?
Olen kuullut sellaisen selityksen, että torstai on ollut yleinen palkkapäivä ainakin Englannissa. Tämä kuulostaa järkevältä selitykseltä sanonnan alkuperäksi, palkkapäivä todellakin on toivon päivä. 

Tänään on kiirastorstai sekä aprillipäivä. Kävelin katsomassa sinivuokkopaikassani. Ajattelin, että ihailen lehtiä, mutta johan siellä oli ensimmäiset kukatkin. Ilahduin, kun huomasin ruskean aluskasvillisuuden ja vihreiden lehtien seassa kaipaamaani erityistä sinistä, jota on vain sinivuokoissa. 
Olen iloinen myös siitä, että säät ovat niin ihanat ja kohta lumi on poissa ja kävelyreittini monipuolistuvat. Pyöräilykausi alkaa. Olen iloinen myös siitä, että pystyn liikkumaan eikä mikään paikka ole kipeänä. Kolmetoista vuotta minua palvellut lonkkani keinonivel toimii edelleen hyvin. Muistan miten tuskallista kävely oli ennen leikkausta.  
Mietin siinä kävellessäni, miten karmeita sananlaskuja meillä onkaan, kuten se, että onni pitäisi kätkeä. Haluan korjata sen: Kell' onni on se onnen kätkeköön jakakoon. Siksipä yllyinkin nyt tässä kertomaan, mistä olen iloinen. 

Minulle keväät olivat työssä ollessa raskaita, koska niihin pakkautui niin paljon tekemistä, isot kokeet ja arviointi, kevätjuhlat, pikkulapsiperheaikana kevätvaatteiden hankinta kaikille. Luokkahuoneiden ilmastointi oli kurja, aurinko porotti, mutta ikkunoita ei saanut avata. Oppilaat tulivat levottomiksi. Iltaisin oli väsynyt olo. Kun loma alkoi, koti oli kaaoksessa ja oma mieli ärtyisä ja tyhjä. Ei osannut ryhtyä mihinkään. 
Eläkkeellä ollessa tilanne on aivan toinen. Minusta huhtikuu on upea kuukausi. Ehdin seurata kevään etenemistä ja ulkoilla. Kesä ei yllätä minua, vaan minä yllätän kesän hyvin valmistautuneena. 

Kävelylenkilläni pysähdyin katsomaan puhelimesta uutisia. Kauhistuin. Nyt on  Suomessa tänään 1. huhtikuuta ilmestynyt koronavirusmuunnos, kaiken lisäksi myllykoskelainen. No, ilmankos meillä on tartunnat lisääntyneet. Ethän ole vielä ostanut mämmiä? Ethän vaan ole vielä syönyt sitä? Vie se tiukasti muoviin pakattuna ongelmajätteenä jäteasemalle. Covid-Myllykoski tarttuu helposti mämmin kautta. Suklaanamuset sen sijaan toimivat estolääkkeenä kuten rokotus. Nauti niitä ja ole kaikessa varovainen! Omaehtoinen liikkumiskielto on suositeltava.

John Steinbeck, Routakuun aika - ja pohdiskelua siitä, mikä tekee kirjasta klassikon

Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti 1942 kirjan The Moon is Down panoksenaan fasismia vastaan.

Yhdysvalloissa kirjaa kritikoitiin siitä, että se ei esittänyt natseja tarpeeksi petoina, mutta Euroopassa natsit pitivät sitä niin vaarallisena, että kielsivät sen kaikkialla, missä pääsivät valtaan. Kirjaa kuitenkin käännettiin ja painettiin salaa useissa maissa ja levitettiin maan alla. 

Suomessa The Moon Is Down ilmestyi vuonna 1989 suppeana kirjakerhopainoksena nimellä Routakuun aika ja lopulta viime vuonna julkaistiin uusi painos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Omassa hyllyssäni olevilla Steinbeckin suomennetuilla romaaneilla näyttää olevan useita eri kääntäjiä, eniten Steinbeckiä on kääntänyt Jouko Linturi.
  
Minun piti etsiä 'routakuun' merkitys, se on vanha marraskuuta tarkoittava sana.

Steinbeck on merkittävimpiä 1900-luvun kirjailijoita. Monista hänen teoksistaan on tullut klassikoita. Vihan hedelmät, Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään, Punainen poni, Helmi, Taipumaton tahto, Torstai on toivoa täynnä. Nämä ovat kaikki yhteiskunnallisia teoksia, joilla on vahva pientä ihmistä puolustava sanoma. 

Mikä on klassikko? 
Toimittaja, kirjallisuuskritikko Suvi Ahola määrittelee klassikon esseekirjassaan Tietokone ja silitysrauta näin: 
"Klassikko on tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous. 
Siitäkin klassikon tunnistaa, että se jaksaa kiihdyttää ja herättää keskustelua." 

Routakuun ajassa ollaan jossain tarkemmin määrittelemättömässä pohjoisessa pikkukaupungissa, joka miehitetään. Kirja kertoo, miten miehitys tapahtuu ja sisältää paljon dialogia. 
Aluksi kaikki käy hiljaisesti ja siististi. Paikallinen yhdyshenkilö, petturi, jota kohta halveksivat sekä miehittäjät että maanmiehet, järjestää poliisimestarin ja varusmiehet pois kaupungista. Miehittäjän torvisoittokunta soittelee ja pormestarin rouva miettii miehittäjien päämiehiä odoteltaessa, pitäisikö "vieraille" tarjota viiniä.

Miehittäjien vanha ja väsynyt eversti Lanser ei ymmärrä, miten pormestari Orden ei saa väkeänsä tottelemaan, niin että kaikki sujuisi kerrankin loppuun asti ilman kitkaa. Lanser on ammattisotilaana nähnyt, että sotimalla mikään ei muutu paremmaksi, syntyy vain uutta vihaa. Hän on kyllästynyt ja tekee työtään suoraviivaisesti ohjeiden mukaan. Hänen pettymyksekseen Orden selittää, että ei hän voi vapaita ihmisiä määräillä; nämä ovat valinneet hänet keskuudestaan eikä hän saata tietää, miten he käyttäytyvät uudessa tilanteessa. 

Valloittajat haluavat paikkakunnalta hiiltä ja kaloja, kyseessä on heidän kannaltaan viileästi liiketoimi. Se sujuisi parhaiten kaikkien tunteman pormestarin johtamana operaationa niin että tämä käskisi selkeästi ja jopa määräisi niskurit kuolemaan.
Kun kaupungin johtohenkilöt kieltäytyvät yhteistyöstä, heitä pidetään vartioituina, mutta heidän ohellaan myös kaupunkilaiset kieltäytyvät eri tavoin. He vastustelevat, kyräilevät ja hidastelevat. He sabotoivat kekseliäästi miehittäjien toimia ja eristävät vieraat sotilaat kaikesta yhteisestä, heille ei löydy kavereita eikä myötämielistä naisseuraa. Paikalliset saavat myös apua ulkopuolelta. Kaupungin ilmapiiri sähköistyy.

Niin kävi, että valloittajat alkoivat pelätä valloitettuja, ja heidän hermonsa hiutuivat, ja he ampuivat yöllä kohti varjoja. Kylmä umpimielinen äänettömyys seurasi heitä joka hetki. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla ja he huusivat yötä päivää kunnes heidät passitettiin kotiin. Ja toisetkin olisivat ehkä tulleet hulluiksi, elleivät olisi sattuneet kuulemaan että mielipuolia odotti kotona armokuolema, ja armokuolema on hirvittävä asia ajatella. Pelko hiipi miehiin majapaikoissa ja sai heidät alakuloisiksi, ja se hiipi partioihin ja teki ne julmiksi. 

Upseerit pelkäävät vielä rivimiehiä enemmän, koska tietävät, että heitä tarkkaillaan kahdesta suunnasta, valloitetut odottavat heidän erehtyvän ja omat odottavat merkkejä heikkoudesta.

Pormestari tietää, miten käy, samoin valloittajapuoli. Kaikki etenee vääjäämättä näkymättömän käsikirjoituksen mukaan. 
Pormestari pitää moraalinsa kuin Sokrates puolustuspuheessaan ennen myrkkymaljan ottamista.

Ihmiset eivät pidä siitä, että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. 

Yllä olevan  sitaatin lopusta on tullut usein toistettu aforismi. Tämäkin on klassikoille tyypillistä. 

Steinbeckin kirjoista on tehty yhä uusia näytelmä- ja elokuvasovituksia ja niihin viitataan myös nykykirjallisuudessa. Olen hiljattain lukenut kirjan, jossa päähenkilö luki romaania Hiiriä ja ihmisiä. Tämän kirjan George ja Lennie ovat kaunokirjallisuuden muistiin jääneitä hahmoja. (Mikähän se kirja muuten oli, joku nuorten kirja?)

Routakuun aika tuo mieleeni Coetzeen romaanin Barbaarit tulevat. Siinäkin keskustellaan paljon ja hyökkääjät, jotka luulevat suorittavansa helpon tehtävän, joutuvat kyseenalaistetuiksi. 

Routakuun aika on 149-sivuinen, mutta isommalta tuntuva. Steinbeck osaa tiivistää. Kirjassa ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa. 
Minusta sekin on usein klassikoksi päätyvän kirjan tunnusmerkki, että sen kieli on selkeää ja tyylissä tai rakenteessa ei ole liian erikoista kokeellisuutta. Klassikkokirja sopii laajalle lukijakunnalle. 

Olen nuorena kirjoittanut kirjoihini päiväykset, ja huomaan lukeneeni pienoisromaanit Helmi ja The Red Pony lukion toisella luokalla. Steinbeckin kieli on siis niin selkeää, että englanniksi lukeminenkin on jo silloin sujunut. 

En malta olla siteeraamatta vielä yhtä kohtaa Routakuun ajasta. Tässä eversti Lanser kiukuttelee asiaa, joka on yhä enemmän myös monen nykyhallitsijan päänvaiva. 
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt he kuuntelevat radioitaan, emmekä voi estää. Me emme edes löydä heidän radioitaan.


Lisäys saman päivän iltana:
Tulin lisäämään kesken kommenttikeskustelun tänne linkin Klassikkojen lumoissa -blogin ansiokkaaseen kirjoitukseen Klassikoista lukuiloa! (klik). 

Lisäys myöhemmin saman päivän iltana:
Pohdin erästä kohtaa kirjassa, joka on ehkä käännösvirhe. Harmittaa, kun en saa sitä selvitetyksi. Kerrotaan pormestarinnan, kiivaan pienen naisen, suhtautumisesta omaan mieheensä. Hän on ollut miehensä taustatuupparina ja katsoo melkein luoneensa tämän. 
Pormestarin pieninkään mielihalu tai vaiva, huolimattomuus tai ikävä juonne ei jäänyt häneltä näkemättä; yksikään pormestarin ajatus tai unelma tai kaipuu ei tavoittanut häntä. Ja silti hän oli nähnyt tähdet useita kertoja elämässään. 
Nähnyt tähdet?! Mitä ihmettä? Nähdä tähtiä tarkoittaa yleensä pyörtymistä, myös englannin kielessä. Ollut onnellinen? Kokenut huumaavaa seksiä? Ei kuulosta järkevältä, it doesn't make any sense. Jos jollakulla on tämä kirja englanniksi, niin katsokaa ja kertokaa, kiitos, mitä siellä sanotaan, suomennoksessa tämä on sivulla 15.