Lisa Ridzén, Kurjet lentävät etelään

Kirjan kaunis kansi: Sara R. Acedo

Ensinnäkin, terveiset Joensuun kirjallisuustapahtumasta! Tämä vuosi on 25-vuotisjuhlavuosi ja tapahtuman teema ajankohtaan sopien Aika. Palaan myöhemmin siihen, mitä tapahtuma antoi minulle.

Tällä kertaa kirjoitan äskettäisen Baltian matkani aikana lukemastani kirjasta, jossa seurataan erään pohjoisessa asuvan vanhan miehen viimeistä kesää kurkien tulosta keväällä niiden lähtöön lokakuussa.   

Lisa Ridzén on ruotsalainen sosiologi  ja kirjailija. Hän tutki väitöskirjaansa varten miehisyyden käsitettä ja tunteiden merkitystä Pohjois-Ruotsin maaseudulla. 
Katsellessaan kotihoitajien lyhyitä merkintöjä isoisänsä hoidon seurantapäiväkirjasta Ridzén sai idean esikoisromaaniinsa Tranorna flyger söderut, joka julkaistiin viime vuonna. Se saatiin nopeasti myös suomeksi nimellä Kurjet lentävät etelään. Taitavasta suomennoksesta kiitos Sirkka-Liisa Sjöblomille! 

Pidän tästä pohjoisen miehen elämää lämpimästi kuvaavasta kirjasta kovasti. Tarina kulkee eteenpäin entisen sahatyöntekijä Bon muisteluissa ja reagoinneissa siihen, mitä hänelle tapahtuu. Kotihoitajat käyvät neljästi päivässä ja poika Hans aina kun ehtii.
Vaimo on joutunut muutama vuosi aiemmin muistisairauden vuoksi hoivakotiin, eikä ole enää se, millaisena Bo hänet haluaa muistaa. Bo kertoo kaiken aikaa itsekseen asioita sille Fredrikalle, jonka hän muistaa, eikä halua käydä katsomassa hoivakodissa outoa naista, joka ei edes muista häntä.
Kaikkein rakkain Bolle hänen hiljaisessa arjessaan on koira Sixten, jonka pitämisestä on riitaa pojan kanssa. Bosta ei ole enää koiran ulkoiluttajaksi eikä koiran hoito kuulu hoitajille. Hoitajista ymmärtäväisin, Ingrid, ei ole niin tarkka tehtävistään kuin muut, mutta kyllä hänkin näkee tilanteen toivottomuuden. 

Bo on pakahduttavan täynnä tunteita, joita ei osaa ilmaista.
Hän ei aina saa auki purkkia, jossa säilyttää nolostellen vaimon hartiahuivia, mutta Ingrid avaa sen muun työnsä ohessa numeroa tekemättä. Hän osaa myös ohittaa Bon muistamattomuudet niin että Bo ei tunne itseään naurettavaksi. Bo rekisteröi herkästi säälin ja ylenkatseen ja on kiitollinen Ingridistä. 
Stressaantunutta poikaansa kohtaan Bo tuntee suunnatonta hellyyttä, mutta ei osaa kuin marista tämän varoituksista ja turhista huolehtimisista. Poika haluaisi hänen menevän hammaslääkäriin hankkimaan sillan puuttuvien alahampaitten vuoksi, mutta miksi turhaan, "hukkaan heitettyä rahaa niin lyhyeksi ajaksi".
Hans osoittaa rakkauttaan ja purkaa huoltaan isästään täyttämällä tämän jääkaappia valmisruuilla, jotka eivät Bolle maistu. Hän puhuu rakkauskieltä tyttärelleen, kehuu julkisesti ja halailee, mutta isän kanssa hän on tottunut jäyhempään olemiseen. 

Ingrid kiertää kannen auki ja ojentaa purkin minulle. Kääntyy jatkamaan työtason pyyhkimistä. 
Hengitän kankaan läpi. Ummistan silmät niin että luomet kätkevät poltteen. Miksei kukaan ole kertonut että silmät kostuvat vanhana yhtenään? Että useimmat muistot herkistävät kyyneliin. 

Olen huomannut saman kuin Bo, vanhana herkistyy helpommin. Olin äsken konsertissa, jossa kaksi klassisen koulutuksen saanutta laulajaa esitti viihdemusiikkia. Kyynelehtimiseni alkoi, kun Angelika Klas ja Hannu Lehtonen lauloivat Myrskyluodon Maijan tunnuslaulun, ja Klasin tulkinta laulusta Maria de Buenos Aires oli melkein liian pakahduttava.  

Kotihoitajien ja pojan sekä pojantyttären lisäksi Bolla on yhteys ulkomaailmaan puhelinkeskusteluissa vanhan kaverinsa Turen kanssa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Hän saa yhtä paljon palveluja ja hänelläkin on Ingridinsä, Malin. Miehet ovat monella tavalla erilaisia, mutta heillä on vahva yhteys ja ymmärrys. He arvostavat toisiaan. 
Ture osaa analysoida Bon lapsuuden traumaa ja sitä, miksi hän, 12-vuotiaana sahalla työuransa aloittanut, ei tajua nykyistä työssä uupumista. Hän selittää Bolle, että tämä on toisen ajan mies, sellainen jonkalaisiin tämän ajan stressi ei pysty. 

"Minunlaisiini, millainen minä siis olen?"
Bo ymmärtää viimeisenä kesänään paljon. Hän tajuaa, miten on ollut väärässä monessa tilanteessa, jolloin luuli olleensa oikeassa. Hän tajuaa, että rakkautta olisi pitäisi osoittaa myös sanoilla, mutta se on ollut hänellä tiukassa. Äidin ja vaimon kohdalla se on myöhäistä, mutta Hansin ei.

Olen lukenut kirjan lopun useita kertoja, ensin lukulaitteelta, sitten alkukielellä ruotsiksi kirjasta ja nyt taas lukulaitteelta. Joka kerta se koskettaa. 
Bo saa kuolinvuoteensa ääreen kaiken, mitä on halunnut. Hän on kaivannut ankaran isänsä hyväksyntää koko elämänsä, mutta enää sillä ei ole väliä, koska Bo tietää onnistuneensa paremmin. Hän ei mennyt hyvästelemään isäänsä, mutta Hans on hänen vuoteensa ääressä, käsi hänen olallaan, ja Bo saa lopulta monen viikon yrittämisen jälkeen kakistetuksi, että on ylpeä pojastaan.
Ingrid on tuonut huivin hänen kaulalleen. Ja Sixten... Sixtenkin on paikalla.

   Ingrid nostaa vasenta kättäni ja asettaa sen Sixtenin selälle. Hänen kätensä ovat tavattoman lämpöiset.
   Sixten juoksee voimakkaana edelläni. Se kiitää täyttä vauhtia metsäniityllä. Kirmaa minua vastaan ennen kuin säntää puroon vilvoittelemaan.
   Nyt kaikki on juuri niin kuin pitää, ehdin ajatella ennen kuin nukahdan.

Det är mörkt och jag ser ingenting. Men lukten av Sixtens päls letar sig in och något flyttas inom mig. Riktas om. Hans fuktiga nos letar sig in under min hand och han trycker sig emot min kropp. Allt blir kristallklart.
   Ett fönster öppnas och jag hör hur tranorna samlas for att flyga söderut. 

Luin toisen kerran elämässäni romaanin lukulaitteelta, olosuhteiden pakosta. Hotellihuoneessa oli huono valaistus, kuten niissä yleensä on, ja miehellä sattui olemaan tämä myös minua kiinnostava kirja lukulaitteella. - Ei kaunokirjallisuuden lukeminen ruudulta ole mistään kotoisin. Se on B-luokan lukemista, varsinkin jos haluaa kirjoittaa kirjasta. 
Kun luen oikeaa painettua kirjaa, kaikki sivut ovat koko ajan käytössäni, saatan katsella useampaa sivua rinnakkain ja löydän etsimäni helposti. Nykyään en edes usein käytä muistilappuja, koska normaalin kokoisesta kirjasta löytää sitaatiksi suunnittelmansa kohdat helposti. Kaunokirjahan on kokonaisuus, ei erillisiä sivuja tai puolikassivuja.
Lukulaitetta käyttäessä en edes muistanut kirjan ja kirjailijan nimeä. Painetussa, fyysisessä, kolmiulotteisessa esineessä - kirjassa - kansi on esillä silloinkin, kun kirja lepää pöydällä.  
Arvostan kirjassa myös muitten kuin kirjailijan työtä. Kannen suunnittelu ja graafikon työ ovat tärkeitä kirjan lukijalle, eivätkä ne tule esiin e-kirjassa kuten painetussa. 
Koska laitteelta lukeminen tuntui niin vajaalta lukemiselta, niin lainasin kirjan vielä kirjastosta, mutta suomenkieliselle kirjalle oli pitkä jono, joten luin sen ruotsiksi. Alkukieltä kunnioittaakseni kirjoitin lopun sitaatin kaksikielisenä. Tack, Lisa Ridzén!

Tämä kirja tuo mieleeni Jon Fossen rauhallisen tyylin, niin ikään kuolemista käsittelevässä teoksessa Aamu ja ilta. 
Joissain kohdissa ajattelin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Myös Bon mielestä ennen oli moni asia paremmin, mutta Ridzénin huumori on hillitympää kuin Kyrön. 
Pidän siitä, että paljon on luettavissa rivien välistä ja pienistä vihjeistä, joista  näkyy, että kirjailija luottaa lukijaan.   

Ennustan ja toivon, että tästä kirjasta tulee suosittu syksyn kirjamarkkinoilla.

Lopuksi: minulle tämä kirja vahvisti sitä tunnetta, joka muutoinkin on kasvanut mielessäni, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Jokainen elää aikansa, niin Bo kuin Sixtenkin, ja jokaisen aika on hänen omaansa, erilaista kuin  kenenkään muun.

PS
Se edellinen kirja, jonka myös olosuhteiden pakosta luin laitteelta oli Heidi Köngäksen uljas Sandra kahdeksan vuotta sitten.
Edellinen ruotsiksi lukemani kaunokirja oli Alex Sculmanin vanhasta isästään kirjoittama kirja Skynda atta älska. Siitäkin on jo monta vuotta.

Niin upeita kirjoja nämäkin, molemmat. 

PPS Ridzénillä on tulossa toinen romaani I harens spår.

Nelilehtistä apilaa etsimässä ja muuta mietittyä

Miettiminen on osa blogini nimeä. Lukeminen on miettimistä ja kirjoittaminen on sitä vieläkin enemmän, koska siinä alkaa jäsentää edestakaisin seilaavia ajatuksiaan.

1. Mietin itseäni ja maailmaa ja itseäni maailmassa.

2. Mietin, miksi en ole vieläkään onnistunut löytämään nelilehtistä apilaa.

3. Mietin joka päivä kaikki laajennetun perheemme jäsenet läpi. Onko kaikilla hyvä olla, ovatko kaikki tyytyväisiä elämäänsä. 

4. Mietin mielisairasta siskoani, jonka tilanteesta pyysin järjestämään kartoituksen. Minut kutsuttiin hoivakokoukseen, joka on myöhemmin tässä kuussa. Kokoukseen ei tule hänen julman muuttopäätöksensä tehnyttä henkilöä, eipä tietenkään. Luulen, että alueen hyvinvointipalvelujen edustaja ja kotihoidon esihenkilö pyrkivät todistelemaan iloisesti, miten hyvin kaikki on. Kokous järjestetään siskoni asunnossa hänen läsnäollessaan. En voi sanoa sisareni kuullen, että jos hänet on saatu puolessa vuodessa heikkenemään näin paljon, lähes vuodepotilaaksi, niin onko tarkoitus, että seuraavan puolen vuoden päästä häntä ei enää tarvitsekaan hoitaa. Haluaisin huutaa, aiotteko te tappaa sisareni. Eiväthän he tiedä, millainen hän oli ennen käsittämätöntä siirtoa yksinäisyyteen. Kirjoitan huoliraportin, jonka jaan osanottajille lähtiessä. Lähetän sen jo etukäteen sosiaalitoimeen ja edunvalvojalle. 

5. Mietin kirjojen nimiä ja miten niissä joskus onnistutaan joskus ei. Voi sattua niinkin, että käännöskirjan nimi on paljon alkuperäistä parempi. Äskettäin lukemani Andrei Kurkovin Kiovan korvan venäjänkielinen nimi on Самсон и Надежда eli Samson ja Nadežda - tavanomainen. Kirjassa on korvansa kasakan sivaltamana menettänyt kymnaasilaispoika. Käy ilmi, että korva lähettää hänelle kuulemansa kaikkialta, mihin päätyy. Miten hieno symbolinen nimi. Eletään vuotta 1919 ja Kiovan valta vaihtuu kaiken aikaa. Korvalla riittää raportoitavaa.
Romaanin tyyli on hirtehishumoristinen. Suomentaja Arja Pikkupeura on tuonut sen hyvin esiin. 

Ratsusapeli iskeytyi isän päähän vonkaisten niin, että Samson kuuroutui hetkeksi. Vain kiiltävä terä välkähti silmänurkassa, ja samassa hän astui lätäkköön. Jo hengettömänä ajotielle suistuvan isän vasen käsi näet tyrkkäsi Samsonin sivuun, ja tuon tönäisyn ansiosta seuraavan ratsukon sapeli ei osunut pojan punatukkaiseen päähän jos ei aivan ohikaan: oikea korvalehti silpoutui irti. Ojaan kaatuessaan Samson äkkäsi korvalehden, ojensi kättään ja nappasi sen nyrkkiinsä. Isä sen sijaan oli rojahtanut keskelle tietä kallo halkaistuna, ja hevonen naulitsi hänet kengitetyllä takakaviollaan maahan vielä toistamiseen.

6. Mietin suomalaisuutta.
Juuri lukemassani Ivan Manirahon romaanissa Auringon syy on osuvaa kuvausta meidän käyttäytymisestämme, sitä samaa, niin hyvää kuin huonoakin, mitä niin monet muualta tulleet ovat aina huomanneet. Ruandalaispoika Mooses pääsee enonsa kanssa Suomeen ja muuttuu pohjoishaagalaiseksi Eliakseksi. Hän pelastuu sisällissodan jaloista, mutta haavat jäävät. Enon on vaikeampi sopeutua, välillä hän pakenee Afrikkaan "Suomen kylmää yksinäisyyttä".
Elias ihailee suomalaisten "viileän kylmää järkevyyttä, suorapuheisuutta ja kykyä pidättää tunteitaan".
Muistin tätä kirjaa lukiessa palestiinalaisen Umayya Abu-Hannan kirjat, Nurinkurin ja Sinut. Luen ne uudelleen ja kirjoitan jonkun jutun näiden kahden kirjailijan teoksista myöhemmin. Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 1981 ja muutti muualle Eurooppaan vuonna 2010, koska ei jaksanut sitä, että hänen Etelä-Afrikasta adoptoimansa pienen tytön päälle syljettiin rattaissa. 

Olgan farmin lehmiä Iitissä, edessä ja kummun päällä kuuluvat
suomenkarjaan, vasemmalla takana seisova oli pelastettu
huonosti hoidetulta tilalta ja oli vielä toipilas.

7. Mietin omaa somekäyttäytymistäni.
Liityin Facebookin vasta viisi vuotta sitten kun toiset olivat olleet siellä vuosia, enkä nytkään ole siellä aktiivinen. En tarvitse muita yhteydenpitokanavia kuin puhelimen, tekstiviestit, muutamat whatsapp-ryhmäni ja blogin. Olen nykyään kirjautunut myös Instagramiin, mutta vien sinne lähinnä vain linkkejä näihin blogijuttuihini, koska sain sellaisen toivomuksen.
Se minkä julkaisen on mietittyä, joten kaikkeen blogeissa, Facessa ja Instassa julkaisemaani on avoin pääsy. Enhän minä edes muistaisi mitä olen missäkin ryhmässä puhunut, jos alkaisin paljastella arkaluontoisia asioitani jossakin ja pimittää niitä taas jossain muualla. Esiinnyn aina omalla nimelläni ja kuvallani. Vaikutan avoimelta, mutta elämässäni on myös sellaista, mistä en kirjoita ja minkä ylipäänsä vain muutama ihminen tietää.  
Kuvissa sama juttu, julkaisen harkiten ja sitä minkä olen julkaissut en varjele. Eivät minun kuvani niin hyviä ole, enkä pelkää, että minuun kohdistettaisiin niitten kautta taikoja.  

8. Mietin vanhenemista.
Nyt on toisen polven sivussa lievää kipuilua, nivelrikkoa tasolla 2 (tasoja on 4). Miestäni vaivaa aika ajoin kihti ja häneltä leikattiin kipeä nivustyrä, minkä vuoksi Baltian reissumme peruuntui. Olemme jutelleet, miten meillä asuu kipu-niminen olento. Se vaihtaa paikkaa, aamuisin pitää kuulostella, mihin se nyt on tehnyt pesän. Joskus se unohtaa meidät ja jää odottelemaan. Kipujen ja vaivojen sanotaan silloin olevan remissiossa.
Varasimme Tallinna-Riika -reissun uudelleen elokuulle, samalla konseptilla kuin aiemmin, taisimme saada samat hotellitkin. Ja syksyllä on vähän pitempi kultahäävuoden matka Rodokselle! Kohde valikoitui nostalgiasyistä. Olimme samassa paikassa 25 vuotta sitten kesällä hopeahääpäivän aikaan. Se oli se kesä jolloin kaikki tuntui oudolta. Olimme muuttamassa Kuhmosta Kouvolaan, viidenkympin villitys meidän tyylillämme, koti oli osittain riisuttuna koko kesän ja edessä oleva iso elämänmuutos sekä inspiroi että pelotti.

Ruusuja kävelylenkkini varrelta Kenraalintien sivusta

9. Mietin toisten syyttelyä. 
Luin kirjastossa Kauneus ja terveys -lehdestä Henriikka Rönkkösen kolumnin sarjassa Simppeli oivallus. Rönkkösen oivallus oli otsikoitu "Vika onkin ehkä sinussa". Kun toinen ihminen ärsyttää tai tilaisuus, johon on mennyt alkaa pänniä, niin onko vika siinä ihmisessä joka käyttäytyy omalla tavallaan tai tilaisuudessa, jossa muut viihtyvät - vai onko vika ehkä sinussa, joka et tunne itseäsi etkä osaa valita. Olisiko sinun syytä myös kasvattaa sietokykyäsi? 
Sama oivallus ihastutti minua Aku Louhimiehen Tuntemattomassa Sotilaassa. Eräässä kohtauksessa omapäinen, joustamaton Rokka taas kerran marmattaa, miten väärin häntä kohdellaan ja hyväntahtoinen Vanhala kysyy, onko Rokka ajatellut, että hänessäkin saattaa olla vikaa. Elokuvassa on tässä kohden pieni pysähdys, ikään kuin miettimistä varten.
Nykyään kannustetaan ihmisiä itsekeskeisyyteen pehmopsykologisissa artikkeleissa, naisia ainakin, voimaantumaan pois toisten palvelemisesta, valikoimaan ystävänsä tarkalla seulalla ja hylkäämään läheisensä surutta, jos nämä eivät ole erinomaisen itsen kanssa kaikessa samaa mieltä. Minusta nämä ovat huonoja elämänohjeita ja tekevät ihmisestä onnettoman.   

10. Mietin, että epäkohteliaat ihmiset ovat siksi hyödyllisiä, että heiltä kuulee usein totuuden, jota huomaavaiset eivät tuo julki. Presidentti Donald Trumpin lapsenomaisen röyhkeät uhkailut ja haukkumiset ovat saaneet mukavuudenhaluisen Euroopan ryhdistäytymään. 

Unilukkarin keppi, jolla suntio on herätellyt neljä tuntia
kestävissä  jumalanpalveluksissa nukahtaneita, 
Petäjäveden 1700-luvulla rakennettu puukirkko

Petäjäveden puukirkko, Pyhä Kristoforus katolilaisuuden ajalta
kannattelemassa saarnastuolia

Näitä ja monia muita asioita mietin Ulla-myrskyn taivuttaessa puita ikkunan takana. Ei se myrsky meille tullut kovin pahana. Kesä jatkuu moninaisena.
 
Ylempänä mainitsemani kirjat vielä loppukuvissa:

 

Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut myös kirjat Multikulti,
monikulttuurisuuden käsikirja, Alienin silmin: Helsinki ja Uusimaa
muukalaisen kokemana ja ohuen, kauniin kirjan Johanneksen
evankeliumi, jossa on ensin hänen pitkä johdantokirjoituksensa ja
sitten itse evankeliumi. Abu-Hannan isä on kotoisin Nasaretista
ja nimeltään Hanna eli Johannes. Hän kuljetti perhettä ympäri
maata eri uskontojen pyhillä paikoilla. Pidän kovasti tästä
kirjamessuilta hankkimastani humaanista teoksesta.  

PS Kohtaan 4 liittyen: aiempi kirjoitukseni sisareni siirrosta täällä.

PS 2 Kohtaan 3 liittyen: mietin myös ystäviäni vähän väliä, vaikka olen huono ottamaan yhteyttä.
Jännä juttu, miten myös blogikavereita ajattelee usein, heitä joiden kanssa on tullut pitkän kirjoittelun kautta tutuksi. Tässä 12 vuoden aikana on  muutama menehtynytkin, ja se on surun paikka. 

Näinkö hoiva toimii?

 

Käytän näitä postikortteja (tekijä Quentin Blake) alku- ja loppukuvina tässä kirjoituksessani ironisessa mielessä.
Käytän tekstissä otteita kirjelmästäni Satakunnan hva:n vanhustyön toimialajohtajalle, joka välitti sen vastuualuejohtajalle, joka välitti sen "sisarenne asioita hoitaville". Nämä otteet ovat vaaleansinisellä pohjalla. 
Asia, jota yritän korjata, on heikkokuntoisen sisareni siirtäminen kokonaisvaltaisesta hoidosta mielenterveydeltään sairaiden hoivakodista yksiöasukkaaksi, jolle on suunniteltu hoivapaketti.

Ajattelin, että kun olen ollut yhteyksissä jo alempiin virkamieskoneiston henkilöihin puhelinsoitoin ja tekstiviestein, niin aloitan nyt kaikkein korkeimmalta. Hyvinvointialueen johtajana toiminut Kirsi Varhila ehti erota, mutta toimialajohtajat ovat seuraavia hva:n portaikossa.
Ai niin, onhan siellä Varhilan yläpuolella ollut vielä poliittinen ohjausryhmä, jonka saama jatkoaika oli liikaa Varhilalle. Tämä ryhmä kuulostaa minusta kyllä ihan diktatuurien valvontaelimeltä.

Siskoni tapaus vahvistaa sen uutisissakin mainitun asian, että Satakunnan hva on tehnyt säästöjä viimeisen päälle, ellei vähän ylikin. 

Ihminen, joka ei pysty pitämään kenkiä, koska diabetes ja vuosikymmenten psyyken lääkkeet ovat tehneet jaloista veltot eikä huomaa, jos lähtee rollaattorillaan liikkeelle housuissa jotka putoilevat nilkkoihin, joutuu nyt käyttämään hissiä ruokailemaan mennessään. Usein hän ei menekään, vaan odottaa, että talossa paikalla olevat ja tilanteita tarkkailevat kotihoitajat toisivat hänelle ruuan huoneeseen. Päiväkahvi jää kokonaan väliin, koska silloin ei ole kotihoitoa päivystämässä talossa ja Tarjalla on alkanut olla aina siihen aikaan päivästä huono olo. Kotirannassa hän ei koskaan jättänyt kahveja väliin, vaan meni mielellään samassa kerroksessa olevaan ruokasaliin. 

En nyt kerro tässä, mikä on sisareni nykyinen asuinpaikka, koska en halua talon henkilökunnalle tai paikkakunnan kotihoidon väelle huonoa mainetta. He tekevät parhaansa. Paikka ei ole kotikunnassa Pomarkussa, jonka vanhainkotiin sisareni on sanonut haluavansa "sitten vanhana".
Vanhushoivassa ei näemmä enää kuulla toivomuksia ja oteta huomioon inhimillisiä tekijöitä, vaan tarkastellaan täyttöasteita. Kun eräästä alueen hoivakodin hyväkuntoisten kerroksesta vapautui yksiö, niin sisareni muutettiinkin yllättäen nopeasti sinne ja ylennettiin pärjäämistaidoiltaan itsenäisemmäksi eläjäksi. Naapurihuoneissa olevat näyttävätkin ihan "normaaleilta", hyväkuntoisilta ihmisiltä.
Kun oli puhe, että uutta paikkaa etsitään, niin kysyin, mitä se tarkoittaa meille läheisille, tuleeko enemmän vastuuta, niin vastaus oli, että ei tule, ei mitään. Silloin, vielä marraskuussa, varmaan olikin tarkoitus löytää samantasoinen paikka, vain astetta turvallisempi. No, asunto oli monin tavoin puutteellinen, ja me olemme sekä huomauttaneet puutteista että hankkineet puuttuvia asioita.   

Minä petyin ja lamaannuin kuultuani, miten vaikeaan elämään siskoni siirrettiin. Soittelin ja koitin kysyä miksi ja onko ollut tiedossa, että hän on mieleltään sairas? Sain kuulla edunvalvojalta, että siirtoja turvallisesta vähemmän turvalliseen on ollut nyt vuodenvaihteessa muitakin.
Sain kuitenkin lopulta lähdetyksi sisartani katsomaan ja sillä reissulla sisuunnuin. 

Siirtoa perusteltiin sillä, että Tarja oli kaatuillut yöllä eikä Kotirannassa ollut yöpäivystystä. No, sitä ei ole yksiössäkään. Tarjalle tuotiin ranneke, jota hän ei pidä ranteessaan, kuten ei pysty pitämään yllään mitään muutakaan ylimääräistä, esim. tekohampaita. 

Olen pöyristynyt siitä, että ihmisen heiketessä hänet siirretään vaativampaan elämään. Miksi ei voitu odottaa, että siskoni "täyttää kriteerit" oikeaan vanhushoivaan? 

Tarja on sairastanut skitsofreniaa teini-iästä asti ja on nyt päälle seitsenkymppinen. Hän on laitostunut ja odottaa vain, mitä hänelle tehdään ja tapahtuu. Häneltä saadaan helposti vastaus, että näin on hyvä ja kaikki on hyvin.
Huomasin kuitenkin, että hän mutisi ruokaa tuoneelle kotihoitajalle lempeällä äänellä, että hän voisi kyllä mennä keväämmällä takaisin Euraan. Ikään kuin tämä hoitaja voisi tehdä sille asialle mitään.
Hän sanoi myös, että kun me seuraavana päivänä taas tulemme, niin hänpä pyytää hoitajaa "keittämään vieraille kahvit". Se tuli vanhasta muistista, nämä hoitajathan ovat talon ulkopuolista väkeä ja vain pistäytyvät siellä asiakaskäynneillä.  
Tarjalla käy neljätoista - kyllä, 14 - eri hoitajaa! Neljästi päivässä, naisia ja miehiä. Heidän on määrä viipyä 15 minuuttia kerrallaan Tarjan luona, antavat lääkkeet ja tarkistavat tilanteen. Välillä pöydälle tuodusta laitteesta kuuluu huhuilu "Tarja, onhan kaikki hyvin?"
Kerran viikossa on avustettu suihkupesu, se osui meidän vierailupäiviimme. Tarja oli käynyt suihkussa itse, ainakin sanoi niin hoitajalle, ja hiukset olivat märät. Kuka meistä haluaisi tuntemattoman ihmisen pesevän itseään! Tämä omatoimisuuden pilkahdus saattoi johtua myös siitä, että hän pelkäsi sen suihkuhomman osuvan jonkun mieshoitajan käyntiin. 

Jos Tarja olisikin vain fyysisesti sairas, niin hänestä saattaisi olla mukavaa tavata tätä joukkoa ihmisiä, mutta skitsofrenia tekee araksi ja jännittyneeksi. Tarja sanoikin, että hänellä on ollut nyt enemmän "liikutusta", millä sanalla hän kuvaa huonoa oloaan, jolloin ei saa lähdetyksi liikkeelle.

Vertailuksi kerron, että Kotirannassa asukkaat valitsivat hänet talon positiivisimmaksi.  

En tajua, kuka teki ja miksi tämän erittäin paljon huolta aiheuttavan siirron. Pelkään, että siskoni kaatuu kömpelöillä jaloillaan ja hänet löydetään aamulla loukkaantuneena tai menehtyneenä vessan lattialta. 

Toivon, että Tarjan tilanteeseen kiinnitettäisiin huomiota ja hän saisi arvokkaampaa hoitoa. 

Yksin Mehiläisellä on nelisenkymmentä mielenterveyskuntoutujille (positiivinen ilmaus, kuntoutuja) suunniteltua paikkaa. Onko nyt sitten joku ikäraja sille, minkä ikäiseksi näissä paikoissa saa olla? Olen kysynyt, mutta en ole vielä saanut vastausta. 
Onko kaikki kiinni kunnasta, joka ei myönnä erikoishoitoon etuseteleitä säästön nimissä? Vai onko kaiken takana kevyesti päätöksiä tekevä, virkaintoinen virkahenkilö?  

Veimme Tarjalle peruspuhelimen, Doron, ja harjoittelimme puhelun vastaanottamista monta kertaa, vain kaksi painallusta, vihreästä merkistä puhelin päälle ja valkoisesta kaiutin, mutta asian sisäistäminen näytti ylivoimaiselta. Soittamista emme edes ottaneet puheeksi, vaikka siihenkin olin kirjoittanut selkeät ohjeet. Entä unohtuuko lataus? Puhelut hoituivat edellisessä paikassa siirreltävällä puhelimella, jossa hoitaja teki kaiken muun paitsi puhumisen.
Tarja ei ymmärrä, että hänen pitäisi nyt itse toimia, ja minusta hän näyttää myös lyhyessä ajassa taantuneen sekä liikkumiseltaan että kognitiivisilta taidoiltaan. Kyllä hän Eurassa vielä käytti kenkiä, siellä tehtiin yhteisiä retkiäkin. Hän istuskeli yhteisissä tiloissa, ruokasalissakin jo ennen ateriaa ja jutteli tuttujen ihmisten kanssa. Muuton täytyy olla hänelle iso stressi.  
Tarja toivoi minun tuovan lenkkarit, koska hän on alkanut tuntea, että mitkään hänen sisätossunsa eivät tunnu hyvältä. Mittasin jalan ja etsin sopivia monesta kaupasta, löysinkin, ja sain ne isolla vaivalla hänelle jalkaan. Luulen, että hän otti ne pois meidän lähdettyämme ja siellä hän hipsuttelee edelleen pitkää käytävää hissille sukkasillaan, saattaa kastella jalkansa tai saada haavan jostain terävästä, ellei ole sitten jämähtänyt kokonaan siihen telkkarin, sängyn ja nojatuolin muodostamaan turvapesään.
 

Kun vuosi vaihtuu...

Aamuiselta kävelylenkiltä Kymijoen rannalta
29.12. 2024

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuu vain numero. Ihmisen haaveet, ilot ja murheet eivät nollaudu, muutokset tapahtuvat muussa kuin kalenterin ajassa. 

Minä olen viime aikoina hätäillyt lähes koko elämänsä laitoksissa eläneen siskoni vuoksi. Hänet siirrettiin joulun alla mielen sairauksia potevien yksityisestä kuntoutuslaitoksesta, viihtyisästä ja turvallisesta ryhmäkodista, kunnalliselle vanhuspuolelle ja minun mielestäni aivan liian vaativaan elämään. Taakse jäi yhteisöllisyys ja lämmin, kaikesta huolta pitävä omahoitaja, tilalle tuli oma yksiö, yksinäisyys ja vaihtuvat kodinhoitajat (Huom! Tämä väärä termi, kotihoidon hoitajat siis, selitän PS-osassa lopussa). Kun ennen huoneeseen leijaili läheisestä keittiöstä ruuan tuoksu Tarjan katsellessa telkkaristaan oopperoita, niin nyt hänen pitää seurata kellosta ruoka-aikoja ja mennä rollaattorin kanssa hissillä alempaan kerrokseen. Entisessä paikassa, Kotirannassa, tultiin koputtelemaan ovelle, jos sattui torkahtamaan ruoka-aikaan ja saateltiin hellästi yhteiseen pöytään. 
Nykyisen palvelutalon alakerrassa asuvat huonompikuntoiset, Tarja ei täyttänyt kriteereitä. Yläkerran "hyväkuntoisille" ei ole mitään yhteisöllistä toimintaa, ei ollut edes joulujuhlaa.
Tarjalle keittiönurkkaus ja makuuhuone ovat turhia. Hän halusi sänkynsä nojatuolin ja television lähelle, kaikki samaan huoneeseen, kuten hänellä on aina ennenkin ollut. Jos elämä olisi mennyt toisin... no turha ajatella. Näin se on mennyt.  
 
Aloin muistella siskoani ja itseäni ja kaikkea lapsuudessa tapahtunutta, enkä tiedä, onko se muisteleminen ollenkaan minulle hyväksi. 
Nykyään psykologisoituneessa maailmassa korostetaan sitä, miten kaikki elämässä pitää "käsitellä" - ei oteta huomioon sitä, että usein on vain parempi hyväksyä ja antaa olla. On asioita, jotka eivät millään määrällä käsittelyä muutu eivätkä korjaudu, vaan pitävät vatvojan onnettomana. Usein myös aika on paras korjaaja, koska se tekee kipeistä asioista siedettävämpiä. 
Paljon myös lokeroidaan ja määritellään itseä sekä muita, pseudopsykologiaa, jota mm. naistenlehdissä ja nykyään Hesarissakin paljon harrastetaan. Ei ihminen ole niin yksinkertainen.

Luin Hannu Väisäsen erinomaisesti kirjoitetun teoksen Viisikko, jossa hänen aiemmissa omaan elämään pohjautuvissa romaaneissaan esiintyvät sisaruksensa ovat jo vanhoja ihmisiä ja tapaavat säännöllisin väliajoin Anteron, Väisäsen alter egon, kodissa Ranskassa. 
Sähkökatkon aikana Antero viihdyttää "heimoaan" tarinoilla.
Eräässä niistä hän hahmottelee tilanteen, jossa vanhoista ihmisistä on tullut taakka yhteiskunnalle ja viisas virkamies Oikotie keksii ratkaisun, joka muistuttaa japanilaisen legendan käytäntöä kantaa oma vanhus selässä Obasute-vuorelle kuolemaan, jolloin seuraava sukupolvi saa yhden kulhollisen lisää riisiä ja yhden neliömetrin enemmän tilaa.
Kun vanhuus ei ole arvo, eikä vanhusta nähdä arvokkaana ihmisenä, häntä aletaan pitää vain ärsyttävänä kulueränä, joka ei millään halua siirtyä syrjään ja kaiken lisäksi hoidattaa ahkerasti terveyttään. Anteron tarinassa vanhukset huijataan linja-autoihin, jotka vievät heidät Vanhuskorpeen, mutta näillä konkareillahan on selviämistaitoja, joista nuoremmilla ei ole tietoakaan. 
Kun Oikotien suunnittelemassa modernissa maailmassa hallitukset ja trendit vaihtuvat, herää jossain vaiheessa myös tunne siitä, että jotakin puuttuu yhteiskunnasta, ne somat albumejaan selaavat vanhukset keinustooleissaan. Vanhuskorpeen lähetetään partiohelikoptereita etsimään vapaaehtoisia kunniavanhuksen virkaan. Mitä tekevät leirielämää viettävät vanhukset? He kieltäytyvät tarjotusta tittelistä, koska ymmärtävät, että on parempi pysytellä korvessa kuin mennä nuuskimaan uutta epäilyttävää humanismia. 

Omaa aikaa eläessä on vaikea hahmottaa ajan erityispiirteitä.
Kun katselen taaksepäin tiedän ainakin sen, että milloinkaan minun aikanani ihmiset eivät ole ollleet yhtä itsekeskeisiä kuin nykyään. Woody Allenin elokuvien omia neuroosejaan vatvova hahmo ei enää tunnu niin erikoiselta ja koomiselta, koska tällaisesta minäminä-käyttäytymisestä on tullut niin yleistä. 
Ruman puheen ja käyttäytymisen normalisoituminen marginaalista yleiseksi on myös aikamme piirteitä. Kaiken pilkkaamisen ja sättimisen keskellä toivotaan, että koulu pitäisi lapset hyväkäytöksisinä, mikä on mahdottomuus. Tietenkin toivotaan myös, että sanat eivät johtaisi tekoihin, mutta sekin on mahdottomuus.  

Vaihdoin vanhan Samsung-puhelimeni uuteen, jonka nimi on Honor Smart. Kunpa pystyisin puhelimeni nimen arvoiseen kunnialliseen ja fiksuun olemiseen.
Otankin nämä uljaat sanat vuoden 2025 motokseni. 

Miksi puhelimien pitää olla niin erilaisia? Kaikki toimii Honor Smartissa eri tavalla kuin Samsungissa, ja vaihto on vaatinut lukuisia uudelleen kirjautumisia eri palveluihin. Kiitos miehelleni asennustöistä. Vielä on keksimättä, miten kuvat saa yhdistetyksi suoraan läppärille. Toistaiseksi lähetän ne ensin sähköpostiin ja siirrän siitä omiin kuvakansioihini. Alkukuvan otin uudella puhelimellani. En tiedä, onko se yhtään vanhaa parempi, tänään oli kuvaamisen kannalta huono sää, todella hämärää. Tietenkin kuvan onnistuminen on eniten kiinni kuvaajasta, tiedän.

Siskollani ei ole puhelinta. Kotirannassa hoitajat toivat talon siirreltävän puhelimen hänelle ja laittoivat kaiuttimelle, koska korvalta puhelin siirtyi minne sattui. Nyt minä en saa häneen yhteyttä.
Tarjalla on ollut oma puhelin viimeksi lankapuhelinaikana. Se jouduttiin viemään pois, koska hän saattoi ahdistuneena soittaa poliisille, hätäkeskukseen ja minne sattui sekä tilata turhia tavaroita. Ehkä sellaista ei enää tapahtuisi, hänestä on tullut passiivinen, mutta löytyykö puhelinta, joka olisi tarpeeksi helppo. 
Toistaiseksi olen vain väännellyt käsiäni, pyhäpäivät ovat häirinneet asioiden hoitoa. Aion huomenna soittaa kodinhoitajien esihenkilölle ja kysyä, voivatko hoitajat käynneillään tarjota Tarjalle mahdollisuutta soittaa siskoilleen, avata puhelun omalla virkapuhelimellaan ja katsoa, että puhelin on kaiuttimella.

On huolestuttavaa asua kaukana ja murehtia läheisestä. Tunnen painavaa syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt auttamaan siskoani enemmän.  Kulkuyhteydet poikki Suomen ovat erittäin hankalat. En pääse käymään hänen luonaan niin usein kuin haluaisin.
Tarjalla on edunvalvoja, mutta mitä hän valvoo, sitäkö, että Tarjan hoito ei tule liian kalliiksi vai Tarjan etua? Ymmärrän kyllä, että kuntouttavaan laitokseen on jonoa ja nuoremmissa mieleltään järkkyneissä ehkä sellaisia, jotka ovat paremmin kuntoutettavissa.  
Minusta tuntuu, että Tarja on viety Vanhuskorpeen, jossa hän ei selviä, koska ei ole nuorenakaan käynyt vaellusretkillä ja oppinut korvessa tarvittavia taitoja. 

Siskoni kanssa lapsuudenkodissa jouluna 1973, toinen lomalla
kielten opiskelusta ja toinen mielisairaalasta. 

Joulun alla 1975 omassa kodissa aviovaimona ja
opetusharjoittelijana, pian myös raskaana. Tarja tällöin
sairaalassa kroonistumassa ja välillä lapsuudenkodissa,
jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta parantua. 

Ihmisen historiassa on ala- ja ylämäkiä kuten ihmiskunnankin historiassa. 
Toivottavasti tulehtuneet tilanteet laukeavat ja maailman diktaattorit huomaavat  muiden ohella, että tämä on vain yksi hauras pallo, jossa me voisimme oppia toinen toiseltamme sen sijaan, että kiellämme kaiken meille vieraan.

Honor Smart!

PS
31.12.
Korjaan yhden asian. Olen käyttänyt vanhaa termiä kodinhoitaja. Ei sellaisia ole nykyään, palvelun nimi on kotihoito, ja siihen kuuluu eri alojen ihmisten palveluja tilatun paketin mukaan: perushoitajat hoitavat mm. lääkkeet ja hygienian, siistijät asunnon siisteyden, pesula vie pyykit jne. Kotihoito lupasi pyynnöstäni toimittaa fysioterapeutin katsomaan, onko siskollani liian raskas rollaattori ja onko suihkutilassa tarvittavat välineet, kuten pesutuoli. Huoh!
Perushoitaja käy (hoitajat käyvät) hänellä neljästi päivässä. Ensin oli laitettu vain lääkkeet kaapin hyllylle, mutta onneksi muutossa mukana ollut entisen hoivapaikan hoitaja ja toinen siskoni vaativat, että ne eivät saa jäädä Tarjan vastuulle ja että aluksi pitää seurata myös, että Tarja osaa mennä alakerran ruokalaan (sillä raskaalla rollaattorillaan).  

Luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia

Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:

Kari Hotakaisen Helmi jätti sellaisia mietteitä, että ihmisen on hyvä harkita ajoissa, miten järjestää vanhuutensa. 
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!  

Ihmisiä koekaniineina lääketieteessä. Kun ihmisen psyyke on kyseessä, hoidon vaikutus on usein epävarmempaa kuin fyysisiä tiloja hoidettaessa. Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki saa miettimään, miten hauraita me ihmisolennot olemmekaan ja kysymään, miten ahdistunutta ihmistä pitäisi hoitaa. Onko oireileva nuori enemmän vaarassa ilman hoitoa vai silloin, jos häntä hoidetaan jollain ihmeellisen nopeita tuloksia tuovalla hoidolla?  
Eniten mieleeni tästä kirjasta jäi lämpöinen perhe-elämän kuvaus. Mai, Eelis ja pampulaiset, Isopömpsö Leoni ja Pikkupömpsö Klaara muodostavat oman turvallisen yksikkönsä. Perhe saattaa olla lääke sille, joka on  liiaksi keskittynyt itseensä eikä pääse häiritsevistä ajatuksistaan irti. 
Helena Anhava on eräässä mietteessään kysynyt, teemmekö me lapsia siksi, että olisi motiivi, joka kiristää meitä pysymään koossa. 


  

Anneli Toijalan vuonna 1981 kirjoittama romaani Liitupiirit on ihmeellisen ajankohtainen myös tänä päivänä. 
Kirja kertoo päähenkilönsä Kaija-Leenan kautta suomalaisen koulun historiasta kansakoulun ajoista peruskoulun tuloon ja niistä muutoksista, joita silloin tapahtui. Itse tulin opettajaksi suoraan peruskouluun, johon siirryttiin pohjoisen kouluissa aikaisemmin kuin etelässä, joten en kokenut mitään muutosta muutoin kuin vanhempien opettajien peloissa uutta koulumuotoa kohtaan, jossa koko ikäluokka alkoi opiskella yhdessä.
 
Kirja kuvaa kouluväkivaltaa, opettajien uupumista ja oppilaiden ahdistusta. Kaija-Leena miettii, onko hän muuttunut vai lapset, vaiko koko maailma? Viisas kauppias-isä antaa neuvon katsella vähän etäämpää: "Voihan sitä niinkin päättää, ettei anna itseään mukana. Miten minä olisin niille myynyt, jos olisin ajatellut niitten kaikkien elämää, itkulleko olisi ruvennut."

Eräs kohtaus sai niin ärsyyntymään ja muistamaan omallekin kohdalle sattunutta. Kun Kaija-Leenalla on vaikea opetusryhmä, niin eikös opettajainhuoneessa saakin  taitavaa "kollegiaalista kannustusta".

    - Haista vittu, alkoi kuulua Kaija-Leenankin luokasta kun joltakin tytöltä vaadittiin suorituksia, tai ihan ilman syytä. Aluksi hän ällistyi niin, ettei osannut edes suuttua. Erehdys? Lapsus? Poikkeus?
    - Opettajasta itsestään riippuu miten oppilaat puhuvat, sanoi Eeva opettajainhuoneessa. - On häpeä, jos opettajat alistuvat törkeyksiin. Minulle ei yksikään oppilas puhuisi sillä tavalla. 

Niin, kollega voi myös sanoa oppilaiden koettelemalle uudelle opettajalle: "Minulla on nuo samat ja monta muuta häirikköä ryhmässäni eikä pienintäkään häiriötä." 

Nykytilanteen tiedämme. Juuri kun peruskoulu oli edennyt parhaaseen vaiheeseensa, niin eikös siihen alettukin tehdä hulluja muutoksia - ja taas tehdään töitä ahdistuksen vallassa. 
Antakaa hyvät uudistajat kouluille työrauha! 

Stéphanie Buelensin dekkari An Inconvenient Woman on huippuhyvä dekkari siinä, mitä pidän tämän genren yhtenä perustavanlaatuisena piirteenä: hyvä juoni - lukijan pitäminen jännityksessä loppuun saakka. 
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes... 

Äskeisellä Satakunnan junareissullani luin kirjan mennen tullen. 
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
  
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.

Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.

Judith Mokin isä, Maurits Mok, joka oli Hollannin johtavia runoilijoita, kirjoitti jo 30-luvulla pamfletin, jossa varoitti Hollantia antisemistismin vaaroista ja sodasta Saksan kanssa. 
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin. 

   Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
    Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163. 

 

Olen koko menossa olevan Gazan tuhoamisen ajan kauhistellut sitä, miten jotkut sekoittavat Euroopan juutalaiset ja Israelin valtion toimet. Eihän näillä Euroopan kansalaisilla ole mitään tekemistä Lähi-idän valtion kanssa, jossa moni heistä ei ole edes käynyt. 

Paluumatkalla Porista Kouvolaan luin vuonna 2022 Suomeen muuttaneen kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchesin novellikirjan Oman tiensä eläimet. 
Kirjan yhdentoista novellin näyttämönä on 90-luvun Bucaramanga, joka on myös Sánchesin syntymäkaupunki. Henkilöhahmoissa on todellisia ja fiktiivisiä ihmisiä, ja kaupunki on kirjailijan muuntelema muisto todellisesta Bucaramangasta. Ensimmäisen ja viimeisen novellin nimi on sama, Profeetta, ja päähenkilönä niissä on lehmä.

Kirja on viehättävästi viimeistelty ulkoasultaan. Lukujen välissä on pieniä postimerkin kokoisia kuvia, joiden tekijänä kiitellään henkilöä nimeltä Khalay Chio Oi. Sekä esipuheen kirjoittaja Xiomara K. Montañez Monsalve että henkilöt, joilta on lainattu ajatuksia novellien alkuihin, ovat minulle tuntemattomia. Kyllä huomaa, että eteläamerikkalainen kulttuuri on pohjoismaalaiselle aivan vierasta.
Loppua kohti sitaateissa alkaa olla otteita tutuilta bändeiltä, kuten Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Kirjailija mainitsee johdannossa että ne ovat muistumia hänen nuoruutensa ääniraidoilta.
Kirjan nimi on Alberto Guiralin runosta. 

Tämän kirjan on suomentanut Emmi Ketonen ja Judith Mokin kirjan Pentti Saaritsa.
Suomentajien nimiä on alkanut näkyä kivasti kirjojen kansissa kuten kuuluukin.    

Jokin päivä sitten HS:ssa oli Grafia ry:n toiminnanjohtajan Katri Soramäen mielipidekirjoitus, jossa hän muistutti siitä, että myös kirjasuunnittelijoiden nimet mainittaisiin kirja-arvioissa. 
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.  

Lopuksi haluan onnitella tuoreita Finlandia-voittajia paitsi tasokkaista teoksistaan ja voitostaan niin myös kiitospuheistaan, jotka olivat täyttä asiaa. Kiitos!  

Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa

Kun käyn katsomassa, mitä vanhoja blogikirjoituksiani on luettu, huomaan että joukossa on aina juttu, jonka olen otsikoinut 'Vanhuus ei tule yksin'. 
Aihe kiinnostaa varmaankin siksi, että vanhuus koskee jokaista, joka ei kuole ennenaikaisesti kokematta tätä elämänvaihetta.
Todistetusti vanhimmat ihmiset ovat eläneet lähelle 120 vuotta, jotkut tilastojen ulkopuolelle jääneet ehkä jopa pitempään. En tiedä, miltä eläminen noin vanhana tuntuisi, mutta ainakin tässä vaiheessa, 74-vuotiaana, tunnen, että elämä on ihanaa ja hämmästelen, miten olen nyt jo tässä, hyvän matkaa kahdeksannella kymmenellä. Kahdeksankymppisenä on moni kuollut vanhuuteen - siinäkö se oli? Haluan lisää! Paljon!
 

Koivusaaren puisto, Myllykoski,
kävelyreittini varrelta

Sain päähäni tehdä tästä aiheesta pienen haastattelun kanssaeläjälleni Untolle. 

M: Ootko sinä vanha?
U: Olen... tottakai.
M: Mutta et vanhus...?
U: Olen kyllä - vanhus.
M: Ai, minä en oo... mistä sä tiedät, että olet vanha ja vanhus?
U: Tiedän sen siitä, että on jo korkea ikä ja peilistä katsoo vanha mies ja jos ei muu, niin selkä ja nivelet sen kertoo.
M: Jaa ... no miten sä suhtaudut vanhenemiseen?
U: Yleensä tyynesti. Huonoo on se, että rappeutuu ja kuolema lähestyy ja hyvää se, että vanhalla on perspektiiviä ja pystyy suhtautumaan kiihkottomammin moniin asioihin, koska on nähnyt niin monenmoista. 

Ai, enpä tiennytkään, että elän vanhuksen kanssa. Me olemme samanikäisiä, mutta minä en koe olevani vielä vanhus. Ymmärrämme sanan eri tavalla.
Vanhenemiseen tosiaan kuuluu sekä hyviä että huonoja asioita.
Yleensä puhutaan aina niistä huonoista, joten listaankin ensin postiivisia huomioitani. 

😊 On aikaa itselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Itse odotin kovasti, että saan kokea syksyn ilman mahan pohjassa tuntuvaa jännitystä koulutyön alkamisesta, saan kävellä kiireettömästi ruskan keskellä metsässä ja saan lukea huolettomasti niin paljon kuin haluan. Voisin myös matkustella muulloinkin kuin koulujen loma-aikoina. Pidin työstäni ja säilytin kiinnostukseni loppuun asti, mutta kaikella on aikansa. Loppuvuosina kärsin uuvuttavista lonkkakivuista kunnes sain uuden lonkkanivelen puolitoista vuotta ennen eläkkelle siirtymistä, joten saatoin alkaa eläkepäiväni tuskattomana.

 😏 On jännittävää seurata ulkonäkömuutoksia.
Vanhenevassa ulkonäössä tapahtuu kaikenlaista:
- Ihon kimmoisaksi tehnyt sidekudos antaa periksi, jolloin luut ja nivelet erottuvat herkemmin ja ihosta tulee löysempää, silmäluomet laskevat ja suupielet kääntyvät helposti alaspäin, minkä vuoksi vanhaa ihmistä saatetaan pitää apean tai ankaran näköisenä, vaikka hän olisi kuinka hyväntuulinen.
- Vartalon muodot muuttuvat, vaikka paino pysyisi samana. Naisella kurvikkuus loivenee. Miehellä vatsa kasvaa.
- Iho kuivuu, muuttuu kalvakammaksi eikä päivety enää yhtä helposti kuin nuorempana.
- Hiukset kuivuvat, harmaantuvat ja harottavat, monella myös ohenevat.
- Kynnet kuivuvat ja paksuuntuvat.
- Silmät kuivuvat.
- Naiset ja miehet alkavat muistuttaa toisiaan. 
Ai että, onko tämmöistä jännittävä seurata? Minusta on. Pitää vain koittaa hoitaa itseään ja etsiä tyyli, joka sopii muuttuneeseen kehoon. Ei missään nimessä liian tiukkoja vaatteita eikä niitä pikkutyttömäisiä tunikamekkoja, jotka nuorilla ovat kivoja. Ei liikaa meikkiä eikä mattamustaksi värjättyjä hiuksia. Minun mielestäni näin, ehkä joku muu näkee toisin. 

😍 Vaikka sairaudet vaanivat, niin on joitain sairauksia, jotka eivät yleensä enää iske vanhoihin, esim. syömishäiriöt ja ahdistus. Koettu elämä ja perspektiivi tekevät vanhasta kestävämmän elämän kolhuja vastaan. 

 💖 Vanhenemiseen liittyvä nostalgia on minusta viehättävää. On selvä, että ihminen alkaa muistella, kun tietää eläneensä pitkään ja edessä on vähemmän kuin takana. 

Hevoshaan arboretum, Sippola, jossa patikoin
ainakin kerran vuodessa

Entä vanhenemisen negatiiviset puolet?
 
😕  Kaikki elimet rappeutuvat mikä missäkin tahdissa.
Verisuoni- ja liikuntaelinsairaudet lisääntyvät, immuniteetti heikkenee. 

😟 Tulee vakavia sairauksia ja niiden vuoksi lääkearsenaali sivuvaikutuksineen, joista yleinen on väsymys. 

😔  Miehillä puheääni muuttuu heikommaksi ja naisilla mataloituu ja muuttuu möreämmäksi.

😠  Aistit heikkenevät, jolloin niiden kautta saadut nautinnotkin heikkenevät.
Monet vanhat ihmiset sanovat, että ruoka ei maistu enää paljon miltään ja voi miten sitä nuorena nautti voilla voidellusta ruisleivästä ja miksi ruoho ei enää tuoksu sateen jälkeen.  

😨  Tasapaino-aistin heikkeneminen aiheuttaa kaatumisia ja niistä johtuvia vammoja.

😞 Miehillä on eturauhasongelmia ja naisilla vaihdevuosien tuomia ongelmia, kuten virtsatietulehdukset, joiden yleisyys näkyy siinäkin, että terveyskeskuksiin on ilmestynyt kaappeja, joissa on kotiin vietäviä pakkauksia virtsatietulehduksen testaamiseen ja palautusluukku. Kätevää.
Itsekin jouduin tulehduskierteeseen rintasyövän jatkohoidon aikana, viisivuotisen lääkehoidon haittavaikutuksia.

😕  Muistisairauksien mahdollisuus lisääntyy iän myötä. 
Tämä on iso ongelma myös siksi, että se johtaa puolison uupumiseen. Muistisairaan  hoitaminen on kokovuorokautista valppaana olemista, hoitopaikan saaminen on vaikeaa ja sen hyväksyminen, että sinne on mentävä ei ole kaikille helppoa. 

😓 Omaishoitajuus on rankka asia.
Voi kun saisikin vanheta samaan tahtiin oman puolison kanssa! Jos murehdittavana on paitsi oma terveys niin myös läheisen terveys, niin silloin vanhan ihmisen elämä on joskus liiankin raskasta ja saattaa johtaa jopa epätoivoisiin tekoihin. 

Mökkiranta Luumäellä

Vanhoja rintasyöpäkirjoituksiani on myös luettu paljon. Kymmenen vuotta on kulunut jo siitäkin, kun syöpä löytyi ja menetin rintani. Olin niin reipas noissa kirjoituksissani ja muutoinkin, koska terästäydyin kestämään. Eräs ystäväni oudoksui minua ja sanoi, että jos en nyt sure, niin se kostautuu myöhemmin.
En ole romahtanut missään vaiheessa, olen vain harmitellut kaikkea sitä ikävää, mitä taudin jatkohoito minulle aiheutti.

Kun katson valokuviani ennen syöpää ja pari vuotta sen jälkeen voin vain todeta, että hups, olipas siinä iso ja nopea muutos vanhenemisen suuntaan. 

Luulen, että tulevaisuudessa rintasyöpä osataan paremmin leikata riittävin marginaalein, niin ettei tarvitse leikata turhaan koko rintaa pois. Luulen, että myös pitkä, paljon haittoja aiheuttava hormonaalinen jälkihoito jää pois. Minulla se oli ehkä turha varokeino, koska syöpäni oli hyvää luokkaa. Parempi kuitenkin varman päälle kaikki hoito mitä hyväksi tiedetään.
Luulen, että jos rintasyöpää ei olisi tullut, niin olisin käyttänyt estrogeenilisää huoletta hamaan hautaan asti enkä olisi tiennyt mistään vaihdevuosioireista.
Nyt olen vihdoin alkanut käyttää pientä määrää estrogeeniä, harvakseen, paikallishotona. Kontrolleissa on koko ajan vakuutettu että saan käyttää, maltillisesti, mutta en ole uskaltanut ottaa riskiä.    

Yleensä en ajattele enkä muista koko syöpää. Suhtauduin siihen alusta asti hyvin pragmaattisesti, mutta vuositarkastusten lähestyessä hieman huolestun edelleen.

Unikot kävelyreittini varrelta

Jotta saisin tähän hieman kirjallisuutta mukaan niin siteeraan lopuksi toimittaja Matti Kuuselaa ja juontaja, käsikirjoittaja, koomikko Simo Frangénia.

Seitsemänkymppistä naista viisaampaa, sielukkaampaa, suvaitsevampaa, hauskempaa, kauniimpaa ja vapaamielisempää olentoa ei maa päällään kanna.

Juuri "mummot" eli yli kuusikymppiset naiset ovat parasta ja vaativinta yleisöä. Heillä on sellaista sivistystä, näkemystä, kokemusta, rohkeutta, huumorintajua ja viisautta eli henkevyyttä, jota jokaisen teatterinjohtajan on syytä kuunnella.

Yllä olevat sitaatit ovat eräästä niistä Kuuselan kirjoituksista, joita Aamulehdessä tarkastettiin kirjoituksista tehtyjen valitusten vuoksi. Juttu on vuodelta 2019. Tästä jutusta ei löydetty moitittavaa. (Minusta ei niissä muissakaan ole mitään vikaa!)

Simo Frangén kertoi Helsingin Sanomien 60-vuotishaastattelussa vuosi sitten,  että hän on lähes aina hyvällä tuulella eikä ikääntyminen paina. Hän oli laatinut palindromin, joka sopii kaikenikäisille. Olen päättänyt ottaa Frangénin sanaleikin motokseni -  Koe, loiki, elä, leiki! Ole ok. 

Rouva 74v ystävän syntymäpäivillä
pari viikkoa sitten

Isäni 91v vierailullamme talvella 2013. Pari viikkoa
kuvan otosta hänen sydämensä hiipui.
Minusta näyttää, että alan muistuttaa isääni
hämmästyttävässä määrin.

Linkki kirjoitukseeni jonka mainitsin tekstin alussa: Vanhuus ei tule yksin. 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. - Naistenpäivänä 8.3.2024

Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.

Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.

Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!

Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.  

Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään. 
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä. 

Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää  äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.

Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä? 

      Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.

    Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
     Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.  

     Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.  
 
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista. 
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana? 

Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon? 
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)   

Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille! 
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.  

Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.  


Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat, 
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.
    (Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)

Lisään vielä tämän jälkioivalluksen: 
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher. Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.

  

Miksi luen ja miksi pidän blogia

 

Olen lukenut neljä - viisivuotiaasta ja lukeminen on edelleen yksi parhaita asioita elämässäni. Tämä on yksinkertainen asia eikä vaadi enempää pohdintaa. Jotkut kiinnittyvät lukemiseen, toiset johonkin muuhun.
Lähes yhtä intohimoisesti kuin kirjoja harrastin nuorempana neulomista, mikä minulle kyllä on nimeltään kutomista, siis puikoilla langasta. Kudoin vallapaitoja, liivejä, tunikoita, myssyjä ja huiveja, mutta en koskaan lapasia ja sukkia koska ne kuluvat.

Entä, miksi kirjoitan ja miksi julkaisen kirjoituksiani?
Kirjoittamalla selvittelen asioita itselleni. Se on jatkoa lukemiselle. Lukeminen sytyttää minussa kirjoittamisen halun ja olen kirjoittanut ajatuksiani kirjoista ja muusta päiväkirjanomaisesti jo paljon ennen kuin blogeja oli olemassakaan.

Miksi en sitten jatka kirjoittamalla vain itselleni, vaan pidän blogia (ja olen linkittänyt blogini Facebookiin ja Instagramiinkin)?
Kaksi syytä: 1) Toivon keskustelua, joka sekin on asioitten selvittelyä ja lisäksi sosiaalista somekanssakäymistä samanmielisten ja erimielisten ihmisten kanssa. Arvostan blogivierailijoitani paljon ja vastaan jokaiseen kommenttiin. 2) Se minulle mieluinen pysyvyys (sama kuin neuletöissä, niissä joita ei kuluteta nopeasti). Blogissa kirjoitukset säilyvät ja ovat löydettävissä tuota sivurullaa ja tunnisteita tutkimalla. Joskus väitän keskusteluissa, että en ole lukenut jotain kirjaa ja huomaan myöhemmin, että olen jopa kirjoittanut siitä, blogi tukee siis muistia. Kaikista lukemistani en kirjoita, mutta pyrin laittamaan nekin muistiin muualle.

Blogikommentoinnissa olen ihmetellyt sellaista asiaa, että on bloggareita, joilla on avoin kommenttilaatikko, mutta he eivät ikinä vastaa, jos kommentoit sinne. En tarkoita sitä, että vastaukset viipyvät, se on aivan luonnollista, tarkoitan ei koskaan. Vastaamattomuus on epäkohteliasta.

Sain joulutorilta ostamani muotilehteä lukevan pikkutontun kavereiksi Aarikan tontut Lukutoukan ja Viisaan. Tämä kolmikko kuvaa minua bloggarina erinomaisesti. Olen lukutoukka ja useimmat kirjoitukseni ovat kirjoista ja kirjallisuudesta, joskus kirjoitan välipalaksi kevyitä oman elämän juttuja ja joskus harvoin kirjoitan jotain viisaana pitämääni kokemuksen rintaäänellä. 

Viime vuonna kirjoitin 83 juttua blogiin. Se on keskimääräinen luku blogivuosinani. 
Viime vuoden aikana on käyty ylivoimaisesti eniten lukemassa Matilda Levorannan kirjasta tekemääni juttua Totuus nuoruudesta (klik), vaikka kirjoitin sen vasta heinäkuussa. Kirjalle on ollut näemmä tarvetta.
Koko kohta 11-vuotisen blogiaikani suosituin kirjakirjoitus on ollut Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta käsittelevä kirjoitukseni (klik) vuodelta 2014, jolloin Suomi täytti 100 vuotta ja sitä juhlittiin laajalti myös kirjallisuudessa. 
Muista aiheista eniten on kiinnostanut kirjoitukseni Vanhuus ei tule yksin (klik). Tämän asian pohtimiselle on siis myös ollut tarvetta. Voisin parin vuoden kuluttua  tehdä tähän juttuuni päivityksen, koska kuten siteeraamassani Anne-Mari Kaskisen runossa sanotaan 'Kuinka vähän me vanhuudesta tiedämme/kunnes se astuu/itse ovesta sisään/emmekä luule mitään'. 

Olen linkittänyt muutaman vuoden ajan kirjoituksiani Facebookiin, johon liityin sinnekin paljon myöhemmin kuin useimmat muut. 
Koska Kirjagramia on kehuttu ja bloggareita on siirtynyt sinne, niin päätin mennä tutkimaan Instagramiin, mikä siellä olisi paremmin kuin Bloggerissa. No, se ei ole vajaassa parissa kuukaudessa selvinnyt, mutta jatkan yhä selvittämistä.
Kokeilin saman tien X:ääkin - kirjoittajalle täysin turha.

Toistaiseksi näen kirjoittajana Instassa vain puutteita verrattuna blogialustoille kirjoittamiseen. Kirjoituksen on oltava lyhyt eikä siihen voi laittaa erilaisia fontteja tai kuvitusta alkukuvaa enempää. Siellä "tykätään kuvasta", jonka oheen siis sopii lyhyt teksti. Instagram onkin alunperin tarkoitettu kuvien julkaisemiseen. Valokuvaharrastajillehan tämä palvelu on hyvä. He voivat julkaista kuviaan ja saada palautetta toisiltaan.
Osa ahkerista kirjabloggaajista jaksaa kirjoittaa Instaan eri juttuja kuin blogiin. Minä kokeilin ikään kuin vinkkauksena laittaa osan blogitekstistäni; no siihen sopii ehkä neljännes, ei hyvä. Olen siis julkaissut kuvan ja pyytänyt mennä lukemaan tekstin blogista.

Rehellisesti sanottuna, blogi on minulle ruisleipää ja insta pikkuleipää.
Hei huhuu, tulkaa kirjagrammaajat takaisin bloggareiksi, täällä on kunnon meininki! Tai kertokaa minulle, mikä mauste minulla on jäänyt huomaamatta siitä pikkuleivästä. 

Vielä kirjavinkki, tällä kertaa lyhyt, sopisi Instaankin.
Irlantilaisen Claire Keeganin lämminhenkinen, hitaasti kulkeva pienoisromaani Nämä pienet asiat on syvästi koskettava kirja, kohottava ja merkityksellinen.
Hiiliä kotitalouksiin kuljettavan Bill Furlongin mieltä painaa asia, jonka ohi oma perhe, koko kaupunki ja kirkko, varsinkin kirkko, katsovat. 

... Furlong kysyi itseltään, oliko elämässä mitään mieltä, jollei auttanut kanssaihmistään? Olisiko mahdollista jatkaa elämistä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti olematta kertaakaan niin rohkea, että uskaltaisi nousta yleistä mielipidettä vastaan ja kutsua silti itseään kristityksi ja katsoa itseään peilistä?

Rohkeus toimia oikein lisää onnellisuutta, jopa sellaisesta lukeminen kylmänä pakkaspäivänä tekee onnelliseksi. 
"Upea. Hiljaisen radikaali." Näillä sanoilla Ali Smith suosittelee kirjaa sen takakannella.