Luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia

Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:

Kari Hotakaisen Helmi jätti sellaisia mietteitä, että ihmisen on hyvä harkita ajoissa, miten järjestää vanhuutensa. 
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!  

Ihmisiä koekaniineina lääketieteessä. Kun ihmisen psyyke on kyseessä, hoidon vaikutus on usein epävarmempaa kuin fyysisiä tiloja hoidettaessa. Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki saa miettimään, miten hauraita me ihmisolennot olemmekaan ja kysymään, miten ahdistunutta ihmistä pitäisi hoitaa. Onko oireileva nuori enemmän vaarassa ilman hoitoa vai silloin, jos häntä hoidetaan jollain ihmeellisen nopeita tuloksia tuovalla hoidolla?  
Eniten mieleeni tästä kirjasta jäi lämpöinen perhe-elämän kuvaus. Mai, Eelis ja pampulaiset, Isopömpsö Leoni ja Pikkupömpsö Klaara muodostavat oman turvallisen yksikkönsä. Perhe saattaa olla lääke sille, joka on  liiaksi keskittynyt itseensä eikä pääse häiritsevistä ajatuksistaan irti. 
Helena Anhava on eräässä mietteessään kysynyt, teemmekö me lapsia siksi, että olisi motiivi, joka kiristää meitä pysymään koossa. 


  

Anneli Toijalan vuonna 1981 kirjoittama romaani Liitupiirit on ihmeellisen ajankohtainen myös tänä päivänä. 
Kirja kertoo päähenkilönsä Kaija-Leenan kautta suomalaisen koulun historiasta kansakoulun ajoista peruskoulun tuloon ja niistä muutoksista, joita silloin tapahtui. Itse tulin opettajaksi suoraan peruskouluun, johon siirryttiin pohjoisen kouluissa aikaisemmin kuin etelässä, joten en kokenut mitään muutosta muutoin kuin vanhempien opettajien peloissa uutta koulumuotoa kohtaan, jossa koko ikäluokka alkoi opiskella yhdessä.
 
Kirja kuvaa kouluväkivaltaa, opettajien uupumista ja oppilaiden ahdistusta. Kaija-Leena miettii, onko hän muuttunut vai lapset, vaiko koko maailma? Viisas kauppias-isä antaa neuvon katsella vähän etäämpää: "Voihan sitä niinkin päättää, ettei anna itseään mukana. Miten minä olisin niille myynyt, jos olisin ajatellut niitten kaikkien elämää, itkulleko olisi ruvennut."

Eräs kohtaus sai niin ärsyyntymään ja muistamaan omallekin kohdalle sattunutta. Kun Kaija-Leenalla on vaikea opetusryhmä, niin eikös opettajainhuoneessa saakin  taitavaa "kollegiaalista kannustusta".

    - Haista vittu, alkoi kuulua Kaija-Leenankin luokasta kun joltakin tytöltä vaadittiin suorituksia, tai ihan ilman syytä. Aluksi hän ällistyi niin, ettei osannut edes suuttua. Erehdys? Lapsus? Poikkeus?
    - Opettajasta itsestään riippuu miten oppilaat puhuvat, sanoi Eeva opettajainhuoneessa. - On häpeä, jos opettajat alistuvat törkeyksiin. Minulle ei yksikään oppilas puhuisi sillä tavalla. 

Niin, kollega voi myös sanoa oppilaiden koettelemalle uudelle opettajalle: "Minulla on nuo samat ja monta muuta häirikköä ryhmässäni eikä pienintäkään häiriötä." 

Nykytilanteen tiedämme. Juuri kun peruskoulu oli edennyt parhaaseen vaiheeseensa, niin eikös siihen alettukin tehdä hulluja muutoksia - ja taas tehdään töitä ahdistuksen vallassa. 
Antakaa hyvät uudistajat kouluille työrauha! 

Stéphanie Buelensin dekkari An Inconvenient Woman on huippuhyvä dekkari siinä, mitä pidän tämän genren yhtenä perustavanlaatuisena piirteenä: hyvä juoni - lukijan pitäminen jännityksessä loppuun saakka. 
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes... 

Äskeisellä Satakunnan junareissullani luin kirjan mennen tullen. 
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
  
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.

Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.

Judith Mokin isä, Maurits Mok, joka oli Hollannin johtavia runoilijoita, kirjoitti jo 30-luvulla pamfletin, jossa varoitti Hollantia antisemistismin vaaroista ja sodasta Saksan kanssa. 
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin. 

   Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
    Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163. 

 

Olen koko menossa olevan Gazan tuhoamisen ajan kauhistellut sitä, miten jotkut sekoittavat Euroopan juutalaiset ja Israelin valtion toimet. Eihän näillä Euroopan kansalaisilla ole mitään tekemistä Lähi-idän valtion kanssa, jossa moni heistä ei ole edes käynyt. 

Paluumatkalla Porista Kouvolaan luin vuonna 2022 Suomeen muuttaneen kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchesin novellikirjan Oman tiensä eläimet. 
Kirjan yhdentoista novellin näyttämönä on 90-luvun Bucaramanga, joka on myös Sánchesin syntymäkaupunki. Henkilöhahmoissa on todellisia ja fiktiivisiä ihmisiä, ja kaupunki on kirjailijan muuntelema muisto todellisesta Bucaramangasta. Ensimmäisen ja viimeisen novellin nimi on sama, Profeetta, ja päähenkilönä niissä on lehmä.

Kirja on viehättävästi viimeistelty ulkoasultaan. Lukujen välissä on pieniä postimerkin kokoisia kuvia, joiden tekijänä kiitellään henkilöä nimeltä Khalay Chio Oi. Sekä esipuheen kirjoittaja Xiomara K. Montañez Monsalve että henkilöt, joilta on lainattu ajatuksia novellien alkuihin, ovat minulle tuntemattomia. Kyllä huomaa, että eteläamerikkalainen kulttuuri on pohjoismaalaiselle aivan vierasta.
Loppua kohti sitaateissa alkaa olla otteita tutuilta bändeiltä, kuten Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Kirjailija mainitsee johdannossa että ne ovat muistumia hänen nuoruutensa ääniraidoilta.
Kirjan nimi on Alberto Guiralin runosta. 

Tämän kirjan on suomentanut Emmi Ketonen ja Judith Mokin kirjan Pentti Saaritsa.
Suomentajien nimiä on alkanut näkyä kivasti kirjojen kansissa kuten kuuluukin.    

Jokin päivä sitten HS:ssa oli Grafia ry:n toiminnanjohtajan Katri Soramäen mielipidekirjoitus, jossa hän muistutti siitä, että myös kirjasuunnittelijoiden nimet mainittaisiin kirja-arvioissa. 
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.  

Lopuksi haluan onnitella tuoreita Finlandia-voittajia paitsi tasokkaista teoksistaan ja voitostaan niin myös kiitospuheistaan, jotka olivat täyttä asiaa. Kiitos!  

Kuka saa kirjoittaa kirjoja?

 

Kirjoittamisen opettelua meillä kotona
tässä hiljattain

Taas astutaan uusi askel kirjallisuuskentällä. WSOY.n markkinointipuoli järjestää maksuttoman kirjoituskurssin kymmenkunnalle kaupalliselle vaikuttajalle, joilla on etunaan valmis iso lukijakunta, siis ne tuhannet seuraajat, jotka lukevat ja katselevat heidän sosiaalisen median päivityksiään. Oletetaan siis, että nämä fanit ostavat myös tutun somevaikuttajan kirjan/kirjoja, joita hän kirjoittaa kustantamon tilauksesta saatuaan ensin hieman koulutusta kirjoittamiseen. Kirjoittamisen opettajana tällä valmennuskurssilla on Taija Tuominen.

No, kustantamolle tämä on tietenkin liiketoimintaa. Julkkisten kirjat ovat tuottaneet hyvin jo ennen somea ja erityisesti nyt someaikana ovat ne sitten kertomuksia omasta elämästä, kuten lifestyle-blogeissakin tai kevyitä tietokirjojen tapaisia kokemusasiantuntijakirjoja blogin, podcastien tai muiden somejulkaisujen aiheesta.  
Näillä kirjoilla kustantamo korjaa rahatilannettaan. Tavallinen kirjahan ei ole käynyt kovin hyvin kaupaksi. Se ei ole kustantamoiden syy, vaan ihmisten jotka eivät osta kirjoja. 

Kaupallinen vaikuttaja, influensseri, on uusi ammatti, jossa ansaitaan julkisuudella. Kun on onnistunut hankkimaan sometililleen ison seuraajamäärän voi hakea yhteistyötä firmojen kanssa, ja kun asema on vakiintunut firmat ottavat yhteyttä ja voi valita parhaat päältä - nyt firma on siis kirjakustantamo - ja hyöty on molemminpuolinen. 

Vetoomus kustantamoille 
Meitä on vielä paljon, jotka haluamme lukea kirjoja, tasokkaita painettuja kaunokirjoja. Sellaisten kirjojen kirjoittajilla ei välttämättä ole omaa henkilöbrändiä. He voivat olla maan hiljaisia, joilla ei ole edes sosiaalisen median tiliä, mutta he ovat oikeita, sytyttäviä kirjailijoita. Miten on, onko heille tilaa?
Saanko minä yhä kunnon lukemista suurilta kustantamoilta?
Luotan kyllä siihen, että löytyy vielä pieniä kustantamoja, joille laatu on tärkeä ja jotka julkaisevat tasokkaita romaaneja, tietokirjoja, runoja ja esseitä, vaikka lukjakunta ei ole suuri. 

Ensimmäisen kerran kuulin kirjailijan brändäämisestä kun Riikka Pulkkinen oli aloitteleva kirjailija ja hänestä julkaistiin muotikuvan tyylisiä otoksia. Hän kirjoitti esikoisensa, romaanin Raja, vuonna 2006. Viime aikoina on alettu yhä enemmän painottaa sitä, että jokainen kirjailijakin tarvitsee näkyvyyttä, sometilin jossa kertoo lukijoilleen itsestään ja vierailuja tv-ohjelmissa. Joillekin tämä sopii, jotkut taas haluaisivat jättää mainostamisen kustantamolle ja kertoa itsestään vain kirjoissaan eikä niissäkään niin suositun autofiktion eli puolitoden muodossa vaan salatummin, rivien välissä.    

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen tarkasteli somevaikuttajien mukaantuloa kustantamon leipiin kiinnostavassa Näkökulma-kirjoituksessaan 25.8. Juttu oli otsikoitu terävästi Kyllä kirjan saa kirjoittaa - jos siihen vain on varaa. Hän kertoo, että tieto kirjailijakoulusta on herättänyt närkästystä kirjailijoissa, mistä närkästyksestä taas influensserit ovat närkästyneet Instagram-tileillään.
Voi sitä närkästymisen määrää! Onneksi en ole Instassa, en jaksaisi tuollaista. Onneksi minulla on blogissani lukijoita ja kommentoijia, joiden kanssa voi keskustella ja väitellä erilaisista ilmiöistä närkästymättä. 
Kiitos Eleonoora Riihiselle, että olet koonnut selkeän raportin Instan rönsyilevistä keskusteluista ja toimit tässä jutussa eräänlaisena Instagram-kirjeenvaihtajana minulle ja muille, jotka emme jaksa siellä kahlata. 

Vastakkain asettautuminen, sehän on nykyajan  termi, kuplautuminen. Tilanteesta huolissaan olevia kirjailijoita on nimitelty Instagram-julkaisuissa elitistisiksi portinvartijoiksi ja influenssereita syytetty helposta tallaamisesta toisten tontille rahastamaan. Ansioitunut kirjailija (Bechi, hyvä romaani), joka on itsekin somevaikuttaja (Ruskeat tytöt -blogi ym), Koko Hubara, on rohjennut sanoa, että ei usko kovin monella kaupallisella influensserilla olevan "vakavaa vihkiytymistä kirjallisuuteen". Tämän kylän homopoika -blogin pitäjä Eino Nurmisto taas on todennut, että häntä kiusaannuttaa edes ajatella, että häntä motivoisi kirjoittamisessa jokin sellainen kuin "alan edistäminen tai laadun nosto". Häneltä on julkaistu Homopojan opas. Asuntosijoittaja ja somevaikuttaja (blogi, Mamma betalar -podcasteja) Natalia Salmela on vakuuttanut, että julkaisee parisen kirjaa syksyllä, vaikka kuinka kritiikkiä sataisi niskaan. 
Mikä minusta kuulostaa todella pahalta on Salmelan ylimielinen väittämä, että somevaikuttajat riisuvat kirjallisuudelta turhaa myyttistä glorifiointia ja arkipäiväistävät kirjoja, kuten äänikirjatkin ovat tehneet. Myyttistä glorifiointia? Elitismiä? Kirjallisuudessako, siinä mikä on minulle sekä jokapäivästä leipää että juhlaa!

Äänikirjojen ja e-kirjojen nousu tarkoittaa kirjailijalle tulojen romahtamista.
Samaa merkitsee myös se, jos brändi edellä kirjoittavien kirjat nostetaan esille näyttävästi ja tuntemattomampien tekijöiden kirjat unohdetaan arvostella. Tätä on turha kieltää. 
On väärin syyttää kirjailijaa hienostelusta, jos hän on ammattiylpeä  ja tuntee mielipahaa siitä, että kuka tahansa neuleblogin pitäjä ja kauniin kuvakirjan aiheesta julkaissut tai omakohtaisen kirjan blogissa esittelemästään liikunnasta julkaissut alkaa kutsua itseään kirjailijaksi. Kirjailijoilla - niillä heistä, jotka ovat pystyneet elämään kirjoittamalla - on kyse toimeentulosta, influensserilla vain yhdestä uudesta tahosta bisneksissään. 

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä WSOY:n ja influenssereiden yhteistyöstä. 
Toisaalta myös menestyneiltä useita hyvin myyneitä kirjoja kirjoittaneilta kirjailijoilta julkaistaan välillä huonoja kirjoja, joiden myynti perustuu tunnettuuteen. Mielestäni jokaisen kirjan kirjoittajan pitäisi myös ottaa lukeva yleisö aina huomioon eikä kirjoittaa itsepäisesti vain itselleen. 
Kohdeyleisö? Johtaako julkkisten seuraaminen lukijoita yhä pinnallisempien kirjojen pariin ja laiskaan lukemiseen, jossa ei jakseta etsiä ja odottaa tekstin avautumista? Monet lapsethan aloittavat lukemisensa julkkistubettajan seuraamisella.
Tuntuu kyllä pahasti siltä, että influensseriyhteistyö on taas uusi porras alemmas kirjallisuuden tasossa. 

Etsin Sheila Kohlerin kirjoja Adlibriksestä. E-kirjoina olisin saanut useampia, painettuna kirjana yhden, joka kiinnostaa minua vähiten. Amazonasista onneksi vielä löytyy perinteisiä kirjoja. Yhä useammin törmään siihen, että varsinkin vanhempia kirjoja löytyy nettikirjakaupoista nykyään vain e-kirjoina ja äänikirjoina. Painetuista kirjoista ei oteta uusia painoksia. 
Ei kai vain syksyn kirjamessuilla myydä perinteisiä kirjoja näissä uusissa muodoissa ja nosteta pöydille koreakantisia somevaikuttajien kirjoja.  

Toive kustantamoille
Pitäkää huolta laadusta, vaikka kirjoittaja olisi kuinka tunnettu 20 000 seuraajan influensseri. 
Syksyn myyntihuippu joulu on tulossa. Julkaiskaa monipuolinen valikoima oikeita painettuja kovakantisia kirjoja kirjallisuuden ystäville, jotka ovat aina ostaneet niitä itselleen ja lahjoiksi. 
.
Vetoomus lukijoille, meille
Ostetaan kirjoja. Vain näin me saamme niitä jatkossakin. Kirja-ostos ei koskaan ole turha ostos. 

Aloin tässä lopuksi ajatella, että herranjestas minäkin olen jonkinlainen someinfluensseri. En kaupallinen kylläkään, siitä olen pitänyt visusti huolen. 
Edellistä neljä päivää sitten kirjoittamaani pohdiskelua on luettu jo lähes viisisataa kertaa... 
Tätä pitää nyt miettiä lisää. Miettimisen ohella vaikutan mieheeni metsäretkellä, jonka teemme ehkä viimeisen kesäpäivän kunniaksi tältä kesältä. Ennuste näyttää, että putoamme tämän päivän 27 asteesta tulevalla viikolla 11 asteeseen. Oi joi, mikä elokuu, en soisi sen päättyvän. 

Ei chick litiä vaan elämää

Bloggari ilta-auringossa Costa Adejessa

Täällä sitä lueskellaan parvekkeella Luoteis-Afrikan saarilla. Näin kuulemma jotkut määrittelevät olinpaikkansa, kun eivät kehtaa sanoa olevansa Kanarialla. Minkä ihmeen takia!
Sää on suosinut ja kaikki muukin on mennyt mukavasti. Olemme viettäneet aikaa sekä aurinkolomalaisina (minä!) että kaupunkituristeina. 
En malta olla kertomatta heti alkuun, että sain eilen soiton lääkäriltäni kolesteroliarvoista: kokonaiskolesteroli oli laskenut 6,6:sta 4,7:ään ja huono kolesteroli oli nyt 2,8, kun se vielä ennen joulukuun lopun mittausta oli huima 4,6. Jeeee – Keiju Alentajaan (mikä nimi margariinilla!) ja kevytjuustoihin siirtyminen on tepsinyt, ja varmaan suuri(n) ansio on syöpälääkityksen lopettamisella. Täällä arvot ovat luultavasti vain parantuneet. Paljon liikuntaa, aurinkoa ja hedelmiä.
Nyt ei olekaan ehkä niin kiire muistelmilla, kun suoneni antavat minun elää,  heh heh, ehdin kirjoittaa blogiakin… Olen kirjoittanut jo alkusanat omaelämäkertaani. 

This Is Not Chick Lit on Elizabeth Merrickin vuonna 2006 kokoama teos, jossa on novelleja kahdeksaltatoista lupaavalta amerikkalaiselta naiskirjailijalta. Jotkut heistä, kuten Curtis Sittenfeld, olivat julkaisseet jo useita kirjoja, jotkut olivat uransa alussa, julkaisseet kirjoituksiaan vasta lehdissä, kuten USA:ssa on tapana, ja odottamassa ensimmäisen kirjansa julkaisua. 

Merrick on kirjoittanut alkuun selityksen valitsemalleen kokoelman nimelle. Hän määrittelee tuolloin vielä melko uuden termin 'chick lit' hauskasti entisajan romanttisen naiskirjallisuuden tyttäreksi ja muotilehden sisarpuoleksi. Valkoihoinen nuori nainen seikkailee suurkaupungissa  etsien prinssiään, shoppaillen, harrastaen dieettejä, mokaillen rakkaussuhteissaan, vältellen pomoaan ja uskoutuen lounaalla homoystävälleen. Chicklit lienee saanut alkunsa Bridget Jonesin päiväkirjoista, joissa ihana, kupliva Bridget ei huomaa prinssiään, vaikka tämä on ihan vieressä. En ole lukenut Bridget Jones -kirjoja, mutta niiden pohjalta käsikirjoitetut elokuvat ovat minusta aivan mahtavia. Renée Zellweger ja  Colin Firth toisiaan kohti hapuilevina Bridget Jonesina ja Mark Darcyna tuovat mieleen Jane Austenin henkilöhahmot 1800-luvulta. 
Bridgetin jälkeen tulivat muotimaailmaa lähellä olevat Shopaholic-kirjat ja Devil Wears Prada. En ole lukenut näitä, käännellyt kylläkin kädessäni kirjakaupassa.
Oikeastaan ainoa chick lit -genreen luokiteltu teos, jonka olen lukenut on Riikka Pulkkisen romaani Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja minusta se on Pulkkisen paras teos.  
Sijoittelut ovat joskus vain haitaksi, eikä genre kerro, onko kirja hyvä vai huono.

Merrick tunnustaa chicklitin tarpeellisuuden rentouttavana hattarana, mutta pahoittelee sitä, että näiden kirjojen valtavat mainoskampanjat jättävät varjoon naisten kirjoittamat naisista kertovat kirjat, jotka laajentavat tajuntaamme, eivätkä tarjoile kliseitä, vaan paljastavat, mikä muu kuin Prinssi Rohkean etsintä on elämässä kaunista ja mikä kaikki koskettaa sydäntämme. 
Tämän kokoelman novelleissa on eri aiheita, myös paljon rakkautta. 

Kokoelmassa oli yksi novelli, joka kosketti minun sydäntäni, niin että olin pakahtua (onneksi suonet eivät olekaan tukossa!). Tämä novelli on Roxana Robinsonin Embrace (syleily). 
Novellissa on kolme lukua, jotka kukin päätyvät syleilyyn. 

Ensimmäinen luku alkaa:"They’re married, but not to each other." Hyvä, selkeä alkulause. Käy ilmi, että Nat ja Ella ovat ihastuneet ja päätyneet tilanteeseen, johon syrjähypyissä monesti päädytään, hotellihuoneeseen. Kumpikin heistä katuu huoneeseen päästyään sitä itsestäänselvyyttä, mihin he ovat ryhtymässä. Ella ajattelee, että kun hän kerran lähti Natin mukaan, hän ei voi kieltäytyä seksistä. Nat, joka on myös tajunnut virheen, huomaa Ellan kärsivän ilmeen, ottaa hänet syleilyynsä ja pitää siinä kauan, ei muuta. 
"He holds her until he feels her quiet, until she understands that she is safe; that all he wants from her is this close holding, this understanding." 

Toinen luku alkaa:"They’re married, and now to each other."
Pariskunta on käynyt läpi rankat avioerot ja nyt heillä on ollut toisensa jo yhdeksän vuotta. He rakastavat toisiaan, mutta tappelevat paljon. Ollaan lomalla Italiassa ja ajetaan moottoritietä. Nat on suunnitellut kaiken lomareissulla Ellaa ajatellen, mutta tämä vain pauhaa siitä, miten Nat päättää kaikesta. Taustalla on se, että Ella olisi halunnut mennä aistimaan tunnelmia kylän kirpparille, mitä Nat väheksyi ja pyysi Ellaa käymään siellä yksin. Ella tulkitsee, että hän on Natin mielestä tyhmä ja tuntee, että hänen murjotuksensa vain pahentaa tilannetta ja kohta Nat haluaa erota tällaisesta turhan valittajasta. Ella on omalla urallaan menestyvä nainen ja silti näin epävarma. Hän alkaa itkeä epätoivosta, mistä Nat on ymmällään. Lopulta Nat poistuu suunnitellulta reitiltä ja ajaa tien sivuun. Ella ajattelee Natin avaavan oven ja antavan hänelle, kiittämättömälle, lähtöpassit, mutta tämä haluaa vain löytää keinon palauttaa kadotettu onni ja harmonia ja on muistanut syleilyn, joka vie heidät siihen tilaan, missä he parhaiten tuntevat toisensa. 
"He holds her tightly inside the circle of himself, pressing his cheek against her head. He feels her collarbones against his chest, her shoulder blades beneath his hands. Her hair is shorter now, but still silky." 
Eiköhän useimmat rakastavien ihmisten riidat johdu epävarmuudesta, siitä, ettei oikein tunneta vielä toisiaan ja pelätään, ettei ollakaan rakastettavia toisen silmissä. 

Kolmas luku vie viisitoista vuotta eteenpäin. Ella ja Nat ovat tyyntyneet ja osaavat olla luottaen toistensa kanssa. Nat on tyytyväinen siitä, että he saavat lähestyä vanhuutta yhdessä.
Ollaan lentokoneessa matkalla Bostonista San Franciscoon. Yhtäkkiä koneessa syntyy hälyä. Tummaihoinen, hurja nuorimies syöksyy käytävälle, huutaa vihaisena matkustajille ja ajaa heitä koneen takaosaan. Lentoemäntä syöksyy miehen takaa huutaen apua ja kertoen, että koneessa on kaappareita. Kaappari vetää lentoemännän eteensä, taivuttaa tämän kaulaa taaksepäin ja sivaltaa kaulan poikki. Verta roiskuu joka puolelle, veren haju tuntuu ilmassa ja ihmiset ovat kuin koomassa. Kone kääntyy laskuun ja lisää vauhtia. Ella huomaa Natin takaa, että ollaan New Yorkissa aivan kattojen yläpuolella. Eikö kaapparit yleensä vie koneen jonnekin muualle, Kuubaan tai Palestiinaan? Toinen kaappari ilmestyy käytävälle, ja molemmat miehet huutavat jotain keuhkojensa täydeltä oudolla kielellä, fanaattisesti ja voitonriemuisesti. 
Nat kääntyy hitaasti ympäri välttäen kaappareiden katsetta. Hän näkee Manhattanin rakennusten katot ja juuri ennen loppua hän saa peitetyksi näyn Ellalta, jonka on sulkenut tuttuun syleilyyn, heidän turvapaikkaansa. 

Luin tämän novellin sängyssä otsalampun valossa Unton jo nukkuessa. Sitten vuodatin kuumia kyyneliä ja aamulla uudestaan, kun kerroin Untolle, mitä olin lukenut. 
Sen jälkeen kirjoitin omaelämäkertani alkusanat kiitollisena elämästä ja pitkästä avioliitostani.  
Tilasin AdLibriksestä Robinsonilta pari kirjaa. Häneltä ei ole kai suomennettu mitään. Toivon, että suomennettaisiin.

Jos joku nyt on tulossa Teneriffalle ja huomaa lukemisen matkan aikana loppuvan, niin El Corte Inglésin kirjaosastolla Santa Cruzissa on pieni hylly englanninkielisiä kirjoja. Espanjan taitajille on tietysti vaikka mitä. Täällä Costa Adejessa, missä meillä on majapaikka, on vieraskielisten kirjojen antikvariaatti ja uskoisin, että myös muissa rantakeskittymissä Los Cristianosissa ja Las Americassa on englanninkielisten kirjojen myyntiä. Huoneistohotelleilla on yleensä yhteistiloissa joku hylly, johon matkustajat ovat jättäneet kirjojaan. 
Minä otin meidän pesutuvan seinälle sijoitetusta hyllystä lainaksi brittijulkkis Katie Pricen muistelmat Love, Lipstick and Lies. Kannessa kerrotaan, että kyseessä on tekijän toistaiseksi sensaatiomaisin omaelämäkerta. Tämä ei siis ole ensimmäinen eikä viimeinenkään muistelma Pricen värikkäästä elämästä, vaan kuvaus muutaman vuoden vuoristoradasta. Tässäpä chick lit -tyyliä malliksi minulle! Tyyli vaikuttaa reippaalta ja kuvissa on paljon poseerausta.

Olen lukenut myös pari tasokasta ruotsalaisten naiskirjailijoiden kirjoittamaa dekkaria. Niistä myöhemmin. 

Matkakertomus tai -kertomuksia (katsotaan nyt) tulee myös, kun olen päässyt kotiin ja saanut tehdyksi parempia kuvia (plus saanut käyttööni mieheni huolella tekemiä kuvia).

Santa Cruzista

Omimisesta, varastamisesta ja twerkkaamisesta

Lainaan tässä kirjoituksessani ponnahduslaudaksi otteita toisten sanomisista tai kirjoittamisista. Niinhän  se menee. Hyvin, hyvin harva ajatus on kenelläkään ikioma ja harvinaisuutena varjeltava. Kaikki virtaa ja muuttuu vuorovaikutusten virrassa.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa". 

Ylläoleva on lainaus Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomista 29.3. 2016.  Kolumnin nimi on Mielikuvituksen tuote.

Olen tallentanut työhuoneeni työtason alle isoon arkkuun usean vuoden ajan lehtileikkeitä, jotka ovat jääneet jostain syystä askarruttamaan mieltäni tai joista olen viehätttynyt. Perkasin niitä - huh huh, meni aikaa - paljon jouti roskakoriin ja paljon jäi. Erottelin aiheittain ne, jotka saivat vielä jäädä aarrearkkuuni. Tärkeiksi aihealueiksi "arkistoinnissani" muodostuivat kirjoittaminen ja lukeminen, suomentaminen, digiaika, turvapaikanhakijat, #metoo, sekalaista, hauskaa, lue ja mieti.
Tässä "kuolinsiivouksessa" (eikös sellaiset ole muotia nyt!) löytyi siis Rimmisen kolumni. 

Silloin kun Rimminen kirjoitti kolumninsa, pari vuotta sitten, ei vielä ainakaan kovin laajalti puhuttu termistä kulttuurinen appropriaatio. En huomannut kenenkään liittävän sitä kirjoittamiseen. 
Rimminen kirjoittaa mielikuvituksen voimasta. Hän on eläytynyt milloin mihinkin, "muualle" ja "toiseen". Vuonna 2010 kirjoittamassaan Nenäpäivässä hän eläytyi keski-ikäisen Irman elämään niin hyvin, että voitti romaanillaan Finlandia-palkinnon.

Jos Rimminen julkaisisi Nenäpäivän nyt, nostaisiko joku arvostelija epäilyksen alle nuoren miehen valinnan eläytyä vanhemmanpuoleisen naisen mielen maisemaan? Luulen, että näin kävisi, koska joillakin arvostelijoilla on aina tämä 'et voi tietää tästä ihmisryhmästä' -asenne tarkastelunsa ytimenä.  
Miksi on niin vaikea luottaa kirjoittajan taustatöihin, myötäelämisen kykyyn ja mielikuvitukseen? 
Sitäpaitsi, myös ryhmän sisällä jokainen on oma kulttuurinsa, Irma on erilainen kuin Salme. Jos omimisessa mennään neuroottisuuteen, niin kukaan ei voi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään. Ja - apua - oma itse se vasta arvoitus onkin - siis kukaan ei saa kirjoittaa mistään mitään! 

Pidän fiktion lukemisessa itsestäänselvänä lähtökohtana sitä, että lukija heittäytyy tarinan vietäväksi ja eläytyy siihen, mitä kirjailija kuvaa, vaikka se olisikin joku muu kuin kirjailija itse tai joku hänenlaisensa. 
En todellakaan ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain sellaisesta minkä hän tuntee. Ja miksi ihmeessä lukijan pitäisi pahoitella olevansa jäävi lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, jos siinä kuvataan jotain hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta? 

Seuratkaapa kritiikkejä. Huomaatte että joskus kirja saa huonot arviot vain tai suurelta osin siksi, että kirjailijalla on ollut otsaa kirjoittaa ihmisryhmästä, johon ei itse kuulu, toisen etnisen taustan omaavista, eri sukupuolesta kuin mitä itse edustaa jne. Tämä on minusta tukahduttavaa puritanismia.  

Kulttuurisen omimisen -käsite on mielestäni itse asiassa aivan turha yhtään missään. Päinvastoin, kulttuurinen vaihto on tärkeää.
Mitä sillä nyt on väliä, jos joku käyttää perulaismyssyä tietäen tai tietämättä, että sellainen on kotoisin Perusta tai ripustaa koristeeksi sänkynsä päälle Pohjois-Amerikan intiaanien, alkuperäisten amerikkalaisten, aikoinaan käyttämän unisiepparin näköisen koristeen? Oman kokemukseni mukaan ihmiset ilahtuvat, jos heidän kulttuurinsa tuotteet kelpaavat. 
Itse olen ilahtunut mm. siitä, että suomalainen 30-luvun kansanlaulu Ievan polkka on päässyt japanilaiseen videopeliin. Ensin joku teki Youtubeen videon, jossa söpö animehahmo heiluttaa purjoa Loituma-yhtyeen laulun tahtiin, siitä meidän polkkamme on sitten omittu (!) laajemmalle. Löydät hakusanoilla Loituma Girl tai Leek Girl satoja videoita.   

Ainoa missä näen toisesta kulttuurista lainaamisen sopimattomana on aitojen uskonnollisten symboliesineiden käyttö, esim. juutalaismiesten kipat kuuluvat vain heidän päähänsä, ei muilla arkipäähineeksi.  

Mutta kipaa käyttävästä juutalaismiehestä saa kyllä kirjoittaa kuka vain.   

Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet tänä vuonna ilmestyneen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietoteoksen Kirjalliset väärennökset. Minulla on suunnitelmissa lukea se pikapuoliin. Pahoja väärennöksiä ja varkauksia on, tiedän heti monta. Olen kiinnostunut lukemaan tämän kirjan.  

Osuin noita lehtileikkeitäni (aarteitani) setviessäni jossain yhteydessä folk-laulaja Woody Guthrien veijarimaiseen tunnustukseen: "I steal from everyone, even from myself." 
Tämä on hyvä asenne, kaikki virtaa.

Tietenkään ei pidä viedä toisen omaa kirjoitusta, musiikkia tai kuvaa sellaisenaan.
Minusta toisen ajattelema ja tekemä on parhaimmillaan hyvä virike, kuten myös jokin oma aiemmin tehty, Guthrie on siinä oikeassa 'even from myself'.

Koen, että olen saanut blogikirjoituksiini tyylillisesti paljon monelta bloggaajakaverilta. 
Myös aiheet kehittyvät monen eri henkilön käsittelyssä. Ei ole hedelmällistä ajatella, että tämä tässä on minun aiheeni ja vain minä tiedän tästä jotain - tai kaiken.  

Lehtijutuista viimeksi minua on hämmästyttänyt huhtikuun Imagessa (nro 3) julkaistu kirjailija Riikka Pulkkisen kirjoitus Hauska on kivaa. Pulkkinen on mennyt twerkkaustunneille ja kirjoittaa kokemuksestaan laajasti pohtien, kuvien kera kymmenen sivua. Kuvat ovat tosi hienoja, kiitokset kuvaaja Marko Rantaselle! Pulkkinen toteaa, kuten arvata saattaa, että hänen toimintansa on kulttuurista omimista.  
Ja sitten:Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta.
Artikkelissa puhutaan tilanotosta omalakisesti, ilman että satutetaan.    
Mitä, siis kyllähän naiset ovat saaneet/saavat Suomessa harrastaa miehiltä rauhassa ihan mitä liikuntaa tahansa, amerikkalaisesta jalkapallosta balettiin ja itämaisesta tanssista (jota olen joskus harrastanut) nyrkkeilyyn.

...Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri kiinnosta. 
Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.  

Katsotaan, millaista uutta femismiä alkaa näkyä. Olen vanhafeministi ja toivon, odotan, että uusi olisi sellaista, jota voisin arvostaa ja josta voisin iloita. Aika näyttää.   

P.S. Jos joku huomaa, että vaihdoin juttuni kuvan, niin kerron syyn. Aloin katua oman perhekuvan käyttöä, joka kuvasi vitsikkäästi omimista ja muistin tällaisen kortin, joka taas tuo positiivisesti esiin jotain siitä, mitä pyrin sanomaan tällä kirjoituksellani. 

Lastenkirjaviikko II, Pieni lapsi elää ironian ulkopuolella

Kun ihmisen lapsi syntyy, hän puskee vaivalloisesti lihan läpi kohdun yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen. Ensi kuukautensa hän elää ironian ulkopuolella. Minkäänlainen iva ei häneen yllä. Mitä pieni Josefiina tekee? Syö, nukkuu, nauraa, päristelee, kääntyy vatsalleen ja takaisin selälleen, kiertää leikkimatolla kokonaisen ympyrän kuin viisisakarainen tähti.  Ei häpeä mitään, ei vielä osaa pelätä mitään paitsi äkkiarvaamatta avattavaa kohisevaa hanaa ja naapurin koiran haukkua. Ja ennen muuta: hän ei osaa teeskennellä tai esittää mitään muuta kuin on.

       Jos aikuinen eläisi kuin vauva, hän ei koskaan pilkkaisi toista, ei pyrkisi toisen kustannuksella maailman katolle, ei uhmaisi, ei vihaisi ei epäröisi tutustua maailmaan pelkoa vailla.

Tämä on Riikka Pulkkisen romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, alkukappale luvusta Alussa oli rytmi ja ääni. Blogien Lastenkirjaviikon kunniaksi!