Kari Hotakainen, Opetuslapsi

 

Kari Hotakaisen kirjailijaura täyttää tänä vuonna pyöreät 40 vuotta.
Hänen usein toistuva teemansa osattomuus ja "hyvien ihmisten" tylyys saa huipennuksensa häneltä juuri julkaistussa romaanissa Opetuslapsi, josta voi perustellusti käyttää kirjakehuissa kliseiseksi kulutettua termiä vimmainen.
 
Kliseet on yksi niistä asioista, joita vastaan Hotakainen hyökkää. Hän näkee kliseitä käytettävän paljon tyhjässä auttamispuheessa, jolla ei ole todellisuuspohjaa ja sisällyksettömässä kulttuuripuheessa, jota varakkaat henkilöt ja heidän palvelemansa kulttuurin tuottajat käyttävät.
Hotakaisen romaanissa kliseiden paljastaja on kolhituksi joutunut, yhteiskunnan reunalle pudonnut Maria, joka käy kostotoimiin saadakseen valitsemansa henkilöt tajuamaan oman elämäntyylinsä ulkopuolista elämää ja löytääkseen itse takaisin yhteyden muihin ihmisiin. 

Kirjassa on kaksi minäkertojaa ja lisäksi lukujen välillä pääkertojan, Marian, salaisen Yökirjan rukousmuotoisia ajatelmia.
Toinen kertoja on rikostutkija Taktinen, joka yrittää päästä Marian pään sisälle estääkseen ylikierroksilla käyvää Mariaa ryhtymästä henkirikoksiin. Maria on siepannut väkivaltaisesti kolme itselleen tuntematonta ihmistä hylätylle huoltoasemalle. Tätä ennen hän on jo selvittänyt välejään loukkaavasti käyttäytyneen maanviljelijän kanssa, jonka mansikkapelloilla on ollut nuorena töissä ja kasvattivanhempiensa kanssa, jotka ovat evänneet rakkautensa lapselta, joka ei sopinut heidän määräämäänsä muottiin.
Koko operaatio kestää kolmisen päivää, mutta Marian ajatusten mukana pääsemme mukaan taustatekijöihin, jotka johtivat tähän tilanteeseen.  

Puristan nyrkissäni muistitikkua, jolle Läski pyynnöstäni tallensi kaikki sijaisisäni Laurin podcastit. Olen kuunnelut ne nyt vuosien jälkeen uudelleen ja tajunnut, että minusta on ollut moneksi, myös nukeksi.
Kaikki alkoi, kun hän kirjoitti minusta kolumnin Parempi vanhemmuus -lehteen. Siinä hän kertoi, että olin tuonut hänen elämäänsä uuden ulottuvuuden. Olin siis hänelle uusi ulottuvuus. Se tuntui paitsi oudolta myös pahalta. Hän käytti minua korostaakseen humaanisuuttaan. Olin tuona hetkenä 17-vuotias ja aavistelin, että tulen joskus laittamaan hänet vastuuseen sanoistaan. Mutta voiko sanoista laittaa vastuuseen, varsinkin jos sanat ovat kaikkien muiden mielestä ihania ja humaaneja? ( - - - ) Ovatko hyvät sokeita siksi, ettei kukaan kyseenalaista heidän näkökykyään?

Maria on valinnut kasvatettavakseen ihmiset, jotka edustavat hänelle köyhiä kanssaihmisiä halveksivia tyyppejä, Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän. Purjehtija on vakuutuslääkäri, joka kieltää potilailta sairauseläkkeen heitä näkemättä, Syöjä on ravintolakriitikko, joka käy syömässä hienoissa ravintoloissa ja kirjoittaa ruokajutuissaan ylimielisesti vähävaraisten ihmisten huonoista ruokavalinnoista. Maria on katsellut Syöjän ateriakuvia lämmittäessään kolmatta päivää samaa ruokaa ystävänsä Läskin (oikeasti ruipelon) kanssa ja ajatellut, että sanoilla on oltava seurauksensa. Näyttelijän synti on tekopyhyys. Hän on paasannut medioissa tarkoin harkitussa rennolta näyttävässä lookissaan siitä, miten sivistys sivistää ja taide lisää ihmisten hyvinvointia. Marialle kaikki sijaiskodissa tuputettu taidepuhe eheyttävänä ja terveellisenä mielen ravintona on vain lisännyt ahdistusta. Hänen makunsa ja mielipiteensä on aina ohitettu tai todettu vääriksi.    

Hotakainen selittää Marian hahmossa selkeästi, miten katkeroituminen ja radikalisoitumien syntyy, kun eriarvoisuus kasvaa. 
Parempiosaiset paasaavat oikeista valinnoista, kun köyhillä ei ole vaihtoehtoja. Maria on lukenut haastattelun, jossa Näyttelijä kertoo ostaneensa työajokikseen sähköpyörän koska haluaa säästää luontoa, mikä vahvistaa Marialla sitä huomiota, että eko-termiä käytetään usein niin että se on omahyväisyydessään loukkaus.
Miksi hän ei aja niitä säälittäviä kuuden kilometrin matkoja teatterille tavallisella pyörällä? Miksi hän valitsi nikkeliä nakertavan turhakkeen ja miksi hän ylipäätään kertoi tästä nolosta ostoksesta? Olisiko ollut ekologisempaa jättää tämänkaltainen ilmaa pilaava ilmoitusasia kertomatta? 

Välillä Marian purkaukset tuntuvat melkoiselta paukuttamiselta, mutta hyväksyn tyylin, koska Maria on euforisessa tilassa ja - kerran näinkin päin, ähäkutti. 
Maria on älykäs ja hoksaava ihminen, koulutustakin saanut, mutta ehdottomuutensa ja herkkyytensä vuoksi vaikeuksiin joutunut. Hän tarkastelee elämää sekä läheltä että maailman mittakaavassa, jolloin vertailun tulos on tietenkin vielä rajumpi kuin oman maan sisällä tehtynä. 

Kaikki vanhat iljettävinä pidetyt dieselautot ovat kolmannen maailman ihmisten mielestä aarteita, jollaisia he eivät ole koskaan nähneet. He haluavat ylittää  vaikeakulkuiset aavikot meidän hylkäämillämme rotiskoilla, jotka ovat heille täysin käyttökelpoisia kulkuvälineitä, eivät he voi ymmärtää sinun omahyväistä ilmettäsi, kun ujutat letkun äänettömästi autosi perseeseen ja annat lausunnon lehteen, sanot valinneesi vihreyden, ekologisuuden, paremmuuden, koska sinulla on varaa valita, sinulla on vaihtoehtoja, heillä ei ole edes kunnon kenkiä, sinä  harrastat viherpesua samaan aikaan kun heillä ei ole edes vettä, sinun äänetön autosi ei pelasta maailmaa, koska nikkeliä on kaivettava maasta sinun akkuihisi, laskeudu itse kaivokseen sitä louhimaan, lopeta kaunopuhe ja tunnusta, että olet ristiriidan ytimessä, synnin keskiössä, vaikka mitä selittäisit.  

Tunnustaminen on avainsana. Rehellinen tunnustaminen ja sen kautta yhteys ja mahdollisuus vuorovaikutukseen ja toimintaan, jolla on oikeasti merkitystä. Näin Maria kokee, maailmanparantaja hänkin rikollisesta teostaan huolimatta. 
Mietin kirjan nimeä ja Marian nimeä. 
Opetuslapsi kantaa kirjassa sekä Raamatun merkitystä että ironista kuvaa sijoituslapsi Mariasta kasvatustoimenpiteiden kohteena. Maria oli Jeesukselle rakkain opetuslapsi, jonka kirjoituksia ei ole julkaistu. Ovatko kirkolliskokoukset nähneet  paremmaksi valita miesten kirjoituksia? Oliko Marian rakkauden sanomassa liian paljon rakkautta? 

Näytän törmäävän nyt kaiken aikaa Raamattu-vertauksiin.
Viimeksi kirjoitin J. M. Coetzeen Davidista, joka oli paitsi pakolaispoika David, niin myös tämän ajan Jeesus.
Hiljattain katsoin jo toisen kerran libanonilaisen Nadine Labakin ohjaaman elokuvan Kapernaum - kaaoksen lapset (löytyy Yle Areenasta). Tässä elokuvassa Beirutin slummialaue vertautuu tuhottuun Kapernaumiin, ja eikös vain neuvokas esiteini-ikäinen poika Zain, paperiton lapsi, toimikin kuin Kapernaumissa elänyt Jeesus-lapsi paljastaen yhteiskunnan mätäpaiseita. Suosittelen vahvasti tätä elokuvaa, kuten myös Hotakaisen romaania. 

Hotakaiselle tyypillinen pisteliäs ja synkkä huumori sekä nokkelat kielikuvat ovat tärkeässä asemassa tässä romaanissa, kuten hänen aiemmissaankin, tässä ehkä  synkempinä kuin ennen. 
Ovatko yksilöllisys ja liberalismi arvoja vaiko vain vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja? Onko vihreä Näyttelijä vihreä vain kateudesta paremmin esiin päässyttä kollegaa kohtaan? Onko luonnon suojeleminen sitä, että klikataan sosiaalisessa mediassa puun kuvaa? Takaako älykellosta pilvipalveluun lähetty varmuuskopio jopa taivaspaikan, kun tiedosto kehon tapahtumista on jo etukäteen lähetetty matkaan?
Arvot tekevät kipeää, kun niitä testaa, ei vain klikkaa.  

Ossi Nyman, Röyhkeys

Olen lukenut ajankohtaisen kirjan, josta epäröin kirjoittaa, koska kirja herättää kysymyksiä, joihin ei ole suoraviivaista vastausta.

Ossi Nymanin esikoiskirja kertoo paljolti hänestä itsestään, enimmäkseen yksinkertaisella kaiken arkielämän, syömiset, lukemiset ja odottamiset yksityiskohtaisesti raportoivalla tyylillä, mutta samalla se onnistuu pöyhimään työn käsitettä ja asenteita heitä kohtaan, joille ei ole töitä ja joista osa ei edes halua tehdä työtä. 
Kirjan viimeisessä luvussa, jossa työtön minäkertoja käy kirjoittajakoulutuksessa, tyyli muuttuu ylirealistisesta kokeilevaksi ja fantasioivaksi kertojan hahmotellessa itselleen taitelijaidentiteettiä. 

Ensimmäisessä luvussa Turku päähenkilö on Turussa Bruce Springsteenin keikalla. Hän on yksinäinen tarkkailija, nuori mies, jonka ujoutta lisää se, että hän epäilee toisten näkevän itsensä loisena. Hän ei ole käynyt koskaan oikeissa palkkatöissä vaan aina harjoittelussa, eikä ole saanut näin ollen oikeaa palkkaa vaan päivärahaa.

Kertoja on käynyt ammattikoulun keittiöpuolen, mutta ei mainitse, miksi ei ole hakenut oman alansa työtä, vaan tehnyt harjoittelua puutarhatöissä, joissa olisi viihtynytkin, mutta sitä työtä hänelle oli järjestetty työvoimatoimistosta vain kolmeksi kesäksi. Saan sen käsityksen, että kertoja ei ole tähdännyt töihin ollenkaan, ja kyllä, hän sanoo myös suoraan olevansa työn välttelijä. 

Olimme Heikin kanssa valmistuneet yhtä aikaa ja saaneet valmistujaispäivänä rehtorilta ruusut, jotka olimme heittäneet kotimatkalla ojaan. Kaupungilla olimme katselleet ylioppilaita, jotka olivat heitelleet karkkia kuorma-autojen lavoilta ja oli tuntunut, että heillä oli vielä monenlaista edessä. Meillä oli ollut ammatit ja oikeus työttömyyskorvaukseen ja teimme Heikin asunnossa saavillisen kotiviiniä ja joimme sen viikossa. Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin. 

Mietin, onko alakoululaisen tyylinen kirjoitustapa tehokeino vai osaamattomuutta. Kaikki banaalitkin asiat luetellaan ja minä-sanaa käytetään turhan paljon verbin kanssa.
"Nousin jyrkkää hiekkatietä kalliolle ja metsään. Kävelin rauhassa vielä korkean metallisen piipun jälkeenkin, jonka kohdalta minä yleensä lähdin juoksemaan."
Miksi kustannustoimittaja ei ole vetänyt äskeisestä minä-sanaa yli? Nämä lukuisat tekstistä pomppaavat minä-sanat ovat ärsyttäviä ainakin minun kielikorvalleni. 

Toisessa luvussa Tampere kertoja osallistuu työllistymiskoulutuksiin, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan niiden järjestäjien työllisenä pitäminen.  Kertojamme tarkkailee kurssilaisia ja miettii, onko heissä hänen tapaansa työn pakoilijoita vai vain saamattomia tai epäonnisia. Suurin osa ryhmästä on hiljaa ja vastailee mitäänsanomattomasti yli-innokkaan uraohjaajan kysymyksiin. 
Uraohjaaja kehuu ryhmää huikeaksi ja tekee heille tärkeitä kysymyksiä, kuten onko karkki ja cokis terveellistä syötävää. 
Kurssilaisista yksi ainoa, Marko, on aktiivinen. Hän puhuu kansalaispalkan puolesta. 
Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa, että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa. Jos taas haluat saada enemmän rahaa, niin meillä löytyy ammatteja tankotanssijasta palomieheen ja puhelinmyyjästä aivokirurgiin. Marko sanoi, että tällöin jokainen ihmisen ymmärtäisi lapsesta saakka, että hän riitti ihan vain olemalla olemassa, ja hyvässä lykyssä nämä ihmiset alkaisivat ajatella, että myös tuolla toisella ihmisellä on sama oikeus olla olemassa kuin minulla.

Tässä kohtaa kirjan lukemista aloin kysellä vakavasti. 
Entä jos yhä useampi valitsisi toimettomuuden, niin kuka meitä kaikkia pitäisi yllä? Yhteiskunnan rakenteiden ylläpito vaatii osallistumista. 
Pitää tehdä myös raskaita ja likaisia töitä. Pitää rakentaa teitä ja siltoja, pitää kuskata roskia ja pestä likapyykkiä.
Tiedän erään nuoren miehen joka kävi ammattikoulun autonasentajalinjan, mutta ei valmistuttuaan halunnutkaan olla "rasvamontussa" eikä tehdä muita "paskaduuneja", joihin sitten yllättäen kuuluivatkin lähes kaikki, mihin hän olisi pystynyt. Minusta hän vaikuttaa toimettomana melko väsähtäneeltä. Ehkä päivätyö antaisi kuitenkin hyvän ja virkeän olemuksen, itsetuntoa ja kunnon yöunet. 
Toisaalta, kun työtä ei kerta kaikkiaan ole kaikille, niin nykyistä byrokraattista ja kallista tukijärjestelmää pitäisi yksinkertaistaa eikä mutkistaa, kuten suuntaus on viime aikoina ehkä ollut. Lisään "ehkä", koska en tiedä hallituksen suunnitelmista kuin jotain pintapuolista, mikä on näkynyt otsikoissa. 

Minäkertojan tyttöystävä Kaisa oli lähtenyt Pariisiin, jonne kertoja ei ollut Kelan rahoista riippuvaisena voinut lähteä. Hän pelkää, että Kaisaa alkaa hänen toimettomuutensa  ärsyttää ja kertoo toivovansa joskus, että myös Kaisa olisi yhtä kunnianhimoton kuin hän ja suostuisi elämään yhteiskunnan tuilla, "olisimme kuin kaksi aikuista lasta". 
Hmm, tottakai Kaisaa alkaa ärsyttää! Haluaisin tuupata kertojan ylös ja antaa kannustuspotkun persuuksiin. 

Kirjan kolmas luku Helsinki kertoo tilanteesta kaksi vuotta myöhemmin.  
Kertoja on nyt kirjailijakoulutuksessa ja saa ohjausta tunnetuilta kirjailijoilta. Hän haluaa tulla samanlaiseksi kuin nämä itsensä kirjailijaksi esittelevät Rimmiset ja muut, kuuluisammaksi vain. Hän suunnittelee romaania, jonka ensimmäinen osa sijoittuisi Turkuun, toinen Tampereelle ja kolmas vielä kirjoittamaton Pariisiin. Kertojalle ilmestyy kesken kaiken taiteilijanimi, snobahtava Lahdenmäki. Hän asuu yhdessä Kaisan kanssa, joka nyt arvostaa hänen aloitteellisuuttaan. Hän on jo jotain. Kirjoittajakurssilaisen olo vain on ristiriitainen, oliko hän onnellisempi Turun aikana ilman tavoitetta, meneekö elämä hukkaan, jos hän menestyy. 
Kerronta on irronnut arkitodellisuudesta. Kirjoittaja kuvittelee tuntemiensa ihmisten elämää ja muistelee lapsuuttaan, jossa isä jyskytti ennen töihin lähtöään pojan huoneen ovea ja käski etsiä töitä. 
Tässä luvussa on kivaa ironiaa omasta mahtavuudesta ja lupaavaa kieltä. 

Alan uskoa, että Nyman on hyvällä alulla. Röyhkeys on siis myös kirja kirjailijaksi kasvamisesta. Toivon, että Nyman julkaisee lisää ja menestyy. 

Mielestäni tämä kirja kuvaa kasvamista yleensäkin. Ammattikoulun käyneet pojat ovat monesti hyvin lapsellisia siirtymään aikuiseen elämään. Jos siinä vaiheessa putoaa, niin elämä voi ankeutua ja ovet sulkeutua. Nymanin/Lahdenmäen isä on oikeassa.

Kirjan nimi Röyhkeys on mielestäni joko kysymys tai ironinen veto. 
Näettekö te todellakin tällaisen häpeilevän ja aran tyypin, minut, röyhkeänä? 
Pitäkää tunkkinne, en ala pelleillä olevani huikea, kun minun on vaikea sitä huikeutta nähdä.  

Kirjan pohjalta noussut kohu on ollut osittain yksipuolista, koska siinä on keskitytty vain yhteen osaan kirjasta, työn välttelyyn. Aihe myös tietenkin myy ajankohtaisuudellaan, joten se on ollut hyvä täky mainonnassa.

Kirjan kansi on outo, liian värikäs ja iloinen, nuorisokirjamainen. Hahmo on ilmeisesti Nyman itse. Olisin tehnyt tähän kirjaan rauhallisemman kansikuvan. 


Lisäys 31.12.
Kävin lukemassa lehtikirjoituksia ja toisten blogikirjoituksia. Yleensä kirjaa on kehuttu, myös tyyliä. 
Minua häiritsi aikamuotojen kömpelö käyttö (esim. tuossa ensimmäisessä sitaattissani pluskvamperfektin ja imperfektin vaihtelu) ja turhat minä-sanat (siis esim. näin, oma keksimäni esimerkki:leikkasin viipaleen leivästä, laitoin voita päälle ja minä söin sen). Harmittaa, kun en ymmärrä, mihin kirjailija tällä pyrkii. Selvittäisikö joku sitä minulle?
Toinen asia, mikä oli minulle uutta, oli se, ettei arvosteluissa ja blogikirjoituksissa ole pohdittu tämän romaanin esiintuomaa elämäntapatyöttömyyden käsitettä. Kirjahan ei  olisi saanut huomiota näin paljon ilman sitä.
Joku kommentoija oli kysynyt, miksei kirjaa ole kirjoitettu suoraan pamfletin muotoon. Se on hyvä kysymys. Itsekin olin jossakin keskustelussa päätellyt, että työn käsite on nostettava uuteen pohdintaan. Tämä kirja on myös merkki siitä. 
Kirjasta on hyviä kirjoituksia mm. seuraavissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata, Kirja hyllyssä, Reader, why did I marry him?, Kirjojen kauneudesta, Opus Eka ja Hannan kirjokansi. 

Lisäys 9.1.
Keskustelu sen kun vain jatkuu. Luin juuri viimeksi pitkään keskusteluketjuun kommentoineen Opus Vei -blogia pitävän ararararsin tekstin "Tällaisiakin ihmisiä on", jossa hän puhuu oivaltavasti työhaluttomuuden tabuistamisesta.

Mathias Rosenlund, Kuohukuja 5

Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija. 
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.

Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.

Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.

Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.

Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin -  elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.

Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.

Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista. 
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden. 

Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.  

Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt. 

Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.

Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja. 
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.  
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.  

Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.
Vastaus: "Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja."

Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!

On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa! 

Näin Rosenlund aiheestaan: 
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.



P.S. Tässä linkki -  klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.  

James Bowen, A Street Cat Named Bob, asunnottouus

Lämpöinen ja elämänmyönteinen bestseller-kirja A Street Cat Named Bob, joka on suomennettu nimellä Katukatti Bob tuotti minulle myönteisen yllätyksen. Miten rankasta aiheesta voikin kirjoittaa niin kevyesti! Vaikka Bobin isännällä on huumeongelma, kirjan voi hyvin antaa vaikka lapsen luettavaksi. Ulkonäkö onkin lastenkirjan.

Bowenin kirja perustuu tositapahtumiin.

James Bowen on rikkonaisen lapsuuden kokenut ajelehtija. Vanhemmat eroavat pojan ollessa pieni, ja äiti, jonka kanssa James muuttaa Englannista Australiaan, vaihtaa paikkakuntaa työuran vuoksi aivan liian tiheään. Pojan koulu kärsii niin, että tämä jää ilman päättötodistusta. Hän päättää 18-vuotiaana lähteä Lontooseen sisarpuolensa luo ja ryhtyä rockmuusikoksi. Ura ei lähde käyntiin, ja kun Jamesin pitäisi palata kotiin, hän hukkaa passinsa ja jää puolivahingossa Lontooseen. Toisten nurkissa luuhaaminen ja epävarmuus oman elämän suunnasta johtavat nuoren miehen huumeisiin ja pikkurikoksiin. 

Nukuttuaan vuosia kadulla ja yömajoissa James pääsee tuettuun asuntoon ja yrittää ansaita elantonsa katusoittajana. Tässä vaiheessa hänen seuraansa liimautuu kaunis punaruskea kolli, jonka hän nimeää Bobiksi.Tarina alkaa tästä tapaamisesta, muu ilmenee muisteluna.

James epäröi pitää kissaa. Hän ei tiedä, onko hänestä niin säännölliseen elämään, että voisi pitää lemmikkiä.

Käy kuitenkin niin, että Bob osoittautuu paljon enemmäksi kuin lemmikiksi. Bob tekee Jamesista näkyvän niin katusoittajana kuin The Big Issue -katulehden myyjänä. Suloinen kisu olkapäällä houkuttelee ihmisistä esiin heidän lempeän puolensa. Kolikot ropisevat kitarakoteloon niin, että Bobista voi puhua hyvänä liikekumppanina. Jotkut kantavat Bobille herkkuja ja mitä ihanimpia neuleita.

Bobin ansiosta ihmisten asenne Jamesia kohtaan muuttuu. Niin muuttuu myös Jamesin asenne ihmisiin. Hän saa takaisin luottamuksensa ja kokee olevansa mukana elämässä, ei vain omituinen pudokas.
Bobin kanssa Jamesin elämä säännöllistyy. Hän kokee rikastuttavana sen, että voi pitää huolta toisesta olennosta. Vastuu Bobista saa hänet myös miettimään ensimmäistä kertaa elämässään, miltä tuntuisi hoitaa omaa lasta.
Tulee päivä, jolloin James haluaa pyrkiä eroon kymmenen vuotta kestäneestä huumeiden käytöstään. Vieroitusoireiden kestämisessä auttaa kukas muu kuin Bob!

Näinkin voi elämäkerran tehdä, kissan kautta.

Samalla kun Bowen kertoo arjestaan Bobin kanssa, hän pohtii omaa syrjäytymistään js syrjäytymisen syitä yleensäkin.
Hän tuntee, että jotkut kyselijät kokevat, että noin voisi käydä kenelle tahansa, mutta vielä useammat ovat tyytyväisiä todetessaan, että ovat itse parempia kuin piruparka, jolla ei ole paljon muuta kuin kissansa. 

Huumeet ja alkoholi yhdistävät usein kodittomiksi joutuvia, mutta mitkä sitten ovat syyt, jotka ovat johtaneet päihteiden käyttöön. Tausta on useilla käyttäjillä juureton. Sattumakin voi vaikuttaa, se kadonnut passi. 
Sitten kun huumeesta on tullut ainoa ystävä, sen käyttö jatkuu yksinäisyyden takia. Ihmisen on vaikea olla ilman ystävää.

Turistit kuvaavat mielellään Jamesia ja Bobia, ja eipä aikaakaan, kun YouTubeen ilmestyy kaksikin filmiä 'Bobcat and I' ja 'Bob The Big Issue Cat'. Bobista on tullut tähti!

Bobilla oma Twitter-tili! :)

Jamesin ja Bobin elämästä on ilmestynyt myös jatko-osa, The World According to Bob, jossa kaverukset kulkevat yhdessä menestykseen ja jossa Bowen kertoo lisää vaikeista vuosistaan.

Menestys on tuonut mukanaan kissakahvilan Bob's World, lastenkirjoja ja vaikka mitä. Elokuvakin on tekeillä. Jamesia näyttelee Luke Treadaway ja Bobia viisi eri kissaa. Toivottavasti oikeat James ja Bob myös näyttäytyvät filmissä.

Kaikki tämä vaikuttaa amerikkalaiselta unelmalta, vaikka tapahtuukin Euroopassa.

Sattumalta katsoin muutama päivä sitten televisiosta dokumenttielokuvan Homme Less, jossa entinen malli, nykyinen muotivalokuvaaja ja pikkuosien näyttelijä, pätkätyöläinen Mark Reay, 52 v, asuu New Yorkissa kerrostalon katolla. Hän ei käytä päihteitä eikä elä mitenkään säännöttömästi. Päinvastoin. Hänellä on entisen maalaispojan arvot. Hän tekee ahkerasti kuvaustöitä muotilehdille, käy muotinäytöksissä ja gaaloissa. Kukaan ei uskoisi, että tämä Montgomery Cliffiä muistuttava sliipattu komistus peseytyy yleisissä vessoissa, säilyttää tavaransa lukituissa lokeroissa ja hiipii yöksi salaa pressun alle katolle, jossa hänellä on yövessana vesikanisteri. Reayn majapaikasta on näköala Vapauden patsaalle. Hän haluaa jahdata amerikkalaista unelmaansa, tuntee välillä itseinhoa ja haastaa katsojan kutsumalla tämän katolle. "Come here and kick my ass!" 

Millaista on suomalainen asunnottomuus? Valtakunnallisen asunnottomien yön yhteydessä 17.10. YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä kerrottiin, että Suomen tilanne on hyvä. Suomi on harvoja maita, joissa asunnottomus on vähentynyt. Asunnottomuustilastoihin meillä kuten muuallakin kuuluu myös pieni joukko ihmisiä, jotka ovat omasta halustaan asunnottomina, toisten kodeissa tai metsämajoissa tavoittelemassa vaihtoehtoista elämäntapaa. Alkoholismi on saanut monella asunnottomalla aikaan sen, että he menettävät asunnon toisensa perään ja heitä on vaikea auttaa. 
  

Suomessakin myydään The Big Issue -lehden vastinetta, Isoa Numeroa. Sitä myyvät Helsingissä pääasiassa Romanian romanit, joiden toinen vaihtoehto on kerjääminen. He ostavat lehdet kahdella eurolla ja myyvät viidellä.

Loppuun kirjan alku, joka positiivisuudessaan sopii tähän aikaan, jolle on tyypillistä valittaminen, tyytymättömyys ja kyynisyys. 
There's a famous quote I read somewhere. It says we are all given second chances every day of our lives. They are there for the taking, it's just that we don't usually take them.
On olemassa kuuluisa sanonta, jonka olen lukenut jostakin. Siinä sanotaan, että me saamme päivittäin uusia mahdollisuuksia. Niitä on tarjolla, me emme vain usein tartu niihin. (minun käännökseni)

Mathias Rosenlund, Vaskivuorentie 20 (2013), suomalainen köyhyys

Vaskivuorentie 20 painaa mieltäni. Haluaisin osata kirjoittaa siitä tarpeeksi hyvin.

Nyt kun Pekka Himasen tulevaisuusraportti on julkaistu, Rosenlundin kirja on nostettava sen rinnalle. Himanen sanoo, että tavoiteyhteiskunnassa ihmiset eivät koe häpeää eikä kateutta; arvokkuuden, dignityn, pitää vallita kaikkialla. Hän sanoo myös, että hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteena ei saa olla puutteen puute. Pitääkö siis - hokkuspokkus - kokea olonsa arvokkaaksi puutteessa! Rosenlund kertoo, miltä puutteellisuus tuntuu, ja siihen totisesti liittyy paljon häpeää, kateutta ja merkityksettömyyttä. 

Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat:ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut olemassa vain.
 
Rosenlund syntyy Tukholmassa Fittjan siirtolaislähiössä. Vanhemmat tekevät huonosti palkattua työtä ja perhe elää aina puutteessa. Nyt nuorena aikuisena Rosenlund elää hyvin paljon Fittjaa muistuttavassa lähiössä Vantaan Myyrmäessä, osoitteessa Vaskivuorentie 20. Hän hoitaa kahta lastaan ja psyykkisesti sairasta vaimoaan, tekee hanttihommia ja yrittää suorittaa loppuun viivästyneitä kirjallisuuden opintojaan. Perhe elää köyhyyden kierteessä:jos jostain tulee vähän rahaa, niin tuet lähtevät ja niukkuus pysyy samana. 

Vaskivuorentie 20 on elämäkerrallinen teos, tunnustuskirja, ei näitä uusia henkilökohtaisia romaaneja, jotka ovat puoliksi fiktiota. Vaskivuorentie 20 on kokonaan totta. Kirjailija kertoo puutteesta, elämisestä sairaan ihmisen rinnalla, masennuksesta, rakkaudesta lapsiin ja polttavasta halusta kirjoittamiseen.

    Päätän ajatella näin: Olen ihminen joka kirjoittaa. Se riittää. On päiviä, jolloin kirjoittaminen on kaikki. Usein kaikki muu kalpenee. Jumalan lailla lausun sanoja, joista tulee jotakin. Jumalan tavoin totean joidenkin luomusteni onnistuneen kohtalaisesti useimpien ollessa ala-arvoisia.
    Tulin pisteeseen, jossa kaikki sepite paloi poroksi. Elämä änkesi väliin. Fiktion kauhistus.
 
Toivon, että tunnustuskirja tekee tehtävänsä ja Rosenlund pääsee kirjoittamisessaan siitä irti ja eteenpäin kirjoittamaan lisää. Hän kirjoittaa erittäin hyvin. 
Kirjan rakenne ei ole kovin napakka, mutta tässä kirjassa sillä ei ole niin väliä. Nyt mennään sanoma edellä.

Vaskivuorentie 20 on yhteiskunnallinen pamfletti.

    Kerjuu ja köyhyys eivät ole koskaan kadonneet Pohjolasta - luulimmeko niin? Ne on vain systematisoitu ja byrokratisoitu: nyt seistään sosiaalitoimiston jonossa ja leipäjonossa sen sijaan, että istuttaisiin kadunkulmassa pahvimuki ojossa. 

Kylmenee niin nopeasti, eikä kukaan näytä kiinnittävän huomiota hyvinvointiyhteiskuntamme kohtalokkaaseen alasajoon. 

Tulee päivä, jolloin havahdumme yhteisönä tajuamaan, että olemme hankkiutuneet eroon kaikista niistä rakenteista, jotka kerran mahdollistivat paremman ja turvallisemman elämän. 

Päivänä, johon Rosenlund viittaa, on pidetty huolta siitä, että puutetta ei puutu, mutta onko arvokkuutta?