Moonlight, La La Land ja muut, vähän juttua elokuvista

Moonlight, Little ja Blue 

Pari viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksestani. Anteeksi Rakas Blogini ja kaikki te, jotka olette jaksaneet käydä täällä lukemassa vanhoja kirjoituksia.

Kyse ei ole siitä, ettei olisi ollut kirjoitettavaa. Paljon on tullut luettua, nähtyä ja koettua. Nyt en tiedä, mistä alkaa, niin monesta asiasta olisi sanaseni sanottavana, se tärkeä Ikioma Mielipide. Jospa aloittaisin kertomalla muutamista elokuvista. 

Parhaan Oscarin valinta osui nappiin. 

Kävimme katsomassa kahden 14-vuotiaan kanssa niin La La Landin kuin Moonlightin, ja pidimme jälkimmäisestä. Pelkäsin koko ajan, että ennakkoon suitsutettu, tyhjänpäiväinen Lala saa palkintojen jaossa kaiken huomion ja puhutteleva Moonlight ohitetaan. 

La La Land on nimensä mukainen, Hollywoodia ja sen arvoja korostava musikaali. Filmikaupungin ympärillä norkoilee ihmisiä, joiden haaveena on, että heidät keksitään. Elämän suurin tavoite on menestys, joka tarkoittaa julkisuutta. Minusta elämän tarkoitus on olla onnellinen ja huomata kanssaihmiset, joten tämä ei paljon kiinnostanut. Mieheni nukahti kesken leffan ja minäkin melkein. Teinien mielestä kohoaminen pilviin tanssahtelemaan oli liikaa. Kai se oli kunnianosoitus jonkin vanhan elokuvan kuuluisalle kohtaukselle, samoin kuin muutamat steppikuviot. Varjokuvanakin piti esittää tanssia. 
Elokuva oli viimeisen päälle hiottu, mutta ei koskettanut tunteita eikä jättänyt mitään pohdiskeltavaa. Meidän raatimme oli harmissaan. 

Draamaelokuva Moonlight kuvaa slummissa kasvaneen ja sinne jämähtäneen Chironin elämää kolmessa näytöksessä, jotka on nimetty Little, Chiron ja Black. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Alussa Chironin elämään vaikuttaa eräs Blue ja lopussa eräs Kevin. Katsojalle jää sellainen olo, että ehkä Black-vaihe jää taakse ja ne hampaiden kultakuoret voi unohtaa. Arat katseet ja elämän koleus veivät minut niin syvästi mukaansa, että en vaihtanut asentoa koko elokuvan aikana. 
Paluumatkalla raatimme, me isovanhemmat ja teinit, oli ensin pitkään hiljaa ajatuksissaan. Sitten vakuutimme toisillemme, että olipas hyvä elokuva. Yksi sana kuvaamaan elokuvan jättämää tunnelmaa voisi olla kohottava. Mieleen jäi myös kuutamo ja sinisyys, loppukuvan haikea kauneus.

Viimeksi elokuvakerhossamme oli Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies. Se on tunnelmaltaan hymyilevä elokuva. Elokuva kertoo nyrkkeilijä Olli Mäestä ja sen ohella ajasta, jolloin Suomi oli vielä hyvin köyhä, eristäytynyt ja eriytynyt maa ja kaupunki-ja maalaiselämä erosivat toisistaan huimasti. Nuori nyrkkeilijä Olli Mäki ei perusta kaupallisesta julkisuudesta, kuten pitäisi, ja siihen asiaan vaikuttaa paljon ihana, selväjärkinen tyttöystävä Raija. Raijan roolin esittäjä Oona Airola on roolissaan täydellinen. Ammattilaisurheilua mittaillaan tämän raikkaan, sädehtivän nuoren naisen silmin. Tuntuu hyvin loogiselta, että Olli suostuu, kun Raija sanoo kesken ottelunjälkeisen ravintolaillan:"Lähetään meneen."
Pieni hieno yksityiskohta on lopussa cameoroolissa vilahtava vanhapari, tosielämän Raija ja Olli Mäki. 

Anjalankoksen elokuvakerhon vuosittaisen palkinnon sai tänä vuonna elokuva, joka koostuu pääosin keskusteluista hotellihuoneessa ja kaupunkikävelyillä, Mikko Kuparisen taitavasti ohjaama 2 yötä aamuun. Siinä on teemana läheisyyden tavoittelu. 
Elokuva piti otteessaan, vaikka ulkoisia tapahtumia oli vähän. 

Aiemmin näkemistäni elokuvista on jäänyt mieleen australialaisleffa Lion, joka perustuu tositapahtumiin. Nuori Intiasta adoptoitu mies etsii kadottamaansa lapsuutta. Elokuvan loppukohtauksessa esiintyvät ne oikeat henkilöt, joiden elämää siinä kuvitettiin. 
Eikös Lionkin saanut jonkin Oscar-palkinnoista? 

Tosielämän henkilöiden näyttäytyminen yllättäen tarinan lopussa itsenään tai valokuviin taltioituina muistoina on viehättänyt minua monessa muussakin elokuvassa. 
Ranskalaiskomediassa Intouchables, Koskemattomat, neliraajahalvaantunut miljonääri palkkaa avustajakseen häneen välinpitämättömästi suhtautuvan pikkurikollisen, koska häntä masentaa ammatti-ihmisten laupea myötätuntoisuus. Tämä hyvin hauska elokuva kertoo toipumisesta, erilaisten maailmojen kohtaamisesta ja ystävyydestä. Tarinan miehille esikuvana olleet henkilöt lopussa kukkulan päällä, toinen pyörätuolissa, toinen siinä vieressä, liikuttavat ja tuovat hulvattomiin seikkailuihin vakavuutta.    

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin mainitsen vielä elokuvan, jossa on yllättävin loppu ikinä. Se on syksyllä Espanjassa Benalmádenan elokuvakerhossa näkemäni Atom Egoyanin ohjaama kanadalais-saksalainen draamatrilleri Remember, jonka aiheena on natsipiilottelijan jahtaaminen. Jos haluat tulla kerrankin yllätetyksi, niin katso tämä ja kerro, aavistitko. En usko!

Ulkomailla näkee parempia elokuvia, kun ei mene kauppakeskusten leffapaikkoihin vaan klubeille joissa näytetään elokuvat alkukielellä. Sellaisessa kävimme kerran Berliinin matkalla. Espanjassa menimme sattumalta katselemaan kulttuuritalon ilmoituksia ja löysimme leffakerhon. Siellä olisi ollut muitakin hyviä englanninkielisiä ja joku ruotsalainen, mutta meillä tuli kotiin lähtö.

Seuraavaan kirjoitukseeni ei mene kahta viikkoa, lupaan. 

Oletko nähnyt Oscar-palkittuja? Mitä olet mieltä? Entä katsoitko gaalaa? 
Minulla on koosteen katsominen puolivälissä.  Juontaja on hyvä, ja kiitospuheiden taso vaihtelee.

Elokuvissa, osa 2, Miekkailija

Klaus Härön Miekkailija huomioitiin hyvin maamme ulkopuolella. Se oli ehdokkaana sekä  Golden Globe että  Oscar -palkinnoille. 
Täällä meillä elokuva sai Anjalankosken elokuvapalkinnon (4000 euroa) viime vuonna parhaiten kotimaista elokuvakulttuuria edistäneenä ja rikastaneena elokuvana.

Olin nähnyt Miekkailijan aiemmin, mutta halusin katsoa sen uudelleen Kinosunnuntain palkintojuhlan yhteydessä, johon ohjaaja itse saapui paikalle.
Hyvä elokuva kuten kirjakin vain paranee, kun sen kokee uudelleen. Nyt kun en kiinnittänyt huomiota juoneen, saatoin keskittyä täysin elokuvan esteettisyyteen, pääosan esittäjän kärsivään olemukseen, lasten kirkassilmäiseen luottamukseen, musiikkiin ja kaikkiin nyansseihin hienossa kertomuksessa ihmisyydestä.
Härö luottaa elokuvissaan kuvan ja musiikin voimaan ja jättää vuorosanat pois aina kun voi. Tämä tuo hänen elokuviinsa rauhallisen ja arvokkaan tunnelman.  
Miekkailijassa on monta tasoa. Se on yhteiskunnallinen draama, kehityskertomus, klassinen rakkauskertomus ja siinä on myös viitteitä trillerin suuntaan.

 

Elokuvan päähenkilö on uransa menettänyt miekkailija Endel Nelis, joka joutuu pakenemaan poliittista vainoa paikasta toiseen. Hän päätyy opettajaksi syrjäiseen, takapajuiseen paikkaan, jossa monelta lapselta on isä kuollut tai viety vankileireille. Aika on 50-luvun alku ja paikka on neuvostovirolainen Haapsalun kaupunki. 
Tarinan taustalla on oikea henkilö Endel Nelis, jonka tytär on kertonut julkisuudessa isänsä tarinan. Sekä Nelisin tytär Helen että poika Peter ovat miekkailuvalmentajia ja heidän lapsensa alan harrastajia. 

Tarkoituksena oli alunperin ollut kuvata vain sitä, miten erillisyyteen tuomittu ihminen pääsee toisten yhteyteen, mutta kesken kuvausten tullut uutinen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan toi tarinaan David - Goljat -asetelman, pikkuruinen vasta-alkaja Marta Haapsalusta vastassaan iso kokenut miekkailijapoika Moskovasta.

Klaus Härö on energinen ja puhelias henkilö. Hän kertoi arvostavansa sitä, että saa tässä palkinnossa tunnustusta niiltä tahoilta, joille elokuva on alun perin tehty. Hän on saanut Kinosunnuntai-palkinnon myös aiemmin, vuonna 2004 elokuvasta Näkymätön Elina. Palkintoraadin puheenjohtaja, Antero Peräkasari vakuutti, että sen voi saada kolmannenkin kerran.

Härö kertoi tilaisuudessa elokuvanteon prosessista käsikirjoituksesta viimeistelyihin asti, suomalais-virolais-saksalaisesta yhteistyöstä, paikkojen lavastamisesta näyttämään vanhoilta, roolittamisesta ja säveltäjän etsimisestä. Hän kiitteli erityisesti käsikirjoittaja Anna Heinämaata. Käsikirjoittaja työskentelee yksin, kun koko muu elokuvaporukka tekee työtä yhdessä.

Suunnitelmia Häröllä on useampaan elokuvaan. Joskus käsikirjoitus tuntuu hyvältä, mutta jossain vaiheessa suunnitelma vain lässähtää ja filmiä ei synnykään. Siksi ei kannata puhua paljon keskeneräisistä töistä. Hän mainitsi, että seuraavaksi on tulossa Suomen kuningas, joka on myös Anna Heinämaan käsikirjoittama.

Te, jotka olette nähneet Härön elokuvia  - Näkymätön Elina, Postia pappi Jaakobille ja muita - niin voitteko kuvitella, että hän haluaisi tehdä toimintaelokuvan! Hänen elokuvansa ovat sijoittuneet menneisiin aikoihin, mutta hän tekisi erittäin mielellään myös nykyaikaan sijoittuvan filmin, jonka lavastaminen ei olisi niin suuri urakka kuin esim. Miekkailijan. Joka kerta kun oli löytynyt hyvä kuvauspaikka ja sinne mentiin kuvaamaan, niin eikös vanhan talon viereen ollut ilmestynyt jotain aivan modernia ja värikästä.

Nautin paljon 47. Kinosunnuntaista. Itse Opistokino on toiminut vuodesta 1969 jokaviikkoisine elokuvanäytäntöineen. Elokuvakerhoissa on perinteisesti katsottu klassikoita, meidän kerhossamme katsotaan etupäässä uusia elokuvia. 

Laitan tähän loppuun vielä listan palkituista elokuvista vuodesta 1985 alkaen. Olen nähnyt muutamaa lukuunottamatta nämä leffat ja olisin itsekin palkinnut ne. Vain yhdestä olen eri mieltä. Matti Ijäksen Haaveiden kehä ei ollut minun mieleiseni elokuva. Siinä on varmaan jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. ainakaan silloin kun sen näin. Täytyyhän sen olla hyvä, koska tämä raati on sen palkinnut. Pitää ehkä katsoa joskus uudelleen.

Elokuva-elämys, Virpi Suutarin dokumentti Eedenistä pohjoiseen

Luen paikallislehdestä, että tämänvuotinen Anjalankosken elokuvapalkinto menee Virpi Suutarille hänen puutarhanhoitoa ja parisuhteita käsittelevästä dokumentistaan Eedenistä pohjoiseen. Mielessäni käy, voiko se olla noin hyvä. Puutarhanhoitoa? Tämähän näytettiin televisiossa syksyllä kahdesti, mutta minulta jäi katsomatta.
Opistokinossa, jossa käyn katsomassa tasokkaita elokuvia silloin tällöin torstaisin, innostava vetäjämme, elokuvaharrastaja Antero Peräkasari, kutsuu elokuvan ystäviä palkintojuhlaan ja epäilee, että dokumentti ei ehkä vedä katsomoa täyteen. Virpi Suutari on tulossa hakemaan palkintonsa. No, olisi hauska kuulla Suutarin haastattelu. "Eiköhän mennä", esitän miehelleni. 

Juhlapaikka, paikallinen elokuvateatteri, on meiltä viiden minuutin kävelymatkan päässä. Menemme varmuuden vuoksi varttituntia ennen, koska joskus on jääty jopa ovien ulkopuolelle, kun palkittava elokuva on ollut suosittu. Elokuvapalkinto annetaan "henkilölle, joka edellisenä vuonna on merkittävästi ja omaperäisesti rikastuttanut maamme elokuvakulttuuria". Tämä on jo 31. palkintovuosi, itse Kinosunnuntaita on vietetty 46 kertaa, se on maamme vanhin vuosittainen elokuvatapahtuma. 
Saamme mielipaikkamme takaa, mutta kohta väkeä lappaa paikalle niin että tarvitaan jopa muutama lisätuoli. 
Suutari on sivutilassa median haastateltavana ja pujahtaa eteen juuri ennen kuin elokuva alkaa. Tilaisuuden juontaja Peräkasari  esittelee hänet ja avaa tilaisuuden ja sitten....

Olen kesässä. Lähikuvia kukista, tuuli heiluttaa lehtiä, linnut laulavat. Vanha pariskunta tutkii pensasta, magnoliaa. Vanha herra nauttii sen tuoksusta, mutta rouva harmitteleee, ettei tunne tuoksua. Ah, magnolia, yksi minunkin mielituoksuistani. Hitaasti kuvattu luonnon kauneus pakahduttaa ja nostaa kyyneleet silmiini.

Tämä magnolia on Elimäen arboretumista

Kukas tuolla valtavassa puutarhassa möyrii, selkä heiluu, kun olento etenee määrätietoisesti. Ollaan kainuulaisella tilalla, jossa pellot on pantu pakettiin, ja emäntä on sen jälkeen alkanut muuttaa niitä jättipuutarhaksi. Hänellä on yli 3000 lajiketta, Kainuun korkeudella! "Onhan se menny sillä vähä yli. Siellä se kuppovvaa kaiken päivää ja yöllähi. Pittää sen saaha sitä tehä, se nauttii siitä", sanoo Veikko-isäntä. Puuhakas Kyllikki ehtii myös hetkeksi kuvaan hyttysverkko päässään. Iltahämärissä kuvatuissa otoksissa hän heiluu ulkona otsalampun valossa. Isäntä toteaa lempeästi, että piha-alueelle on ilmestynyt myös kettu seuraksi emännälle:"Sillä on siitä seuraa. Ne on yöeläjiä, kummathi."

Elokuvassa seurataan seitsemää hyvin erilaista pariskuntaa limittäin. Muillakin kuin Kyllikillä on mennyt vähän yli. Markon touhuista puoliso sanoo, että tämä on touhottanut ympäri Suomea tapahtumissa vaihtamassa taimia mummojen kanssa. Myös eläimet ovat tällä tilalla lisääntyneet suunniteltua nopeammin. Marko pitää luonnonmukaisuudesta, hän työskentelee paljolti alasti.

Leikkisyys, alastomuus ja luonnonmukaisuus ovat joillekin kuvatuista tärkeitä arvoja. Puutarha saa rehottaa. On hauska kipittää alasti ympäri pihaa saunan jälkeen. Nimi Eeden voisi viitata tähän. 
Joillakin puutarha on tiptop kymmenine oleskelukeitaineen, joissa ei ehditä olla.

Vähän yli. Siitä syntyy huumoria Samoin ihan tavallisesta arkipäivästä. Eräs pariskunta kasvattaa kurpitsoita kilpailuun. Emäntä lepertelee lemmikeilleen iltaisin nimeltä kutsuen: "Mötkäle, sinun pitää vielä kasvaa, tässä on Pullukalle vettä."

Ihmisten touhut näyttävät dokumentoituina aika omituisilta, omituisemmilta kuin monesti fiktiossa. Suutari onkin sanonut, että hän rakastaa kuvaamissaan ihmisissä "tiettyä hellyttävää kömpelyyttä". 
Kaikki henkilöt on kuvattu kauniisti ja ymmärtäen.
Miehet kertovat rakkausasioista romanttisesti ja vaimot tuhahtavat päälle pehmentäen näin pois liian juhlavuuden.
Elokuva kuvaakin itse asiassa rakkautta kumppaniin ja elämään  puutarhanhoidon kautta.

Joillakin kuvattavilla on elämän ehtoo menossa. Alussa kuvatun rouvan hajuaistin menetys selittyy. Hän sairastaa kroonista leukemiaa. Hän kertoo tarkoista suunnitelmistaan kuolemaansa varten. Katsoja unohtaa asian, kun väliin tulee kuvaa toisten höpsöttelyistä. Kurpitsojen mittaamista ja peittelyä. Isänsä ja tämän kumppanin luona kesää viettävä tyttö kiipeilemässä puussa ja lämmittelemässä isän villapaidan sisällä, liikuttavan hellä kuva. Sitten ruudun täyttääkin kuva samasta puutarhasta kuin alussa ja herra ripottelemassa tuhkaa uurnasta pensaan alle, hitaasti, rauhallisesti. Elämän kiertokulku. Ja sitten... yht'äkkiä ihana musiikki ja uuden kevään aukeaminen: silmut paisuvat ja puhkeavat kukkaan, perhonen kuoriutuu ulos kotilosta. Kaikki on voimallista, hedelmällistä ja upeaa. Elämää.

Väliajalle lähtiessä olen haltioisssani ja käyn sopertelemassa Suutarille kiitoksiani. 
Seuraamme vielä lupsakkaan haastattelun ja  palkintojen jaon. 

Palkitttu ja palkitsijat

Suutari oli kysellyt hastateltavia puutarhalehtien kautta. Hän oli haastatellut yli 70 pariskuntaa ja käynyt useimpien luona. Eräässä tapaamisessa hänelle oli selvinnyt, että hän keskittyykin elokuvassa parisuhteisiin. Hän kertoi olleensa tämän dokumentin tekemisen aikana onnellisempi kuin koskaan työssään.

Mielenkiintoista: Kansan Uutisten kriitikko Harri Moilanen on listannut Eedenistä pohjoiseen kymmenen maailman parhaan elokuvan joukkoon viime vuonna. 

Lisää mielenkiintoista: Anjalankosken elokuvapalkinto säilytetään tämännimisenä, vaikka kaupungin nimi on häipynyt Kouvolaan liittymisen vuoksi. Kannattaa säilyttää, koska palkinto tunnetaan elokuvantekijöiden keskuudessa ja sehän on joillakin elokuvapalkintolistoilla aakkosissa heti Academy Awards-oscareitten jälkeen!!! 

Linkit: tässä hyvä kuvagalleria ja tässä traileri.